Juhan suku-uutiset

Heinäkuussa 1909 joutuivat Paimiossa syntynyt teurastaja Juho Otto Peltola ja Marttilassa syntynyt kivityömies Juho Kustaa Salonen kohtalokkaaseen kahnaukseen. Nämä lähes kolmekymppiset miehet olivat viettäneet lauantai-iltaansa parin naisen luona Rauhankadulla Turussa. Samalla he kumosivat itseensä kelpo määrän olutta joutuen lopulta päihtyneitä riitelemään keskenään. Tämä temppuilu jatkui parivaljakon kesken, kunnes mukaan tapahtumin tempautui myös Peltolan veli. Veljekset yrittivät yhdessä pitää Salosta paikoillaan, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti. Hän astui muutaman askeleen, mutta kääntyi äkisti iskien mukanaan olleella sateenvarjolla Juho Ottoa. Varjon terävä, metallinen kärkipiikki tunkeutui Peltolan vasemmasta silmäkulmasta tämän päähän saakka. Mies tietenkin kaatui maahan, josta velipoika kantoi hänet talon seinustalle suojaan. Verta tuli aluksi runsaasti ja paikalle heti kutsuttu poliisi vei Peltolan aluksi lähimmälle poliisiasemalle sekä sieltä edellen lääkäriin. Perill

Kyrön asema 24.7.2010 Kun Turusta Toijalaan kulkeva rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1876, oli yksi sen alkuperäisistä asemista Kyrön taajamassa. Tosin aivan aluksi tämän pienen seisakkeen nimeksi määrättiin Kumila, mutta se muutettiin jo ennen liikennöinnin aloittamista. Asemarakennuksen suunnitteli todennäkösesti Knut Nylander ja se edusti ns. IV luokkaa. Näitä luokkia oli viisi ja ensimmäisen asteen statuksen saivat ainoastaan Helsingin ja Pietarin asemat. Kyrön pysäkki oli hieman syrjässä Karinaisten kappeliseurakunnan sydämestä eli kirkonkylästä. Hyvin pian rautatien tulon jälkeen alkoi teollisuus ja sen myötä asutus hakeutua aseman lähistölle. Niinpä 1900-luvun alkuun mennessä oli Kyröön ilmestynyt saha ja mylly sekä lastuvilla- ja huonekalutehtaat. Tulevina vuosina nousi paikalle myös konepajoja ja viljavarastoja väkiluvun lähetessä 1000 henkeä 1960-luvulla. Samalla taajama kasvoi naapuripitäjä Pöytyän puolelle. Tällä hetkellä koko alue onkin sitten jo Pöytyää ja asema

Cornelis Anthonisz, ”Dit is die Caerte vander See om Oost ende West te zeylen..., Anno 1566”,   Amsterdam. Jakob Olsinpoika Skeper, Scheper, oli laivuri ja kauppias Turussa. Vuosina 1549-59 hänen laivansa teki vähintään kuusi matkaa: kerran Rääveliin, Narvaan, Danzigiin, Stralsundiin sekä kaksi kertaa Lyypekkiin; mahdollisesti myös kerran Tanskaan. Vuonna 1554 mainittiin Jakob raatimiehenä Turussa sekä pormestarina mm. 26.11.1561 ja 5.3.1562, jona päivänä on päivätty kauppakirje Jakobin ja Juhana-herttuan välisestä tonttikaupasta. Kyseinen tontti, Luostarikorttelin no. 8 sijaitsi sillan ja torin kupeessa, Aurajoen rannalla. Jakob kuoli vuoteen 1583 mennessä. Hänen vaimonsa oli nimeltään Elin. Leski selvästi jatkoi miehensä toimintaa, sillä hän lähetti kuninkaalle viestin armollisesti pyytäen korvausta siitä laivasta, jonka oli menettänyt edellisenä vuonna kruunun sotaväen laivauksissa. Kuningas määräsi 5.6.1583 Turun linnanpäällikkö Lasse Henrikinpoikaa tutkimaan asiaa: "..

jatkoa 18.10.2011 ilmestyneelle Florin-tarinan kakkososalle; Paimion kirkko 29.6.2010 Arvidin veli Henrik Florinus oli astunut kirkkoherran virkaan edellisenä vuonna. Henrik ajoi tarmokkaasti uuden kirkon rakentamisasiaa vedoten kahdesti mm. kuninkaaseen rakennusrahojen saamiseksi. Rakennustyö aloitettiin suurin toivein 1681 Vistan Pietilän, nykyisin Tillin, pellolla. Pyydettyjä varoja ei kuitenkaan saatu. Kun seurakunnan varat loppuivat, käytti Henrik omia varojaan ja velkaantui lopuksi. Työ keskeytyi kahdeksi vuodeksi. Vuonna 1683 valitti Arvid että hänen ratsutilasta Vistan kylän Paltaasta meni peltomaata Paimion uuden kirkkorakennuksen alle. Samoihin aikoihin tuli kappalaisen virkataloksi Tupilan Käppi eli Jokiniemi, joka sijaitsi nykyisen Postikujan varrella. Kuninkaalta pyydettiin toistuvasti varoja kirkkorakennukseen ja lopulta saatiinkin sellaisia niin, että kirkko valmistui 1689. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneet tiiliholvit jouduttiin kuitenkin korvaamaan puuholve

Herra Väinö Angervo julkaisi vuonna 1928 pienen kirjasen nimeltä "Sukuluettelo Rymättylän pitäjän Ruotsalaisten suvusta". Siinä hän kokosi yhteen Rymättylän kirkolta noin 10 kilometriä länteen olevalla saarella sijaitsevan Ruotsalaisten talon jälkipolvia. Tämä talo oli kulkenut suurin piirtein 250 vuoden ajan perintönä suoraan isältä pojalle. Alun perin tämä saaristolaistila kuului Flemingien suvulle, sillä Herman F. oli saanut sen läänityksenä 1569. Kahta vuotta myöhemmin hän hankki sille rälssivapauden "ikuisiksi ajoiksi". Kuningas Kaarle XI:n suuressa reduktionissa tila joutui uudestaan kruunulle vuonna 1685, mutta silloinen omistaja, Elisabet Fleming sai oikeuden hallita tilaa kuolemaansa saakka. Tämä lienee tapahtunut melko pian reduktionin jälkeen, sillä jo 1690 Ruotsalainen oli kruununtilana.  Ruotsalaisen talon pihapiiriä vuonna 1928  Samoihin aikoihin talon lampuodiksi tuli muuan Erkki Klemetinpoika yhdessä vaimonsa Valpurin kanssa. Heidän sukupe

Pöytyän rippikirja 1757-1765, sivu 106 Marttilan Prunkilan kylään oli 1750-luvulla tullut kaukaa Hämeen perukoilta eli Hollolasta pellavankutojakisälliksi muuan Olavi Kallenpoika. Hän oli syntynyt 1733 ja Tiipilän kylästä hän löysi itselleen vaimoksi kahta vuotta nuoremman Liisa Yrjöntyttären. Nuori pari ei jäänyt kauaksi aikaa Paimionjoen rantamaille, vaan muutti vaatimattomine omaisuuksineen Pöytyän Kirkonkylään. Siellä he asettuivat pellavankutojan torppaan, jonka naapurissa oli lukkarin mökki. Seuraavien vuosien aikana perheeseen syntyivät lapset Saara (1759), Anna Kaisa (1761) ja Saara (1765). Vanhempi Saara-nimen saanut tytär kuoli joulukuun 27. päivänä vuonna 1765. Saman vuoden heinäkuun 11. päivänä syntynyt tytär sai jostain syystä saman nimen kuin isosiskonsa, mutta päivä oli muutenkin hyvin omituinen. Isä Olavi, nimittäin kuoli Pöytyän haudattujen luettelon mukaan keuhkotautiin vain kaksi tuntia ennen nuorimman lapsensa syntymää. Näin Liisa Yrjöntytär jäi yksin kolmen

Suomen metsästyslehti nro 1 - 1.1.1908 venäläisen taiteilijan näkemys susijahdista, jossa käytetään vaateriepuja sumputtamaan pedot ampumalinjalle Reilut 120 vuotta eli kesällä 1880 sitten määrättiin Liedon, Marttilan ja Pöytyän pitäjiin yleinen sudenajo. Tämän oli määrä alkaa kesäkuun 20. päivän illalla kello kuuden aikoihin ja päättyä seuraavana aamuna samoin kuudelta. Marttilalaiset metsästäjät lähtivät jahtiin pitäjän itä- ja etelärajalta kohdaten Pöytyän miehet Kumilan kylän takametsässä. Lietolaiset taasen yhytettäisiin Laurilan(?) kylän metsärajalla. Liedon miesten tarkoituksena oli puhdistaa metsästä susista aina Karinaisten kulmakunnalle saakka. Karinaisissa kaikkien kolmen pääryhmän jahti päättyisi maanantaiaamun varhaisina hetkinä. Susien jahtaamiseen oli saatu uutta puhtia toukokuun puolessa välissä samana vuonna sattuneesta ikävästä turmasta. Prunkkalan Karviaisten kylän torpparin, Jaakko Latvan kolmevuotias tytär oli tuolloin joutunut pedon kitaan. Hän oli ollut

Somerniemen kappeliseurakunnassa paljastui lokakuussa 1899 lapsenmurha. Someron piirin nimismies lähetti tuolloin Nummen pitäjän Leppäkorven kylässä asuneen piika Vilhelmiina Lehtosen lääninvankilaan poliisitutkinnassa esiin tulleiden seikkojen takia. Piika Lehtonen oli kuulusteluissa kertonut, että hän oli ollut kylässä Oinasjärvellä äitinsä Vilhelmiina Dahlin luona ja synnyttänyt lokakuun kolmannen päivän iltana kello yhdeksän maissa kamarin lattialle elävän tyttölapsen. Koska Vilhelmiina oli tuolloin omien sanojensa mukaan "kowin kipeä ja heikko", hän vähän toivuttuaan nousi sänkyyn nukkumaan jättäen vastasyntyneen yksin lattialle. Kun hän sitten seuraavana aamunna kymmenen maissa nousi ylös, oli lapsi kuollut. Vilhelmiina kääri ruumiin vaateriepuihin kätkien sen äitinsä tuvan permannon alla olleeseen perunakuoppaan. Sieltä hän vei käärön parin päivän päästä läheiselle Aliniityn pellolle piilottaen sen siellä turpeiden alle. Sieltä poliisit myös löysivät ruumiin. Lu

Paimion Räpälän kirkonpaikka heinäkuun ensimmäisenä 2010 Mathaeus Erici Florinus, Mathias, oli kappalainen Paimiossa 1632 ja tuli kirkkoherraksi enonsa jälkeen 1660. Hänen vaimonsa oli Elisabet Henrikintytär, Paimion sitä edellisen kirkkoherran Henricus Martinin tytär. Appivanhemmat testamenttasivat jo 1597 tyttärelleen Elisabetille tilan Paimion Räpälässä. Mathias esiintyi Räpälän isäntäluettelossa 1634-72 ja hän teki siitä sinä aikana ratsutilan. Vuonna 1639 Mathias otti lisäksi viljelyyn autiotalon Paimion Keskikalevan kylässä. Matias kuoli 27.2.1669. Elisabet antoi 6.6.1670 nuorimmalle pojalleen Jakobille Räpälän ratsutilan koska hän itse ei "vanhuutensa ja sairautensa vuoksi" kyennyt sitä hoitamaan, huomioiden että Jakob "päivittäin joutui palvelemaan ja auttamaan äitiään" ja koska "muiden lasten koulutukseen oli suuri osa uloslaitettu", mutta "mainitulle Jakobille ei muuta menoa sen lisäksi ollut tullut". Tila oli ollut hänen äitinsä,

Paimion kirkko kesällä 2010 Florinien vanhin tunnettu esi-isä oli Tomas Eskilinpoika, linnankirjurina Turun linnassa. Siinä ominaisuudessaa hänet mainittiin henki- ja laskukirjoissa vuosina 1602-1603. Hänen sinetissään oli kirjaimet TE. Lapsia: 1. Thomas Thomae Florinus, maisteri Wittenbergissä v. 1621, teologian tohtori Turun koulussa, Laitilan khra, valtiopäivämies 1624, Pohjanmaan päärovasti (generalprost). 2. Jacobus Florinus, Paimion khra 1628-59. 3. Martinus Florinus, khra. 4. Kristina Blom (Blum), k. 1635, pso. Lemun khra Ericus Henrici. 5. Nimetön tytär, pso. Turun kauppias Rotger von Munster, haud. 1626, Munsterhjelm-suvun kantaisä. 6. Simon Blom, kauppias. Tomas Eskilinpojan lapset käyttivät nimeä Blom tai sen latinalaista muotoa Florinus. Syy tähän ei ole selvillä, mahdollisesti voisi kyseessä olla Tomas Eskilinpojan isän sukunimi. Blom tai vastaavan nimityyppisiä henkilöitä esiintyi Varsinais-Suomessa jo aikaisemmin, esim. Turussa kauppiaat Hans 1472, Jakob 1504

Sinetti Inkoosta; Kansalliarkiston pergamenttikokoelmasta vuodelta 1447 Länsi-uusimaalainen Inkoon pitäjä (ruots. Ingå) mainittiin nimeltään ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1335. Nimen arvellaan tullen siitä, että joku Inge sai joen nimettyä itsensä mukaan, Inge å, Ingen joki. 1400-luvulla löydetään Inkoosta eräs suku, joka myöhemmin käytti samanlaista lenkistä roikkuvaa metsästys-torvivaakunaa, kun naantalilainen Jägerhorn af Storby –suku. Tapio Vähäkangas arvelee, että suvuilla voisi olla yhteinen esi-isä, sillä Jägerhorn af Storbyn kantaisä oli eräs Jowan (Jöns) Filpunpoika, rälssimies joka mainittiin Maskussa 1405, samoihin aikoihin, kun Inkoossa mainittiin eräs Olof Filpunpoika. Tämä Olof Filpunpoika osti Inkoossa 1400 1,5 veromarkan maat, jonka myyjä halusi takaisin 1409. Tutkintakäräjillä 1405 Olofilta peruutettiin (otettiin verolle) Inkoon Kullasta rälssimaata 3,5 veromarkan edestä. Suvun ensimmäinen tunnettu jäsen Olof Andersinpoika (tai Andreaksenpoika) main

Sain yhteydenoton kotisivujeni tiimoilta, kun eräs herra kyseli sammattilaisen Christina Ahlmanin perään. Koska kyseinen henkilö tutki samannimistä sukua muualla Suomessa, ihmetteli hän miksi Christina käytti juuri tuota sukunimeä. Vastatessani lyhyesti huomasin tietokannastani löytyvän erään toisenkin Ahlmanin, joka oli syntynyt Sammatissa. Christina Ahlman oli syntynyt Leikkilän kylän Jussilassa sen isännän, Gabriel Johanssonin ja vaimonsa Maija Stina Johansdotterin perheeseen tammikuussa 1811. Toinen Ahlman-sukuiseni oli vuonna 1795 Haarjärven Luttarilla syntynyt Nils, jonka vanhemmat olivat renki Erik Nilsson ja vaimonsa Brita Matsdotter. Yhteistä nimittäjä "Niilolle" ja "Tiinalle" oli Sammatin Haarjärven Luttari. Tiinan isän, Gabriel Johanssonin oma isä oli 1733 syntynyt Johan Nilsson. Renki Erik Nilsson oli sitten tämän Johanin velipoika, vaikka olikin syntynyt vasta 1751. Olisin todennäköisesti huomannut asian jo paljon aiemmin ellen olisi tehnyt tämän pe

Vantaalla sijaitseva, n. 1460-luvulla rakennettu ja 1510 jälkeen koristemaalattu Helsingin pitäjän kirkko, jossa varmaan Enevaldkin kastettiin. Sigfrid Larsson eli "Sigfrid i Sötskog" avioitui Kerstin Ragvaldintyttären kanssa, joka oli ns. Dönsby-sukua. Heidän lapsiaan olivat mm; 1. Anders Sigfridinpoika Seutulassa, mainittiin 1542-85, esiintyi 1557 Helsingin pitäjän maakauppiasluettelossa, varusti 1581 ratsukon verovapautta vastaan, maksoi kolmanneksi eniten veroa Helsingin pitäjässä vuoden 1571 hopeaveroluettelossa, 270 mk. 2. Enevaldus Sigfridi, Viipurin khra, main. 1543 alk. 3. Gertrud Sigfridintytär, pso. Pyhtään khra Henricus Jacobi. 4. Nimetön tytär, jonka toinen puoliso oli nimeltään Jakob. Enevaldus Sigfridi (Teobaldus, Enevald Sigfridinpoikan) oli ensin koulumestari ja sitten kirkkoherra Viipurissa, jossa hänet mainitaan vuodesta 1543 alkaen. Hänen puolisonsa oli Anna Larsintytär Teit Pernajalta. Enevaldin kuoltua 1570, meni Anna uuteen avioliittoon

Savolainen Talvi-vaatteissaan, litografia. C.A. Gottlund 1831. Koivisto, Koivistoinen, Koivikko, Koivula -tyyppisiä nimiä pidetään asutusnimeen perustuviksi, esim. koivuja kasvavalle alueelle rakennettuun talon nimeen, tai paikkakuntanimestä johdetuiksi, esim. Suomenlahden Koivistosta. Varsinkin nimi Koivisto esiintyy jo varhain koko Suomessa: Taivassalossa v. 1469 Matti Kattinen aff Koiiwisto, v. 1475 Erich Koywosto, Perniössä v. 1477 Peder Coiuiston, Viipurin pitäjässä v. 1569 Lau(ri) Koivisto, Savossa Säämingissä 1563 Ollij Kovijuisten ja Rantasalmella 1614 . Savon henkikirjat vuodelta 1694 eivät kuitenkaan vielä tunne yhtään Koivistoa, Koivistolaista tai Koivikkoa. Isonvihan (1713-1721) jälkeen heitä oli jo kuitenkin sekä Leppävirralla että nykyisellä Suonenjoella; näiden voidaan olettaa olleen sukua toisilleen. Suonenjoen (silloin vielä osa Pieksämäkeä ) rippi- ja henkikirjoissa mainitaan 1722-25 veljekset Nuutti ja Tuomas Koivistoinen. Heidän leskiäitinsä Maria Jurko kuoli

Lopen pitäjän Kirkonkylän Mäkilän vänrikin puustellin eli sotilasvirkatalon lampuodiksi tuli vuoden 1840 paikkeilla Janakkalasta kotoisin ollut Heikki Juho Juhonpoika. Hän oli nainut talon edellisen lampuodin tyttären, Maija Stiinan. Sekä sulhanen että morsian olivat molemmat syntyneet 1816. Lapsia Mäkilän lampuotitilalla syntyi tasaiseen tahtiin ja vuoteen 1859 mennessä olivat päivänvalon nähneet Juho Vihtori (1839), Matilda (1841), Amanda Karoliina (1844), Otto (1845), Kalle Kustaa (1848), Oskari (1854) ja Amalia (1858-1863). Perheen yhteiselo päättyi kymmenen vuotta myöhemmin keväällä 1869 kammottavalla tavalla. Samassa kylässä asui tuohon aikaan kaksi nahkuria, Karl Johan Lindgren (s. 1845 Lopella) ja Mikko Lindgren (s. 1830 Heinolan msrk:ssa). Sukunimestään huolimatta Karl Johan ja Mikko eivät olleet ainakaan kovin läheistä sukua keskenään. Miehet oli opittu tuntemaan hurjaluontoisina ja toisaalta nahkurin työ oli kaikista aliarvostetuin käsityöläisammatti. Eräänä keväisenä il

Tässä tämän blogin kirjoittajan pari kolme muuta kyhäelmää, jotka jäävät usein retuperällä ajan puutteen takia! Half Naked Chef - vähän peruskokkausta 2400 Fulton Street - musiikkia ja muuta sellaista Tarvasjoen Kotiseutuyhdistys - kotipitäjän menneisyyttä ja nykyisyyttä

Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 1.5.1899 Polkupyörä tai pikemminkin sen edeltäjä "pikajalka" rantautui Suomen lehdistöön keväällä 1869. Tuolloin Uusi Suometar uutisoi mm. sorvari F. Paulinin welocipedistä, jota tämä oli esitellyt Helsingin Seurahuoneella huhtikuussa. Etupyörä oli tässä laitteessa noin puolentoista kyynärän korkuinen ja takapyörä vastaavasti hieman matalampi. Paulin oli tehnyt laitteella muutamia pieniä matkoja, jotka eivät "vielä juuri ole onnistuneet, mutta ei kukaan seppä syntyessään". Polkupyörän edeltäjä oli eräänlainen ratsastuskone, jonka vapaaherra von Drais esitteli vuonna 1816 tai 1817. Vapaaherran nimi jäi elämään rautateillä resiinana, joka aikaisemmin kirjoitettiin muodossa dresina. Varsinaisen polkupyörän katsotaan saaneen alkunsa, kun ranskalainen Michaux asensi etupyörän napaan polkimet. Vähitellen tulivat mukaan ketjuvälitykset polkuvoiman siirtyessä takapyörään. Samoihin aikoihin pyöristä tuli samankokoisia, joka teki ajamisen hel

Kesäkuussa 1892 kuoli Maskun kihlakunnan kruununvouti Ferdinand Westerling, jonka väitettiin useissa lehtitiedoissa syntyneen Alastaron pitäjässä helmikuun 18. päivänä 1837. Hän oli jo nuoresta miehestä lähtien innokas suomalaisuusmies ottaen osaa mm. Aura-sanomalehden perustamiseen. Tämä julkaisu oli jatkossakin lähellä Ferdinandin sydäntä ja lehden aloitaessa oman kirjapainon vuonna 1887 tuli Westerlingin yksi sen puuhamiehistä. Hän toimi myöhemmin painon johtokunnan puheenjohtajana. Yllättävää kyllä, kruununvouti oli myös työväen asialla. Viran toimipaikkana oli Turun kaupunki ja niinpä paikallinen työväenyhdistys sai hänestä perustajansa ja pitkäaikaisen puheenjohtajan. Lopulta ankara kivulloisuus pakotti Westerlingin luopumaan viimeksi mainitusta tehtävästä. Kuollessaan hän jätti jälkeensä leski Maria Matintyttären sekä poika Oskar Alexanderin ja tytär Olga Marian. Perheen toinen poika Selim Ferdinand oli kuollut jo 1876 pian ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Oskar Alexander oli my

Oripään kappalaisena vuosina 1821-1834 toiminut Henrik Pahlman aloitti uransa 1813 isä-Henrikin apulaisena Alastarolla. Tämä oli tullut Alastarolle 1791 Lohjalta, missä hän oli syntynyt 1738. Hänen sukunsa on eräiden tietojen mukaan tullut Virosta Länsi-Uudellemaalle. Henrikin ensimmäinen puoliso oli Katarina Asproth, joka kuoli poika Henrikin synnyttyä 1788. Henrik löysi puolisokseen lokakuussa 1817 Alastaron Tammiaisissa asuneen torpparintytär Valpurin. Ensimmäinen lapsi, Fredrika Karolina oli syntynyt jo edellisenä vuonna. Ehkä aviottomuudesta johtuen tytärtä ei merkitty lainkaan kastettujen luetteloihin, vaan ainoastaan rippikirjaan. Ikävä kyllä Henrik menetti äitinsä jo noin 12 vuoden iässä. Isä Henrik meni uusiin naimisiin Karoliina Elisabet Bergbomin kanssa. Kun kappalainen Pahlman sitten itse kuoli 1834, nai Karoliina Köyliön ja Säkylän kappalaisen, Gustaf Pelanderin, joka oli kotoisin Somerolta.  19.12.1896 Aura  Henrikin ja Valpurin esikoistytär Fredrika Karoliin

LC Tarvasjoen kustantamana kirjan " Rahvaaseen vajonneet ja muita kertomuksia Auranmaalta " painos on loppumassa, mutta vielä ehdit tilata tämän hyväntekeväisyysopuksen. Kirjan hinta on 10 euroa ja tämä summa käytetään kokonaisuudessaan paikallisiin hankkeisiin Lions - periaatteiden mukaisesti. Sijoittamalla kympin viisaasti saat samalla itsellesi n. 160 sivua kivaa lukemista menneiltä vuosisadoilta Auranmaalla! Tilaukset sähköpostitse osoitteeseen palaute@varola.fi Postikulut 1,50 lisätään hintaan - lasku seuraa mukana!

Eräs Lietzenin sivistyneistösukuun kuulunut henkilö oli Turun akatemian toinen kirjansitoja Zacharias, joka vaikutti 1600-luvun loppupuolella. Vuonna 1675 Zacharias Lietzen teki hovioikeuteen valituksen piispa Gezeliuksen kirjansitojaa, Lars Larssonia vastaan. Lietzenin mielestä Turun kaltaisessa pienessä kaupungissa ei saisi piispan kirjansitoja vetää puoleensa hänen elatustaan. Hovioikeus ei ottanut lainkaan käsittelyyn tätä valitusta, vaan lähetti sen Akatemian konsistoriumin pohdittavaksi. Siellä piispa Gezelius ilmoitti, että hänen kirjansitojansa ei ollut koskaan tehnyt työtä muuta kuin piispalle itselleen. Piispa myös sanoi, ettei aikonut käydä mitään keskusteluita Lietzenin kanssa tästä asiasta. Koko valitus päättyi lopulta Lietzenin kannalta ikävällä tavalla. Konsistorium syytti häntä korkean taksan pitämisestä uhaten kirjansitojaa erottamisella, mikäli tämä ei jatkossa seuraisi virallisia taksahintoja. Zacharias Lietzen ei luultavasti olisi ollut niin innokas haastamaan

Länsi-Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajamailla sijaitsevaan Sammattiin saapui eräänlainen puutarhainnostus 1700-luvun loppupuoliskolla. Tuolloin mm. Haarjärven ja Myllykylän sotilasvirkataloihin tuotettiin silloisten viranhaltijoiden toimesta pitäjän ensimmäiset omena-, kirsikka- ja kriikunapuut. Päärynäpuita saatiin odottaa aina 1800-luvun puoliväliin ja valko- sekä punaherukkapensaita aivan saman vuosisadan lopulle saakka. Sen sijaan mustaherukoita kasvoi Sammatissa villinä jo ennen hedelmäpuiden tuloa. Ilmeisesti myös ensimmäiset hedelmäpuut Haarjärvellä ja Myllykylässä olivat jalostamattomia, sillä 1900-luvun alussa jäljellä olleet yksilöt eivät kuuluneet tuolloin tunnetuihin lajeihin. Yhtä kaikki, hedelmien maku oli edelleen hyvä. Luultasti omenat oli kasvatettu siemenistä ja muut tuotu taimina rannikoiden kartanoista. Sammatin virkataloista nämä terveen elämän eväät levisivät vähitellen myös talollisilla ja edelleen mökkiläisille. Erityisesti asiasta innostuivat muutamat rannik