Ingoisberg

Ingoisbergin tienoota vuonna 2012

Lietoon kuuluvan Ingoisbergin sotilaskartanon isännäksi tuli 1700-luvun puolivälin tienoilla Rehbinderin sotilassuvun jälkeläinen, Berndt Otto. Hän ei ollutkaan kuka tahansa upseeri, sillä herra Rehbinder toimi aikanaan Ruotsin kuninkaan henkilökohtaisena adjutanttina. Hän oli syntynyt 1720-luvulla ja mennyt naimisiin pälkäneläisen Brita Margareta Cedersparren kanssa syksyllä 1752. Vuoteen 1772 mennessä perheeseen syntyi peräti kuusi tytärtä, mutta ei yhtään poikaa.

Vanhimman tyttären, Ulrika Elisabetin puolisoksi tuli kersantti Carl Fredrik Brunow, joka sitten appensa jälkeen isännöi taloa. Helena Charlotta Rehbinderin nai kersantti Peter Isak Nihsberg, kun taas Lovisa Gustavin vei vihille turkulainen kellontekijä Jakob Sylvander.

Järjestyksessä neljäntenä syntynyt Johanna Margareta asui naimattomana Ingoisbergillä kuollen nuorella iällä. Sofia Julianan aviomies oli turkulainen ravintoloitsija Jakob Fredrik Riedell, kun taas sisarusparven nuorin, Beata Catharina oli naimisissa niin ikään turkulaisen satulantekijä Johan Didrik Lindbergin kanssa.

"Flygeladjutant" Bernt Otto Rehbinder siirtyi tästä ajasta tuonpuoleiseen loppuvuodesta 1784. Leskivaimo Cedersparre emännöi Ingoisbergiä kuollen itse huhtikuussa 1791. Heidän jälkeen tämän nykyisen Kymppitien ja Paimionjoen välimaastossa hyvin kauniilla paikalla sijaitsevan talon otti hallintaansa em. Beata Catharina Rehbinder. Luonnollisesti peltoja ja karjaa hoitivat palkolliset ammatti-ihmiset.

Lopulta tuli uudeksi isännäksi ravintolanpitäjä Riedell, joka kuitenkin kuoli jo vuonna 1807. Leski Sofia Juliana piti tilaa pystyssä huolehtien samalla puoliorvoksi jääneestä tyttärestään Johanna Carolinasta.
Viimeksi mainitun otti vaimokseen entinen kauppakirjanpitäjä Carl Johan Brunow, joka oli itseasiassa morsiamensa serkku. Hän tuli Ingoisbergiin Mäntsälästä, mutta jatkoi pian matkaansa puolisonsa kera Marttilan Laurilaan. Herra Brunow, jota nimitetään Liedon aikoina tilanvuokraajaksi, kuoli Tiipilän Raikon talossa.

Jälleen kerran Ingoisbergin talossa piti valtaa leskivaimo, em. Sofia Juliana, jonka puoliso Riedell oli edesmennyt jo Venäjän vallan aikaan vuonna 1807.
 Sofia eli leskenä yli 30 vuotta, mutta vesitaudista tuli hänelle kohtalokas talvella 1840. Valtiovalta ei saanut pitkään aikaan Ingoisbergiin uutta isäntäparia. Rippikirjojen perusteella sitä hoiti valtaisa renkien ja piikojen armeija.

Vasta 1850-luvulla värjärinpoika Klas Albert Limnell yhdessä vaimonsa Amalia Karolina Palmgren kanssa otti kruununsäterin isännyyden. Vuokraajana mainittu Limnell kohosi vähitellen yhdeksi naapuripitäjä Paimion johtavista hahmoista. Varsinkin viereisen Juntolan tilan oston myötä hankki Limnell itselleen merkittävän omaisuuden, jos kohta tiukkana periaatteen miehenä joukon vihamiehiä. Hän ei nimittäin sulattanut tuolloin yleistä tukinuittoa Paimionjokea pitkin ja tämä aiheutti useita kanteita Turun ja Porin lääninkansliaan. Loppujen lopuksi Limnell sai itselleen kunnallisneuvoksen arvon, joten ei hän aivan huonosti asioitaan hoitanut.

Vuodesta 1861 Ingoisbergin omisti Brunowin perhe, mutta sen vuokraajana eli arrendaattorina oli värjäri Ernst Vinberg. Koska varsinainen omistaja, maanviljelijä Brunow, asui Karjalohjalla, hoitivat Ingoisbergiä Vinbergin jälkeen mm. tarkastaja August Tammelin sekä vuokraaja Johan Fredrik Henriksson. Ensin mainittu oli kotoisin Uudenmaan Nummelta, kun taas Henriksson oli paimiolainen. Hänen jälkeensä talossa kävivät mm. Antti Oskari Antinpoika puolisonsa Amanda Villentyttären kera.

Lopulta kävi niin, että Brunowin oli luovuttava tilastaan. Tämä tapahtui niinkin ikävästi, että rakennusmestari Wilhelm Eriksson osti Ingoisbergin pakkohuutokaupassa. Tähän jouduttiin, koska Brunow ei pystynyt maksamaan Erikssonin saatavia. Uusi isäntä oli melkein oman pitäjän miehiä, sillä hän oli syntynyt Marttilan Hirvaksen kylän Herneen talossa. Vaimo Karolina Viktoria Brunow oli Lohjalta ja kuten nimestä voi päätellä, sukua edelliselle omistajalle. Valitettavasti Raisiosta Ingoisbergiin vuonna 1901 muuttanut Wilhelm Eriksson ei kovin kauaa pystynyt nauttimaan uudesta kodistaan, sillä hän kuoli jo 1905. Paria vuotta myöhemmin talollinen Kaarle Kustaa Ojanen pyysi valtiolta lupaa ostaa Ingoisberg perintötilaksi, mutta jätetään näin tuoreet asiat tämän tarinan ulkopuolelle.

Juntolan koskelta

Paimionjoessa sijaitsevassa Juntolan koskessa on tätä nykyä massiivinen voimalaitos patoineen. 1900-luvun teknologiaa kuvastavan rakennelman vierellä on myös puinen kouru jäänteenä siltä ajalta, kun joessa vielä uitettiin tukkeja. Tämä uittoväylän rakentamiseen liittyi suuria tunteita, sillä Juntolan talon omistajana 1800-luvun loppupuolella ollut kunnallisneuvos Klas Albert Limnell oli aikanaan hakenut koko lauttauksen kieltämistä.

Hänen mielestään Paimionjokea pitkin, Juntolan ohitse ei sopinut uittaa tukkeja ennen kuin uittokouru olisi saatu rakennetuksi. Niinpä Turun lääninkanslian antamalla välipäätöksellä lauttaus keskeytettiin toukokuussa 1888 toistaiseksi. Perusteena tälle sahatavaran toimittajia ja myyjiä suuresti haitanneelle toimelle oli Hänen Keisarillisen Majesteettinsa päätös metsätuotteiden lauttauksesta Paimionjoessa toukokuulta 1886.

Seuraavien vuosien aikana Turun ja Porin lääninkanslia sai ottaa vastaan useita hakemuksia milloin uiton puolesta, milloin sitä vastaan. Huhtikuussa 1889 tilanne kärjistyi jopa siinä määrin, että Vartsalon Höyrysahan toinen omistaja Alfred Jacobsson haki virka-apua saadaakseen ostamansa tukit perille Saloon, jossa kauppa kävi ajan lehtitietojen mukaan kiivaasti.

Virka-apua ei koskaan tarvittu, sillä Jacobsson ei ajanut asiaansa loppuun saakka. Paria kuukautta myöhemmin Limnell haki räjäytys - ja kaivuutöiden kieltoa koskeen. Saman pyynnön hän teki myös seuraavana vuonna.

Vihdoin maaliskuussa 1891 Alfred Jacobssonin nimissä haettiin lupaa uittorännille. Tämä oli sinänsä jälkikäteen ajateltuna outoa, sillä jo 1888 oli kunnallisneuvos Limnell itse hakenut lupaa uittorännille, joka rakennettaisiin olemassa olevan myllyn ohitse.

Uittoränni Juntolankoskeen toki saatiin lopulta ja Klas Albert Limnell itse kuoli 1892. Hänen jälkeensä on koskessa tapahtunut paljon ja eniten maisemaa muutti vuonna 1921 valmistunut Juntolan voimalaitos. Sen putouskorkeus on 14 metriä ja vuosienergian tuotanto tätä nykyä lähes neljä gigawattituntia.

Herra Limnellin omat vanhemmat olivat Claes Reinhold L. ja vaimonsa Margareta Elisabet Ollonqvist Turun ruotsalaisesta seurakunnasta. Isä Claes Reinhold oli ammatiltaan värjäri ja omisti Turussa pienen tehtaankin. Claes Reinhold oli myös aikoinaan hakenut ja saanutkin luvan falkin l. vanutuslaitoksen rakentamiseen ylemmäksi Paimionjoen varteen Marttilan Rounankoskelle.

Kuva (c) J. Vuorela 2009

Duwaldtin avioton poika ja testamentti

Vuonna 1896 kuollut vaasalainen varakanneviskaali Gustaf Duwaldt jätti jälkeensä noin miljoonaan nousevan omaisuuden (silloista rahaa), joka hänen 1877 tekemän testamenttinsa mukaan suurimmaksi osaksi lankesi Vaasan kaupungille sekä Vaasan ja Porin seurakunnille. Vainajalla oli avioton poika Emil Duwaldt, joka oli syntynyt 1875. Gustaf oli tunnustanut pojan omakseen, mutta testamentin mukaan Emil jäisi perinnöttä. Tämä siitä huolimatta, että isän tiedettiin halunneen turvata poikansa tulevaisuuden.

Emil Duvaldt joutui miehen ikään vartuttuaan vuonna 1901 vetoamaan testamentinsaajiin päästäkseen osalliseksi siitä omaisuudesta, mikä isä oli hänelle aikonut antaa. Hankalan ratkaistavan kiistan takia julkaisi asianajaja John Swanljung lentokirjasen nimeltä "Duwaldtin testamenttiasia". Se oli osoitettu em. testamentin edunsaajille.

Herra Swanljund yrittää lehtisessään todistajien lausuntojen perusteella todentaa, ettei varakanneviskaali Duwaldtin suinkaan ollut tarkoitus jättää aviotonta poikaansa perinnöttä, vaan hänen harras halunsa oli turvata tämän tulevaisuus.

Asianajaja jatkaa, että Duwaldtin kuoltua tavattiin pelkästään testamentti, joka oli päivätty elokuun kuudennelle vuonna 1877 ja joka ei todennäköisesti vastannut vainajan viimeistä tahtoa sekä niitä toivomuksia, mitä tämä myöhempinä vuosina oli esittänyt.

Edelleen vainajan papereista löytyi kauppakirja, joka koski Karjalohjan pitäjän Särkijärven kylän Vappulan ja Immolan perintörustholleja. Kauppakirja oli allekirjoitettu myyjien puolesta, mutta Duwaldtin nimi siitä puuttui. Näin sitä ei oltu laillistettu.

Lisäksi paperit sisälsivät yksinkertaisen sitoumuksen (suomennos);

"Johan Emil Duwaldtille, syntynyt 1875, maksaa allekirjoittanut vaadittaessa viisikymmentätuhatta (50,000) markkaa kullassa, jolle summalle korkoa kumminkaan ei lasketa. Vaasassa maaliskuun 13 p:nä 1887. Gustaf Duwaldt"

Yllämainitut kaksi tilaa, jotka tuohon aikaan olivat yhteisviljelyksessä, oli vainaja useille valalle kuulustelluille todistajille vakuuttanut ostaneensa poikaansa varten.

Asianajaja Swanljung vetoaakin Emil D:n valtuutettuna asiamiehenä Vaasan kaupunkiin ja mainittuihin kahteen seurakuntaan, jotta Emilille voitaisiin siirtää omistusoikeus Vappulan ja Immolan ratsutiloihin sekä niillä olevaan irtaimistoon. Edelleen ym. velkakirjan nojalla Swanljung pyytää suorittamaan pojalle 50,000 markkaa kullassa.

Vaasan kaupungin valmistusvaliokunta ehdotti nyt, että Emil D:lle luovutettaisiin nuo Karjalohjan rusthollit, joiden arvo pesänkirjoitusluettelossa oli 49,639 markkaa ja 97 penniä sekä maksettaisiin 50,000 markkaa vainajan toiveen mukaisesti.

Kuitenkin tohtori Ehrström teki vastaehdotuksen, jonka mukaan ainoastaan elinkorot annettaisiin Emilille ja hänen mahdollisille perheenjäsenilleen. Lisäksi kaupunki maksaisi Emil D:n velat. Molemmat ehdotukset saivat kannatusta ja asia pantiin kaupungin valtuuskunnan istunnossa pöydälle.

Samainen herra Ehrström antoi kesäkuussa 1897 Vaasan raastuvanoikeudelle seuraavanlaisen, valallaan vahvistaman todistajanlausunnon Gustaf Duwaldtin tarkoituksista omaisuutensa suhteen;

"Tuomari G. Duwaldt vainaja käytti allekirjoittanutta lääkärinä viime elinvuosinaan ja kävin hänen luonaan useita kertoja. Käydessäni hänen luonaan oli myöskin kysymys hänen aviottomasta pojastaan Emilistä, ja kuulin isän lausuvan, että hänen aikomuksensa oli ottaa huolta pojan tulevaisuudesta. Myöskin Duwaldtin taloudenhoitajatar ilmoitti minulle useampia kertoja, että Duwaldtin tapana oli hänelle sanoa, että hän kyllä oli turvannut Emilin tulevaisuuden. Kun tuomari Duwaldt pitkällisen sairaalloisuutensa johdosta oli käynyt suuressa määrässä tarmottomaksi ja saamattomaksi eikä hän sen johdosta myöskään kyennyt johtamaan pojan kasvatusta, tarjouduin syksyllä 1894 hankkimaan pojalle paikan tilanomistaja Aejmelaeuksen luona Irjalan tilalla Vihdissä, jotta hän siellä saisi edes jonkunlaista kasvatusta sekä oppisi maanviljelystä.


Kun Duwaldt sittemmin herra Aejmelaeuksen välityksellä oli ostanut Immolan tilan Karjalohjan pitäjästä, tapahtui se epäilemättä tarkoituksessa lahjoittaa tämä tila pojalle kun hän huomasi ajan siihen otolliseksi.


Sen todisti tuomari Duwaldtin oma lausunto muun muassa allekirjoittaneelle; kumminkin tahtoi hän ensin koettaa pojan kykyä sekä antaa hänen tulla täysi-ikäiseksi. Tuomari Duwaldt ei suinkaan uskonut tähän aikaan loppunsa olevan niin lähellä ja oli kai sen vuoksi sitä mieltä, ettei ollut kiirettä tilan siirrolla pojalle jonkunlaisen laillisen asiakirjan kautta.


Että Duwaldt jo paljoa aikaisemmin oli ajatellut turvata poikansa tulevaisuuden, osoittaa pojalle tehty 50,000 markan velkakirja, joka pantuna sinetillä suljettuun kuoreen ilman mitään päällekirjoitusta tavattiin Duwaldtin säilöistä siinä tarkastuksessa, jonka kaksi maistraatinjäsentä ja allekirjoittanut toimittivat samana päivänä kuin Duwaldt kuoli.

Mutta kun sairaus, kuten sanottua, Duwaldtissa oli vaikuttanut suuresti psyykilliseen veltostumiseen eikä hän myöskään kyennyt arvostelemaan terveytensä heikkoa tilaa, ei hän tullut myöhemmin niin sijoittaneeksi velkakirjalla tarkoitettua säästämistä poikansa hyväksi, että sillä hänen kuollessaan olisi ollut lain voima, samaten kuin häneltä myöskin puuttui tarmoa uuden testamentin kirjoittamiseen tai lisäyksen tekemiseen vanhaan. Tämä siitä huolimatta, että tuomarin omaisuus oli vuosien kuluessa monin verroin suurentunut.


Yllä lausutun perustuksella saan sen vuoksi selittää vakavan vakaumukseni olevan, että tuomari Duwaldtin aikomus oli jättää pojalleen Emilille ostamansa tilat, vaikka kuolema tuli ennen kuin hän ennätti toteuttaa tämän ajatuksen."

Asia oli ollut vilkkaan keskustelun alaisena sekä Vaasassa että Porissa. Joka puolella oli pyritty siihen, että vainajan todellinen tahto toteutuisi, vaikka lain vaatimat asiakirjat puuttuisivatkin tai olisivat epätäydellisiä.


Suku- tai perhehistoriallisesti mielenkiintoisen tästä ilman loppuratkaisua kirjoitetusta tapauksesta tekee se tosiseikka, että Gustaf Duwaldt oli itsekin avioton lapsi. Hänen isänsä oli porilainen raatimies Carl Gustaf D. ja äiti sepän tytär Maria Christina Limnell. Poika Gustaf syntyi 1845 ja vuonna 1861 raatimies Duwaldt meni lopulta naimisiin neiti Limnellin kanssa.

Ei flaksi vaan Flaasi

Nummen Oittilan kylän rusthollari Henrik Erikssonin tytär Margareta Limnell vihittiin vuonna 1810 räätäli Erik Dahlgrenin kanssa. Rippikirjan mukaan Erik oli syntynyt 1780 ja Margareta oli häntä kolme vuotta nuorempi.

Perheen ensimmäinen tytär syntyi Nummella, mutta jo seuraavana vuonna Erik ja Margareta pakkasivat vähäiset tavaransa muuttaen Lohjan Talpelan kylän Juutin talon maille. Lohjan rippikirjoissa ja kastettujen luetteloissa Margareta l. Gretan patronyyminä on välillä Henriksdotter, välillä Nilsdotter. Sukunimeä Limnell, jonka hän oli ottanut äitinsä suvulta, ei mainita muulloin kuin vihkimerkinnässä.

Siellä Erik jatkoi räätälin ammatin harjoittamista aina 1820-luvun lopulle saakka. Tuolloin Lohjanjärven toisessa päässä sijaitsevan Virkkalan kylän Flaasin talon edellinen talollinen oli kuollut ja tila kaipasi uutta isäntää.

Osa perheen Talpelassa syntyneistä lapsista oli kuollut pieninä, mutta 1830-luvulle tultaessa elossa oli neljä poikaa; Carl, Magnus, Erik ja Elias. Lohjan rippikirjojen perusteella Flaasi näyttäisi olleen jaettuna kahtia, koska siellä mainitaan samanaikaisesti kaksi isäntää. Inkoossa 1811 syntynyt Gustaf Adolf Bergholm ja vaimonsa Gustava on merkitty ripillä käyneiksi vuonna 1834.

Erik Dahlgrenin ja Margareta Limnellin myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole lisätietoja. Ilmeisesti suvun käynti Flaasilla jäi lyhyeksi, koska 1870 talon isännän sukunimi on Nylund.

1800-luvun alun kylätaajama sijaitsi hieman pohjoiseen nykyisestä Virkkalan keskustasta lähellä Lohjanjärveä. Kylän muut talot olivat Kässä, Sorkki ja Tuusa. Vaikka isojako saatettiin Lohjalla päätökseen jo vuoden 1781 aikana, olivat talot edelleen sijoittuneet ikiaikaiseen ryhmäkyläjärjestykseen.