Lumppukauppias

Turun kaupungissa vihittiin toukokuussa 1827 sotilas Josef Sjögren ja piika Gustava Åkerberg. Josef oli palvellut Turun pataljoonan Tampereen komppaniassa ensin sotilaana ja sitten tarkk’ampujana. Hän tuli palvelukseen vuoden 1820 paikkeilla. Pariskunnalle syntyi seuraavien vuosien aikana viis lasta, joista tosin esikoinen kuolleena. Kun tuon esikoisen aikaan isää nimitetään vielä sotilaaksi, on vuonna 1829 hänen ammatikseen tullut lumppukauppias. Tosin hän oli myös Turun pataljoonan muonavahduudessa samoihin aikoihin. Mitenkäs tämä kaikki sitten liittyy Auranmaahan.
Selityksenä on nykyisessä Auran kunnassa sijainnut Järvenojan paperitehdas, joka virallisesti oli maamme järjestyksessä toinen ao. laitos. Ensimmäisenä pidetään yleisesti silloisessa Pohjan pitäjässä Uudellamaalla sijainnutta Tomasbölen paperiruukkia. Tosin Paimionjoen Juvankoskessa on myös saattanut olla lyhytaikainen paperitehdas, mutta tästä ei ole aukotonta kirjallista näyttöä.

Järvenoja oli perustettu kauppias Bremerin toimesta 1764. Sen tuotanto käsitti nuottipaperia, musiikkipaperia, raskasta käärepaperia sekä tavallista painopaperia. Jokainen paperiarkki valmistui käsityönä ja raaka-aineena olivat lumput. Järvenojan tehdas lopetettiin kuitenkin jo 1820 sen toimittua vain muutamia kymmeniä vuosia. Maastossa ei Käyrän avovankilan alapuolisessa koskessa näy juuri mitään jälkiä tästä omana aikanaan merkittävästä laitoksesta.

Lumppukauppias Josef Sjögren vieraili kuitenkin mm. Prunkkalan kappelissa vuonna 1828 antaen kirkkoherralle kuulutettavaksi tiedon maaherralta saamastaan luvasta koskien kangasjätettä. Tämä suomeksi 1828 kirjoitettu tekstinpätkä on sen verran eksoottinen nykylukijan silmään, että se on syytä jäljentää tähän kokonaisuudessaan. Tekstin lopussa mainittu Juvankosken paperiruukki tarkoittaa Perttelissä (nyk. Saloa) vuosina 1820-1902 toiminutta tehdasta, jonka toiminta loppui suureen tulipaloon.

Juvankosken paperitehdas (nyk Salo) ;
Kuvitusta teokseen Finland framställdt i teckningar

”Ne tavaliset lumput kuin joka vuosi tulevat kotuwaxsi tämän kautta mujistutettan, alla kirjotetulda förpassattu Korkjalta Manherralda että ne mahtavat olla valmit ja puhtaasi pesty ja linasi jos he muuton tahtovat vältä sitä sakoa kuin kuningallinen ja sitte kejsarilda pättetty förordningi sisällensä sitä Privilgenatun Papper Brukin ylöspitämisexi nejltä lumpua ej tule ajnoastansa talolisilda mutta myös Handtvärkereildä ja Torparejlda josa he myös savat 1828 vuoden kujtin nijden pälle mujstutetaan myös ettei he sa nyttä mujlle anta kuin allakirjotetulle muton hän tahto tojsia, nämät Lumput tulevat Juvankosken Privilegeratum Papper Brukin.
annettu Turussa se 9. päivä elokusa 1828 , Joseph Sjögren, lumun kokoja.”

Sjögrenien perheellä oli muitakin siteitä Auranmaalle, sillä vuonna 1834 syntynyt tytär Anna Catharina Mariana kastettiin Pöytyällä. Tuolloinen pitäjänapulainen, Nils Ahlstedt teki kastetodistuksen, jonka isä Josef sitten aikanaan vei Turkuun. Siellä se liitettiin kyseisen vuoden kastettujen luetteloon. Josef Sjögrenin isä oli ollut Turun Akatemian puuseppiä. Hän käytti sukunimeä Ångströmiä, millä nimellä myös poika Josef 1820-luvulla esiintyi.  Gustava Åkerberg oli puolestaan kotoisin Angelniemen Myllyperän kylästä. Turun vuosien 1832-1838 kertoilee myös lievää pahemmista päihdeongelmista Josefin kohdalla, mutta ehkäpä jätämme ne jo unholaan näin monen vuoden jälkeen.

Saimaan kanavatyömaalta

Maamiehen Ystävä 6.3.1847

Suoraa vesiyhteyttä Saimaalta Suomenlahteen suunniteltiin tiettävästi jo 1500-luvun alussa. Tuolloin Erik Bielke, Olavinlinnan päälliköksi vuonna 149  nimitetty aatelisherra aloitti työt Juustilanjoen ja Saimaan väliseksi kanavaksi. Urakka loppui alkuunsa lähinnä liian kallioisen maaperän takia. Tämän kanavaraakileen jäännökset ovat nykyisen Saimaan kanavan alla. Noin satakunta vuotta myöhemmin eli 1607-1608 amiraali Pentti Severinpoika Juusten kaivatti puolisen kilometriä pitkän väylän Lauritsalassa tavoitteenaan yhteys Saimaalta Suomenvedenpohjaan. Tämä työ jäi kesken tarmokkaan amiraalin kuoltua, mutta "Pontuksen kaivannon" osia voi löytää vielä tänä päivänä.


Vihdoin toukokuussa 1845 päästiin kunnolla työhön kiinni. Suomen siihen astisen historian suurimmalla työmaalla oli valtava taloudellinen merkitys alueen ja koko maan talouteen.Ruotsalaisten asiantuntijoiden johdolla louhittiin kallioita ja kaivettiin maata noin 11 vuoden ajan. Juhlalliset vihkiäiset olivat syyskuun seitsemäntenä päivänä 1856. Pituutta Saimaan kanavalle tuli 58 kilometriä sisältäen 28 sulkua.


Varsinaisten työmiesten ja tietysti naisten joukossa oli suuri määrä rangaistusvankeja. He olivat halpaa työvoimaa, jolla ei ollut paljon sananvaltaa olosuhteisiin nähden. Kanavatyömaalla oli oma saarnaaja vuosina 1848-57, sillä välillä työväki oli hyvin kaukana lähimmistä kirkoista. Saarnaja piti paitsi rippikirjoja, niin myös historiakirjoja, joista ovat säilyneet ainakin kastettujen ja haudattujen luettelot. Edellä mainitulla ajanjaksolla kastettiin 450 lasta ja toisaalta haudattiin 304 vainajaa.

Esimerkiksi 160 vuotta sitten, 1852, Saimaan kanavan saarnaja siunasi haudan lepoon 44 vainajaa. Näistä 14 oli lapsia tai imeväisiässä olleita. Täysi-ikäiset kuolleet olivat olleet kotoisin eri puolilta Suomea, mm. Mäntyharjulta, Viipurista, Pohjasta, Pedersörestä, Teiskosta, Asikkalasta ja Taipalsaarelta.

Itseäni näissä kanavan työntekijöissä kiinnostavat lähinnä Länsi-Uudeltamaalta kotoisin olleet henkilöt. Heitä olen löytänyt ainakin kolme; helmikuussa 1850 kuollut karjalohjalainen Petter Pettersson Grönroos, syyskuussa menehtynyt Pohjan pitäjäläinen Adolf Wilhelm Forss ja toukokuussa 1856 haudattu nummilainen Erik Sjögren. Heistä kaksi viimeksi mainittua kuuluivat työvankeihin, kun taas Grönroos näyttäisi olleen tavallinen renki.

Petter Grönroosin sukuperä on jäänyt epäselväksi, mutta Erik Sjögren oli syntynyt Nummen Järvenpään kylän Uotilan talon torpassa. Hänen isänsä Erik oli ammatiltaan suutari, kun taas isoisä Jacob mainitaan nuoremman Erikin syntymän aikaan entisenä jääkärinä. Erik nuoremman äiti oli Eva Lena Henriksdotter, jonka sukuperää en ole tutkinut.

Adolf Wilhelm Forss, joka löytyy Saimaan kanavan rippikirjoista myös nimellä Abel Wilhelm, oli puolestaan kotoisin Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukilta. Isä Fredrik Forss työskenteli siellä lopulta kupariseppämestarina. Äiti Hedvig Carolina Ljungqvist asui vihkimisen aikaan vuonna 1803 Pappilassa, mutta hänen sukulaisuutensa muihin pitäjän Ljungqvisteihin on jäänyt itseleni epäselväksi.

Saimaan kanavan rippikirjoja selaamalla löytyisi varmasti muitakin länsi-uusimaalaisia, mutta näille kolmelle edellä mainitulle osui kohtaloksi kuolla kaukana kotitorpasta.