Turun juutalaisten ongelmia

Vielä 1890-luvun alkupuolella käytiin Turussa puutavarakauppaa nykyisellä Kauppatorilla, jonka nimi tuohon aikaan oli Aleksanterintori. Keväällä 1893 kaupunginvaltuusto päätti, että kyseiset liiketoimet siirretään Aninkaisten- eli Puutorille. Tämän takia oli taasen tarpeellisesti siirtää siellä olleet juutalaisten myymälät alemmaksi mäkeen, lähelle Tuureporinkadun ja Brahenkadun risteystä.

Asia ei muuttui astetta hankalammaksi, kun eräät talonomistajat Brahenkadulla ja Aninkaistenmäellä vastustivat sitä anomuksellaan. Heidän mukaan ei ollut syytä siirtää myyntikojuja heidän kulmilleen, sillä siten "he tulisivat kärsimään erittäinkin juutalaisten siivottomuuden ja heidän myymäläinsä luona vallitsevan melun vuoksi."

Tämä asia selvitettiin kaupungin taholta ja rahatoimiston edustajien mukaan em. syytöksissä oli perää. Asia arveltiin korjaantuvan helpoiten, mikäli juutalaisille ei enää myönnettäisi lainkaan kauppapaikkoja. Rahakamarin mukaan he voisivat jatkaa tuotteidensa myyntiä Aleksanterintorilla, kuten olivat suurelta osin tehneet jo aiemminkin. Tämä ei kelvannut maistraatille, joka päätti tehdä oman katselmuksen paikalla. Maistraatti totesi, että "siisteyden ja terveydenhoidon kannalta katsottuna ei voi puoltaa juutalaisten harjoittaman kaupan siirtämistä kauppatorille ruokatavarakaupan yhteyteen". Pikemminkin piti etsiä heille tilaa Aninkaistenkadun itäpuolelta, asumattomalta alueelta tai tekeillä olleen Aninkaisten torin koilliselta puolelta, läheltä kaivoa.

Asianomaiset itse, Turun juutalaiset kauppiaat torjuivat kaiken arvostelun. Lähettämässään kirjelmässä he sanoivat, että "puhtautta heidän tonttiessa ympäristössä valvoo terveyspoliisi yhtä tarkasti kuin muuallakin kaupungissa". Äänekäs elämä taasen johtui maaseudulta tulevien torimiesten juottaessa hevosiaan kauppojen edessä olevan kaivon luona. Lopuksi kauppiaat sanoivat monelle olevan mahdotonta lunastaa Aleksanterintorin kalliita myymäläpaikkoja.

Lopulta pormestari Juselius otti puheenvuoron kaupungin valtuusmiehien kokouksessa huomauttaen juutalaisten olevan erotettuja lainsäädännön kautta muista ihmisistä. Hän pyysi rahakamaria harkitsemaan asiaa vielä kerran ja näin myös tapahtui. Rahakamarin tuli etsiä sovelias paikka kaupoille, siten kuin se parhaaksi katsoo.


Eräs näistä monista kauppiaista oli herra Gumpler, joka asui samassa talossa toisen juutalaisliikemiehen, herra Klimitscheffifin kanssa. Kolmisen vuotta edellä kuvattuja tapahtumia myöhemmin sattui eräänä maaliskuisena sunnuntaipäivänä Läntisenkadun talossa numero neljä tulipalo Kauppiailta tuhoutui heidän omien ilmoitustensa mukaan irtain omaisuus melkein kokonaan. Rakennus, joka oli vakuutettu 15,000 markasta, kärsi lähes viidentuhannen vahingot. Lisäksi nahkurinsälli Suomiselta hävisi savuna ilmaan 130 markan verran tavaraa.

Talonomistaja, herra Laine, oli onnettomuuden sattuessa Nousiaisissa. Hän vakuutti poliisitutkinnassa, että Gumbler eli perheineen siististi ja moitteettomasti. Gumbler, hänen vaimonsa ja palvelijatar Ida Nordlund olivat sunnuntai-iltapäivällä siistineet kotiaan tulevaa pääsiäistä varten. Kynttilän valossa olivat em. kolme henkilöä käyneet useampaan kertaan eräässä huoneessa etsimässä kadonnutta vaateripustinta.

Oven luona olleet hamppukankaiset verhot olivat luultavasti syttyneet tästä kynttilästä, sillä palon huomasi ensin kadun toisella puolella sattumalta kyläillyt Gumplerin sisko, Bertha. Tämä oli heti tapahtuman nähtyään kiiruhtanut veljensä luo ja siellä sitten todettiin valkean olevan irti. Omaisuus oli pahasti alivakuutettu, koska muutoin maksut olisivat nousseet hyvin korkeiksi samassa talossa olleen ruutikaupan takia. Näin vahinko jäi kauppiaan itsensä kärsittäväksi.