Tupakkakauppiaan kolme vaimoa ja kolmetoista lasta

Viipurin Tupakka Oy:n opaslehtisestä

Karjalohjan Katteluksesta ja Tallaasta lähtöisin olleen Tallqvist-suvun jälkeläisiä on todella runsaasti. Eräs tähän henkilömäärältään suurimpaan sukupuuhuni kuuluvista miehistä oli Tallaassa 1744 syntynyt tupakkakauppias Henrik Tallqvist.

Hän muutti kotikonnuiltaan Tukholmaan jo 19 -vuotiaana ryhtyen lopulta tupakkakauppiaaksi. Henrikin on täytynyt monien sukulaistensa tavoin olla hyvin tarmokas mies, sillä hän hankki kaupungista omistukseensa talon ja tontin. Tämä koti sijaitsi Wilskmanin sukukirjan mukaan "i Mullvaden större å Södermalm". Mullvaden on yksi Södermalmin kaupunginosan kortteleista.

Ensimmäiseksi puolisokseen Henrik löysi puutarhamestari Johan Södermanin tyttären, Sara Katarinan vuonna 1772. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, mutta liitto päättyi vaimon kuoltua keuhkotautiin syksyllä 1779. Lapsista kaksi oli kuollut aivan pienenä. Poika Karl Wilhelmistä tuli kaupan lähetti, mutta hän menehtyi jo reilun 20 vuoden iässä. Esikoistytär Sara Marian vei vihille amiraliteetin luutnantti Claes Robert Sandell. Ikävä kyllä myös Sara Maria kuoli hyvin nuorena vuonna 1802. Luultavasti kuolinsyynä oli lapsivuode, sillä pariskunnan ainoa lapsi Lovisa Henrietta syntyi samana vuonna. Tämän tyttären myöhemmistä vaiheista en ole tietoinen.

Kovin kauaa ei Henrik Tallqvist leskenä ollut, sillä  jo 1780 hän vei vihille Maria Margareta Åhmanin. Morsian oli tehtailija Petrus Å:n tytär. Tästä avioliitosta syntyi viisi lasta, joista vanhin oli Magdalena Margareta. Hänen vaiheistaan löydät lisätietoja blogimerkinnästäni heinäkuulta 2008. Magdalenan sisaruksia olivat kauppa-aluksen perämies Pehr Olof, kauppa-apulaisena mm. Loviisassa työskennellyt Adolf sekä lapsena kuolleet Gustaf ja Lovisa Ulrika.

Maria Margareta Åhman kuoli marraskuun lopulla 1791 ja vajaa vuotta myöhemmin Henrik Tallqvist meni kolmannen kerran naimisiin. Vaimon nimi oli Anna Katarina Hagman, joka sitten synnytti neljä lasta miehelleen. Näin ollen Henrik Tallqvistilla oli kaiken kaikkiaan 13 jälkeläistä. Anna Hagmanin ja Henrikin lapsista kaksi kuoli aivan pienenä. Esikoispoika Augustista tuli em. velipuolensa tavoin kauppa-apulainen, mutta vain reilun 30 vuoden iässä tuoni korjasi satonsa. Augustilla ei ollut puolisoa tai lapsia. Pikkuveli Sven Stefan tuli Loviisaan asuen siskopuolensa Magdalena Margaretan perheessä. Hän ei koskaan mennyt naimisiin ja kuoli lapsettomana vuonna 1828.

Näin Henrik Tallqvistin 13 jälkeläisestä vain kaksi jatkoi sukua, mutta heidänkin kohdallaan ns. nimilinja hävisi - olivathan nämä suvun jatkajat naispuolisia.

Kauppias Ludvig Tallqvist

Eilen esittelemäni tamperelaisen leipuri Tallqvistin vanhin lapsi oli poika Karl Ludvig, joka syntyi tammikuussa 1849. Hän aloitti työuransa kauppa-apulaisena Helsingissä, mutta jo alle 20-vuotiaana hän oli palannut kotikaupunkiinsa. Siellä hän perusti oman kaupan, jonka kuitenkin sulki vuoden 1884 vaiheilla. Mainittu liike oli ensin ollut sekä Tallqvistin että erään herra Ososen omistuksessa, mutta huhtikuussa 1877 yhtiö siirtyi kokonaan Ludvigin omistukseen.


Jo 10 vuotta aiemmin hän oli aloittanut ns. agentuuri- eli välitysliikkeen, jolta saattoi ostaa paitsi tavaroita niin myös erilaisia huolintapalveluita. Myöhemmin liikkeestä saattoi ostaa myös henki- ja palovakuutuksia. Liiketoimintansa lisäksi etunimellä Ludvig esiintynyt miehemme oli innokas yhteiskunnalliseen elämään osallistuja.
Hänestä tuli Tampereen kaupungin ensimmäinen palopäällikkö ja luonnollisesti Tallqvist oli paikallisen vapaapalokunnan perustajajäseniä. Hänet nimitettiin sekä terveyslautakunnan että rahakamarin jäseneksi. Kaupunginvaltuutettu Tallqvistista tehtiin 1887.

Ludvig Tallqvistin vaimo oli kaupunginvouti Sakarias Kinnusen ja Eufrosyne Steningin tytär Hilma Maria, joka oli aiemmin ollut naimisissa kauppias Alexander Johan Lundborgin kanssa. Herra Lundborg oli kotoisin Porin kaupungista.

Ludvigin ja Hilma Marian 1875 solmima avioliitto jäi lapsettomaksi. Karl Ludvig Tallqvist kuoli Tampereella maaliskuussa 1896 ja hänen leskensä Hilma joulun alla 1903. Toiminimi Ludvig Tallqvistin hoitama Svean Palo- ja henkivakuutus Osakeyhtiön asioimisto luovutettiin herra Alfred Selinille perikunnan toimesta vuoden 1904 alussa.


Karl Ludvigin sisaruksista Edvard Makarius (s. 1857 - k. 1895) toimi ravintoloitsijana Tampereella. Hänen vaimonsa Emma Ågren oli kotoisin Ruotsista ja Edvardin kuoltua hänet nai tehtailija Johan Vilhelm Starck Turusta. Veljesten siskoista Alma (Alna?) Elisabeth opiskeli mm. yliopistossa ja työskenteli opettajattarena turkulaisissa kouluissa 1880-luvun puolivälistä eteenpäin. Vihdoin 1889 hän aloitti saksan kielen opettajana Hämeenlinnan suomalaisessa lyseossa. Alman puoliso oli Pietarsaaren apteekkari Karl Lennart Candolin.

Carl Gustaf Malakias Tallqvistilla ja Maria Matilda Sevonilla oli yhteensä 10 lasta, mutta vain em. kolme avioituivat. Esikoistytär Fredrika Matilda ja järjestyksessä seitsemäs lapsi Maria Erika elivät vielä vuonna 1911 naimattomina, mutta peräti kuusi sisarusta menehtyi aivan pienenä.

Turun juutalaisten ongelmia

Vielä 1890-luvun alkupuolella käytiin Turussa puutavarakauppaa nykyisellä Kauppatorilla, jonka nimi tuohon aikaan oli Aleksanterintori. Keväällä 1893 kaupunginvaltuusto päätti, että kyseiset liiketoimet siirretään Aninkaisten- eli Puutorille. Tämän takia oli taasen tarpeellisesti siirtää siellä olleet juutalaisten myymälät alemmaksi mäkeen, lähelle Tuureporinkadun ja Brahenkadun risteystä.

Asia ei muuttui astetta hankalammaksi, kun eräät talonomistajat Brahenkadulla ja Aninkaistenmäellä vastustivat sitä anomuksellaan. Heidän mukaan ei ollut syytä siirtää myyntikojuja heidän kulmilleen, sillä siten "he tulisivat kärsimään erittäinkin juutalaisten siivottomuuden ja heidän myymäläinsä luona vallitsevan melun vuoksi."

Tämä asia selvitettiin kaupungin taholta ja rahatoimiston edustajien mukaan em. syytöksissä oli perää. Asia arveltiin korjaantuvan helpoiten, mikäli juutalaisille ei enää myönnettäisi lainkaan kauppapaikkoja. Rahakamarin mukaan he voisivat jatkaa tuotteidensa myyntiä Aleksanterintorilla, kuten olivat suurelta osin tehneet jo aiemminkin. Tämä ei kelvannut maistraatille, joka päätti tehdä oman katselmuksen paikalla. Maistraatti totesi, että "siisteyden ja terveydenhoidon kannalta katsottuna ei voi puoltaa juutalaisten harjoittaman kaupan siirtämistä kauppatorille ruokatavarakaupan yhteyteen". Pikemminkin piti etsiä heille tilaa Aninkaistenkadun itäpuolelta, asumattomalta alueelta tai tekeillä olleen Aninkaisten torin koilliselta puolelta, läheltä kaivoa.

Asianomaiset itse, Turun juutalaiset kauppiaat torjuivat kaiken arvostelun. Lähettämässään kirjelmässä he sanoivat, että "puhtautta heidän tonttiessa ympäristössä valvoo terveyspoliisi yhtä tarkasti kuin muuallakin kaupungissa". Äänekäs elämä taasen johtui maaseudulta tulevien torimiesten juottaessa hevosiaan kauppojen edessä olevan kaivon luona. Lopuksi kauppiaat sanoivat monelle olevan mahdotonta lunastaa Aleksanterintorin kalliita myymäläpaikkoja.

Lopulta pormestari Juselius otti puheenvuoron kaupungin valtuusmiehien kokouksessa huomauttaen juutalaisten olevan erotettuja lainsäädännön kautta muista ihmisistä. Hän pyysi rahakamaria harkitsemaan asiaa vielä kerran ja näin myös tapahtui. Rahakamarin tuli etsiä sovelias paikka kaupoille, siten kuin se parhaaksi katsoo.


Eräs näistä monista kauppiaista oli herra Gumpler, joka asui samassa talossa toisen juutalaisliikemiehen, herra Klimitscheffifin kanssa. Kolmisen vuotta edellä kuvattuja tapahtumia myöhemmin sattui eräänä maaliskuisena sunnuntaipäivänä Läntisenkadun talossa numero neljä tulipalo Kauppiailta tuhoutui heidän omien ilmoitustensa mukaan irtain omaisuus melkein kokonaan. Rakennus, joka oli vakuutettu 15,000 markasta, kärsi lähes viidentuhannen vahingot. Lisäksi nahkurinsälli Suomiselta hävisi savuna ilmaan 130 markan verran tavaraa.

Talonomistaja, herra Laine, oli onnettomuuden sattuessa Nousiaisissa. Hän vakuutti poliisitutkinnassa, että Gumbler eli perheineen siististi ja moitteettomasti. Gumbler, hänen vaimonsa ja palvelijatar Ida Nordlund olivat sunnuntai-iltapäivällä siistineet kotiaan tulevaa pääsiäistä varten. Kynttilän valossa olivat em. kolme henkilöä käyneet useampaan kertaan eräässä huoneessa etsimässä kadonnutta vaateripustinta.

Oven luona olleet hamppukankaiset verhot olivat luultavasti syttyneet tästä kynttilästä, sillä palon huomasi ensin kadun toisella puolella sattumalta kyläillyt Gumplerin sisko, Bertha. Tämä oli heti tapahtuman nähtyään kiiruhtanut veljensä luo ja siellä sitten todettiin valkean olevan irti. Omaisuus oli pahasti alivakuutettu, koska muutoin maksut olisivat nousseet hyvin korkeiksi samassa talossa olleen ruutikaupan takia. Näin vahinko jäi kauppiaan itsensä kärsittäväksi.

Kauppias Blomroosin muistolle

Turussa vuonna 1823 merimiehen poikana syntynyt Isak Blomroos ryhtyi jo nuorella iällä erään kauppiaan palvelukseen. Vaikka Blomroos jo sai porvarioikeudet jo vuonna 1858, jatkoi hän edelleen saman työnantajan palveluksessa työskennellen tässä itselleni tuntemattomaksi jääneessä yrityksessä yhteensä noin 20 vuoden ajan.

Lopulta 1863 Isak Blomroos avasi oman kaupan, joka oli ajalle tyypillinen ruokapuoti. Sen valikoimista kauppiaamme mainosti 1870-luvulle tultaessa erityisesti alkoholijuomia. Esimerkiksi tammikuussa 1871 Blomroosilla oli tarjota ostajilleen Norjan isoja ja pieniä sillejä, ladottuja Ahvenanmaan silakoita, Riikan itäviä pellavansiemeniä sekä ennen kaikkea kirsikkaviiniä pullottain tai kannuttain monessa lajissa. Tämän viinin oli valmistanut herra Melcherson, jonka tehdas oli kapteenska Jakobssonin talossa Linnankatu 28:n kohdalla. Lisäksi hyllyistä löytyi portviiniä 1,50 markalla "poteli" tai viidellä markalla kannu.

Luottamustoimenaan Blomroosilla oli ainakin kaupungin vaivaishoitokunnan hallituksen jäsenyys. Hänen vastuulleen kyseisen hoitokunnan "tarkkausmiehenä" kuului Turun neljäs piiri, johon sisältyi mm. entinen Luostarinkortteli. Lokakuussa 1874 pidettiin Tuomiokirkon sakaristossa kirkonkokous, jossa mm. vaivaishoitokunnan hallituksessa säädetyt kolme vuotta istuneet jäsenet piti vaihtaman tuoreisiin voimiin. Näiden joukossa oli myös kauppias Blomroos apteekkari Harbergin, salvumestari Ileniuksen ja kauppias Lindroosin kera.

Muutamia vuosia myöhemmin, 1879, alkoi Blomroosin terveys reistailla ja lopulta hänestä tuli lähes liikuntakyvytön. Viimeiset vuotensa hän vietti oman perheensä hoivassa. Kun Isak Blomroos menehtyi vuoden 1892 lopulla, muisteltiin häntä vanhan ajan porvarina, vähäpuheisena ja vaatimattomana. Häntä jäivät lähinnä kaipaamaan leski Katharina Löfgren ja kahdeksan lasta.

Sananen Sonck -suvun tiimoilta

Vanhimmat asiakirjoista löytyvät Sonck-nimiset (Sonk, Sonck, Sånck, Soncki, Sonckj) henkilöt asuivat Laitilan Vahantaan kylässä 1540: talonpojat Tomas, Michel ja Olof Sonck. 1550-luvulla oli Simon Sonckin isän talo Lajon kylässä. Laivuri ja raatimies Simon Sonck mainittiin Raumalla 1556. Tämä on varmaan sama Simon, joka kävi Kemissä 1553, ollen merkitty helsinkiläiseksi porvariksi (todenn. silloin pakkosiirrettynä vastaperustettuun Helsinkiin).

Joudumme kuitenkin menemään vielä muutama sukupolvi eteenpäin ennen kuin osumme ensimmäiseen Sonckin, josta voi rakentaa edes alustavaa ketjua eteenpäin: Rauman porvari Henrik Andersson Sonck kävi 1620 hakemassa Oulusta lastin (8 tynn. lohta, 4 tynn. voita, 20 kiihtelystä oravannahkoja sekä traania) ja oli raatimiehenä Raumalla 1638. Hänen puolisonsa oli Brita Mattsdotter Voijola. Rauman Sonckien talo oli Kauppakadun ja Pappilankadun kulmassa.

Vaimo Britan nimessä esiintynyt sana voijolainen tarkoitti kauppiasta, erityisesti gotlantilaista kauppasaksaa ja Voijolan suvun juuret menivät Soukaisten kylän Voijolan taloon. Sieltä oli joskus joku aloittanut kauppiaana Raumalla, missä Jöns Persson Voijolainen oli raatimies 1573 ja 1578-91, vouti 1576-81. Jöns omisti 30 lästin laivan 1577 ja peräti kolme laivaa 1583. 30 lästiä oli iso lasti, se tarkoitti esim. 360 tynnyriä tervaa, 45.000 litraa! Vuonna 1585 oli Jönsillä kaksi myllyäkin ja hän oli pormestari 1593. Jönsin poika Matts Jonsson Voijola tiedettiin omistaneen kaksi laivaa 1594 ja hankkineen ruokatarpeita eversti Axel Kurjen joukoille 27.5.1599 (nämä puolustivat nähtävästi silloin Turkua kuningas Sigismundin puolesta Kaarle-herttuan joukkoja vastaan). Tämä Matts Voijola oli edellä mainitun Brita Mattsdotterin isä.

Raumalainen Matts Henriksson Sonck oli laivuri (perämies) 11.3.1626, hänen puolisonsa oli Margareta Larsdotter Gebhardt. Margareta Gebhardtin isän Lars Baltzarsson tiedetään Vaasasta 22.5.1620 hakeneen 20 lästiä (n. 240 tynnyriä x n. 126 litraa = yli 30.000 l.). Hän oli raatimies Raumalla 1605, pormestari 1616-36 ja omisti Akus- (tai Agus-) nimisen talon. Matts Sonckin ja Margareta Gebhardtin lapsia olivat todennäköisesti Vaasassa mainitut Anna Mattsdotter sekä Johan Mattsson, ks. alla.

Vaasan kaupunki perustettiin 1606 vanhalle kauppa- ja satamapaikalle Mustasaaren kirkonkylään, noin 7 km kaakkoon nykyisestä kaupungista. Vaasan henkikirja vuodelta 1675 mainitsee erään Nils Erikssonin ja hänen vaimonsa Anna Mattsdotterin sekä heidän jälkeensä Nilsin langon Johan Mattssonin ja hänen vaimonsa Elsa Olofsdotterin (Gavelin).

Koska Johan Mattsson ja hänen siskonsa Anna Mattsdotter olivat (mm. Johanin lapsen Mattiaksen sukunimen perusteella) Sonck-sukua, on heidän täytynyt tulla Raumalta Vaasaan ennen 1675, todennäköisesti jo 1660-luvulla. Paras vaihtoehto heidän vanhemmiksi ovat Raumalla asuneet Matts Henriksson Sonck ja Margareta Gebhardt (ks. yllä). Olettamusta vahvistaa se, että eräs Johan Mattsson 6.3.1676 lainhuudatti Matts Henriksson Sonckin Luvila-nimisen talon Raumalla.

Vaimo Elsa Olofsdotter oli Gavelin-sukua. Hänen isänsä Olof Håkansson Gavelinin sanottiin alunperin olleen talonpoika Ruotsin Länsi-Pohjasta ja tulleen myöhemmin kauppiaaksi Vaasaan. Jos oletuksen alkuosa on oikea, lienee hän kuitenkin ollut maakauppias jo Länsi-Pohjassa. Olof Håkansson ehkä kuului siihen Gavelin-sukuun, joka oli lähtöisin Åselen pitäjän Gafselestä; ainakin yksi sen haara oli 1600-luvun loppuun mennessä siirtynyt Härnösandiin kauppiaiksi.

Johan Mattssonilla ja Elsa Olofsdot-terilla oli lapset (ikäjärjestys ei välttämättä ole oikea):

1.Helena Johansdotter, pso. 1703 Daniel Mattsson, joka mainittiin 6.10.1708 "Hr. Mats Sonckin lankona" (Hr. Matz Soncks svåger).
2.? Olof Sonck, nuori Vaasan tullimies 1696, (visitör vid tulltäkten i Vasa, "en ung dräng").
3.? Eräs Thomas Sonck, mainittu 1744, pso. Maria Markusdotter, Vaasan porvari Daniel Östermanin appi.
4.Anna Mattsdotter, pso. Vaasan porvari Nils Eriksson.
5.Mattias Johansson Sonck, Koivulahden kappalainen, pso. 1699 Elisabet Andersdotter Fant.

===

Mattias Johansson Sonck tuli ylioppilaaksi 1691 ja oli pitäjänapulaisena Mustasaaressa (Vaasassa) 1698-1711. Hän avioitui 13.6.1699 Vöyrin kirkkoherran tyttären Elisabet Andersdotter Fantin kanssa. Vuonna 1711 Mattias nimitettiin Koivulahden kappalaiseksi. Perhe pakeni ison vihan venäläismiehityksen alta Ruotsiin, missä Mattias kuoli 1715. Hänen serkkunsa maisteri Jakob Gavelin otti 1731 muuttaessaan Turkuun pojan Karlin ja toisen tyttäristä (Annan?) luokseen asumaan. Elisabet eli elämänsä viimeisen vuosikymmenen tyttären Annan luona Vihdissä, tullen lopuksi haudatuksi Vihdin kirkkoon 12.11.1759. Mattiaksella ja Elisabetillä oli lapset:

1.Andreas Sonck, s. 17.5.1700 Mustasaari.
2.Elisabet Sonck, s. 4.1.1703 Mustasaaei.
3.Johannes Sonck, s. 14.5.1704 Mustasaari.
4.Johan Sonck, s. 5.9.1706 Mustasaari
5.Beata Sonck, s. 23.5.1709 Mustasaari - 28.2.1741 Tammela, pso. Tammelan kappalainen Gabriel Barck.
6.Karl Sonck, 25.2.1713 - 1783 Vihti, rykmentinkirjuri, 1.pso. Hedvig Zidbäck, 2.pso. Margareta Finnerus.
7.Anna, s. 21.4.1716 - 10.10.1774 Vihti, pso. Petter Swärd, Vihdin Haimon sahan kirjuri.

Kuvassa Pohjanlahden kartta. Peter Gädda 1695 (osakuva). Kartasta näkee kuinka paljon lähempänä Ruotsin Länsi-Pohja mielettiin olevan verrattuna esimerkiksi Varsinais-Suomeen.


Kiitos RR!

Raha-asioista maaseudulla reilut sata vuotta sitten

Marttilan pitkäaikainen nimismies ja vaikuttajahahmo Edvard Sjöman kirjoitteli silloin tällöin kirjeitä Sanomia Turusta -lehteen. Aiheet olivat yleensä hyvin maanläheisiä, mutta Sjöman kertoi niistä voimakkain sanankääntein ja omista lähtökohdistaan. Alkuvuodesta 1902 hän tarttui kynäänsä aiheenaan mm. kansan kurittomuus esivaltaa kohtaan. Hän kaipasi esivallalta ohjausta kunnialliseen elämään, sillä osa marttilalaisista halasi kokonaan pois maastamme. Nimismies Sjöman tiesi kertoa, että peräti "seitsemän pulskaa poikaa" oli lähtenyt Amerikkaan saakka onneaan etsimään.

Asia oli noussut koko pitäjän puheenaiheeksi edellisenä vuonna, kun eräs marttilalainen kauppias oli ns. pyyhkäissyt tomut jaloistaan ja lähtenyt valtameren taakse pakoon velkojiaan. Taakseen hän oli jättänyt sekä vaimonsa että lapsena.

Sjömanin mukaan kauppiaan surkean tarinan takana oli antautuminen tuntemattomille elinkeinoille. Kansa sanoi "kyllä maailma opettaa", mutta nimismies muistutti sen olevan "tyyris palkoillaan". Kauppa-alan hän totesi olevan siksi vaikean ja vaativan, että kaikki eivät siinä voi onnistua, eivät ainakaan ilman opetusta. Sjömanin mukaan ei riitä, että tiedetään mitä ostetaan myytäväksi, vaan tarvitaan tietoa myös kirjanpidosta. Vasta sitten voidaan nähdä, kannattaako koko liiketoiminta. Kokematon kauppias ei pidä lukua liikkeessään olevista tuotteista eikä näin ollen voi huomata riskejäkään ennen kuin on liian myöhäistä. Ehkäpä nämä seikat eivät olleet 1900-luvun alun maalaiskauppiaalle kovinkaan selviä, vaan kauppaa tehtiin enemmänkin tuurilla kuin suunnitellusti.

Taloudelliset olot eivät toki muutoinkaan olleet niin kiihkeät kuin nykyisin. Marttilan 25 vuoden ikään ehtinyt säästöpankki oli avoinna yleisölle joka kuukauden ensimmäisenä ja 15. päivänä - siis kaksi kertaa kuussa. Lisäksi marraskuun ensimmäisenä viikkona pankki oli auki joka päivä talletusten vastaanottamista varten. Jotta maalaisten rahat olisivat säästyneet esimerkiksi Turun kaupungissa odottavilta turhuuksilta, oli säästöpankki päättänyt maksaa viiden prosentin korkoa säästäjilleen. Kun vuonna 1899 oli tallettajien määrä kasvanut 70 hengellä, tuli heitä seuraavan tilikauden aikana 188 lisää. Kaikkiaan Marttilan, Kosken Tl, Karinaisten ja muiden kuntien asiakkailla oli pankissa talletuksia yli 375,000 markan edestä. Tämä summa jakautui 572 vastakirjaan.

Marttilassa säästäjät jaettiin säätyhenkilöihin (16), talollisiin (75), torppareihin (24), itsellisiin (12) ja palkollisiin (68). Lisäksi tuli 22 erilaista kassaa, jotka olivat tallettaneet varansa pankin hoteisiin. Lainapuolella marttilalaiset olivat pidättyväisiä, sillä velkaa oli vain alle neljällä prosentilla kuntalaisista. Suurin lainasumma kohosi 13,000 markkaa keskimäärän ollessa noin 1,200 markassa.

Vuoden 1902 syyspuolella Marttilan säästöpankki laajensi toimintaansa ottamalla vastaan talletuksia Tarvasjoen Kirkonkylässä ja Kyrön asemataajamassa jokaisen kuun toisena lauantaina. Näin pankki pyrki edistämään kansan säästäväisyyttä ja luomaan edellytyksiä yleiselle hyvinvoinnille kuten nimismies Sjöman tuonaikaisessa kirjeessään totesi.

Kauppaliike C. G. Penttinen

Koskella Tl vaikutti vuodesta 1859 lähtien maakauppias C. G. Penttinen. Kyseisenä vuonna tuli vihdoin voimaan maakauppalaki, joka salli kauppojen perustamisen myös maaseudulle. Luonnollisesti laki sisälsi monia varsinaista liiketoimintaa hidastavia rajoituksia, mutta vähitellen toiminta muuttui vapaammaksi.

Carl Gustaf Penttinen oli syntynyt 1834 Someron Lautelan kylän Pentin puolen manttaalin talossa. Hänen isänsä Heikki Heikinpoika oli hyvin vaatimattomista oloista, sillä hänen isänsä Henrik Klippa oli kuollut 1808 ruotuvaivaisena sotilaana Talvisillan Kylä-Teeren talon torpassa. Äiti Maria Eliaksentytär oli puolestaan syntynyt Sarjan Syrjälän torpassa ja mennyt 1826 naimisiin Lautelan Pentin talollisen pojan, Vilhelmin kanssa. Tämän kuoltua vain parin vuoden kuluttua, oli Maria sitten heinäkuussa 1828 nainut Heikin.

Kun Pentin talo samoihin aikoihin jaettiin kahtia, tuli Heikistä sen uusi isäntä. Mitään suoraa sukusidettä ei uudella talollisella ollut lähinaapuriinsa, sillä sitäkin isännöi uusi suku.

Carl Gustaf, joka oli muodostanut sukunimensä kotitalonsa perusteella, löysi oman vaimonsa Kosken Tl Iso-Sorvaston kylän Vanha-Mäkelän verotalosta. Vuonna 1844 syntyneen Maria Heikintyttären vanhemmat olivat Heikki Matinpoika ja lietolaissyntyinen Liisa Matintytär. Molemmat vanhemmat kuolivat 1860 ja teini-ikäinen Maria joutui pärjäämän yksin. Kauppias Penttinen vei hänet lopulta vihille huhtikuussa 1865.


Nuori pari asui aluksi Jättälän Kraatarilla, missä Penttisen ensimmäinen kauppaliikekin sijaitsi. Sieltä he muuttivat kauppoineen Tuimalan kylän Ali-Isotaloon vuosien 1872-73 aikana. Lapsia oli Penttisille ehtinyt tässä vaiheessa syntyä kaksi; pojat Gustaf Edvard ja Karl Verner. Tuimalassa he saivat seuraa Väinö Nikolaista ja Taimi Mariasta.


Maakauppias Penttisellä oli myös haaraliike Marttilan Ollilan kylässä. Elokuussa 1878 merkittiin aikakirjoihin murtovarkaus, sillä 18. päivää vasten yöllä veivät pitkäkyntiset kauppiaamme Ollilan myymälästä 100 markkaa puhdasta rahaa, useita pakkoja verka- ja pumpulikankaita, useita huiveja sekä pienempää tarviketta. Lisätuloja Penttinen sai toimimisesta ns. reservipaikkana Marttilan nimismiespiirin kyytimiehenä. Luvassa oli huikeat 32 penniä virstalta, mikäli joku kulkevainen haluaisi saada kyydin seuraavaan kestikievariin.

Penttinen menehtyi alkusyksystä 1891 ja seuraavan vuoden helmikuussa kannettiin lesken käsiin jääneessä kauppapuodissa Tuimalan kylässä kuoleman jälkeen pidettyjen huutokauppojen rahat. Maria Penttinen jatkoi kuitenkin kauppatoimintaa, sillä olihan liike tuossa vaiheessa toiminut jo yli 30 vuotta. Mikään ei kestä ikuisesti ja syksyllä 1909 oli Marian pakko pistää liike myyntiin heikentyneen terveytensä takia.
Useisiin sanomalehtiin toimitetuissa ilmoituksissa rouva Penttinen lupasi myydä kauppatavaransa huokealla hinnalla ja antaa sopukaupalla omistamansa kauppa-, asunto- ja ulkohuoneet joko kaupaksi tai vuokralle.
Apuna tässä kaikessa oli Penttisellä nimismies Edvard Sjöman.

Kaupat saatiin aikaiseksi ja Maria Penttinen lopetti 50 vuotta yhtä mittaa toimineen liikkeensä vuoden 1909 viimeisenä päivänä. Vuoden 1910 alusta lukien kauppa avautui uudelleen ja hyviä tavaroita kohtuuhinnoin sekä rehellisellä kohtelulla lupasi toimittaa Lempäälästä kotoisin ollut Ivar Fallström.

Alma Juselius hyväntekijänä kuolemansa jälkeen

Porilaisella kauppiaalla, Carl Fredrik Juseliuksella oli vaimonsa Amalia Gröneqvistin kanssa yhdeksän lasta. Heistä jälkipolville tunnetuimmaksi on jäänyt vuorineuvos Fritz Arthur Juselius. Fritz Arthur toimi sahatavarakauppiaana Porissa, sillä hän piti teollisuuden harjoittamista hömpötyksenä toisin kuin kilpailijansa Rosenlewit ja Ahlströmit. Tyttärensä varhaisen kuoleman jälkeen Juselius määräsi säätiönsä edistämään sairauden poistamista maailmasta. Samalla hän rakennutti Sigridille upean "Juseliuksen mausoleumin".

Fritz Arthurin sisarista yksi oli Alma Augusta. Hän oli kuuluisaa veljeään nelisen vuotta nuorempi ja pysyi koko ikänsä naimattomana. Alma Augusta Juseliuksen kuoltua jätettiin noin vuotta myöhemmin Porin kaupungin valtuusmiehille lahjoituskirja, jonka sisältö oli seuraava;

"Täyttääksemme sisar- ja kälyvainajamme, neiti Alma Juseliuksen suullisesti lausuman viimeisen tahdon, annamme täten Porin kaupunkikunnalle 30,000 markan suuruisen summan rahastoksi, jota vainajan vanhempien mukaan on kutsuttava "Amalia ja Carl Fredrik Juseliuksen lahjoitusrahastoksi", sekä käytettävä apurahoiksi, joilla kustannetaan opetuksen ja lääkärinavun antamista sokeille ja heikkosilmäisille tämän kunnan jäsenille.

Vainajan toivomuksen mukaan kuuluu lahjoitukseen seuraavat ehdot ja tarkemmat määräykset:

1) siihen asti kunnes rahasto on kasvanut 100,000 markkaan, on kolmas osa varoista pantava pääoman kartuttamiseksi ja ainoastaan jäännös koroista käytettävä lahjoituksen tarkoitukseen.
2) käytettävänä oleva korko jaetaan suurempina ja pienempinä määrinä vähempivaraisille, säätyyn ja elämänehtoihin muutoin katsomatta
3) rahastoa hoitavat valtuusmiehet tai se, jolle valtuusmiehet hyväksi näkevät tämän toimen uskoa; ja on tulevien apurajohen jakamisesta otettava varteen ne toivomukset, joita joku allekirjoittaneista silloin mahdollisesti tuo esille
4) niin kauan kuin vainajan sisar Bertha Juselius elää, saa hän kantaa koko juoksevan koron lyhentämättömänä; ja älköön korko siinä tapauksessa olko pienempi kuin yleinen korkokanta lainoissa täysin hyvää kinnitystakuuta vastaan kiinteistössä."



Tämän lahjoituskirjan olivat allekirjoittaneet 5. päivänä lokakuuta 1895 Jenny Nordgren (os. Juselius), Fritz August Juselius, Bertha Juselius, August Juselius (naimisissa Anna Juseliuksen kanssa), Bruno Juselius ja John Juselius. Muita tarinoita Juselius -nimisistä henkilöistä voit lukea täältä!

Kauppiaan tytär hyväntekijänä ja turkulaisesta köyhäinhoidosta

Keväällä 1871 julkaistiin Turun kaupungissa "Ehdotus ohjesääntöön yleiselle waiwaishoidolle". Tässä parikymmentä sivua käsittävässä dokumentissa käsitellään köyhäinhoitoa monipuolisesti ja osin hyvin modernisti. Tosin pykälä 30 antaa miettimisen aihetta vielä nykyäänkin, kun puhutaan siitä, mitä kaikkea voidaan verovaroin kustantaa;

"Sellaiset raajarikkoiset ja itseänsä elättämään kykenemättömät ihmiset, jotka tiettäwästi irstaisen tai pahantapaisen elämän kautta itse owat olleet köyhyyteensä syypäät taikka owat tulleet törkiöistä rikoksista tuomituiksi, owat, koska he waiwaistenhuoneesen sisään otetaan, erinäisissä huoneissa säilytettäwät eikä muitten waiwaisten joukkoon sekoitettawat, sekä, tilaisuutta siihen ollessa, annettawat hoidettawiksi maalla, kussa heidän entinen elämänsä on wähemmin tunnettu."

Artikla kaksi on otsikoitu "Waroista waiwaishoito-kustannusten maksamiseksi sekä niiden ylöskannosta". Tämä teksti sisältää tietoja aina vuodesta 1786 lähtien niistä yksityishenkilöistä, jotka ovat testamentanneet tai muutoin lahjoittaneet varoja kaupungin köyhäinhoidolle. Luettelon ensimmäinen hyväntekijä on "komisarius" Hans Wiithfooth, joka kolmantena päivänä syyskuuta 1786 antoi tuhat riksiä Ruotsin valtakunnan velkaseteleinä. Tämä vastasi noin 1380 markkaa.

Listan kahdeksantena on kauppiaantytär Anna Maria Lunderberg, joka heinäkuun toisena 1819 antoi testamentillaan samat 1000 riksiä eli 1380 markkaa vaivaishoitoon. Testamentin mukaan pääoman korot piti vuosittain jakaa kuuden kauppiaan- tai käsityöläislesken taikka tyttären kesken, jotka olisivat köyhiä sekä kunniallisia ja rehellisestä käytöksestään tunnettuja. Annan isä Jonas Lunderberg oli syntynyt Kiskon Leilän rusthollissa 1728. Hän omisti Turun kaupungissa talon nro 152, jonka nimenä oli Vesa & Rampu. Samoin hänelle kuului Luostarikorttelin talo nro 120. Jonas työskenteli Turun raastuvanoikeudessa apulaisena, mutta toimi sittemmin kauppiaana. Vuonna 1770 hän osti itselleen Ristimäen rusthollin Raisiosta.

Jonaksen ensimmäinen vaimo oli Eva Lydeman ja tämän kuoltua hän nai Anna Christina Ytterin. Kaikki Jonaksen lapset olivat toisesta aviosta, sillä Eva oli kuollut vain muutaman kuukauden kuluttua vihkimisestä. Anna Maria syntyi perheen esikoisena maaliskuussa 1772. Hän kuoli naimattomana ja lapsettomana heinäkuussa 1819. Edellä mainittu testamentti oli tehty vain muutamia päiviä ennen Anna Marian kuolemaa, joten hän on todennäköisesti tiennyt sairastamansa keuhkotaudin koituvan kohtalokkaaksi hyvin pian.

Olen aikaisemminkin kirjoitellut tästä samasta perheestä.

Tervahovin inspehtori Junnelius

Tammikuun neljäntenä päivänä 1896 kuoli lähes 80 vuoden iässä Oulun tervahovin pitkäaikaisin inspehtori, Petter Henrik Junnelius. Hänen vanhempansa olivat olleet kauppias Carl Fredrik ja Maria Junnelius Oulusta. Perheessä oli yhteensä 11 lasta ja Petter Henrik oli heistä neljänneksi nuorin.

Petter Junnelius pääsi ripiltä syksyllä 1830 ja loppvuodesta 1840 hän meni naimisiin Brita Elisabet Kraftmanin kanssa. Hän oli työskennellyt tervahovin inspehtorin, Waldemar Lemonin apulaisena ja tämän erottua 1839 tuli Junneliuksesta tämän kaupungille äärettömän tärkeän laitoksen luottomies aina vuoteen 1884 saakka.

Krimin sodan aikaan 1854 englantilaiset tekivät tuhojaan Oulussa saakka mm. sytyttäen tulipaloja. Petter Junneliuksen onnistui pelastamaan inspehtorin asuinrakennuksen tuholta. Tästä uroteosta Oulun kauppaseura palkitsi hänet muistolahjalla, joka oli hopeinen kermakannu.

Muistosanoissaan aikalainen kirjoitti Junneliuksesta mm. seuraavaa;

Oulun tervahovi oli 1840- ja 1850-luvulla merimiesten kesken tunnettu maailman suurimmaksi ja juuri siihen aikaan olikin tuo suuri kauppavarasto Junneliuksen komennon alla. Niin oli asianlaita silloinkin, kun englantilaiset keväällä 1854 suuren itämaisen sodan aikana suorittivat historiallisen murhapolttotyönsä polttaen poroksi paitsi tuota harvinaisen suurta tervavarastoa, nuo monet laivaveistämöt ja varastomakasiinit Toppilan salmessa ja Pikisaarella.

Tuohon aikaan Junneliuksella oli eräs poliittinen tehtävä suoritettavanaan ja näin ollen hän ei ollut paennut kaupungista monien muiden tavoin. Sen sijaan hän toimi englantilaisten laivaston päällikön, amiraali Blumridgen ja peninkulman päässä kaupungista asuneiden suomalaisviranomaisten välittäjänä. Sotaväkeä Oulussa ei ollut lainkaan. Tässä välitystoimessa Junneliuksen onnistui pelastaa paitsi oma asuntonsa, niin myös monien muiden talot tahalliselta murhapoltolta. Varovaisesti arvioiden hänen toimintansa säästi omaisuutta kymmenien tuhansien markkojhen edestä.

Laajemmat piirit eivät koskaan saaneet tietää näistä uroteoista, sillä Petter Henrik Junnelius oli luonteeltaan vaatimaton. Hän ei itse maininnut vaaran vuosina tekemistään töistä juuri mitään. Oulussa oli kuitenkin vielä 1896 yksi jos toinenkin asukas kiitollinen "terwahovin inspehtorille" katosta päänsä päällä.

Brita Kraftman oli kuollut 20 vuotta aikaisemmin ja Petter Junneliusta jäi lähinnä kaipaamaan hänen toinen vaimonsa, Maria Alexandra Jellman. Hänen vanhempansa olivat Vaasan läänin komissiomaanmittari Jonas Petter J. ja vaimonsa Anna Fellman. Ensimmäisestä aviostaan Petter Henrikillä oli lapset Oskar Henrik, naimisissa englantilaisen Eliza Godsonin kanssa sekä Beda Maria, naimisissa Raahen kaupunginlääkärin, Torsten Neoviuksen kanssa.

Kauppias Rautell Turusta

Maaliskuun 18. päivänä vuonna 1897 kuoli Turussa kauppias Israel Wilhelm Rautell. Hän oli syntynyt marraskuussa 1820 samaisessa kaupungissa, vaikka kastettujen luettelosta tämä tieto näyttäisi puuttuvat. Israel Wilhelmin vanhemmat olivat muurari Israel R. ja vaimonsa Liisa. Jos ajassa mennään vielä yksi sukupolvi taaksepäin, törmätään vielä yhteen Israel Rautelliin. Tämän isoisän ammatti oli lumppukauppias.

Turun Rautell -suvulla ei näyttäisi olevan suhteita Lohjan Roution samannimiseen sukuun. Sen sijaan sillä saattaa olla jotain tekemistä Someron Rautelan kylän kanssa, sillä em. lumppukauppias Israel Rautell kuoli siellä alkuvuodesta 1829. Samassa somerolaisessa kylässä asui tuohon aikaan eräs räätäli Michel Rautell, jonka isä oli sotilas Mats R. Räätäli Mikko ja isoisä Israel olivat itseasiassa veljeksiä. Näin ollen tämän suvun sukunimi on todellakin perustunut kylän nimeen Rautela eikä heillä ole yhteyksiä Lohjalta lähteneisiin Rautelleihin.

Israel Wilhelmiin palataksemme, löydämme hänet Turusta vuonna 1845. Hän oli työskennellyt tuolloin jo vuosia setänsä, Fredrik Wilhelm Rautellin kauppapuodissa. Mainittuna vuonna hän katsoi olevansa niin perehtynyt kaupantekoon, että alkoi harjoittamaan sitä itsenäisesti.

Israel Wilhelm Rautellin myymälä tuli nopeasti tunnetuksi hyvästä palvelusta ja tuloksentekokyvystä. Kauppapuotiaan enemmän herra Rautell kokosi omaisuutta laivanvarustajana yhteistyössä kauppias Reimsin kanssa. Heidän johdollaan laivaliikenne tuotti runsasta voittoa ja miehet vaurastuivat reippaasti.

Ikääntyessään Israel Wilhelm lopetti puotinsa ja muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän kertoi luopuneensa kaikista liiketoimistaan. Iän lisäksi sairaudet verottivat tarmokkaan liikemiehen voimia.

Kauppias Rautell oli monia vuosia Turun valtuustossa kuuluen samalla kaupungin vanhimpiin. Lempeämielisenä ja hyväsydämisenä ihmisenä hän oli laajalti arvostettu ja kunnioitettu. Aikalaiset muistivat myös hänen leikkimielisyytensä. Hyväntekeväisyys ei ollut Rautellille vierasta ja niinpä hän antoi perustettavalle "ukkokodille" 12.000 markan summan. Se oli todella merkittävä lahjoitus tuohon aikaan.

Hän ehti olla kahdesti naimisissa ja jätti jälkeensä lesken sekä kolme tytärtä.

Punaväriä Lampun Kulmalla

Turun kaupungin palon jälkeen oli monien kauppiaiden aloitettava elämänsä uudelleen. Yksi ensimmäisistä kauppansa kuntoon saaneista oli herra Adam Stenvall, joka rakennutti liikkeensä ns. Lampun Kulmaan. Tuon nimen tämä Kauppiaskadun ja Linnankadun risteyksessä ollut kauppa sai tosin vasta 1823, kun Turun Lamppu Oy muutti sinne. Tämä alallaan Suomen vanhin yritys oli perustettu Hjalmar Rydmanin toimesta jo 1876.

Kun palaamme ajassa taaksepäin, tapaamme herra Stenvallin kesällä 1829 myymässä liikkeessään "Köyliön Punaväriä". Tuon maalin sekoitus tapahtui seuraavasti;

Kannuun vettä otetaan kaksi jumprua suolaa, puolitoista jumprua vitriolia, kaksi jumprua pieniä ruisjauhoja ja 2,5 korttelia väriä. Värin pitää olla varsin pieneksi hierottua, joka tapahtuu kevyimmin kivellä yhdessä padassa.

Ensin keitetään vesi ja sitten pannaan siihen vitriolia ja suolaa. Sen jälkeen keitetään taas seosta kolmeneljättä osaa tiimaa - sitten pannaan jauhot joukkoon (jotka sitä ennen pitää sekoittaa vedellä eri astiassa). Seosta keitetään vielä kolmeneljäsosa tiimaa, jonka jälkeen väriä laitetaan varovasti sekaan. Kun nämä kaikki ovat kiehuneet puoli tiimaa, niin jatkossa pidetään keitos vähällä valkialla ja sekoitetaan jatkuvasti.

Tämä hieman vauhdikas selostus ilmestyi kauppias Stenvallin mainoksissa. Tuotenimi Köyliön punaväri on oikeastaan hyvin osuva, sillä Köyliön-Euran alueen muinaishaudoista on löydetty runsaasti fragmentteja värin käytöstä vaatteissa. Euran kuuluisassa emännän puvussa oli punainen vyö, joka oli värjätty matarakasveilla. Samoin haudoissa on löydetty neulekintaita, joissa on käytetty tätä samaa värjäysmenetelmään.

Värjääminen on ollut erittäin työlästä, sillä sadan villagramman työstämiseen on tarvittu saman verran mataranjuuria (Terttu Hassi - Luonnonväreillä värjääminen, Porvoo 1981). Mataroista väriä on eniten aho-, paimen- ja keltamataran juurisssa.

Jumpru on vanha tilavuusmitta, joka vastasi 8,2 senttilitraa.

Oreniuksia ja Sederströmejä Turus' & Raumal'

Turun hautausmaalla on tuhansia hautakiviä, joiden läpikäymiseen ei yhden ihmisen aika tietenkään millään riitä. Joskus voi omituinen sattuma puuttua tapahtumien kulkuun ja sukututkija hämmästyy myöhemmin kotona digikameran muistikorttia tutkiessaan...

Puuseppäkisälli Anders Sederströmin ja hänen sukulaistensa haudan ohitse kävellessäni jokin pienen pieni tiuku alkoi soimaan. Niinpä tulin kuvanneeksi tämän sinänsä erikoisen haudan, jossa Sederström ja vaimonsa Stina Orenius ovat saaneet peräti kaksi muistomerkkiä. Ensimmäinen on takorautainen risti, joka on melko varmasti aivan alkuperäinen ajoittuen 1840-luvulle. Vieressä on uudempi, perinteinen hautakivi, jossa mainitaan ainakin em. pariskunnan poika Gustav Wilhelm vaimoineen.

Kuvaa myöhemmin katsoessani mieleeni tuli ensin Lohjan Karnaisten Sedolan talosta kotoisin ollut Sederström -suku, mutta puuseppänä työskentely ei oikein kuulostanut mielekkäältä tässä yhteydessä. Niinpä vaimon sukunimi Orenius oli seuraava tarkistuksen kohde. Siitä tulikin ns. napakymppi hautakivessä olevasta painovirheestä huolimatta.

Christina Orenius oli nimittäin se tyttö, joka oli syntynyt 27.11.1777 Turun kaupungissa Christian Christiansson Oreniuksen ja Maria Eriksdotter Löfströmin perheeseen. Christian O. oli sitten taas kotoisin Suomusjärven Taipalon kylästä ja naimisissa Maria Thauvonian kanssa. Tätä kautta tällä puuseppäkisällin vaimolla oli lukuisia aatelisia sukujuuria, joista ei tietenkään ollut sanottavammin hyötyä Turun kaupungissa 1800-luvun alkupuoliskolla.

Sen sijaan Stinan avioliitto Anders S:n kanssa ei ollut mitenkään yllättävä, sillä isä Christian Orenius oli muuttanut Suomusjärveltä Turkuun merimieheksi viimeistään vuonna 1760. Saman vuosikymmenen lopulla hänet mainitaan yhtenä kaupungin monista puusepistä. Niinpä on oletettavaa, että Anders ja Stina ovat tavanneet esimerkiksi jossain käsityöläisten yhteisessä riennossa. Vanhemmalla iällä Christian O. muutti takaisin kotiseudulleen, Taipalon kylään, mutta kuoli ja haudattiin Turussa.

Stina Oreniuksella oli kaksi aviotonta lasta ennen avioliittoa Anders Sederströmin kanssa. Näistä nuorempi oli nimeltään Carl, joka myöhemmin käytti isäpuolensa sukunimeä. Toisaalta voisi ajatella, että hän olikin Andersin lapsi. Tähän ei asiaan on koko lailla mahdotonta saada varmuutta.

Joka tapauksessa Carl Sederström oli tarmokas mies ja 1830-luvulla hänet löytää Perniön Teijon ruukilta kirjanpitäjänä. Sieltä hän muutti Rauman kaupunkiin elintarvikekauppiaaksi. Carl Sederström oli naimisissa Magdalena Ingmanin kanssa ja tästä avioliitosta oli poika Gustaf Adolf.

Isänsä tavoin Gustaf Adolf oli kauppiaana Raumalla. Hänellä oli yhteinen yritys suurkauppias Långforsin kanssa. Vaikka Sederström oli jo kuollut, säilyi liikkeen nimenä aina 1900-luvulle saakka Sederström & Långfors. Tuosta liikkeestä oli mahdollista hankkia kaikkea mahdollista ompelulangoista kattonauloihin.


Löydät tarkempia tietoja tästä perheestä tai oikeammin Stinan esipolvista ja sisaruksista kotisivujeni Juusten -linkin takaa. Linkki päivittyy lähipäivinä.

Silakoita kerrassaan

Niin kauan kuin kauppaa on harjoitettu, on myös yritetty tehdä erilaisia välistä vetoja.

Näin kävi Turun tullikamarilla marraskuussa 1895, kun höyrylaiva Sofia toi tarkastettavaksi tukholmalaisenkauppiaan, herra Straussin lähettämät 93 tynnyriä "bresslingiä", pikkusilakoita. Niiden arvoksi sanottiin tarkalleen 2.139 markkaa.

Tullitarkastuksessa huomattiin nopeasti tynnyreiden sisältävänkin tavallisia, suolattujan sillejä. Niiden tullimaksu oli aivan toista luokkaa kuin pikkusilakoiden. Näin ollen Turun tullikamari haastoi sekä kauppias Straussin että tynnyreiden ostajan, turkulaisen kauppias Johan Robert Hartzellin oikeuteen tullikavalluksesta. Samalla kalat otettiin takavarikkoon.

Sekä raastuvanoikeus että hovioikeus vapautti vastaajat kaikesta edesvastuusta, mutta keisarillinen senaatti, jonne tullikamari oli valittanut asiasta, antoi langettavan päätöksen. Sen mukaan kauppias Strauss sai 300 markan sakot ja menetti sillit valtiolle.

Tämän jälkeen Hartzell puolestaan haastoi Straussin käräjille vaatien takaisin maksamaansa sillien hintaa. Koska oikeudenkäynteihin oli kulunut jonkin verran aikaa, olivat sillitynnyrit pilaantuneet. Itseasiassa ne oli jo kuopattu maahan Turun kaupungin tullin ulkopuolelle.

Raastuvanoikeus asettui Hartzellin puolelle ja velvoitti Straussin maksamaan takaisin nuo jo saamansa 2.139 markkaa sekä reilun kuuden prosentin koron niille. Summasta vähennettin Hartzellin myöntämät 697,50 markkaa. Lisäksi vastaaja tuomittiin maksamaan kantajalle tämän oikeudenkäyntikuluja 80 markkaa.

Haudattu Ranskaan

Sulkavan, Säämingin, Ruokolahden ja Puumalan pitäjät saivat vuoden 1858 lopulla merkittävän lahjoituksen alueensa kansansivistyksen edistämiseen. Mesenaattina toimi edesmennyt Sulkavan Lohikosken sahanhoitaja Gustaf Lindh testamenttinsa välityksellä.

Lohikoskella oli toiminut herra Lindhin aikaan saha jo yli 250 vuotta, ensimmäinen laitos oli nimittäin perustettu jo vuoden 1598 tai 1599 aikana. Seuraavan yrityksen tekivät viipurilaiset liikemiesveljekset Hans ja Karl Sutthoff vuonna 1775. Heidän jälkeen yrittäjänä oli kollegineuvos Dmitri Ivanovits Zatrapeznov vuonna 1814. Kun Gustaf Lindhin testamenttia toteutettiin, oli sahan omistajana Hackman & Co ja kauppaneuvos Johan Kolis. He olivat ostaneet lahjoitusmaat sahojen kera neiti Sofia von Judinilta 1853.

Gustaf Lindhin perustelee testamenttiaan kauniilla lauseella "Kuin Luoja tutkimattomassa wiisaudessaan ei ole suwainnut siunata minun avioliittoani Sofia Waldsteinin kanssa rinta-perillisillä, niin tahdon minä tämän kautta täydessä ymmärryksessä ollen ja tarkoin tuumattuani, tehdä määräyksen omaisuudelleni, jota Korkeimman awulla elämäni ajalla itselleni olen hankkinut, ja selitän wiimeisen.....".

Sanamuoto on ajalle tyypillinen, samoin harras usko korkeamman voiman johdatukseen. Tällä vuosituhannelle harvempi liikemies on korostanut omaisuutensa keräämisen olleen muissa kuin omissa käsissä. Toisaalta yhä vieläkin on voimakkaana yleismaailmallinen tarve merkittyyn hautapaikkaan. Testamentin ensimmäisessä kohdassa sahanhoitaja Lindh nimittäin vaatii hankittavaksi haudalleen kiven, "mihin nimeni on piirrettynä eli hankittakoon raudasta rakettu piste sille sialle kirkkotarhasta, mikä minun maalliset jäännökseni tallettamaan tulee".

Kohdassa kolme Gustaf Lindh luettelee vaimolle jäävän omaisuuden sekä eräitä muita yksittäisiä lahjoituksen saajia. Tämän jälkeen testamentti jatkuu seuraavalla tavalla;

"Tähteet minun jälkeeni jäänneestä omaisuudestani, jotka kaikki muutettakoon puhtaaksi rahaksi, pantakoon johonkin laina-pankiinn eli lainattakoon laillista korkoa wastaan yksityisille ihmisille; niistä korko-rahoista mitä koko pää-summa tuottaa, on annettava waimolleni Sofia Waldsteinille niinkauwan kuin hän elää wiisikymmentä (50) ruplaa wuosittain: jäännökset korko-rahoista käytettäköön ikuisesti köyhien ja turwattomien lasten kaswatukseksi, sekä poika- että tyttö-lasten, jotka ovat kotoisin Sulkawan, Ruokolahden, Puumalan ja Säämingin seurakunnista, joka kaswatus älköön kuitenkaan ylettykö pitemmälle kuin mitä kelwollinen maanwiljelijä ja taloutta hoitawa nainen tarwitsewat....."

Testamentin lopusta löytyy yksi huomionarvoinen tieto. Jo keskiajalta lähtien kirjallisia sopimuksia on ilmeisesti säilytetty kirkon kirstuissa tai jopa alttarilla raamatun välissä. Alttariahan pidettiin ennen ja ehkä vielä nykyäänkin erityisen turvattuna paikkana ja sen koskemattomuutta kunnioitettiin yli kaiken. Niinpä Gustaf Lindh antoi tallettaa testamenttinsa sekä Sulkavan että Ruokolahden pitäjänkirkkojen kirstuun.

Aaron Gustaf Lindh ja vaimo Sofia Maria Anna Waldstein von Halben oli vihitty Pietarin suomalaisessa seurakunnassa helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1848. Aaron, joka siis käytti toista etunimeää Gustaf, oli syntynyt vaatimattomiin oloihin. Hän oli äitinsä, Heinävedellä asuneen Magdalena Christina L:n kahdesta aviottomasta lapsesta jälkimmäinen ja syntynyt toukokuun lopulla 1805. Sanomalehtitietojen mukaan testamentti allekirjoitettiin huhtikuussa 1857 ja jo saman vuoden kesällä Lindh lähti hoidattamaan horjunutta terveyttään Ranskaan. Sahanhoitaja Lindh menehtyi lopulta Montpiellerin kaupungissa maaliskuun 10. päivä 1858.

Testamentin valvojana toimi kauppias Johan Kolis Savonlinnasta. Hänen toimestaan Montpiellerin protestanttiselle hautausmaalle pystytettiin "komia hauta-kiwi". Kiveen kaiverrettiin teksti;

Tässä lepää
Tilanhoitaja Aaron Kustavi Lindh.
syntynyt Suomessa 1807, kuollut
Montpieller'issa 1858.

Kauppias Fabrell Salon kauppalasta

Vaikka vuoden 1734 lain mukaan maaseudulla ei ollut lupa harjoittaa kauppaa, oli Salon kauppalassa jo ainakin 1820-luvulla kauppiaita.

Ensimmäinen salolainen kauppias oli vuonna 1824 Turusta muuttanut Gustaf Fabrell, joka oli syntynyt 29.7.1798 Vahdon kappeliseurakunnan Seppälän kylän Isotalossa. Vaikka laki ei varsinaisesti lupaa antanutkaan, hän luultavasti harjoitti kauppaa samalla tavalla kuin pitäjän käsityöläiset, nimittäin Joensuun kartanon omistajan luvalla. Erityisoikeudet kauppiaita varten sai mm. Salon kauppala vasta maaliskuun toisena päivänä vuonna 1853 hänen Keisarillisen Majesteettinsa armeliaalla määräyksellä.

Fabrellin kauppaa kuvattiin Aura -sanomalehdessä 1880-luvun lopulla mm. seuraavaan tapaan;

"Itse Fabrellin myymälä ei ollut sitä laatua, joka nykyaikana on yleinen, vaan näkyy se olleen vaan tavallinen varastohuone, sijaitseva sen talon pihalla, jossa Fabrell piti asuntoa. Tämä talo kuuluu olleen sama, jonka kauppahuone A. W. Landzett sittemmin omisti. Ken nyt halusi ostaa jotakin, meni Fabrellin luo ja ilmoitti että "oli puotiin asiaa". Silloin Fabrell-ukko tavallisesti puettuna pitkään siniraitaiseen, puuvilloilla sisustettuun makuumekkoon, pitkä merivahapiippu suussa - niin elävästi on ukon ulkomuoto kuvautunut silloisten lasten, nykyisten vanhusten mieleen - otti "puodin" avaimet kouraansa, jonka jälkeen sitä sitte lähdettiin kaupoille.

Kauppaa hierottaessa käydä retusteli ukko edestakasin lattialla. Kun summasta oli sovittu, ja rahat suoritettu lähdettiin pois ja puoti suljettiin taasen. Epäilemättä naukkujakin nautittiin suun sovittajaisiksi.

Kauppatavaroina oli kai alussa tuotteita, joitten myyminen tavalla tai toisella oli maalla sallittu, kuten maatalouden tuotteet, suola, lasi-, porsliini-, rauta- ja vaatetehtaiden teokset, mutta sittemmin tupakka, kahvi ja muut koloniaalitavarat sekä mausteet."

Kauppias Fabriell ei varmaankaan ollut mikään tyhjäntoimittaja, vaan aivan kelvollinen kauppamies. Kun palovakuutusta varten selvittettiin kaupungissa ja maaseudulla olevien rakennuksien arvoja vuonna 1835, merkittiin Fabrellin kohdalle Uskelan pitäjässä 2.820 ruplaa.

Gustaf Fabrell oli naimisissa Wilhelmina Landzettin kanssa, joka oli Perttelin Vihmalon kylän Sipilästä kotoisin ollutta sukua. Wilhelminan veli August Wilhelm Landzett perusti nimeään kantaneen kauppahuoneen ja työskenteli uransa aikana paitsi Salon kauppalassa, myös Turun kaupungissa. Lopulta hän muutti Mynämäelle oltuaan tätä ennen lankonsa puotiapulaisena.

Gustaf Fabrellin kuoltua leski Wilhelmina piti liikettä, kunnes pariskunnan Erik -poika otti ohjat käsiinsä. Erik Fabrell kuoli jo 1856 ja Saloon palannut August Wilhelm Landzett otti kaupan haltuunsa perustamansa yhtiön lukuun.