Opettajia Ollilaan

Kansalliskirjasto, sanomalehtiarkisto

Kansakoulun lehti - kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja kouluille julkaisi toukokuussa 1905 työpaikkailmoituksen, joka koski Marttilan Ollilaa. Kylän kansakouluun kaivattiin uutta opettajapariskuntaa, sillä viran edelliset hoitajat olivat päättäneet muuttaa muualle. Antero Aalto ja vaimonsa Dagmar Eriksson lähtivät 1906 miehen kotipitäjään, Sysmään tultuaan Marttilaan Utsjoelta 1903.  Heitä ennen Ollilan kansakoulun kynttilöinä loistivat Otto Sihvonen ja Matilda Majala.
Ollilan ylemmän kansakoulun johtokunta lupasi ilmoituksessaan tavallisen valtioavun lisäksi miesopettajalle palkkaa 300 ja apuopettajattarelle 250 markkaa. Näihin summiin sisältyisi korvaus lehmän ruuasta ja laitumesta. Lisäksi tuli puolet sisäänkirjoitusrahoista, lämpö ja valo. Asuntokin oli luvassa sekä miehelle että naiselle, mutta eri talosta.

Miesopettajaksi tuli valituksi Rymättylässä vuonna 1873 syntynyt Juho Feliks Ansas, jonka vaimo Ilo Aina Gustava Lehtinen oli puolestaan kotoisin Uskelasta. Marttilan Ollilaan he muuttivat Elimäeltä, jossa perheen esikoispoika Osmo Eero oli syntynyt. Valitettavasti hän menehtyi poikasena. Ansaksen perheeseen ehti vuoteen 1912 mennessä syntyä kaksi muutakin poikaa, Veikko Ilmari ja Onni Olavi.   Ansas luultavasti löysi vaimonsa tämän isän välityksellä, sillä Karl Leander Lehtinen oli kotoisin Rymättylästä. Ilo Aina Gustavan sisaruksilla oli heilläkin persoonallisia nimiä. Veljiä olivat mm. Varma Onni, Leino Eivaro ja  Uljas Leander.

Rippikirjat kertoivat ihmiselosta kaikkea mahdollista tuohon aikaan ja niinpä Ollilan Kaunilassa asuneen Ansaksen kohdalla on merkintä ”jalka poikki”. Siitä sen sijaan rippikirjat eivät kerro, että tuore opettajaperhe joutui pahoihin kahnauksiin samassa kylässä asuneen Edvard Sjömanin kanssa. Hankalimpia aikoja koettiin keväällä 1908, kun kyseinen nimismies esitteli Ollilan ja Karvelan koulujen edellisen vuoden tilejä kunnan tilintarkastajan ominaisuudessa.

Tapauksessa oli mukana vahvasti silloinen poliittinen ilmapiiri. Sjöman nimittäin ei olisi halunnut hyväksyä sitä, että Ansaksen kotiin oli ostettu yhteen huoneeseen korkkimatto. Olkoonkin, että kyseistä mattoa ei edes rahoitettu kunnan varoista. Ansas puolustautui sillä, että kahdeksan vuotta aiemmin koululle oli ostettu 80 markalla mattoja ilman mitään ongelmia. Sjöman väitti, että nuo matot olisi tuolloin saatu lahjoituksena. Opettaja Ansas puolestaan esitti dokumentit, joista selvisi kunnan maksaneen ne. Näin Sjöman joutui suorastaan naurunalaiseksi tilintarkastustilaisuudessa. Tämä puolestaan johti lehtikirjoituksiin sekä suoranaiseen herjaukseen hänen puoleltaan Ansasta kohtaan.

Asia on kuitenkin nähtävä ennen kaikkea tuolloisen poliittisen ilmapiirin valossa eikä niinkään kahden henkilön välisenä tietoisena kahnauksena. Ympäri maata jouduttiin hankaliin tilanteisiin jyrkkien asenteiden takia. Sjöman joutui lopulta perääntymään asiassa. Ansaksesta taasen tuli yksi Marttilan kulttuurielämän tärkeimmistä vaikuttajista.

Eräs perhe Marttilasta

Turun kaupungissa vaikutti 1820-luvun lopulla kauppakirjanpitäjä Isak Saxell, joka oli syntynyt Karjalohjan Sakkolan Heikintalon rusthollissa vuonna 1803. Puolisonsa Maria Falanderin Isak löysi Turusta 1827, jonne tämä Marttilan Purhalan kylässä sotilaan tyttärenä syntynyt nainen oli muuttanut hetkeä aiemmin.

Tämä sotilas Kustaa Falander oli naimisissa Maunulasta kotoisin olleen Valpuri Mikontyttären kanssa. Kustaan sukuperä tuottaa hieman ongelmia, sillä vuodesta 1805 alkava rippikirja kertoo hänen syntyneen 28.3.1773. Rippikirjoja ja kastettujen luetteloita selaamalla käy ilmi nopeasti, että Kustaa syntyi Purhalan Välitalossa maaliskuun 28. päivä. Vuosiluku sen sijaan oli jo 1772. Tämä on sitten papilta kirjautunut väärin esim. jakson 1780-1785 rippikirjaan ja loppuikänsä sotilasnimeä Falander käyttänyt Kustaamme oli oikeaa ikään vuoden verran nuorempi.

Nimi Falander on tosiaan ns. sotilasnimi eikä sitä ole käsitettävä nykyajan sukunimeksi. Kustaan isä Isak Erkinpoika käytti aikanaan sukunimeä Björkgren, joka ei sitten kulkeutunut pojalle.Kustaan äiti Liisa Matintytär oli muuten torpparin tytär Huovariston kylästä. Turun kaupungissa asui 1800-luvun alussa muuan puuseppä Gustaf Falander, mutta hänellä ei liene yhteyksiä Purhalan väkeen. Säätyläis- pappissuku Falander ei varmaan tiennyt Marttilan maaseudulla eläneestä sotilaasta ja hänen innostaan käyttää samaa nimeä. Nämä mm. Turussa ja Kokkolassa vaikuttaneet Falanderit olivat maamme mahtimiehiää ja muutama heistä jopa aateloitiin ansioistaan.

Kustaa Falanderin ja Valpurin lapsista Maria meni siis naimisiin kirjanpitäjä Saxellin kanssa. Pariskunnan lapsista Edla Maria ja Henrika Kristina syntyivät Turun kaupungissa ja seuraavat neljä eli Johan Gabriel, Lovisa Henrika, Kalle ja Aukusti Ollilan kylän Knaapin talon torpassa. Isak Saxell muutti nimittäin Ollilaan Turusta vuonna 1834.

Kun Isak Saxell menehtyi kesällä 1847, asui Maria leskenä muutaman vuoden. Lopulta lähes tarkalleen kuusi vuotta ensimmäisen miehensä kuoleman jälkeen Marian vei vihille  Ali-Eskolan torpparinleski ja "veteraani" Heikki Heikinpoika Eskolin. Tuore aviomies oli ainakin elämänsä loppuvuosina sokea ja hän kuoli kesäkuussa 1864. Saman vuoden joulukuun alussa Maria Falander siirtyi ikuisuuteen, mutta Ali-Eskolan torppaan jäi vielä asumaan hänen tyttärensä Edla Maria Saxell. Tämä avioitui Heikin pojan kanssa ja näin Edlasta tuli torpan emäntä Ollilaan. Perheessä asui myös hänen avioton tyttärensä Edla Sofia.

Edla Marian sisko Lovisa Henrika lähti samoihin aikoihin piiaksi Tiipilän kylän Alhaisten kappalaisen puustelliin. Sieltä  hän jatkoi taivaltaan Maunulan Kaupin talon piiaksi muuttaen 1856 Kosken kappeliseurakunnann puolelle. Lovisa Henrikasta tuli sitten Partelan Pyhkön talon piika, mutta jo parin vuoden päästä oli edessä muutto Lietoon. Härkätien varrella sijaitsevan Huilun kylän Frankin talossa tarvittiin uutta piikaa ja näin Lovisa Henrikalla oli työpaikka ainakin vuodeksi.

Juuri kauempaa hän ei Frankilla viihtynyt, sillä vuodesta 1860 alkaen piikamme siirtyi Kiusalan Rauvolan taloon. Tämä paikka sijaitsee Yliskulman naapurissa. Sieltä Lovisa Henrika Saxelilla ei ollutkaan enää pitkää matkaa Prunkkalan kappeliin, jonne hän lähti lokakuussa 1863.

Sisko Edla Maria muutti miehensä kanssa Ollilan Knuutilaan vuonna 1865, sillä Heikki Eskolinista oli tullut tämän Koskenojanakin tunnetun talon uusi isäntä. Avioton Edla Sofia sai seuraa pariskunnan yhteisistä lapsista, Aukusti Heikistä ja Juho Eetvartista, joista tosin viimeksi mainittu menehtyi pienenä. Seuraavalla vuosikymmenellä Heikki oli "förre bonde" eli entinen talollinen ja Koskenojalla oli uusi isäntä. Edla Maria Saxell kuoli vuonna 1886. Hieman aiemmin Edla Sofia oli muuttanut Tampereelle ja velipuoli Aukusti Ruovedelle. Siellä Aukustista tuli ainakin joksikin aikaan Murolen talon renki.

Susijahdissa

Suomen metsästyslehti nro 1 - 1.1.1908
venäläisen taiteilijan näkemys susijahdista,
jossa käytetään vaateriepuja sumputtamaan
pedot ampumalinjalle

Reilut 120 vuotta eli kesällä 1880 sitten määrättiin Liedon, Marttilan ja Pöytyän pitäjiin yleinen sudenajo. Tämän oli määrä alkaa kesäkuun 20. päivän illalla kello kuuden aikoihin ja päättyä seuraavana aamuna samoin kuudelta. Marttilalaiset metsästäjät lähtivät jahtiin pitäjän itä- ja etelärajalta kohdaten Pöytyän miehet Kumilan kylän takametsässä. Lietolaiset taasen yhytettäisiin Laurilan(?) kylän metsärajalla. Liedon miesten tarkoituksena oli puhdistaa metsästä susista aina Karinaisten kulmakunnalle saakka. Karinaisissa kaikkien kolmen pääryhmän jahti päättyisi maanantaiaamun varhaisina hetkinä.

Susien jahtaamiseen oli saatu uutta puhtia toukokuun puolessa välissä samana vuonna sattuneesta ikävästä turmasta. Prunkkalan Karviaisten kylän torpparin, Jaakko Latvan kolmevuotias tytär oli tuolloin joutunut pedon kitaan. Hän oli ollut kotimökkinsä liepeillä leikkimässä, kun susi oli hyökännyt. Takaa-ajoon lähdettiin heti tytön kadottua, mutta ainoastaan muutamia vaatteiden riekaleita oli jäänyt jäljelle. Luultavasti sama peto oli yrittänyt saalistaa myös Karviaisten Ristimäellä aiemmin samana päivänä, mutta tuolloin lapsijoukon vanhemmat onnistuivat karkottamaan suden.

Toisaalta nelisen vuotta myöhemmin, kevättalvella 1884 ilmoitettiin Marttilan Ollilasta hieman erilaisesta susisurmasta. Suutari Antti Sahlsten oli asettanut eräälle niitylle myrkkysyöttejä kettuja varten. Kun Ollilassa sitten maaliskuun alkupuolella vaelsi susilauma, oli niistä pari pistellyt poskeensa näitä syöttejä. Sahlsten oli huomannut tämän lumessa näkyneistä oksennuksista sekä piehtarointien jäljistä. Koska sää oli mitä kurjin, ei näitä sairastuneita susia voitu seurata. Päivää myöhemmin eräs kyläläinen kuitenkin osui metsässä paikkaan, jossa oli runsaasti susien jälkiä, verta ja runsaasti karvoja. Mies tietysti ajatteli, että pedot olivat surmanneet tuossa paikassa peuran tai jonkin muun eläimen. Joka tapauksessa sudet olivat sitten raahanneet saaliinsa muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin. Tästä paikasta löytyi vain vähäisiä nahanriekaleita, joiden todettiin olevan peräisin sudesta. Herra Lukashi Isotov ja tunnettu sudenajaja Pero tulivat maaliskuun 18. päivänä paikalle varmistaen omilla havainnoillaan kyläläisten toteamuksen.

Venäläinen Isotov oli mestarillinen metsämies ja toimi joskus opettajana Evon Metsänvartijakoulussa Lammilla. Vaikka oppilaat eivät ymmärtäneet venäjää ja Lukashi ei osannut suomen kieltä, sujui opetus silti mainiosti. Hän nimittäin osasi ulvoa kuin susi konsanaan ja pitkillä metsästysretkillä Varsinais-Suomen ja Hämeen erämaissa Isotov kaatoi oppilaineen kahden talven aikana yhteensä kymmenen sutta.

Lisää Lohjan Hongiston Isotalon vaiheista

Tänään jatketaan eilen aloitetun Lohjan Hongiston rusthollin parissa;


Vuonna 1684 Lohjan jahtivouti Henrik Henrikinpoika syytti Nilsiä Hongistosta ja Johan Erikinpoikaa Koikkalasta metsäpalon aiheuttamisesta, mutta nämä eivät sitä myöntäneet eikä jahtivouti pystynyt näyttämään sitä toteen. Vuonna 1702, jolloin jo kirkonkirjojen tiedot alkavat näkyä, oli Hongiston isäntä nimeltään Nils Andersinpoika. Vuoden 1705 paastomarkkinoilla Lohjalla katosi kauppias Jobben puodista kappale mustaa silkkiä. Epäilykset kohdistuivat Hongiston ratsutilallisen Nils Andersinpojan vaimoon ja tyttäreen, joiden maineen puhdistamiseksi Nils esitti asian käräjille. Tutkimuksessa selvisi, että naiset olivat tulles-saan paastosunnuntain aamuna kirkosta löytäneet kauppiassäädyn istumapaikalta 6 kyynärää silkkiä. Asianomistajien puuttuessa juttu lykättiin eikä sen tuloksesta ole tietoa.

Nilsin vaimo oli nimeltään Hebla Mattsintytär. Ilmeisesti Nils oli kuitenkin ottanut uuden vaimon, koska Hebla kuoli 1692. Nilsillä lienee myös ollut veli Anders Andersinpoika, koska eräs sellainen kuoli 1695.

Vähän sen jälkeen oli Hongiston emäntä nimeltään Maria Nilsintytär; nimestään päätellen hän oli ehkä Nils Andersinpojan tytär. Mahdollisesti oli Marialla veli Anders, joka kuitenkin kuoli jo 1697. Marian puoliso ja Hongiston rusthollari oli nimeltään Erik Michelinpoika Olin (Ollin).

Erikin sukunimessä piilee vihje hänen kotiperästä. Nimi Olin on helppo muodostaa esim. talon nimestä Ollila, Ollas tmv., tai patronyymistä Ollin- tai Olavinpoika. Erikin aikana, 1700-luvun alkuvuosikymmeninä sukunimi Olin esiintyi läntisen Uudenmaan maanviljelysseudulla nähtävästi kuitenkin vain yhdessä kylässä: Vihdin Ollilassa. Sieltä oli 1600-luvun lopulla Ollilan Sorkista lähtenyt opintielle rusthollinpoika, myöhempi Paraisten kappalainen Johan eli Johannes Olenius. Lisäksi maineikas sissi Tapani Löfving mainitsee päiväkirjassaan, kuinka hänen ryhmänsä 15.8.1715 marssivat Ollilan Johan Ållinin luokse ja yöpyivät siellä. Tämä Johan oli varmaan sama kuin Ollilan Isotalon rusthollari Johan Michelinpoika Olin, joten nimi oli varmaan käytössä Ollilassa jo viimeistään 1715.

Melkoisella varmuudella oli siis Hongiston Erik Michelinpoika Olin Vihdin Ollilan Isotalosta, jossa eräs saman niminen poika oli syntynyt 18.9.1695 ja oli Ollilan Johan Michelinpoika Olinin veli. Asiaa ei kuitenkaan ilmeisesti voi todistaa, sillä 1700-luvun ensimmäisellä neljänneksellä ei kirkonkirjoja juuri pidetty miehitysajasta johtuen ja koska Lohjan seurakunnan 1700-luvun alkupuoliskon kirkonkirjat ovat vahingoittuneet. Tätä olettamusta tukee kuitenkin myös se, että Olin-nimi siirtyi 1700-luvulla edelleen talosta toiseen naimavyyhdissä, jossa oli mukana mm. Vihdin Ollila, Vanhalan Ylöstalo sekä Lohjan Hongisto.

Juhannuspäivänä 1736 pidettiin Lohjalla pitäjänkokous, jossa keskusteltiin Lohjan koulusta. Hongiston Erik Olin mainitsi silloin, että hän oli laittanut poikansa muualle kouluun. Kevätkäräjillä 6.3.1739 Lohjan lukkari syytti Erikiä kahdentoista huonon tukin myynnistä; asiasta sovittiin.

Erik kuoli ehkä 1747, jolloin 11. päivä tammikuuta merkittin, että Hongiston rusthollari haudattiin kirkkoon. Marialla ja Erikillä oli ainakin lapset:



1. Johan Erikinpoika Olin, Hongiston ratsutilallinen, pso. 25.9.1746 Helena Johanintytär Palm, ratsutilallisen tytär Vihdin Vanhalasta.

2. Michel Olin, 1724 – 79, porvari Turussa.

3. Nikolaus Olin, s. 1725, lienee kuollut ennen 1729.

4. Nils Olin, 1729 – 95.

5. Maria Olin, pso. 1756 Lohjan Kosken Mikolan rst. Michel Johaninpoika.

6. Henrik Olin, s. 21.1.1730, ylioppilas Turussa 1750, suljettiin Seilin hospitaaliin, josta karkasi 1762, löydetty sittemmin Rymättylästä kuolleeksi paleltuneena, h. Seilissä 1762.

7. Tuntemattomaksi jäävä lapsi, joka haudattiin kirkkoon 1735.


***

Johan Erikinpoika Olin (Oliin), nähtävästi n. 1721 – 1.5.1791, oli Hongiston ratsutilallinen ja hänen puolisonsa 25.9.1746 Helena Johanintytär Palm, ratsutilallisen tytär Vihdin Vanhalasta. Heillä oli lapset:



1. Anna Maria Johanintytär, s. 15.12.1747, pso. Johan Johaninpoika, ratsutilallinen Vihdin Ruskelasta

2. ?Matias Olin, synt. n. 1749.

3. Helena Kristina Olin, s. 1750, pso. Jakob Silfverberg Helsingistä.

4. Johannes Olin, 1751 – 63.

5. Eva Olin (kaks.), s. 1753.

6. Maria Olin (kaks.), s. 1753.

7. Mikael Olin, 1762 – 81.

8. Hedvig Olin, 1.pso. 1786 Lohjan Skraatilan isäntä Johan Johaninpoika, 2.pso. Lohjan Torholan isäntä Johan Enqvist.

9. Kristina Sofia Olin, s. 4.4.1767, pso. 11.10.1792 Henrik Johaninpoika, Askolan Ylitalon isäntä

10. Fredrik Olin, s. 1769, Hongiston rst., pso. Anna Hedvig Forsman, Lohjan Vaanilan rustholli. Fredrik oli viimeinen suvun edustaja Hongistolla, sillä hänen jälkeensä talon osti Karstun Hemmilässä asunut Israel Weurlander.

11. Ulrika Olin, s. 1772, pso. talollinen Erik Rönnberg Espoosta.


Viimeksi mainitun perheen jälkeläisiä löydät mm. kotisivujeni Tallqvist -taulustosta, sillä Helena Palm kuului äitinsä kautta tuohon laajalle levinneeseen sukuun. Olen erittäin kiitollinen näistä Hongiston Olin-sukua koskevista tiedoista, jotka sain nimimerkiltä RR. Kiitos sinulle! Tämä todistaa omasta mielestäni lähes aukottomasti Lohjan ja Vihdin useiden Olin-sukujen yhteyksistä, joihin en ollut aiemmin saanut selvyyttä. Jatkoa ajatellen kiinnostaisi erityisesti tuo em. Turun porvari Michel Olin, joka haudattiin Lohjalla vuonna 1779.

Eduskuntavaalit Marttilassa 1907

Näin tulevien eduskuntavaalien alla voi muistella hetkisen tapahtumia Marttilassa kevättalvella 1907. Tuolloin käynnissä olleiden vaalien ensimmäisenä iltana pitäjän itäisen äänestysalueen puheenjohtaja, Sjöman aikoi viedä vaalipaikkana toimineelta Ollilan kansakoululta vaaliuurnan entisen nimismiehen, Johan Edvard Sjömanin taloon. Siellä arvokas laatikko oli tarkoitus lukita talossa sijainneen Säästöpankin kassaholviin.

Tämä menettelytapaan ei oltu lainkaan tyytyväisiä siinä toiseen sataan kohonneessa väkijoukossa, mikä oli kerääntynyt vaalipaikan ulkopuolelle. Esimerkiksi Suomalaisen Puolueen kannattajat ajattelivat uurnan olevan paremmin turvassa, mikäli se jätettäisiin yksinkertaisesti paikalleen ja kukin puolue valitsisi keskuudestaan kaksi jäsentään sitä vartioimaan yön ajaksi.

Puheenjohtaja Sjöman ei ollut kaikkien marttilalaisten suosiossa tuohon aikaan ja kenelläkään ei ollut tullut edes mieleenkään, että hän veisi uurnan mennessään. Vaalilautakunta oli joka tapauksessa tämän päätöksen takana. Maaliskuisessa, pimenevässä illassa värjöttelevä yleisö ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään tästä asiasta ja Sjömanin tuodessa uurnaa ulos, alkoivat he kysellä mihin sitä ollaan viemässä.

Tähän kysymykseen ei saatu asiallista vastausta, vaan Sjöman kertomuksien mukaan alkoi rähistä ja kirkua "tapansa mukaan" huutaen "ei sitä nyt ainakaan mustasotnilaisille anneta!". Hän myös parjasi kyselijöitä roistoiksi. Tästä suuttuneena väki tiivistyi uurnaa kantaneiden ympärille ja ilmeisesti muutama henkilö pääsi myös koskettamaan tätä mieliä kuohuttanutta laatikkoa. Kukaan ei toki aikonut sitä ryöstää ja muutoin kohdella kaltoin. Väkijoukko vain halusi tietää, minne heidän äänensä sisältävä laatikko oli matkalla.

Apuun riensi opettaja Ansas, joka rauhoitti joukon kertoen uurnan menevän Säästöpankin holviin. Osa äänestäjistä lähti nyt kotiinsa, mutta muutamat seurasivat Sjömania ja uurnaa aina pankille saakka. Tästä kaikesta seurasi se, että Sjömanin mukaan vaaliuurna oli yritetty ryöstää. Tämä lähinnä nauratti läsnäolijoita, sillä jos ryöstöaikeita todella olisi ollut, uurna olisi myös viety. Miesylivoima oli ollut pienen mellakan aikaan melkoinen.

Agronomi Isak Edvard Sjöman nosti kuitenkin kanteen ryöstöyrityksestä ja asia siirtyi poliisitutkintaan. Loppujen lopuksi syytteen sai kuusi nimeltä mainittua henkilöä, joille yleinen syyttäjä vaati rangaistusta "yleisen järjestyksen häiritsemisestä vaalipaikalla". Syyttäjän todistajana oli mm. talollinen Yli-Eskola, joka kertoi olleensa kantamassa uurnaa koululta Säästöpankille ja tulleensa muutamien syytettyjen taholta estyneeksi tätä tekemään. Muut todistajat eivät tienneet ryöstöyrityksestä mitään.

Asiaa käsiteltiin useaan otteeseen ja maaliskuussa 1908 kihlakunnanoikeuden istunnossa todistajista Kalle Porthen jätti oikeudelle kirjallisen anomuksen, jossa hän kertoi äkkipikaisuuden puuskassa yhtyneensä ilmiantajiin ja pyysi, että hänet koko jutusta erotettaisiin. Tähän ei suostuttu ja lopulta koko asia alkoi kääntyä entistä pahemmin Sjömania vastaan. Useat todistajat, kuten Tiina Airo ja Kalle Markula sanoivat nähneensä ja kuulleensa Sjömanin vihanpurkaukset, mutta väkijoukon pysyneen koko ajan rauhallisena. Sjöman marssitti omasta puolestaan talollinen Uotilan todistamaan, mutta tämä ei sanojensa mukaan tiennyt koko asiasta yhtään mitään.

Loppujen lopuksi monista oikeudenkäynneistä oli seurauksena täydellinen nöyryytys Sjömanille, joka kuitenkin oli loppuun saakka väitti "että he (syytetyt) yleisen syyttäjän taitamattomuuden tähden tällä kertaa onnistuivat päästä koskettelematta". Vaalit saatiin Marttilassa järjestettyä loppuun saakka ilman muita ongelmia. Ilmari Kiannon "Punainen Viiva" ikuisti näiden vaalien tunnelmat osuvasti Topin ja Riikan suulla, joille suutari Raappana oli lähettänyt opaskirjan äänestämisestä;

"Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali rattia!” wirkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.

Riikka palasi ja luki:

"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan waltio päiwille ko-koontuwa etuskunta etustaa Suomen kansaa."

Sitäpähän kuulostaa olewan, wakuutteli Topi mielissään. – Luehan vielä muuan roikka.


Riitta luki.

"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi sataa-sannoo-etustajaa."

Joo! pani Topi ylen wiisaan näköisenä. – Yksi siinä kamari tulee olemaan aiwan kuin pappilan kanahuoneessa.

Riitta luki eteenpäin:
"Oi oi keutettu walitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa lainen sekä mies että nainen…"

Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, - selwitti Topi täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti kirjan Riikalta pois sekä wei pöydälle. – huomenna päiwän valossa luetaan lisää. Joko alat uskoa?

Kauppaliike C. G. Penttinen

Koskella Tl vaikutti vuodesta 1859 lähtien maakauppias C. G. Penttinen. Kyseisenä vuonna tuli vihdoin voimaan maakauppalaki, joka salli kauppojen perustamisen myös maaseudulle. Luonnollisesti laki sisälsi monia varsinaista liiketoimintaa hidastavia rajoituksia, mutta vähitellen toiminta muuttui vapaammaksi.

Carl Gustaf Penttinen oli syntynyt 1834 Someron Lautelan kylän Pentin puolen manttaalin talossa. Hänen isänsä Heikki Heikinpoika oli hyvin vaatimattomista oloista, sillä hänen isänsä Henrik Klippa oli kuollut 1808 ruotuvaivaisena sotilaana Talvisillan Kylä-Teeren talon torpassa. Äiti Maria Eliaksentytär oli puolestaan syntynyt Sarjan Syrjälän torpassa ja mennyt 1826 naimisiin Lautelan Pentin talollisen pojan, Vilhelmin kanssa. Tämän kuoltua vain parin vuoden kuluttua, oli Maria sitten heinäkuussa 1828 nainut Heikin.

Kun Pentin talo samoihin aikoihin jaettiin kahtia, tuli Heikistä sen uusi isäntä. Mitään suoraa sukusidettä ei uudella talollisella ollut lähinaapuriinsa, sillä sitäkin isännöi uusi suku.

Carl Gustaf, joka oli muodostanut sukunimensä kotitalonsa perusteella, löysi oman vaimonsa Kosken Tl Iso-Sorvaston kylän Vanha-Mäkelän verotalosta. Vuonna 1844 syntyneen Maria Heikintyttären vanhemmat olivat Heikki Matinpoika ja lietolaissyntyinen Liisa Matintytär. Molemmat vanhemmat kuolivat 1860 ja teini-ikäinen Maria joutui pärjäämän yksin. Kauppias Penttinen vei hänet lopulta vihille huhtikuussa 1865.


Nuori pari asui aluksi Jättälän Kraatarilla, missä Penttisen ensimmäinen kauppaliikekin sijaitsi. Sieltä he muuttivat kauppoineen Tuimalan kylän Ali-Isotaloon vuosien 1872-73 aikana. Lapsia oli Penttisille ehtinyt tässä vaiheessa syntyä kaksi; pojat Gustaf Edvard ja Karl Verner. Tuimalassa he saivat seuraa Väinö Nikolaista ja Taimi Mariasta.


Maakauppias Penttisellä oli myös haaraliike Marttilan Ollilan kylässä. Elokuussa 1878 merkittiin aikakirjoihin murtovarkaus, sillä 18. päivää vasten yöllä veivät pitkäkyntiset kauppiaamme Ollilan myymälästä 100 markkaa puhdasta rahaa, useita pakkoja verka- ja pumpulikankaita, useita huiveja sekä pienempää tarviketta. Lisätuloja Penttinen sai toimimisesta ns. reservipaikkana Marttilan nimismiespiirin kyytimiehenä. Luvassa oli huikeat 32 penniä virstalta, mikäli joku kulkevainen haluaisi saada kyydin seuraavaan kestikievariin.

Penttinen menehtyi alkusyksystä 1891 ja seuraavan vuoden helmikuussa kannettiin lesken käsiin jääneessä kauppapuodissa Tuimalan kylässä kuoleman jälkeen pidettyjen huutokauppojen rahat. Maria Penttinen jatkoi kuitenkin kauppatoimintaa, sillä olihan liike tuossa vaiheessa toiminut jo yli 30 vuotta. Mikään ei kestä ikuisesti ja syksyllä 1909 oli Marian pakko pistää liike myyntiin heikentyneen terveytensä takia.
Useisiin sanomalehtiin toimitetuissa ilmoituksissa rouva Penttinen lupasi myydä kauppatavaransa huokealla hinnalla ja antaa sopukaupalla omistamansa kauppa-, asunto- ja ulkohuoneet joko kaupaksi tai vuokralle.
Apuna tässä kaikessa oli Penttisellä nimismies Edvard Sjöman.

Kaupat saatiin aikaiseksi ja Maria Penttinen lopetti 50 vuotta yhtä mittaa toimineen liikkeensä vuoden 1909 viimeisenä päivänä. Vuoden 1910 alusta lukien kauppa avautui uudelleen ja hyviä tavaroita kohtuuhinnoin sekä rehellisellä kohtelulla lupasi toimittaa Lempäälästä kotoisin ollut Ivar Fallström.

Rajuilma Marttilassa

Heinäkuun kuudentena päivänä 1899 raivosi Marttilassa kaikkien aikojen rajuilma. Noin kello yhden aikoihin päivällä alkoi salamoida, mutta yhtäkkiä täydellinen pimeys laskeutui koko tienoolle. Ankara vihuri puhalsi maantien sannat ja peltojen mullat läpinäkymättömäksi tomupilveksi. Puista varisi runsaasti lehtiä, huoneiden seinät tärisivät ja salamoita jysähteli tihenevään tahtiin.

Tuulen mukana tuli ankara rankka- ja raesade, jota ei tiedetty miesmuistiin nähdyn. Rakeiden läpimitaksi mitattiin myöhemmin jopa kaksi senttiä. Ne eivät olleet muodoltaan pyöreitä, vaan terävän kulmikkaita. Maa peittyi niistä täydellisesti vain muutamien minuuttien aikana. Koko rajuilmaa salamoineen ja sateineen kesti noin tunnin ajan.

Sen jäljiltä pelkästään nimismies Sjömanin talosta särkyi 57 ikkunaruutua, kattoja lensi tuulen mukaan ja jopa vuorilautoja irtosi talojen seinistä. Heinämaat lakosivat täysin ja ruispelloilta katkesivat lähes kaikki oljet. Kaurapellot näyttivät siltä, kuin ne olisi vedetty useampaan kertaan läpi piikkiäkeellä.

Eräissä taloissa, joiden huoneet ikkunoineen antoivat myrskyn tulosuuntaan, luoteeseen, olivat täyttyneet kahden tuuman paksuudelta vedellä. Metsää tuhoutui melko tavalla ja marjapensaat olivat myös pilalla. Onneksi katastrofi ei koskenut koko pitäjää, vaan myrsky keskittyi lähinnä Ollilan ja Loven kyliin. Koivukylässä tosin paikallisen meijeriosakeyhtiön omistamaan taloon iski salama sytyttäen seinäsammaleet tuleen ja rikkoen ikkunan. Sjömanin hevonen, joka sattui onnettomuudekseen olemaan juuri mainitun talon seinustalla, menehtyi silmänräpäyksessä.


Ihmishenkiä tämä lyhyt rajuilma ei vaatinut eikä Marttilan tai sen kappeliseurakuntien haudattujen luetteloista löydy muutenkaan luonnonvoimien uhreiksi joutuneita henkilöitä.

Heinäkuun 25. päivää vietettiin vanhan suomalaisen kalenterin mukaan ukkosen päivänä. Tuolloin ei saanut pitää meteliä, sillä ukkosen uskottiin tällöin suuttuvan ja pilaavan sadon. Sadonkorjuu voitiin yleensä aloittaa heti seuraavana päivänä, mutta itse ukkosen päivänä työtä ei missään tapauksessa tehty. Nykyisen kyseisenä päivänä Jaakko heittää kylmän kiven veteen.

Yhtä vanhoilta ajoilta tai vieläkin aikaisemmilta ajoilta oli lähtöisin tapa järjestää Ukon vakkoja eli vakkajuhlia. Juhlissa uhrattiin ruokaa ja juotiin varta vasten valmistettua olutta Ukko -jumalan lepyttämiseksi. Mikael Agricola kirjoitti näistä pakanallisista juhlista suomeksi ensimmäisen kerran 1548. Alkuperäisen tekstin mukaan juhlat menivät seuraavasti;

”Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon."

Satavuotias Johanna Porin kaupungista

Rengon Ahoisten Ollilan puustellin lampuotina oli 1790-luvun alkuvuosina muuan Erik Johansson, joka oli naimisissa Muurilan kylän Anttilan talon tyttären, Eevan kanssa. Heille ehti syntyä kaksi lasta, Johanna ja Anders, ennen kuin isä Erik menehtyi vain 33 vuoden iässä kuumeeseen ja kouristuksiin. Leskivaimo Eeva avioitui muutaman vuoden päästä Muurilan Jokiniemen torpparin, Israel Erikssonin kanssa. Tästä liitosta syntyivät lapset Maria ja Gustaf.

Vuonna 1793 syntynyt tytär Johanna lähti kotoaan tien päälle ja oli 1835 päätynyt kamaripiiaksi Porin kaupunkiin. Siellä hän meni maaliskuun viidentenä päivänä kyseistä vuotta naimisiin porvarileski Daniel Tortbergin kanssa. Daniel vanhemmat olivat rusthollari ja porvari Jacob T. sekä tämän ensimmäinen vaimo Caisa Nervander.

Daniel ja Johanna elivät Porissa lapsettomana pariskuntana, kunnes mies vuoden 1850 kesäkuussa menehtyi vesitautiin. Johanna ei mennyt koskaan uudestaan naimisiin. Vaikka hänen isänsä oli kuollut nuorellä iällä ja elämän lähtökohdat eivät varmasti muutenkaan olleet ihmeelliset, saattoivat sanomalehdet uutisoida Johannasta elo-syyskuun vaihteessa 1893 seuraavaa;

"Viime maanantaina elokuun 28. päivänä täytti Porin vanhin asukas, leskirouva Johanna Tortberg sadannen ikävuotensa. Korkeastä iästään huolimatta on vanhus vielä suhteellisesti hyvissä ruumiinvoimissa. Huoneessa liikuskelee hän vielä ilman apua ja ulkomatkojakin tekee hän lyhyempiä kävelymatkoja sauvan nojalla. Näkö ja kuulo ovat vanhukselta heikontuneet, vaan eivät nekään ole sentään läheskään lopussa. Hengenvoimat sitä vastaan ovat vielä hyvin hyvät. Muisto ja käsitys eivät ole sanottavassa määrässä heikontuneet. Leskirouva Tortberg on syntynyt Rengossa 28. päivänä elokuuta 1793, kuten sikäläisestä kastekirjasta hankitty tieto ilmaisee. Vuonna 18732 muutti hän Poriin Hämeenlinnasta ja tuli naimisiin porvari Daniel Tortbergin kanssa, joka kuoli jo vuonna 1850, joten vanhus siis on ollut leskenä kokonaista 48 vuotta. Lapsia ei hänellä ole ollut - tätä nykyä oleskelee hän Porin kaupungin vaivaiskartanossa."

Johanna Tortberg ehti täyttää vielä 101 vuottakin, mutta marraskuun alussa 1894 hän menehtyi "vanhuuden heikkouteen".

Porissa muisteltiin tuohon aikaan, että kaupungissa oli elänyt aiemminkin eräitä hyvin iäkkäitä henkilöitä. Vuoden 1768 heinäkuussa kuoli leskivaimo Anna Juhontytär 113 vuoden ikäisenä. Hänen laskettiin eläneen viiden eri kuninkaan aikaan ja nähneen sekä 1690-luvun lopun katovuodet että Isovihan. Vuonna 1752 kuoli piika Susanna Martintytär 106 vuoden vanhana ja 1775 rakuuna Olof Öfverman 101 vuoden iässä. Lisäksi mainitaan "eräs ukko", joka 1781 meni manan majoille hieman yli satavuotiaana. Tämä ukko oli Vähä-Rauman entinen talollinen Mats Andersson, jonka iäksi Porin haudattujen luettelo antaa 100 vuotta, kahdeksan kuukautta ja kuusi päivää.