13.10.2021

Pitäjänseppä naulojen toimittajana

Eräs esi-isistäni oli Kiskon pitäjän Wikarsin l. Viikarin talossa vuonna 1719 syntynyt Johan Mårtensson, joka otti myöhemmällä iällä käyttöön sukunimen Wikström. Hän lähti jo varhain kotoaan, sillä Kiskon vanhimmasta, vuonna 1735 alkavasta rippikirjasta häntä ei enää tapaa. 

Ensimmäinen merkintä, josta hänet aikuisiällä löytää, on henkikirja Pohjan pitäjän Antskogin ruukilta vuodelta 1747. Kyseisessä dokumentissa Johan Mårtensson ja mainittu tittelillä ”klensmed”.  Vaimona on jo tuolloin Anna. Neljää vuotta myöhemmin eli 1751 Johanin sukunimeksi on tullut em. Wikström. Pariskunta muuttaa Antskogista Karjalohjalle viimeistään vuonna 1755. Heidät löytää ruuki henkikirjoista vielä 1754, mutta ei enää seuraavana vuonna.  Karjalohjan hieman repaleisten rippikirjojen mukaan Wikströmit asuvat ensin Lohjantaipaleen Passin talon mailla, jonka jälkeen muuttavat Puujärven kylään. Lopulta Johan Wikström päätyy asumaan Ilmoniemen Pussin talon mailla sijainneeseen torppaan.

Herra Wikströmin ammatti vaihtui vain hieman hänen muuttaessaan Karjalohjalle. Ruukkisepän työt valmistivat hänen tehokkaasti pitäjänsepäksi, yhdeksi pitäjän arvostetuimmista käsityöläisistä. Sukututkijan ja kaukaisen jälkeläisen iloksi tästä työstä on jäänyt myös pieni dokumentaatio seurakunnan tiliasiakirjoihin. Kirkontileissä vuodelta 1759 kerrotaan, että kesäkuun 27. päivänä pitäjänseppä Wikströmiltä ostettiin 260 isompaa ja 680 rautanaulaa. Nämä naulat tarvittiin uuden kellotapulin rakentamiseen. Seurakunnan järjestyksessä kolmas kirkko oli valmistanut kesällä 1745, mutta 1680-luvun lopulta peräisin ollut kellotapuli ei enää ollut parhaassa kuosissa. Niinpä koko tapuli rakennettiin uusiksi 1759.

Johan Wikström veloitti isoista nauloista yhteensä viisi taalaria ja 20 äyriä sekä isoista 20 taalaria ja kahdeksan äyriä.  Valitettavasti en ole löytänyt luotettavaa menetelmää, jolla nuo summat voisi muuntaa vuoden 2021 euroiksi. Jotain vertailukohtaa voidaan hakea siitä, että Iso-Kuusian rusthollarinpoika Nilsin hautaaminen tuli maksamaan 6 taalaria ja äyriä saman vuoden 1759 kesällä. 


8.9.2021

Alkoholin vaaroja Piikkiössä

Piikkiön Rungon kylän Pietilän eli Yli-Rungon palstatilan omistajaksi tuli 1890-luvulla Lapin Tl pitäjässä syntynyt Fredrik Vahlroos. Hän oli naimisissa lietolaisen Maria Sofia Grönlundin kanssa. Fredrik oli ollut Rungon kylän taloissa renkinä tavatessaan Maria Sofian, joka taasen oli ollut piikomassa Kosken puustellissa. Vuonna 1866 syntynyt Fredrik ja häntä viisi vuotta vanhempi morsian vihittiin 1888. Seuraavana vuonna syntyi esikoispoika Karl Aksel Fredrik. Hän sai vuoteen 1900 mennessä seuraa Juha Jalmarista, Otto Vilhelmistä, Kustaa Ilmarista, Hilda Maria Aleksandrasta ja Naima Elina. Viimeksi mainittu tyttönen tosin kuoli parin kuukauden ikäisenä vuonna 1900.

Perheen lapsista Kustaa Ilmari lähti sisällissotamme aikana sotilaaksi ollen vuonna 1919 Santahaminassa. Tuohon aikaan Santahaminan vankileirillä tapahtui erittäin traagisia em. sotaan liittyviä asioita, mutta viranomaisilla oli muitakin murheita. Metyylialkoholia myytiin monin paikoin epätoivoisille janoisille kohtalokkain seurauksin. Useita henkilöitä ehti kuolla ennen kuin tilanne saatiin kuriin poliisin taholta. Laitonta alkoholia ehdittiin kuitenkin välittää tai kuljettaa myös maaseudulle. Metyyliä sisältänyt juoma oli käytännössä vahvaa myrkkyä, jonka nauttija oli lähes varman kuoleman edessä.

Kustaa Ilmari tuli lomille kotiin syyskuun alussa 1919 tuoden mukanaan tätä rohtoa. Yhdessä isänsä kanssa nuorukainen ryhtyi tarjoamaan kupposia lähitalojen miehille. Ilmeisesti Fredrik Vahlroos ja hänen poikansa ottivat suurimmat annokset, sillä molemmat sairastuivat välittömästi ankarasti. Kustaa Ilmari sai voimakkaita oksennuskohtauksia, jotka saattoivat pelastaa hänen henkensä. Isä Fredrik sitä vastoin kuoli aineen aiheuttamiin komplikaatioihin muutaman päivän päästä kärsittyään valtavia tuskia. Myös lähitalojen miehet saivat tuta väärennetyn alkoholin vaarat pahoinvointina ja oksennuksina. Tämä kaikki siitä huolimatta, että viina oli ollut vain ”vähän toista limonaadipullollista”.

Sanomalehti Uusi Aurassa julkaistiin Fredrik Wahlroosin kuolinilmoitus muutamia päiviä myöhemmin. Sen mukaan palstatilallinen Wahlroos ”lyhyen ajan sairastettuaan rauhallisesti nukkui kuolon uneen”. Kaipaamaan jäivät leski Maria, viisi poikaa, yksi tytär ja yksi lapsenlapsi monien tuttavien sekä kaukaisempien sukulaisten keralla.

Mainittakoon lopuksi, että Fredrik Wahlroos oli räätäli Grönholmin tyttären, Lovisa Karolinan avioton poikalapsi. Hän syntyi maaliskuussa 1866 Kaukolan kylässä Lapin Tl pitäjässä.  Maria Sofia Grönlundin isä oli mylläri Liedon Nautelan Knaapilla.


7.9.2021

Kartanon mies

 Auranmaan harvalukuisten kartanoiden joukkoon kuuluva Kosken kartano veti puoleensa väkeä pitkienkin matkojen takaa. Samalla sen luomat yhteydet toivat Kosken kappeliin hyvinkin erilaista väkeä Ruotsista saakka. Eräs perhe, jonka sukujuuria voi seurata entisen emämaamme puolelle, on Vähä-Sorvaston sahan ”puukhollari” eli kirjanpitäjä, entinen puuseppä Anders Gedda. Hän oli syntynyt vuonna 1725 ja 1750-luvun alussa hänet tapaa Someron Åvikin lasiruukin puuseppänä.  Tämän laitoksen oli perustanut Sillanpään kylään kartanonomistaja Jacob Reinhold de Ponti 1748.  Myöhemmin herra Gedda siirtyi Pitkäjärven kartanonvuokraajaksi. 

Åvikin lasitehdas perusti 1761 Kosken kappeliin, mukavien kulkuyhteyksien päähän, sahan. Tämän tarkoituksena oli ensisijaisesti tehostaa polttoaineen eli puun tuotantoa tehtaan tarpeisiin. Tätä menikin suunnattomia määriä, sillä parhaimmillaan Åvik työllisti noin 300 henkeä. Tehtaan tarina päättyi rajuun tulipaloon toukokuussa 1833. Sen jälkeen oli pystyssä ainoastaan lasimestarien asuinrakennus, kaikki muu tuhoutui.

Anders Geddan vaimo oli Madgalena Christina Nordling, jonka nimen edessä muistetaan rippikirjoissa mainita sana madame. Hän olikin sukuperältään, jos ei nyt suorastaan aatelinen niin ainakin säätyläinen. Esivanhempiensa joukkoon hän saattoi lukea mm af Qvalstad ja Svinhufvud till Främby -suvut. Ehkä kuuluisin, yksittäinen esi-isä oli ruotsalainen pappismies Johannes Rudbeckius (1581-1646). Rudbeckius oli Uppsalan yliopistossa professorina matematiikan, heprean ja teologian aloilla. Samalla hän työskenteli hovisaarnaajana ja oli mukana Kustaa II Adolfin Venäjän sotaretkellä 1614-1615. Hänestä tuli lopulta Västeråsin piispa ja Rudbeckiusta pidetään yleisesti yhtenä maan merkittävimmistä piispoista.

Anders Geddasta ja Magdalena Nordlingistä alkoi pieni pappissuku, johon kuuluivat lähinnä heidän poikansa, Tammelan kappalaisena kuollut Karl Gustaf Gedda sekä tämän pojat Gustaf Adolf ja Berndt Fredrik. Ensin mainitusta tuli aikanaan Karjalohjan kirkkoherra ja velipojasta Teiskon kappalainen.  Gustaf Adolf Geddan vävy oli Tarvasjoella saarnaajana toiminut Adolf Lindman.

Madgalena Nordling kuoli punatautiin 1791 ja Anders Gedda jonkinlaiseen pöhöttymään seuraavana vuonna. Heidän tyttärensä Ulrika oli avioitunut sahan laudankantajan, Matti Simonpojan kanssa, joka ryhtyi myöhemmin käyttämään sukunimeä Avolin. Tuon raskaan työn jälkeen Matti asettui Patakosken Sarjan talon torppariksi. Tähän perheeseen syntyi kahdet kaksoset vuosina 1791 ja 1798. Ikävä kyllä kaikki nämä lapset kuolivat hyvin pieninä.  Esikoispoika Samuel muutti kotitorpastaan Hongiston Talolaan ja nai sotilas Jaakko Tallgrenin tyttären, Liisan. Tämä oli syntynyt Talolan sotilastorpassa ja syntymävuosi 1770 muuttuu papin virheen takia vuodeksi 1772. Heillä oli kaksi lasta, Adolf Fredrik ja Juho Heikki. Asuinpaikkana oli 1820-luvulle tultaessa Patakosken Ylisarjan talon Hakalan torppa.

Mainittakoon lopuksi, että Anders Geddan isä oli laivuri Henrik Andersson Gedda, joka asui 1720-luvulla Karunassa. Sieltä hän muutti perheineen Somerolle. Sekä Henrik että hänen vaimonsa Liisa kuolivat Somerolla.


21.8.2021

Puustellin perhe

Sotilaspuustellit eli virkatalot ovat tuoneet moniin Auranmaan pitäjiin muuttajia lähialueelta, mutta myös kauempaa. Yksi näistä virkataloista oli aikanaan Tarvasjoen Liedonperän Isotalo, jonka vuokraajaksi tuli 1895 Halikosta herra Anders Hjalmar Rönnmark. Hän ehti hoitaa taloa noin 10 vuoden ajan ennen avioitumistaan pöytyäläisen Fredrika Josefina Erkintytär Ristimäen kanssa. Ikäeroa pariskunnalla oli 15 vuotta, sillä sulhanen oli syntynyt Turussa kevättalvella 1864, kun taas morsian syksyllä 1881. Fredrika Josefina oli tullut vuoden 1903 lopussa piiaksi Isotaloon. Hänen vanhempansa Erkki Matinpoika Ristimäki ja Eeva Liisa Kallentytär olivat Kaulanperän kylän itsellisiä. Fredrika Josefinan sisko Anna Katarina tuli Isotaloon samoihin aikoihin piiaksi.

Anders Hjalmarin vanhemmat olivat puolestaan turkulainen satulaseppämestari Anders Reinhold Rönnmark ja vaimonsa Maria Elisabet Antintytär. Maria Elisabet oli kotoisin Kemiöstä, kun taas satulaseppämestarimme isä oli ehta turkulainen, puuseppä Simo Rönnmark ja äiti Johanna Lindberg. Anders Reinholdilla oli useita sisaruksia, mutta hänen omaa kastemerkintää saa turhaan etsiä Turun historiakirjoista. Hän nimittäin syntyi vuonna 1828 ja edellisen vuoden valtava tulipalo Turussa aiheutti monenlaista harmia seurakuntien kirjanpitoon. Joka tapauksessa Anders Reinhold ja Maria Elisabet vihittiin helmikuussa 1859 Turussa. Morsian meni toista kertaa naimisiin, sillä hän oli leski avioliitosta puusepänkisälli Högbergin kanssa. Anders Reinholdin veljistä voidaan mainita lumppukauppias Johan Adolf Rönnmark, joka ehti käydä pyörähtämässä aina Jyväskylässä saakka asettuen sitten Turkuun. Toinen veli Carl Gustaf piipahti lyhyen aikaa Uudenmaan Snappertunassa muonatorpparina.

Anders Hjalmar oli vanhempiensa järjestyksessä neljäs lapsi. Perhe asui Turun kaupungin kahdeksannen kaupunginosan korttelissa numero 10. Isä Anders Reinhold kuoli marraskuussa 1877 jättäen jälkeensä lesken ja viisi lasta.  Anders Hjalmar oli tässä vaiheessa vielä poikanen, mutta kymmenisen vuotta myöhemmin hän oli jo valmis haastaviinkin tehtäviin. Hän oli lähtenyt opiskelemaan Korsholman ruotsinkieliseen maanviljelyskouluun, Mustasaareen. Tämä oppilaitos oli perustettu virallisesti 1859, mutta oikeastaan aloitti toimintansa jo 1846. 

Vuoden 1886 syksyllä Anders Hjalmar oli yksi Korsholman seitsemästä miespuolisesta opiskelijasta. Kannuksensa hän ansaitsi aktiivisella palveluksella Turun 2. pataljoonassa. Sinänsä hän oli rippikirjan mukaan ”sotapalvelukseen kelpaamaton”, joten tässä yhteydessä hän lienee hoitanut nimenomaan jonkinlaisia maatalouteen liittyviä tehtäviä. Kun em. seitsemän miestä keväällä 1887 valmistuivat, ei Rönnmarkia luettu tähän joukkoon. Pataljoonassa vietetty aika oli keskeyttänyt opinnot, mutta sehän ei taitavaa miestä haitannut. Vuosina 1894-1895 tapaamme hänet Halikon Joensuun eli Åminnen kartanon kirjanpitäjänä. Hän oli näin kreivi Karl Alexander Armfeltin läheisimpiä luotettuja parin vuoden ajan. Joensuun kartanosta Anders Hjalmar muutti Liedonperän Isotaloon.

Jos palaamme hieman ajassa taaksepäin, niin voimme huomata hänen serkkunsa Arvid Gotthard Rönnmarkin toimivan Turun kaupungissa 1880-luvulla satulaseppämestarina. Hän oli em. Carl Gustafin poika ja syntynyt Snappertunassa vuonna 1849. Arvid Gotthard oli naimisissa Nousiaisista kotoisin olleen Ulrika Kivirannan kanssa. 


10.8.2021

Tarina Ruskon kirkosta

Ruskon ja Vahdon (entisen Vähän-Ruskon) asukkaitten oli määrä rakentaa itselleen yhteinen kirkko[i], mutta he eivät voineet sopia sen paikasta. Vahtolaiset olisivat tahtoneet sen rakennettavaksi Melttilän metsään lähelle sitä paikkaa, jossa nykyään on mainittujen pitäjien yhteinen osuusmeijeri, kun taas Ruskolaisten kirkonpaikka oli Ruskon kirkon nykyinen.

Riita jätettiin kuninkaan ratkaistavaksi ja kummastakin ehdotetusta paikasta vietiin hänelle pussillinen santaa nähtäväksi. Ruskolaisten santa oli karkeata ja rumaa, vahtolaisten taas hienoa ja kaunista. Mutta kummankin seurakunnan lähetystöjen matkatessa yhdessä kuninkaan luo vaihtoivat Ruskon miehet salaa yöllä santapusseja ja näyttivät kuninkaalle vahtolaisten santaa omanaan.

Seuraus oli, että kuningas määräsi kirkon rakennettavaksi Ruskolle. Myöhemmin olivat sitten vahtolaiset alkaneet rakentaa itselleen omaa kivikirkkoa. Mutta kovat sotavuodet olivat keskeyttäneet rakennustyön ja köyhtynyt seurakunta oli pyytänyt ja saanut luvan rakentaa itselleen kivikirkon asemesta puukirkon.

Kuvassa Ruskon keskiaikainen kirkko, josta Museoviraston tiedot[ii] kertovat mm. seuraavaa: Keskiaikainen kirkko. Rusko mainittiin seurakuntana ensimmäisen kerran 1337, mutta se lienee vanhempi. Korkealla mäellä, keskiaikaisen asiakirjan mukaan "in monte Ruscho" sijaitseva Ruskon kivikirkko kuuluu Suomen pienimpiin. Kirkon eteläpuolella olevalla luonnontilaisena säilyneellä kallioisella katajamaalla on todettu olevan rikas keskiaikaisperäinen kasvillisuus.

Kirkon itäpäädyn tiilikoristelu koostuu suuresta tasahaaraisesta rististä ja sen ympärille olevista komerosyvennyksistä. Länsipäädyn tiilinen yläosa on uusittu 1600-luvulla. Sisätilaltaan viehättävän kirkon kirkkosali on yksilaivainen ja nelitraveinen, tähtiholvit on rakennettu kilpikaarien ja pilasterien varaan. Holvaus muistuttaa muodoltaan Turun tuomiokirkon keskilaivan tähtiholvisarjaa. Tynnyriholvattu sakaristo on runkohuonetta vanhempi.

Kuva J Vuorela, kesä 2020.



[i] Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja, 01.01.1911, nro 10-12, s. 20

[ii] https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/rapea/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=200516

9.8.2021

Pieni kasku kirkonmiehestä

Oululaisen kauppiaan ja raatimiehen, Gabriel Vhaelin ja vaimonsa Elisabet Krögerin poika Barthold syntyi vuoden 1667 vaiheilla[i]. Hän pääsi ylioppilaaksi Turun Akatemiasta joulun alla 1684. Jatko-opiskelujen jälkeen hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa 1689. Seuraavien vuosien aikana hän oli hyvin monipuolisissa työtehtävissä, sillä hän oli mm Oulun triviaalikoulun ylempi kollega, konrehtori ja laulunopettaja vuosien 1689-1694 välisenä aikana.

Tämän jälkeen hänet nähtiin mm. rykmentinpastorina Riiassa, mistä Barthold Vhael palasi Ilmajoen kirkkoherraksi vuonna 1699. Isovihan alussa hän joutui pakenemaan 1714 Länsipohjaan, mutta joutui kuitenkin venäläisten vangiksi 1717. Samana vuonna hänet määrättiin Vaasan kirkkoherraksi ja Turun väliaikaisen tuomiokapitulin toimesta Pohjanmaan lääninrovastiksi. Kun rauha saatiin vihdoin aikaiseksi, palasi Vhael Ilmajoelle kirkkoherraksi. Hän edusti säätyään Tukholman valtiopäivillä 1723, mutta kuoli niiden aikana tammikuussa 1723.

Hänestä on jäänyt elämään Oulun rovastin, Henrik Wegeliuksen isältään kuulema kasku. Tämän tarinan oli Wegelius kertonut arkkipiispa Tengströmille. Vhael tuli kerran Turun matkalla Prunkkalan kappelin kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Koko seurakunta nousi seisoalleen kummastellen vierasta, joka oli pitkä ja yksisilmäinen. Silloin kappalainen Montin taikka Monten saarnassan sanoi: »Mitä nousette Prunkkalan miehet kattelemaan, ej se vieras ole tomtu vaikka se on silmä puoli, se on yksi kunnioitettava ja kuluisa prouvasti Pohjanmaalta»[ii].

 Kuva: Ilmajoen seurakunnan arkisto - Rippikirja 1694-1705 (IAa:1), jakso 64 Kansallisarkisto

 



[i] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Barthold Vhaël. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=3196>. Luettu 9.8.2021.

[ii] Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja, 01.01.1911, nro 13, s. 17

8.8.2021

Hajalan asemapäällikkö

Vuoden 1899 lopulla Halikon Hajalan rautatieaseman tai kuten sitä tuolloin nimitettiin, Hajalan pysäkkeen hoitajaksi tuli Maariassa syntynyt Johan Emil Lindgren[i]. Mukanaan hän toi vaimonsa Hilja Vesaniemen, joka oli syntynyt Urjalassa[ii]. Herra Ingren oli päässyt  ylioppilaaksi Turun klassisesta lyseosta ja antautunut sitten rautateiden palvelukseen. Hiljan kanssa hän oli mennyt vihille marraskuussa 1898, noin vuotta ennen Hajalaan tuloaan. Lapsia pariskunnalle ei koskaan syntynyt. Morsian syntymäkuntaa ei pidä ihmetellä, sillä ennen Hajalaan Ingren oli ollut kirjurina Urjalan asemalla.

Hajalan asema rakennettiin 1890-luvun lopulla Bruno Granholmin piirustusten pohjalta ja sitä laajennettiin asemapäällikön asunnolla 1904. Oheinen kuva on otettu kesäkuussa 1906 ja se on Suomen Rautatiemuseon kokoelmista. Johan Emil Ingren ei ehtinyt tätä laajenusta nähdä, sillä hän muutti puolisonsa kanssa jo tammikuussa 1906 Laukaaseen[iii], jossa hänestä tuli sikäläisen aseman päällikkö. Ikävä kyllä Ingrenin uran katkaisi jo samana vuonna sairastuminen. Pitkään podettu hermotauti yltyi jo kesällä 1907 niin pahaksi, että Ingren hakeutui Pitkäniemen parantolaan. Siellä hän myös kuoli vain 37 vuoden iässä joulukuussa 1907.

Muistokirjoituksessa[iv] Ingreniä luonnehdittiin hiljaiseksi mieheksi, jonka vaiteliaan kuoren alla sykki lämpöinen sydän. Rautateillä ei arveltu olleen montaa miestä, joka olisi ollut yhtä ystävällinen, avulias ja hyväntahtoinen kuin Johan Emil Ingren. Erityisesti nuoremmille virkamieskollegoilleen hän oli paljon käytetty neuvonantaja. Tämä heijastui myös asiakaspalveluun, sillä Hajalan kylän asukkaat antoivat hänelle muistolahjan Laukaaseen muuton hetkellä.

 

Kuva: Suomen Rautatiemuseo/SRM

 



[i] Halikko muuttaneet 1895-1905 (MKO647-648) Kansallisarkisto

[ii] Halikko rippikirja 1891-1900 (AP_I I Aa:27)  Sivu 107 Kansallisarkisto

[iii] Halikko rippikirja 1901-1910 (AP_II I Aa:30)  Sivu 882 Kansallisarkisto

[iv] Aamulehti, 18.12.1907, nro 291, s. 2

7.8.2021

Petter Starckin tapaus

 Kimon ruukilla Pohjanmaalla tapahtui työsuhderintamalla vuonna 1768. Päähenkilö tässä tapauksessa on vasaraseppämestari Petter Starck, jonka sukutaulu tekstissä alimpana. Lähdeviitteet ovat taulussa mukana ja viittaat Ruotsin puolen arkistoihin ao. seurakunnissa sekä edelleen Suomessa.

Vuorikäräjät oli 1700-luvun Ruotsin tapa hallita ruukkeja ja yleensäkin raudantuotantoa. Rautahallintoa johti vuorikollegio, kaivosalan keskusvirasto joka sijaitsi Tukholmassa. Paikallisvalta kuului vuorimestareille, jotka jakoivat maan vuorimestaripiireihin. Suomessa oli kolme vuorikäräjäpiiriä: Uudenmaan, Hämeen sekä Turun- ja Porin läänit muodostivat ensimmäisen piirin, toisen Vaasan ja Oulun läänit sekä kolmannen Viipurin, Kuopion ja Mikkelin läänit. Vuorimestari tarkasti ruukkien toiminnan ja toimi vuorikäräjien puheenjohtajana kussakin ruukissa kerran vuodessa. Käräjät käsittelivät oikeudellisia, hallinnollisia ja tuotannollisia kysymyksiä. Suomen siirryttyä Venäjän valtaan 1809 jäi vuorikäräjille vain rikosoikeudelliset tehtävät, ja 1854 Suomen vuorikäräjät lakkautettiin kokonaan[i].

Kimon vuorikäräjillä 10-13.2.1768 käsiteltiin Pet(t)er Starckin haastetta ja asiankulku oli seuraava;


Kankivasarapajan seppämestari Petter Starck oli haastanut näille käräjille korkeasti kunnioitetun ruukin inspehtorin, herra Bengt Mobergin vastaamaan siitä, että hän oli ilman edelläkäypää irtisanomisilmoitusta poistanut kantajan työpaikaltaan ja antanut hänelle eron ja potkut. Tämän johdosta Starck on vanhoilla päivillään joutunut hätään ja elannon puutteeseen eikä ole viime maaliskuun 1. pv:n jälkeen ollut tilaisuudessa hankkimaan elantoaan sepäntöissä. Herra inspehtori esitti Kosken ruukissa 5.2.1760 päivätyn sopimusasiakirjan, jonka Petter Starck on allemerkitsemällään puumerkillä vahvistanut todistaja Bobergin läsnäollessa. Sopimuksesta käy ilmi, että Starck on saanut 300 kuparitaalaria matkarahoiksi ja sitoutunut sitten muuttamaan vaimonsa ja lasten kanssa Orisbergiin ja työskentelemään siellä kankihamarissa, sekä työssään siellä noudattamaan ja tottelemaan niitä velvoitteita, joita työntekijälle asetetaan. Samalla hän vakuuttaa, että sekä hän itse että hänen sepäntöihin kelpaavat lapsensa tulevat noudattamaan niitä määräyksiä, joita Orisbergin tai Kimon ruukkien omistajat tulevat antamaan. He eivät ryhdy anomaan eikä hakemaan palvelussuhteestaan muunlaista eroa kuin minkä ruukin omistajat heille myöntävät.

Tällä hetkellä nämä sopimukset ovat yhä laillisesti sitovia. Siinä tarkoituksessa, että sekä isä että poika pysyisi ruukin töissä, ruukki on myöntänyt isälle 2886:19 kt:ä suuruisen lainan ja lisäksi kantajan pojalle, Abraham Starckille lainan, jonka suuruus tullaan myöhemmin toteamaan.

Kun kantajan poika Abraham Starck on kuitenkin ilman laillista irtisanoutumista ja vapauskirjaa poistunut viime keväänä, muuttaen Strömsdalin ruukkiin Savossa (Juvankoskelle), katsoo herra inspehtori, että hän ei ole velvollinen pitämään Petter Starckia työssään, varsinkin kun tämä on jo vanha. Hän on lisäksi itse sanonut joulukuussa 1766 inspehtorille, että hän ei enää jaksa työskennellä. Toisaalta hän on poikansa Abrahamin ilmoittamana sanonut irti omansa ja vävynsä, mestarinkisälli Anders Hanen palvelussopimuksen. Herra inspehtori ei silti kieltäydy suomasta seppämestari Starckille vapautustodistusta, mikäli hän sitä pyytää, kuitenkin sillä ehdolla, että Starckin velat merkitään siihen. Petter Starck kielsi sanoneensa itseään irti työsuhteestaan, vaan sanoi ainoastaan sanoneensa väsyvän töissään. Hän ei ole liioin antanut pojalleen tehtäväksi sanoa häntä irti työsuhteestaan, eikä hän liioin uskonut niin tapahtuneenkaan.

Kirjanpitäjä Lööf ilmoitti, että käräjäpaikalla on läsnä päivätyömies Orisbergista, jotka yhdessä kirjuri Erik Stenmarkin kanssa voivat todistaa Starckin pojan Abrahamin sanoneen isän työsuhteen irti. Tämän johdosta kutsuttiin Stenmark ja Simo Kannasto kuultavaksi. Kun heidän esteettömyyttään vastaan ei kenelläkään ollut huomauttamista, kumpainenkin vannoi käsi Raamatun päällä tavanomaisen todistajan valan. Sen jälkeen

1:o  Erik Stenmark kertoi, että hän oli yksinään keittiössä ollessaan kuullut Petter Starckin sanovan, ettei hän menisi hamariin töihin ennenkuin huonoksi moitittu takkirauta on annettu oltermannin tarkastettavaksi ja kokeiltavaksi. Starck oli lisäksi maininnut, että sekä hän itse että hänen poikansa Abraham olivat monta kertaa sanoneet, etteivät enää tuollaista takkirautaa takoisi. Anders Hane oli puolestaan sanonut, että hän kyllä voisi takoa, mutta ei tavallisen mellotuksen jälkeen.

2:o  Simo Kannasto kertoi, että hän oli ollut paikalla kun Abraham Starck oli omasta, isänsä ja lankonsa Anders Hanen puolesta sanonut kirjanpitäjä Lööfille, joka silloin johti ruukin toimintaa, irti jokaisen työsuhteen. Petter Starck itse ei tämän, huhtikuun lopulla 1767 sattuneen, tapahtuman aikana ole ollut läsnä. Kuultava oli useamman kerran kuullut Starckin sanovan, ettei hän halua mennä hamariin töihin kurjan takkiraudan takia.

Kumpaisellakaan todistajalla ei ollut asiaan lisättävää. Kannasto vaati kulujen korvaamista. Todistajat saivat luvan poistua ja sen jälkeen oikeus antoi asiassa seuraavan tuomion:

Seppämestari Petter Starck on kieltänyt itse sanoneensa palvelussuhteensa Orisbergin ruukin kanssa irti. Kuulluista todistajalausunnoista on toisaalta käynyt ilmi, että hän on useita kertoja kieltänyt haluavansa työskennellä kankivasarahamarissa. Simo Kannaston todistajalausunnosta käy lisäksi ilmi, että seppämestari Starckin poika Abraham Starck on talvella 1766 sanonut kirjanpitäjä Lööfille työsuhteen irti omasta, isänsä ja lankonsa puolesta. Tämän lisäksi Starck on 1.3.1760 tekemänsä sopimuksen mukaisesti sitoutunut yhdessä sepäntyöhön kykenevien lastensa kanssa pysymään Orisbergin ja Kimon ruukkien palveluksessa niin kauan kuin heidän työsuorituksensa ruukin omistajia miellyttää. Tätä edistääkseen ja perhekunnan elannon parantamiseksi ruukin omistajat ovat antaneet Petter Starckille lainaksi rahaa, niin että lainan määrä on nykyisin 2886 kt:ä. Tämän lisäksi Abraham Starckille on annettu erikseen rahaa lainaksi. Poika Abraham Starck on kuitenkin ilman laillista eroa muuttanut Strömsdalin (Juvankosken) ruukkiin Savossa. Ruukki tulee näin ollen kärsimään tappion, kun otetaan huomioon, että Petter Starck on jo niin ikääntynyt, että hänen ei (…)  laskea kykenevän ansaitsemaan velkansa takaisin.

Vuorikäräjäoikeus katsoo tämän vuoksi, että ruukin inspehtori Bengt Mobergilla on ollut tarpeelliset perusteet sulkea Starck työstä maaliskuun 1. pv:stä 1767 lähtien. Koska Starckilla on kuitenkin oltava oikeus yrittää hankkia elantoa itselleen, on hänellä, v. 1766 annetun, kankivasaraseppiä koskevan asetuksen 22. §:n mukaan, oikeus etsiä työmahdollisuuksia seuraavaan pestiaikaan asti, eli 1.4.1769 saakka, sellaisen ruukinomistajan palveluksessa, joka on halukas maksamaan hänen velkansa. Mikäli hän ei onnistu saamaan uutta työpaikkaa, on Starckin tällöin ilmoittauduttava entisen työnantajansa luona, jotta tämä voisi käyttää häntä hyväkseen omassa tai muiden töissä. Mikäli ruukin omistaja ei kuitenkaan halua häntä tällöin pitää, tulee vuorikäräjäoikeus sen jälkeen antamaan päätöksen ruukin velkasaatavasta[ii].

Suomennos T. Arpalahti

Peter Stark. Född 1711 Risinge, Börsjö (v39945.b44.s83; D. 4.Pasc.; T: M. Matis mölnare, Erland Lindberg, velb. jfru Kristina Gyllenstål). Suomen RK:issa *5.4.1708. Hammarsmed. Död före 1795 Pojo Fiskars. Vnht: Karl Larsson ja Elin Bengtsdr.
Infl. (v63070.b96) fr Risinge skn, 'hammarsm.ges.' 28.9.1735 Vingåker, Högsjö.
Utfl. (v63070.b99) (till Kila, Åhlberga) 'hammarsm.ges., hu, dotter 7 veckor gl'  24.9.1737 fr Vingåker.
Infl. fr Ålberga 10.1743 Svärta Norrmalm.
Infl. fr Sverige (Karlsfors Bruk ?) 1749 Bjerno Koskis Bruk. Bno Tuohittu Bohl Koskisbruk Mtl 1750-56.
Utfl. till Kuopio Strömsdal Bruk 1757 fr Perniö Koskis Bruk. Kuopio Juckasbruk Mtl 1757-59.
Utfl. till Stk Obrg 6.3.1760 fr Kuopio Strömsdal.
Infl. fr Stk Obrg 18.8.1768 Kuopio Strömsdal.
Utfl. till Oravainen Kimobruk 22.3.1770 fr Kuopio Strömsdal.
Utfl. 1781 fr Oravainen Kimobruk (UK-292 RK 1778-83).
-  Pso 1.11.1736 Asker (v52866.b10) Maria Berg. Född (RK) 15.9.1715 Sverige. Fr Biskopskvarn. Bjerno Tuohittu Bohl Koskisbruk Mtl 1751-54. Död (84å, hamm.sm. Starks äa) 18.11.1797 Pojo Fiskars, bgr 21/11. 
Vnht: Abraham Månsson ja Kirstin Johansdr.

 Lapsia:

 Maria Stina StarkFödd 5.8.1737 Vingåker, Högsjö (v63042.b138.s133). Bjerno Tuohittu Bohl Koskisbruk Mtl 1754-55Suomen RK:issa *1745. Död (åld. 78å) 28.1.1824 Pojo Thomasböle trp p199, bgr 8/2.

-  Pso Erik TörnqvistFödd 12.3.1729 Perniö. Hammarsmed, mästersven, eldvaktare. Död (slag 60å) 15.2.1795 Pojo Fiskars, bgr 22/2. Vnht: Matts Törnqvist ja Maria Johansdr. 

Abraham Stark. Född 27.1.1740 Kila, Ålberga bruk, dpt 2/2 (v59613.b151; T: M:r Erik Olofsson och dg Jakob Druse, hu Katarina Persdr och p Anna Fredriksdr, bägge vid Åhlberga bruk). Hammarsmed. Död (åld.bräcklighet 75.1½) 17.3.1814 Jokioinen ruukki, bgr25/3.
-  Pso 17.10.1762 Oravainen Anna Lisa HöökFödd (RK) 30.5.1744. Död (styng 69å) 16.8.1811 Jokioinen ruukki, bgr 25/8. Vnht: Bengt Höök ja Lisa Olofsdr Björck.

Lena Stark. Född 10.11.1741 Kila, Ålberga bruk, dpt 15/11 (v59613.b155; T: Henrik Gothfrid, dg Anders Stark, hu Maria Gothfrid, p Katarina Johansdr, alla fr Åhlberga bruk). Död (lungsot 67å) 1.11.1808 Stk Obrg , bgr 6/11.
-  Pso 1:o (i skrud) 25.3.1761 Stk Anders Hahne. Född (RK) 1741 Sverige, Karlskoga. [Harri Kujala: s. Nora, Hagby hammare]. Död (hits.feber 27å) 20.12.1768 Stk Obrg , bgr26/12. 
Vnht: Elias Klaesson Hahne ja Margeta Olofsdr.
-  Pso 2:o 9.4.1780 Stk Hans Bergström. Född (RK) 1718 Sverige Södermanland. Knipsmed. Död (åld.bräcklighet 68å) 12.8.1785 Stk Obrg, bgr14/8.
-  Pso 3:o 8.5.1787 Stk Johan Mattsson Dunder. Född (RK) 1.11.1718 Sverige. Död (åld. 85å) 17.1.1803 Oravainen Kimo, bgr 23/1. 

Greta Lisa Stark. Dpt 25.10.1743 Svärta, Norrmalm bruk (v62260.b185.s181; T: bokh. Jan Broman, hammarsmeden Hindrik Gode, klensmeden Anders Bengtsson, jfru Greta Ehrnstedt i Norshammar, hans p Greta Warndorph).


[i] https://fi.wikipedia.org/wiki/Vuorioikeus

[ii] Vuorihallituksen arkisto - Vuorikäräjien pöytäkirjat 1766-1768 (Ca:2), jakso 126: 13.2.1768 Orisberg; Kansallisarkist


4.8.2021

Suutarista lääninrovastiin

Kuva J Vuorela 2021
Pietarsaaren kirkkoa ympäröivältä hautausmaalta löytyy muutamia todella vanhoja hautamuistomerkkejä. Yksi näistä on valurautainen, koristeellinen risti, joka pystytettiin vuonna 1834 kuolleen kirjansitoja Isak Elias Muhrin muistolle. Hän oli syntynyt suutarin poikana Vaasan kaupungin ensimmäisen kaupunginosan korttelissa numero 20, jossa hänen vanhempansa Abraham Muhr ja Juliana Sophia Bergelin tuolloin asuivat[i].

Isak Elias muutti nuorella iällä Pietarsaareen ja joulukuussa 1826 hän vei vihille kirjansitoja Lars Christian Wennbergin lesken, Anna Stina Löfvallin[ii]. Morsian oli sulhastaan reilusti vanhempi, sillä Anna Stinan syntymävuodeksi on rippikirjassa merkitty 1787. Hänellä ja Lars Christian Wennbergillä oli ollut yksi poika, joka oli menehtynyt vauvana. Lars Christian oli kuollut marraskuussa 1825.

Kauaa ei tuoreen pariskunnan onni ehtinyt kestää, sillä noin kolmen kuukauden päästä vihkijäisistä Anna Stina kuoli kuumeeseen[iii]. Seuraavan vuoden lokakuussa kirjansitoja Muhr vei sitten vihille Anna Sofia Petterssonin, pietarsaarelaisen laivurin tyttären, joka oli syntynyt 1811. Hänen kanssaan Isak Elias sai kolme lasta; Sofia Wilhelminan, Katarina Matildan ja Sven Isakin vuosien 1829-1833 välillä[iv]. Vajaan vuoden kuluttua kuopuksen syntymästä kirjansitoja Muhr menehtyi halvaukseen ainoastaan. Tuolloin hän oli ainoastaan 28-vuotias[v].

Leskivaimo Anna Sofia löysi uudeksi puolisokseen kirjansitojamestari Fredrik Alexander Albeckin, jonka kanssa. Hänen kanssaan Anna sai useita lapsia[vi]. Näin siis samassa taloudessa oli periaatteessa kolme eri kirjansitojaa vajaan 30 vuoden aikajanalla. Mainittakoon, että esimerkiksi 1830-luvun alussa Isak Elias Muhrilta saattoi ostaa ”Turun Ewangeliumi Seuralta ulosannettja ja pränttätyjä Kirjoituksia sekä Suomen että Ruottin kielellä”[vii].

Isak Eliaksen lapsista Sven Isak työskenteli aluksi oluenpanijana, mutta myöhempinä vuosinaan hänkin harjoitti kirjansidonnan jo melko lailla kadonnutta ammattia. Häntä jäi kuoleman hetkellä syksyllä 1892 suremaan kuusi tytärtä ja kolme poikaa[viii]. Sven Isak oli aikoinaan muuttanut Raumalle, jossa hän myös kuoli.

Rauman Lehti 26.11.1892 sivu 1
Sisaruksista vanhin oli tytär Sofia Vilhelmina, jonka puolisoksi vihittiin helmikuussa 1851 kauppalaivan perämies Carl Johan Henrik Grönstrand[ix].  Tämän pariskunnan lapsia olivat Lydia Sofia, Carolina Vilhelmina ja Carl Emi. Viimeksi mainittu syntyi helmikuussa 1855. Ikävä kyllä Sofia Vilhelmina kuoli jo saman vuoden kesällä. Ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt menettää kaikki kolme lastaan, sillä jokainen kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä[x].  

Merkittävimmän leiman 1800-luvun ja miksei 1900-luvunkin kulttuurielämään maassamme jätti keskimmäinen kirjansitoja Muhrin ja Anna Sofia Petterssonin lapsista: Katarina Matilda. Hänet löysi vaimokseen Pedersöressä elokuussa 1825 syntynyt Jakob Andersson, joka myöhemmin käytti sukunimeä Cederberg[xi]. Puolisonsa mukana Katarina Matilda asui elämänsä aikana mm. Lohtajan, Kauhajoen, Laihian ja Isokyrön pappiloissa tai kappalaisen puustelleissa. Jakob Cederberg kiersi pappismiehelle tyypilliseen tapaan useita seurakuntia ennen valintaansa Jurvan kirkkoherraksi 1862 ja edelleen Mustasaaren 1886. Hän oli pappissäädyn edustajana valtiopäivillä vuonna 1885[xii]. Hänen ja Katarina Matildan poikia olivat mm. kirkkoherra ja lääninrovasti Johan Antero Cederberg ja Valkealan kappalainen August Evald Cederberg.

Jos Isak Elias Muhrin perheen ympärillä kuoltiin nuorella iällä, ei tämä kuitenkaan kosken Katarina Matildaa. Hän jätti tämän ajan lokakuussa 1907, 75 vuoden kunnioitettavassa iässä. Miehensä hän oli menettänyt jo 1887.

 



[i] Vaasan seurakunnan arkisto - Syntyneiden luettelo 1803-1816 (IC:1), jakso 29: 1805 05; Kansallisarkisto

[ii] Jakobstad församling - Längder över födda och döpta 1800-1846, jakso 243; Kansallisarkisto

[iii] Jakobstad församling - Längder över födda och döpta 1800-1846, jakso 285: 1827; Kansallisarkisto

[iv] Jakobstad församling - Kommunionbok 1828-1839, jakso 100, sivu 94; Kansallisarkisto

[v] Jakobstad församling - Längder över födda och döpta 1800-1846, jakso 294: 1833-1834; Kansallisarkisto

[vi] Jakobstad församling - Längder över födda och döpta 1800-1846, jakso 1; Kansallisarkisto

[vii] Turun Wiikko-Sanomat, 29.05.1830, nro 22, s. 4

[viii] Rauman Lehti, 26.11.1892, nro 95, s. 2

[ix] Jakobstad församling - Vigsellängder 1847-1893, jakso 4, sivu 6-7: Wigde 1851, 1852; Kansallisarkisto

[x] Jakobstad församling - Längder över döda och begravda 1847-1904, jakso 1, sivu 1-2: År 1847 (jan-dec) - 1848 (jan-juli); Kansallisarkisto

[xi] Pedersöre församlings arkiv - Längder över födda och döpta 1818-1832, jakso 137: 1825 (aug); Kansallisarkisto

[xii] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Jakob Cederberg. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16535>. Luettu 4.8.2021.

3.8.2021

Kahdesti kuollut

Lomamatkan satoa

Monta kertaa sukututkija ei löydä oikein mitään lisätietoja kaukaisista esivanhemmistaan lukuun ottamatta syntymää ja kuolemaa sekä asuinpaikkaa. Tietysti löytyy tietoja perheestä tai vaikkapa lasten kummeista, mutta ne tarinat nimien ja päivämäärien takana jäävät löytymättä. Toisaalta joskus, valitettavan harvoin tosin, sukututkija osuu ns. jättipottiin. Silmiin osuu täysin sattumalta joku hahmo, josta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin. Tai jos ei ihan sellaista, niin ainakin tällaisen pienen blogijutun. Tällä kertaa tarina lähti omasta kesälomamatkasta, jonka aikana tuli käytyä Pietarsaaressa sijaitsevassa Aspegrenin puutarhassa. Itse puutarhasta toisella kertaa tarkemmin, mutta tulipa sitten mieleen tutkia alueen Aspegren -nimisiä asujaimia. Kuinkas ollakaan, törmäsin erittäin mielenkiintoiseen tapaukseen, tarinaan kahdesti kuolleesta herrasta.

 

Öregrundin mies

Kokkolassa vihittiin heinäkuussa 1831 kauppalaivan perämies Johan Aspgren ja Christina Catharina Kunelius[i]. Morsiamen vanhemmat olivat merimies Anders Kunelius ja vaimonsa Caisa Lisa Limnell Kokkolan kaupungin neljännen kaupunginosan talosta numero 172[ii].  Christina Catharina oli ehtinyt pyörähtää Vaasassa nuorena naisena, mutta palannut sitten kotitaloonsa. Isä Anders esiintyy vielä rippikirjassa 1820-1830, mutta seuraavassa rippikirjassa häntä ei enää mainita. Äiti Caisa Lisa kuolee leskenä 1837. Tässä vaiheessa talo on jo siirtynyt kauppiaanakin toimineen Johan Aspgrenin omistukseen. Sukunimi kirjoitetaan muutamaan otteeseen myös muodossa Aspegren.

Kokkolan em. rippikirjojen mukaan Johanin olisi syntynyt vuonna 1807 Ruotsin Öregrundissa. Sieltä hänet löytääkin kaupunginvahtimestari Olof Aspgrenin ja vaimonsa Catharinan poikana[iii]. Sieltä miehemme muutti Suomen puolelle Kokkolaan. Isoveli Anders, joka kutsui itseään sukunimellä Söderholm oli lähtenyt samaan kaupunkiin vuonna 1822. Johan Aspgren oli siis tullut jo sangen nuorella iällä perämieheksi.

Pariskunnalle syntyi huhtikuussa 1839 tytär, jolle vanhemmat antoivat nimen Johanna Christina[iv]. Kummien joukosta löytyy joukko Kokkolan silmää tekeviä, mm. raatimies Favorin, kauppias Lithen ja herra Lennberg. Johanna Christinan nai kauppias Carl Gustaf Watlin, josta hieman tuonnempana tässä jutussa.

Juutinrauman tulli

Isä Johan nousi nopeasti perämiehestä laivan kapteeniksi. Niinpä voimme Juutinrauman tullin[v] asiakirjoista lukea, että marraskuussa 1835 hänen kipparoimansa laiva Nikolai I ohitti Tanskan salmen matkalla Marseillesiin. Lastina oli tuolloin puutavaraa. Lokakuussa 1840 samaisiin asiakirjoihin merkittiin saman laivan matka Liverpooliin. Lastina olivat tällä kertaa laudat. Tietysti näin on todennäköisesti ollut ensimmäiselläkin kerralla. Syyskuussa 1845 Aspgren matkasi miehistöineen Norden -nimisellä laivalla kohti Hullia. Mukana oli pelkkää painolastia. Lopuksi voidaan Juutinrauman tileistä selvittää heinäkuussa 18345 Pohjanmerelle suuntautunut tervankuljetusmatka. Nämä tiedot löytyvät Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelusta SukuHaku. Samat tiedot digitoituna alkuperäisistä asiakirjoista löytyvät Soundtoo Registers Online -palvelusta[vi].

 

Kahdesti kuollut?

Laivan kapteenina joutui monesti uhkaaviin ja todella vaarallisiinkin tilanteisiin. Tämän sai kokea myös Aspgren, sillä syksyllä 1860 alkoi merkillinen tapahtumasarja. Kokkolasta Aspgren lähti Onni -nimisen laivan kapteenina kohti Riikaa lastinaan noin 300 kippuntaa rautaa. Hällkallanin[vii] tienoilla laiva ajautui kuitenkin karille. Kapteenin kielloista huolimatta merimiehet ottivat pelastusveneen jättäen Aspgrenin selviytymään yksin. Miehistö pääsi turvallisesti Vaasaan kertoen kapteeninsa uponneen kovan vuodon saaneen laivan mukana.

Tämä tieto ilmoitettiin luonnollisesti Kokkolaan, jossa Johan Aspgrenille soitettiin kuolinkellot ja poismeno kirjattiin myös haudattujen luetteloon[viii]. Kuollinsyyksi kirjattiin lakonisesti ”hukkunut”. Omaiset pukeutuivat ajalle tyypillisesti surupukuun. Vain pari päivää tämän jälkeen kapteeni Aspgren asteli kuolleista heränneenä omaan kotiinsa, jossa perhe vietti suruaikaa. Kapteeni tuli kaupunkiin pienellä veneellä soutaen. Hänet luonnollisesti otettiin riemullisesti vastaan ja nyt alkoi asioiden oikea laita selvitä. Aspgrenin mukaan miehistön kadottua paikalta oli laiva irronnut äkisti karilta. Kapteenimme onnistui pitää laivan perää rajussa tuulessa täysin purjein. Näin hän antoi tuulen viedä laivaa pitkin Pohjanlahtea, kunnes hän oli törmännyt meren selällä norjalaiseen laivaan. Tämä poimi Aspgrenin mukaansa ”Onnen” jatkaessa yksinään matkaa kohti ilmeistä tuhoa.

Norjalaisen laivan mukana Aspgren pääsi Pitimen kaupunkiin Ruotsin puolelle ja sieltä sitten Pohjanlahden poikki kotiinsa. Eikä Onnikaan tuhoutunut. Pietarsaaren miehiä oli viemässä lastia Ruotsiin ja huomasivat tuuliajolla olleen laivan tuoden sen aikanaan kotikaupunkinsa satamaan[ix].

Johan Aspgrenin koettelemukset eivät päättyneet tähän. Saman vuoden joulukuussa, tarkemmin sanottuna 18. päivänä Kokkolan kaupunkia kohtasi suuri tulipalo. Isokadun varrella sijainneesta Teodorin Wallinin talosta alkanut palo tuhosi suuren osan kaupunkia. Peräti 17 taloa paloi kokonaan ja 10 sai vaurioita[x]. Tulipalon riehuessa oli kapteeni Aspgren kiivennyt talonsa katolle pudoten sieltä. Tässä rytäkässä hän mursi reisiluunsa. Tämän jälkeen Öregrundista Kokkolaan kotiutunut kapteeni Aspgren kärsi kroonisesta maksatulehduksesta, joka vei lopulta häneltä hengen joulun alla vuonna 1864[xi]. Tällä kertaa kuolinmerkintä jäi pysyväksi ja näin Johan Aspgren kuoli tavallaan kaksi kertaa.

Leskivaimo jäi asumaan vävynsä perheeseen. Kauppias Watlinilla ja Johanna Christinalla oli lapset Maria Johanna, Karl Johan ja Gustaf Albin. Perunkirjoitus kapteeni Aspgrenin jälkeen pidettiin 3.4.1865 ja sen löytää Kokkolan raastuvanoikeuden arkistosta[xii]. Vaikka kuolinpesällä oli jonkin verran velkoja, oli sen varallisuus noin 9500 markkaa. Vuoden 2021 rahoiksi muutettuna tämä tekee Rahamuseon rahanarvonmuuntimella laskettuna yli 40000. Perunkirjasta selviää mm. se, että Aspgren omisti kuollessaan tontit 170 ja 171 korttelista numero neljä.

Tämän artikkelin kuvituksena on Kokkolan museosta löytyvä kuva parkkilaivasta ”Nikolai I”, jonka kapteenina kahdesti kuollut miehemme oli ollut.

 

 

 



[i] Kokkolan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot  1812-1834, jakso 204: Wigda År 1831; Kansallisarkisto

[ii] Kokkolan seurakunnan arkisto - Rippikirja 1820-1830, jakso 132, sivu 128: 4 Qvarteret 4 Afdelning No 171 Gustaf Bergman No 172 Sjöman Anders Kunelius; Kansallisarkisto

[iii] Öregrunds kyrkoarkiv, Husförhörslängder, SE/ULA/11807/A I/4 (1820-1825), bildid: C0029730_00117, sida 99

[iv] Kokkolan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot  1835-1862, jakso 33; Kansallisarkisto

[vii] https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?lang=fi&share=customMarker&n=7047372.094390008&e=199466.47747225585&title=H%C3%A4llkallan&desc=&zoom=11&layers=%5B%7B%22id%22:2,%22opacity%22:100%7D%5D

[viii] Kokkolan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot  1835-1862, jakso 214, sivu 453: kuolleet ja haudatut 1860; Kansallisarkisto

[ix] Oulun Wiikko-Sanomia, 27.10.1860, nro 43, s. 3, sama tarina on useissa muissakin ajan sanomalehdissä

[xi] Kokkola kuolleet 1862-1887 (MKO585-586), Kansallisarkisto

[xii] Kokkolan raastuvanoikeuden arkisto (VMA) - Perukirjat 1865-1865 (Eb:24,  ), jakso 12; Kansallisarkisto

Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus

Carlos II de España. Juan Carreño de Mirand via Wikimedia Commons Genin avulla voi tietyin varauksin tarkastella mielenkiintoisia asioit...