Viktor Pusa

Pusa 70v juhlakuvassa
Kirkko ja kansa lehdessä 1.9.1928

Vihtori eli myöhemmin Viktor Pusa syntyi Urjalassa lokakuussa 1858. Isänsä Isak oli Hakkilan kylässä sijainneen Pusan rusthollin isänsä ja kotoisin Lempäälästä. Viktorin perheessä riitti vilsketta, sillä häntä ennen oli syntynyt jo kahdeksan lasta ja hänen jälkeensä vielä yksi. Tarmokas Viktor, joka otti sukunimensä kotitalostaan, opiskeli Hämeenlinnan normaalilyseossa päästen sieltä ylioppilaaksi 1882. Hän kouluttautui kirkonmieheksi saaden pappisvihkimyksen 1887. Tämän jälkeen Pusa työskenteli ylimääräisenä pappina Jaakkimassa, Jyväskylän maaseurakunnassa, Padasjoella, Rautjärvellä ja Pieksämäellä.

Auranmaalle hänet toi nimitys Marttilan kappalaiseksi vuonna 1896. Samalla Marttilaan muutti hänen vaimonsa Johanna Lovisa Schönberg, jonka edellinen puoliso oli ollut Padasjoen kappalainen Jaakko Sievo. Rouva Schönberg oli syntynyt Kronstadtin linnoituskaupungissa Pietarin edustalla. Tämä linnoitus oli perustettu 1700-luvun alussa ns. suuren Pohjan sodan aikaan. Kaupunki siitä tuli Pietari Suuren julistuksella 1723. Johanna Schönberg olikin äidinkieleltään saksalainen, sillä Kronstadissa asui useita eri kansallisuuksia.

Marttilaan tulivat myös Johanna lapset ensimmäisestä aviosta, nimittäin pojat Toivo ja Onni sekä tyttäret Helmi ja Elli. Viktor Pusalla oli Johanna Schönbergin kanssa lapset Rauha ja Aini. Heistä Rauha syntyi Padasjoella ja Aini Rautjärvellä.

Viktor Pusa muutti Marttilasta Punkalaitumelle 1905 ja edelleen 1911 Kärkölään. Sinne hän jäi koko loppuelämäkseen kirkkoherraksi saaden myös rovastin arvon. Marttilan ajoilta ei ole säilynyt erikoisia muistitietoja hänen papillisesta toiminnastaan, mutta Kärkölässä hän herätti huomioita huumorillaan. Hänen kerrotaan päättäneen puheensa hääparille sanoihin ”Koivumetsän siimeksessä on lintu lauleskellut, sinua oma kulta olen ajatellut”. Kuulutuksia hakemassa olleet saattoivat kuulla hänen toteavan ”Raita se kasvoi rannalla kaunihimpi muita, minun kultani kaunis on kaunihimpi muita. Amen”. Saarnastuoliin noustessaan oli Pusa kerran julistanut ” Rommia pullosta ryypättiin ja pullot ne lyötiin rikki, köyhän lasta kun riiattiin, niin rikkaat ne rannalla itki”.

Kärköläiset pikkupojat olivat kertoneet kirkkoherralleen, että piru oli kuollut edellisenä yönä. Viktor Pusa oli ottanut kolikoita taskustaan antaen ne pojille ja sanoen ”minun on aina sääli orpoja”. Toisaalta häntä luonnehdittiin myös hiljaiseksi, uupumattomana ja äärimmäisen uskonnollisena miehenä. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat rippi- ja pyhäkoulu sekä yksityinen sielunhoito, kuten mm. Lahden Sanomat hänestä totesi 75 -vuotissyntymäpäivän kirjoituksessaan syksyllä 1928.

Viktor Pusa kuoli Kärkölässä loppuvuodesta 1941, kun taas vaimo Johanna oli edesmennyt jo 1934. Johannan ensimmäisestä liitosta ollut poika Onni työskenteli 1900-luvun alussa telegrafistina eli sähköttäjänä muuttaen Lietoon 1903.

 Liedossa ollessaan Onni meni naimisiin Pöytältä kotoisin olleen Elli Martta Manttaalin kanssa. Hänen kanssaan Onni muutti Keuruulle jatkaen sähköttäjän ammatissaan. Keuruulla perhe asui kolmisen vuotta, jonka aikana Sievo suurensi Seiponharjulla asumaansa mäkitupaa huomattavasti. Lopulta tähän kyseiseen kiinteistöön perustettiin paikallisesti kuuluisa lepokoti Seippo, joka tuhoutui tulipalossa 1970-luvun alussa.  Velipoika Toivo Sievo toimi puolestaan Salon kauppalassa apteekkarina.

Tapaus Robert Aleksius Lindelöf

Turun kaupungin vuosien 1853-1859 rippikirjassa törmää tehdastyöläinen Robert Alexius Lindelöfiin, joka on syntynyt 1.3.1834 Suomusjärvellä. Koska Lindelöf oli aikoinaan yksi maassamme vaikuttaneista aatelissuvuista, herää kysymys miksi tavallinen tehdastyöläinen uskalsi käyttää näin kunnianarvoisaa nimeä.


Niinpä on seurattava Robert Alexiuksen vaiheita ajassa taaksepäin. Onneksi tällä kertaa omista tiedostoista löytyy valmista materiaalia, jonka kokoamisesta kuuluu iso kiitos myös Harri Lintulalle. Hänen muutama vuosi sitten julkaisemansa kirja Kihlman-suvusta oli aikanaan isoksi avuksi  itselleni suomusjärveläisiä juuria tutkittaessa. Tuossa pitäjässä oli nimittäin aika suruton perinne vaihtaa sukunimeä siinä missä me muut vaikkapa paitaamme. No, tietysti kärjistin sanomani, mutta monet rengit ja torpparit Suomusjärvellä vaihtoi sukupolvesta toiseen nimeään ainakin naapuripitäjiä useammin.

Robert Alexiuksen vanhemmat olivat suntiona, muonatorpparina ja ruukkityölläisenä elantonsa hankkinut Gabriel Lindelöf ja vaimonsa Christina Ulrika Cederbom. Isänisä taasen oli sotamies ja renki Fredrik Kihlman, joka taasen oli rakuuna Henrik Spofin poika Kiskon Kurkelasta. Nimi Lindelöfin käyttäminen Gabrielin kohdalla tuntuu äkkiseltään todella oudolta, mutta seurataanpa hetki hänen vaimonsa, Christina Ulrikan esivanhempia.

Hänen isänsä oli lukkari Elias Cederbom ja äitinsä Anna Maria Walin Häntälän kylän Torkkelin talosta. Isänisä Johan Danbom oli Nummen kappeliseurakunnassa syntynyt Suomusjärven kappalainen. Isänäiti, Danbomin vaimo, oli taasen Sara Urnovia, Suomusjärven edellisen kappalaisen tytär. Tämä vuonna 1783 kuollut kappalainen, Johan Urnovius nimeltään, oli naimisissa Margareta Orenian kanssa. Nyt olemme siis siirtynyt tehtaantyömies Robert Aleksiuksen juurissa jo vahvasti oman aikansa säätyläis- ja pappissukuihin.

Urnoviuksen sukujuuret vievät mm. Pöytyälle Varsinais-Suomeen, mutta Margareta Orenian vanhemmat olivat Ericus Orenius ja Anna Maria Lindelöf. Oreniusten sukupuu ansaitsee tyystin oman blogitekstin tai vaikka kaksikin, mutta tällä kertaa olemme Lindelöfien jäljillä. Anna Marian isä oli Karl Karlinpoika von Lindelöf, joka eli vuosina 1635-1704. Hänen patriaalinen esipolvitaulunsa näyttää seuraavalta;

Anders Henrikinpoika Lindelöf †1444/1458 &/1439
Ingeborg Håkanintytär Frille †
|
Erland Andersinpoika Lindelöf †1517/ &
Margareta Sigfridintytär
|
Henrik Erlandinpoika Lindelöf &
Kristina Olofintytär Stubbe
|
Per Henrikinpoika Lindelöf &
Margareta ?
|
Hans Perinpoika Lindelöf &
Karin Larsintytär Ulf i Finland
|
Henrik Hansinpoika Lindelöf †1639 &
Anna Gyllenlood
|
Karl Henrikinpoika Lindelöf ca 1605-ca 1668 &
Maria von Nieroth

Viimeksi mainitun pariskunnan lapsi oli sitten em. Karl. Sami Lehtonen kirjoitti aikanaan Suku Forumille seuraavan tärkeän detaljin; Karl Henrikinpojasta eteenpäin löytyy aatelissuku nro 1098:sta, mutta Henrik Hansinpoika kuuluu kyllä sukuun nro 143. Syy lienee se, että Karl Henrikinpoika oli isänsä ja Anna Gyllenloodin avioton poika ja vasta Karl Karlinpoika Lindelöf aateloitiin 24.11.1685 Lindelöfin nimellä, mutta numerolle 1098.


Joten tehtaantyömies Turussa, Robert Aleksius Lindelöf tai pikemminkin hänen isänsä otti kunnianarvoisan, ikivanhan nimen käyttöönsä vaimonsa esivanhempien puolelta. On kiehtovaa miettiä, oliko kyseessä turhamaisuus vai halu herättää henkiin muutoin katoamassa ollut nimi. Joka tapauksessa tämä tarina osoittaa ainakin sen, että sukunimiä käytettiin mitä ihmeellisimmistä syistä ja niiden alkuperää voi joutua etsimään useamman sukupolven takaa.

Kappalainen Brander

Mikkelissä 22.4.1822 syntyneestä Fredrik Wilhelm Branderista tuli vuonna 1860 luovutetun Karjalan alueella olleen Kaukolan pitäjän kappalainen. Hän hoiti tätä tointa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka 20.3.1899. Ehtipä hän 1866-69 olla myös seurakuntansa virka- ja armovuodensaarnaaja.

Vaikka Brander oli oppinut ja varmasti viisaskin mies (hän taisi seitsemää kieltä), istui hän myös paljon herraseurassa nauttimassa totilaseja. Kaukolaan oli kerääntynyt jonkin verran eläkkeellä olevia virkamiehiä ja heidän kanssaan kappalainen kävi vilkkaita keskusteluja elämän eri alueilta.

Joskus lauantai-illat tahtoivat venyä tarpeettoman myöhään, joten sunnuntaiset kirkkoonlähdöt olivat välillä vaikeita. Kerran Branderille kävi se unohdus, että jo viikolla valmiiksi kirjoitettu saarna jäi lähtötohinoissa kotiin. Saarnastuoliin noustuaan miehemme alkoi etsiä tuota paperia, mutta ei tietenkään löytänyt. Brander suorastaan tulistui;

"Jeesus, Perkele!


joka käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura ja etsii, kenet nielisi, on nyt niellyt minun saarnani."

Hän otti käteensä jonkun taskustaan löytyneen tyhjän paperin jatkaen;

"Tämä puoli on tyhjä - ja tämäkin puoli on tyhjä......ja tyhjästä se Jumalakin maailman loi."

Näin Brander kehitteli saarnaansa, josta tuli miehen parhaita, niin että vanhat kaukolalaiset muistelivat sitä vielä kauan jälkeenpäin!

Fredrik Wilhelm Brander oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä puolisostaan Alvina Lundbergista hän sai eron 1858 ja 1865 kappalaisemme avioitui Maria Nikolajeva Kanninin kanssa. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1839 oli Brander toiminut muutamia aikoja kotiopettajana kreivi Mussin-Puskinin luona Venäjällä. Vapaa-aikoinaan hän käänsi Kalevalaa. Saatuaan pappisvihkimyksen 1845 työskenteli Brander pappina Uudellakirkolla Vl, Muolaassa, Viipurissa, Heinjoella, Ruokolahdella ja Räisälässä ennen Kaukolaan tuloaan.

Juho Hotinen - tuima kappalainen

Kaakkois-Suomen Mäntyharjun Kyttälässä syntyi kesäkuussa 1852 Juho -nimen saanut poikalapsi torppari/itsellismies Emanuel Hotisen ja Maria Kakon perheeseen. Juhon lapsuudesta ja nuoruudesta ei itselläni ole tietoa, mutta reippaassa 30 vuoden iässä hän kirjoittautui Helsingin Yliopistoon. Opinnot päättyivät pappisvihkimykseen vuonna 1889, jonka jälkeen hän työskenteli 1905-1925 kappalaisena Marttila, Tarvasjoella, Rymättylässä ja Kankaanpäässä. Viimeksi mainitussa pitäjässä hän myös kuoli marraskuussa 1925 jättäen jälkeensä lesken, Anna Stina Kettusen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin 1904.

Tarvasjoella eli silloisessa Euran kappelissa työskennellessään aiheutti Hotinen melkoista pahennusta varsinkin vaalien aikaan. Juho Hotinen oli nimittäin intohimoinen suomettarelainen eikä hän katsonut suopeasti nuorsuomalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin päin. Pastori Hotisen vastenmielisyys näitä kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän kieltäytyi jakamasta ehtoollista ao. puolueiden kannattajille. Esimerkiksi itsellisnainen Maria Henriksson sai kääntyä alttarilta takaisin tuiman kappalaisen edessä. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, saattoi pastori jopa ruumista hautaan siunatessaan manata suorasanaisesti vainajan joutuvan oikopäätä helvettiin poliittisten mielipiteittensä takia.

Vanha isäntä Fingerroosin hautajaisissa tilanne kärjistyi, kun vainajan poika, saarnamies Fingerroos-Herrasmanni ryhtyi puolustamaan isänsä mainetta. Hotinen oli todennut yksikantaan vainajan joutuneen tuonpuoleisen kuumemmalle puolelle ja tästä nousi avoimen haudan äärellä ankara riita. Äänet nousivat lopulta niin koviksi, että kirkonvartija lähti soittamaan tapulin kelloja saadakseen miesten metelöinnin peitetyksi.

Saarnoissaankin Hotinen julisti suomettarelaisten politiikkaa. Eräälle rippikoululaiselle pastori oli antanut puukon ja liisteripurkin vaaleja edeltäneenä päivänä. Pojan oli määrä raapia nuorsuomalaisten ja sosialistien julisteet alas ja liimata tilalle suomettarelaisten vastaavat. Rippikoulun Hotinen täytti omalla progandallaan olleen hyvin vihainen vastakkaisten puolueitten kannattajien lapsille. Muiden puolueiden kannattajat antoivat toisaalta Hotisen mölistä rauhassa, sillä hänen katsottiin vain esimerkillään heikentävän edustamansa puolueen kannatusta. Noina kiihkeinä aikoina useat eri tahot syyllistyivät ylilyönteihin eikä Juho Hotista voi pitää erityisen merkillisenä tapauksena. Hän oli yksinkertaisesti oman aikansa apostoli.

Vihdin retki päättyy....

Petrus Jacobi Boterus, myöh. lisänimellä Aquilinus (Aquilinus tulee Kotkaniemen kylän nimestä, kotka lat. aqvila) opiskeli Turussa, tuli ylioppilaaksi 1644/45 (”Boterus Petr. Jacobi Vicht”), ja väitteli syyskuussa 1650 prof. Eskil Petraeuksen (myöhemmin Turun piispa vv. 1652-57) johdolla; väitöskirjan nimi oli Meditatio S. Evangelii Dominicae Judica. Sitä ennen Petrus mainittiin jo Vihdissä isänsä apulaisena, seurakunnan apupappina. Samalla hän oli kirkonisäntä, jonka huolellisesti hoitamat kirkontilit alkavat vuodelta 1644. Petrus oli tunnettu vanhojen pergamenttikirjeiden keräilystään ja hänellä oli tiettävästi kokoelma sellaisia. Kyse saattoi olla puhtaasta antikvaarisesta harrasteesta tai rahan ansaintakeinosta, sillä Ruotsin muinaisesineitten tutkijatkin etsivät innokkaasti sellaisia.
Hänen isänsä ostama tila Kotkaniemen kylässä tunnettiin myöhemmin nimellä Pietilän Ylestalo. On melko todennäköistä, että tilaa on kutsuttu siksi juuri Petrus Jacobin mukaan ja antaa olettaa, että Petruksen nimi kotioloissa oli Pietari, Pieti. Myöhemmin tästä tuli myös koko kylänosan nimi ja Kotkaniemi jäi Stålhane-aatelissuvun säterin nimeksi, vaikkakin koko kylä maarekisterissä edelleenkin on Kotkaniemi. Isä Jacobus ei itse muuten välttämättä varsinaisesti Pietilässä asunut, sillä Vihdin seurakunnalla oli jo varhain pappila.
Petrus oli todennäköisesti syntynyt ehkä noin 1620 (päätellen esim. siitä, että hän oli allekirjoittanut kirkontilejä ainakin 1644 alkaen), joten hän oli isänsä kuollessa 1660 todennäköisesti n. 40 v. ikäinen, oli toiminut jo ainakin 16 vuotta pitäjänapulaisena ja väitellytkin Turussa tulevan piispan ohjauksessa 10 v. aiemmin. Ansiot olivat vakuuttavia ja niihin aikoihin oli kirkkoherranvirat usein enemmän tai vähemmän perinnöllisiä, joten mikä olisikaan ollut luonnollisempaa kuin Petruksen hakea kirkkoherran virkaa isänsä jälkeen.
Georgius Bartolli eli Jören Bertilinpoika Agricola, Vihdin Pyhäjärven (nyk. Karkkila) kappelin kappalainen, oli myös päättänyt hakea virkaa. Jören oli vihitty papiksi jo ennen 1635, hän oli ollut Pyhäjärven kappalainen ainakin jo vuodesta 1641 ja oli varmaan ainakin 10 v. Petrusta vanhempi. Lopputulos oli se, että Jören voitti kisan ja tuli kirkkoherraksi 1661 siitä huolimatta, että Petruksella oli pitäjän aateliston tuki takanaan. Nämä lähettivät tuomiokapitulille kirjeen sisältäen 18 syytöstä Jörenia vastaan. Vai oliko kysymys ehkä juuri tästä: seurakunnan talonpoikaisen enemmistön yleinen vastustus ”kelvottomaan” ("odogeligh”) aateliston suosikkiin, joka setänsä kautta lisäksi oli sukua paikkakunnan aateliselle Ekestubbe-suvulle? Vai oliko Petrus pitänyt paikkaa liian selvänä? Mutta ehkä sittenkin vain oli kysymys siitä, millä tuomiokapitulikin päätöstään perusteli: Petruksella ei ollut riittävää kokemusta kirkkoherran virkaan. Kirkkoherranviran mentyä sivu suun, haki Petrus nyt Jöreniltä vapautunutta kappalaisen paikkaa. Sekin jäi saamatta, sillä taistelun tuoksinassa oli siihen virkaan jo ehditty valita eräs Johannes Nicolai Finnerus. Vuosina 1663-65 Petrus mainittiin kuitenkin Lopella pappina  .
Petrus avioitui n. 1672-73   ja vaimo oli kilpakumppani Jören Agricolan tytär Margareta Agricola. Petruksen on avioituessaan täytynyt olla yli 50-v. ja morsian noin 18-vuotias, joten sulhasen iästä päätelleen ei liitto ehkä ollut hänen ensimmäinen.
Pietilän ratsutilallinen Petrus kuoli v. 1676. Margareta Agricola jäi siis hyvin nuorena leskeksi ja lisäksi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Raaseporin läänin entinen vouti Per Stålpe oli aikanaan jättänyt perimättä talolta saatavia ja rästiluettelossa mainittiin mm. että: Kotkaniemessä oli herra Peer Aqvilinus kuollut ja hänen leskensä oli jäänyt suureen köyhyyteen; leskellä oli 2 huonoa hevoskaakkia ja 3 lehmää sekä pellot kylvetyt. Rästi teki 36 taalaria 12 äyriä, mikä alennettiin 8 taalarilla, mutta loput oli häneltä uloshaettava tahi vouti itse saisi sen suorittaa, koska oli tehnyt sellaisen laiminlyönnin. Ei käynyt paremmin toisenkaan voudin Gabriel Henrikinpojan. Hänen rästeissä mainittiin mm.: Kotkaniemessä oli jälleen herra Aqviliuksen lesken rästi kyseessä, nim. 13 taal. 17 äyr. 8 penn. Hänestä mainittiin tarkastuksessa, että hän oli rutiköyhä papinleski, jolla oli monta lasta; pellot kuitenkin kylvetty. Rästialennusta annettiin 4 taalaria. Margareta haudattiin 27.3.1743. Pariskunta ehti saada ainakin 2 lasta;

1.    Gabriel Perinpoika Aquilinus, k. 1720, peri ½ Pietilän ratsutilasta (myöhemmin Ylätalo), pso. Maria Simonintytär. Gabrielin ja Marian lapset jatkoivat Ylätalon pitoa; heistä Hiiskan Teirilään haarautunut sukupolku kutsui itseään myöhemmin nimellä Ackelin ja Siuntioon siirtynyt haara nimellä Hacklin.
2.    Johan Perinpoika Aquilinus, peri toisen puolikkaan Pietilän ratsutilasta, jota alettiin kutsua Wälitaloksi, 1.pso. Kristina.

***

Johan Perinpoika Aquilinus   oli ratsutilallinen Pietilän Välitalossa. Hän oli kahdesti aviossa, 1.pso. oli nimeltään Kristina, alla mainitut kolme lasta olivat heidän. Kristina k. noin 1720, hieman ennen ison vihan venäläismiehityksen loppumista.
Johan avioitui toistamiseen, nyt Anna Larsintyttären kanssa (n. 1680-1752). Kumpikaan eivät ollut enää nuoria ihmisiä, Anna oli syntynyt noin 1680; he saivat kuitenkin vielä 2 lasta. Johan Perinpoika haudattiin 29.4.1744.

1.    Johan Johaninpoika Aquilinus, synt. 1713, Välitalon ratsutilallinen, pso. Elisabet Andersintytär, Sukselan Jaakkolasta.
2.    Kristina Aquilinus, s. 1717, av. 9.10.1739 Nils Erikinpojan kanssa Köykkälästä, s. 1701, renki Välitalossa.
3.    Petter Aquilinus, 1719 – 7.4.1784, renki Välitalossa, av. 4.11.1766 Margareta Tomaksentyttären kanssa, s. 1746; heillä oli 4 lasta, joista 1779 syntynyt poika Josef Hacklén vuo-
desta 1808 asui korpraalina Hulttilan sotilastorpassa.

***

Välitalon ratsutilallinen Johan Johaninpoika Aquilinus 12, 1713 – 5.3.1788, avioitui 8.6.1747 Sukselan Jaakkolan ratsutilan tyttären Elisabet Andersintyttären kanssa, s. 14.4.1728 – haud. 7.10.1764. Heillä oli lapsia:

1.    Johan Johaninpoika Aquilinus, 1748 – 1807, jatkoi ratsutilallisena Välitalossa. 1.pso. 1779 Anna Kristina Erikintytär Danbom Nummelta, 2.pso. 1801 Ebba Juliana Åberg, pitäjänräätäli Anders Åbergin tytär. Johanin lapset ottivat itselleen sukunimen Hacklén. Välitalo liitettiin 1839 Kotkaniemen kartanoon.
2.    Anna Kristina Aquilinus, kast. 10.10.1751, pso. Hulttilan Häsän isäntä Johan Jakobinpoika.
3.    Maria Elisabet Aquilinus, kuollut lapsena.
4.    Maria Aquilinus, kuollut lapsena.
5.    Margareta Aquilinus, 1760 –18.12.1833, pso. 17.12.1797 Pietilän Alestalon isäntä Johan Simoninpoika


Kiitos RR!

Yläneen Krabbe

Turkulaisen porvarin, Matts Lukasson Nackan eli Grabbin poikana syntynyt Henrik Krabbe oli katedraalikoulun oppilaana vuodesta 1670 vuoteen 1676. Tuolloin hän kirjoitti itsensä ylioppilaaksi ja nelisen vuotta myöhemmin Henrikistä tehtiin apupappi Pöytyällä. Yläneen kappalainen hänestä tuli jo 1684 ja tässä virassa hän oli aina vuoteen 1712, kunnes hänet päätettiin erottaa toimestaan jatkuvien väärinkäytösten takia.

Pöytyän kirkkoherran, Ambrosius Regulinuksen tyttären, Marian kanssa naimisissa ollut Krabbe ei nimittäin ollut Auranmaan rauhallisimpia pappismiehiä. Hän herätti suurta huomiota aikalaisissaan huonoilla käytöstavoillaan. Kuitenkin Euran käräjillä lokakuun viimeisinä päivinä vuonna 1712 käsiteltiin Yläneen Kirkonkylässä asuneen Klemetti Mikonpojan puheita. Tämä oli sanonut Krabben tyttärestä, Mariasta, että tällä oli "Perckelen Kaunis Muodo". Tämä hävytön puhe oli täysin sopimatonta, joskaan ei tavatonta tuon ajan kielenkäyttöä. Loppujen lopuksi Krabbe itse sai kuulla kunniansa, sillä hänet joko erotettiin tai pidätettiin virastaan, kuten edellä on mainittu. Hän oli ilmeisesti turha perso viinalle ja tämä aiheutti pahennusta Yläneen kappeliseurakuntalaisissa.

Hänestä tehtiin lähes saman tien Yläneen vt. kappalainen Isovihan vaikeiksi vuosiksi ja tässä tehtävässä Krabbe mainitaan vielä 1719. Hän kuoli loppukeväästä 1723 Pöytyällä, mutta oli tätä ennen nähnyt "muodokkaan" tyttärensä Marian menevän naimisiin Pöytyän pitäjänapulaisen, Johan Hornaeuksen kanssa. Tämä vävymies pisti vielä paremmaksi kuin appensa, sillä hän onnistui olemaan sekä juoppo, aviorikkoja että joidenkin mielestä myös myrkyttäjä. Hänestä kirjoittelinkin pari vuotta sitten.

Henrik Krabben ja Maria Regulinuksen poika Matias kävi isänsä tavoin Turun katedraalikoulua päästen ylioppilaaksi vuonna 1705. Kymmenen vuotta myöhemmin hänet tapaa Kiikan pitäjän nimismiehenä ja veronkantokirjurina. Matiaksen puolison nimi oli Valpuri Yrjöntytär ja pariskunnalla oli ainakin kolme lasta, mutta heidän myöhempiä vaiheitaan ei ole tutkittu.

Runoilija P. Mustapää eli Martti Haavio ikuisti Henrik Krabben hahmon kuusiosaiseen sikermäänsä nimeltä Dominus Krabbe. Tämä runo oli mukana kokoelmassa "Laulu vaakalinnusta", joka ilmestyi vuonna 1927. Haavio asui nuorena poikana 1910-luvulla Yläneen Pappilassa ja tutustui tuolloin pitäjän vanhoihin kirkonkirjoihin. Niistä hän löysi myös tiedot Henrik Krabbesta ja ikuisti hänet taiteellista vapautta käyttäen em. runoelmaan, jota pidetään lähinnä kauhuballadina. Yleisradion Areena-palvelussa on tällä hetkellä kuunneltavissa ohjelma ”Kuka on kukin runossa – Dominus Krabbe”. Siinä kerrotaan tarkemmin tämän ammoin edesmenneen kirkonmiehen maallistuneesta elämästä.

Suomalainen kuollut Kööpenhaminassa

Tammisaaren pedagogin, Johan Henrik Immanuel Teleniuksen ja hänen vaimonsa Emelie Constance Liljestrandin esikoislapsi oli poika Johan Emil, joka syntyi vuonna 1833. Avioliitto Emelien kanssa oli herra Teleniukselle toinen, sillä hänen ensimmäinen puolisonsa Karolina Holmström oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin. Tulevaisuutta silmällä pitäen kerrottakoon, että Emelien isä Abraham Liljestrand oli Kangasalan kirkkoherra, vaikka kuoli jo 1837.

Johan Emil Telenius kävi Porvoon kymnaasia ja pääsi ylioppilaaksi 1854. Neljä vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi ja ainakin 1862-1864 hän toimi Mustion ruukinsaarnaajana. Sieltä perhe muutti lähes naapuriin eli 1863 Inkoon kappeliseurakunnaksi tulleeseen Degerbyn. Montaa aikaa hän ei sielläkään ollut, sillä jo 1869 hänestä tuli Siuntion kappalainen - sama virka, mitä hän oli hoitanut jo Degerbyn aikoina. Siuntiossa Johan Emil myös kuoli 1877. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut Hilda Helena Vallenius Ruskealasta ja tämän kuoltua Telenius nai siuntiolaisen Amanda Matilda Löfmanin. Edellä mainittujen paikkakuntien lisäksi Johan Emil Telenius oli kirkkoherran apulaisena Karjalohjalla vuonna 1860.

Avioliitosta Hilda Helenan kanssa olivat syntyneet lapset Jenny Aina Maria (1862), Runo (1864), Minne Alina (1867) ja Alma Helena (1869). Ennen varhaista kuolemaansa ehti Johan Emil vielä nähdä hänen ja Amandan Matildan ainoan yhteisen lapsen, Emil Einarin (1876), joka tosin menehtyi siskopuolensa Alma Helenan tavoin hyvin pienenä. Hilda Helena Vallenius oli kuollut 1870.
Tästä henkilökatraasta antoi hyvin surullisella tavalla paljon puhetta alkuvuodesta 1891 neiti Minne Alina. Kun isä Johan Emil oli kuollut, joutuivat ainakin Minne Alina ja veljensä Runo Kangasalalla asuneen holhoojansa kasvatettaviksi. Äitipuoli Amanda Löfman meni puolestaan uusiin naimisiin erään Granlundin kanssa ja asui tuohon aikaan Åminnen kartanossa Tuusulassa. Holhoojana Kangasalan pitäjässä oli muuan professori Liljestrand eli Minne Alinan isoäidin sukulainen.

Veli Runo ryhtyi kauppakonttoristiksi ja kuoli 1880-luvun lopulla Tampereella. Aikalaiset muistivat hänet taitavana viulistina. Koska sisarukset olivat saaneet perintönä jonkin verran omaisuutta, pystyttiin Minne Alina lähettämään kauppakouluun Tukholmaan.

Joulun alla 1890 neiti Telenius saapui Suomeen ulkomailta ja kirjoitti eräälle ystävättärelleen, että tulisi tapaamaan tätä. Kirjeessään hän oli todennut, ettei halunnut viettää joulua yksin. Kuitenkin Alina (jota nimeä hän näyttäisi käyttäneen) tuli tuttavansa luokse vasta tammikuun toisena päivänä. Hän oli joka tapauksessa hyvin iloinen kertoen matkoistaan mm. Italiassa sekä työpaikastaan eräässä pankkihuoneessa Hampurissa. Tammisaareen, missä ystävättäret nyt olivat, sai Alina useita kirjeitä. Osa näistä oli saapunut jo ennen joulua ja ainakin viisi niistä oli samalta lähettäjältä Hampurista. Postileimojen mukaan kuoret oli postitettu päivän välein. Ystävättärelleen Alina totesi kirjeiden olevan eräältä naispuoliselta tuttavalta, mutta viimeistä viestiä lukiessaan hän sanoi "tuntuu vähän ikävältä, kun täytyy lähteä Hampuriin aikaisemmin kuin olin aikonut, sillä vaikka minulla on virkavapautta tammikuun 15. päivään, kutsuu kirje minua sinne virkatoimeeni jo kuudentena päivänä".

Joten heti seuraavana päivän tulonsa jälkeen eli tammikuun kolmantena Alina Telenius pakkasi laukkunsa matkustaen Hankoniemeen sekä edelleen Tukholmaan. Juorupuheissa puhuttiin Alinan kihlautuneen, mutta mistään sellaisesta ei neiti Telenius itse sanonut mitään. Matkatavaroita pakatessaan hän oli näyttänyt ystävättärelleen käsilaukkuun, jossa oli ollut kaunis kristallipullo täynnän kirkasta, läpikuultavaa nestettä. Alina sanoi sen olevan hajuvettä. Tukholmasta hän oli luvannut lähettää valokuvansa sekä kuulumisiaan, mutta nämä terveiset eivät koskaan tulleet perille.

Tämä surullinen tositarina jatkuu Kööpenhaminassa, minne Alina Telenius tuli maanantaina, tammikuun 12. päivänä 1891. Hotellin päiväkirjaan hän oli kirjoittanut olevansa "neiti Telenius Helsingistä". Häntä arvioitiin hiukan yli 20 vuoden ikäiseksi, hyvin kauniiksi ja hienosti puetuksi. Hänen silmänsä olivat siniset, hiukset vaaleat, kasvot arvokkaat ja vartalonsa solakka. Ravintolan palvelusväki oli erittäin mieltynyt neiti Teleniuksen ystävällisyyteen. Tultuaan perille hän söi seisovasta pöydästä näyttäen iloiselta ja onnelliselta.

Tiistaina neiti Telenius tiedusteli hyvää kylpypaikkaa ja lähtikin ulos saatuaan osoitteen. Ennen päivällisaikaa hän tuli takaisin ja otti osaa aterialle. Kukaan läsnä olleista ei huomannut mitään erikoista. Ruokailtuaan Alina meni omaan huoneeseensa, mutta soitti huonepalvelun paikalle kello kuuden aikaan. Paikalle rientänyt palvelija huomasi Teleniuksen pukeutuneen valkoisiin vaatteisiin. Asiana Alinalla oli se, että hän ei halunnut itseään häirittävän. Hän kertoi itsellään olevan yhtä ja toista toimitettavaa. Palvelijan mentyä oli Alina Telenius lukinnut ovensa.

Kun neitiä ei keskiviikkona vielä puolen päivän aikaankaan näkynyt missään, alettiin hotellin työntekijöiden keskuudessa olla levottomia. Niinpä hänen huoneensa ovi avattiin yleisavaimella. Alina Telenius makasi vuoteellaan puettuna valkeaan silkkipukuun jalassaan vaaleat atlaskengät. Hänen vieressään oli pieni pullo, joka oli tyhjä. Vaikka neiti Telenius voitiin yhdellä silmäyksellä todeta kuolleeksi, oli hän silti edellen kaunis eikä kasvoilla ollut merkkiäkään levottomuudesta. Hän makasi aivan kuin olisi vain nukkunut.

Paikalle noudettiin luonnollisesti sekä poliisi että lääkäri, joka saattoi vain todistaa Teleniuksen tehneen itsemurhan myrkkyä nauttimalla. Poliisi otti haltuun hänen matkatavaransa, joiden joukossa oli mm. revolveri. Poliisi löysi myös kaksi kirjettä, joista toinen oli hotellin isännälle ja toinen eräälle lääkärille Helsingissä. Hotellin omistajalle osoitetussa kirjeessään Alina pyysi anteeksi sitä häiriötä, minkä hänen kuolemansa tulisi aiheuttamaan. Mukana olleilla rahoilla neiti Telenius pyysi hautaamaan hänet niissä vaatteissa, missä hän oli kuolleessaan ollut. Mitään selitystä ei jäljelle jääneistä papereista löytynyt Alina Teleniuksen murheelliselle ratkaisulle kuolla oman käden kautta.

Luultavasti hän oli hyvin herkkä ja syvästi tunteva ihminen. Hieman aiemmin nimittäin oli nimittäin italiainen "ilmapurjehtija", kapteeni Rolla kuollut esiintyessään Tukholmassa. Hänen käyttämänsä kuumailmapallo oli hajonnut kesken nousun ja ajautunut lopulta merelle. Vain 19-vuotias Rolla löydettiin myöhemmin hukkuneena, vaikka lääkärit arvioivat hänen kuolleen jo ennen mereen syöksyä. Alina Telenius oli se suomalainen nainen, joka lähetti Rollan haudalle kukkasia sekä itse tekemänsä runon. Tuohon aikaan Telenius oli matkalla Italiassa. Lisäksi Alinan tiedettiin lähettäneen matkakirjeitä erääseen ruotsalaiseen sanomalehteen julkaistaviksi.

Kaiken ohella Alina Telenius oli kerran Tukholmassa ollessaan ottanut niin suuren määrän kloraalia, että hänet jouduttiin kiidättämään lääkäriin. Näin ollen hän oli ilmeisesti hautonut itsemurhaansa jo pidempään, vaikka ei ollut sitä koskaan ilmaissut edes lähimmilleen millään tavalla.

Minne Alina Telenius haudattiin toiveidensa mukaisesti Kööpenhaminan Holmeniin. Ainoastaan Venäjän paikallinen konsuli oli papin lisäksi paikalla hautajaisissa, mutta eräät kaupungissa asuneet suomalaiset olivat lähettäneet tilaisuuteen joukon seppeleitä.

Kappalais-Matiaksen koettelemus

Auran kappalaisena vuodesta 1848 lähtien työskennellyt Matias Wahlstedt oli syntynyt 1786. Hänen vanhempansa olivat turkulainen hospitaalinrenki Simon Mandelin ja Leena Pihlgren. Vaatimattomasta sukuperästä huolimatta Matias pääsi Turun katedraalikouluun noin 10 vuoden iässä. Parikymppisenä hän kirjoitti itsensä ylioppilaaksi päästen saman tien töihin Perniön ja sen jälkeen Karjalohjan seurakuntiin. Karjalohjalta hän matkasi vaimonsa, perniöläisen Eva Gustava Lindevallin sekä lapsiensa kanssa Särkisaloon, missä perhe viihtyi aina vuoteen 1848. Tuolloin Matias, joka käytti myös sukunimen muotoa Waldstedt, tuli Auran kappeliseurakunnan kappalaiseksi.

Aurassa eli Prunkkalassa Matias elikin sitten koko loppuelämänsä. Evan kuoltua jo 1828 oli Matias nainut tämän sisaren, Agathan Johanna Lindvallin. Pian Auraan muuton jälkeen Agatha menehtyi ja Matias meni kolmannen kerran naimisiin. Uusi puoliso oli niin ikään perniöläinen Lovisa Gustava Nyman. Matias Waldstedt kuoli marraskuussa 1871.

Matiaksen tytär Amanda Gustava oli mennyt 1859 naimisiin silloisen Kuortaneen Töysän kappeliseurakunnan armovuodensaarnaajan, Erik Rautellin kanssa. Liitto päättyi Amandan kuolemaan kuuden vuoden kuluttua. Erik oli myöhemmin Somerniemellä pitäjänapulaisena. Toinen tytär Matilda Johanna sai miehekseen Pöytyän kruununnimismiehen, Frans Fredrik Abtin.

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa, arvokkaassa 80 vuoden iässä joutui Matias todistamaan itselleen kalliiksi käynyttä tapahtumaa.

Joulukuun alkupuolella 1866 hän nimittäin lähetti oman renkinsä vesimyllyyn viljakuorman kera. Rattaille lastattiin neljä säkkiä, joista yhdessä oli 22 kappaa ruismaltaita, kahdessa kauroja ynnä rukiita sekaisin ja neljännessä rukiita papuja ja nisun liisteitä 23 kapan verran. Yhteensä tavaraa oli noin kolme tynnyriä. Renkimies lähetettiin jo kahden aikaan aamulla ajamaan kuormaa "kolmen venäjänvirstan päässä olleeseen myllyyn".

Kun renkiä ei näkynyt eikä kuulunut vielä puolen päivän aikaan takaisin, lähetti Matias miehet etsimään ilmeisesti karkuteille joutunutta apulaistaan. Tuo etsijä joutui reissullaan aina Turkuun saakka seuraavana päivänä. Etsittyään kadonnutta renkiä ympäri kaupunkia, löysi hän viimein hevosen rekineen, kolme tyhjää säkkiä ja yhden täkin porvari Rautalinin pihalta. Renkiä itseään ei löytynyt mistään, sillä hän oli tullut edellispäivänä kuormineen suoraa tietä Turkuun. Siellä mies oli myynyt muitta mutkitta kaikki tavarat ja pistänyt rahat omaan taskuun kadoten lopulta jäljettömiin.

Näin omituista tapausta ei Prunkkalan kappelissa muistettu koskaan ennen nähdyn ja Sanomia Turusta -lehti totesikin happamasti "mainitun trenkin konnan-työ todistaa, että siwistys ja totinen kristillisyys hänelle wielä owat peräti tuntemattomat, ja walitettawasti ei ole hän se ainoa siitä laadusta, jota Jumala armahtakoon”.

Laamanni Juseliuksen muistolle

Laamanni ja kaupungin kunnallispormestari August Ferdinand Juselius kuoli Turussa 28. päivä maaliskuuta vuonna 1900 pitkäaikaisen sairauden jälkeen. Hän oli syntynyt Karunan pitäjässä 3.7.1847, missä hänen isänsä August Gabriel J. oli tuolloin kappalaisena. August Ferdinandin äiti oli Christina Magdalena Dickman, joka oli kappalaisen tytär. August Ferdinandin sisaruksista voidaan mainita veli August Arthur, josta tuli mm. valtiopäivämies ja hovioikeudenneuvos.

August Ferdinand kävi koulua Turussa tullen ylioppilaaksi 1866. Hän suoritti tuomaritutkinnon 1871 ja pääsi saman tien auskultantiksi Turun hovioikeuteen. Jo samana vuonna hän haki ja sai notaarinviran raastuvanoikeudesta ja seuraavana vuonna Juselius valittiiin oikeusneuvosmieheksi kyseiseen oikeusistuimeen. Vuodesta 1881 lähtien aina kuolemaansa saakka hän oli Turun kaupungin kunnallispormestarina. Tähän toimeen hän oli saanut pohjaa oltuaan kuusi vuotta kaupunginvaltuusmiehien sihteerinä.

Aikalaisten mukaan teräväjärkisenä ja etevänä lakimiehenä Juselius hoiti aina toimensa hyvin. Laamannin arvonimi hänelle myönnettiin 1897 arvonantona niistä monista luottamustoimista, joita hän oli vuosien mittaan hoitanut. Juselius oli veljensä tavoin valtiopäivämies ja edusti kotikaupunkiin kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1888 alkaen lähes kuolemaansa saakka. Hänet oli jo valittu vuoden 1900 päivillekin, mutta ankara sairaus pakotti Juseliuksen perumaan osanottonsa.

Aikalaiset muistivat häntä sanoen; "Monella haaralla ja tavalla hänen suurta kykyään ja taitoaan tarvittiin ja aulis oli hän niitä yleishyvän palvelukseen käyttämään. Turun kaupungissa ei varmaankaan liene monta semmoista julkista laitosta, jonka toimintaan hän ei tavalla tai toisella ottanut osaa."

August Ferdinand Juselius olikin jäsenenä Suomen Talousseuran johtokunnassa, saman seuran puheenjohtajana, säästöpankissa ja elinkorkolaitoksessa, paloapuyhtiöiden ja eläkelaitosten johtokunnissa, kouluneuvostoissa, Työväen sairas- ja hautauskassan johtokunnassa jne jne jne. Luonteeltaan Juselius oli leikillisen hilpeä ja tämän takia hyvin suosittu turkulaisessa seuraelämässä.

Vuonna 1873 oli Juselius mennyt naimisiin Johanna Matilda Thodenin kanssa, jonka isä oli raatimies. Rouva Thoden kuoli 1891 ja elämänsä loput vuodet Juselius eli leskenä. Häntä jäivät lähinnä kaipaamaan kolme poikaa ja kaksi tytärtä sekä veli lukuisista ystävistä puhumattakaan.

Patajärven kappalainen

Heikki Klemetti piti tuleville papeille lukuisia esitelmiä "asian vierestä". Niissä hän lausui huolestumisensa pappissivistyksen alhaisesta tasosta höystäen puhettaan monenmoisin vertauksin ja sanakääntein. Moitteissaan hän alati vihjasi keksimäänsä Patajärven kappalaiseen, joka oli kehnojen pappismiesten vikojen ruumiillistuma.

Peloitukseksi ja ojennukseksi hän sellaisen maalasi "papinsällien" silmien eteen. Patajärven kappalainen oli mies, joka puhuu mitä sylki suuhun tuo, hänen knallinsa vihertää, hän on isoleerattu kaikesta työstä ja pyörii akkain tiellä.

Klemetti toivoi, että se edes tutkisi oman kirkkonsa vanhoja arkistoja löytääkseen kirkkomusiikin aarteita. Erään luentonsa alussa Klemetti kuulutti riemullisesti;

"Olen julkaissut uuden kirjan, jossa olen kertakaikkisesti hylännyt sanan äänijänne ja ottanut käytäntöön sen sijasta sanan äänihuuli, tietäen hyvin, että Patajärven kappalainen saa halvauksen ja viisi lukkaria kuolee päälle."