Torihinnat Turussa 31. tammikuuta

Raumalainen konsuli

Rauman vanhan kaupungin Kirstin talo sijaitsee osoitteessa Pohjankatu kolme, mutta sen entinen tontinnumero oli 44. Vuonna 1756 Kirstin omisti Mikko Tiula, mutta seuraavan vuosisadan sarastaessa porvari Johan Panelius nuorempi oli tullut talon uudeksi isännäksi.

Kirstin nykyistä asuinrakennusta kuvaillaan Rauman kaupungin museon nettisivuilla seuraavasti; "Kaksiosainen, pitkänurkkainen asuinrakennus 1700-luvulta, porttikäytävä, pystylaudoitus, osittain peiterimalaudoitettu, satulakatto." Näin ollen Johan Paneliuksen suku asui juuri tässä talossa.

Porvari Panelius oli syntynyt heinäkuussa 1765, mutta hänen vaimonsa Maria Helena Ahlgren vasta 22 vuotta myöhemmin. Molemmat olivat porvareitta lapsia Raumalta. Johanilla ja Maria Helenalla itselleen ehti syntyä viisi lasta vuosien 1813-25 välisenä aikana. Isä Johan oli siis melko iäkäs perheenisä ja hän kuoli keuhkotautiin kevättalvella 1827 vanhimmankin lapsena ollessa vasta noin 14 vuoden ikäinen. Äiti Maria Helenan kohtaloksi koitui sama, tuolloin yleensä aina tappava sairaus ja hän kuoli joulukuussa 1834.

Heidän lapsistaan poika Johan Efraim oli esi-isiensä tavoin porvari ja toimi myös laivanvarustajana monien muiden raumalaisten kauppiaiden tavoin. Puoliso Fredrika Emelie Lindegrenin vanhemmat olivat porvari Johan Henrik L. ja vaimonsa Gustava Ridderstad. Ikäeroa ei tässä tapauksessa ollut kuin muutama kuukausi vuosien 1819 ja 1820 välillä.

Kirstillä asuen Johan Efraim ja Fredrika Emelie saivat ainakin kuusi lasta, joista joulun alla 1848 syntynyt poika sai nimen Berndt Wilhelm.

Pitkän uransa aikana hänestä tuli mm. konsuli ja raumalaisen puhelintoiminnan uranuurtaja. Opiskelut käytyään Panelius harjoitti puutavarakauppaa ja laivanvarustamista. Vuonna 1880 paikkeilla hänestä tuli sitten Pohjoismaiden Osakepankin johtaja. Tämä oli Rauman ensimmäinen liikepankki. Tässä työssä konsuli Panelius oli sitten peräti 25 vuoden ajan. Liiketoimiensa ohessa Berndt Wilhelm vaikutti myös kaupungin kunnalliselämässä.

Jo aivan ensimmäisestä toimikaudesta alkaen hän oli mukana Rauman kaupunginvaltuustossa. Valtuuston puheenjohtaja hän myös oli useaankin otteeseen. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Panelius toimi Rauman rautatien rakennustoimikunnan kamreerina, johtokunnan jäsenenä sekä puheenjohtajana. Kaupunginkamreerinakin hän ehti olla 26 vuoden ajan. Vuoden 1882 valtiopäivillä hän edusti porvarissäätyä.

Intoa sekä taitoa riitti kulttuurillekin. Niinpä Panelius oli perustamassa paikallista sanomalehteä, Rauman Lehteä sekä Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiötä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä hän oli vuodesta 1876 lähtien aina kuolemaansa saakka. Edelleen hän oli Soitannollisen seuran puheenjohtaja. Koulutukseltaan tämä tarmonpesä oli filosofian kandidaatti matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta.

Rauman Puhelimen perustamiseen ja kehittämiseen Berndt Wilhelm Panelius osallistui voimakkasti. Jo vuoden 1882 kesäkuussa Rauman Lehdessä julkaistiin ensimmäinen uutinen kaupunkiin tulossa olevasta puhelinlinjasta. Itseasiassa työt oli jo aloitettu saman vuoden keväällä, ehkäpä Kokkolan mallia noudattaen. Sielläkin ensimmäinen linja oli vedetty kaupungin keskustasta nimenomaan satamaan. Linja valmistui Raumalla nopeasti ja heinäkuussa 1882 Rauman Lehdessä tiedotettiin seuraavaa;

"Telefonilaitos kaupungissa on jätetty yleisön käytettäväksi. Wiiden minutin puhumisesta on maksettawa 15 penniä ja sanan lähettämisestä sitä paitsi 10 penniä. Tämän laitoksen kautta woidaan selwästi antaa tietoja ja määräyksiä kaupungista satamaan, siellä olewille aluksille ja saarille sekä satamasta kaupunkiin. Suljemme sen siis yleisön suosioon!"

Mahomötti ja herra Huurni

Suomalainen rälssi- eli aatelissuku Horn muodostui oikeastaan kahdesta eri haarasta; Horn af Åminne ja Horn af Kanckas. Näiden yhteinen kantaisä oli unioniajan lopulla elänyt Etelä-Suomen laamanni Klaus Henrikinpoika, jonka poikia olivat Krister Klausinpoika (af Åminne) ja Henrik Klausinpoika (af Kanckas). Nämä lisänimet tarkoittavat yhä vieläkin olemassa olevia Halikon Joensuun ja Maskun Kankaisten kartanoita.

Aikalaisten silmissä Hornien elämänvaiheet nousivat myyttisiin mittoihin. Pitkin eteläistä Suomea kerrotaan herra "Huurnien" uroteoista sekä varsinkin heidän ankaruudestaan vihollisia kohtaan. Yhden näistä muinaisista taruista kertoili Suometar vuoden 1854 eräässä lisänumerossaan. Tässäkin tarinassa ovat fakta ja fiktio sekoittuneet aikain kuluessa. Tapahtumien kulku sijoitettu tässä tapauksessa entiseen Uskelan suurpitäjään, mutta samantapaisia tarinoita löytyy oikeastaan läpi Euroopan.


”Kärkää (todellinen suurtila Uskelassa) oli muinen suuri hovi. Sen herrat hallitsivat paljo maita ja kokosivat mahdottomasti rikkautta: silloin olivat Kärkään portinpieletkin puhtaasta kullasta. – Siellä se Huurnikin oli isäntänä; se kun oli maan mainio sankari (”hirimnnen sähtäjä”, sanoo Uskelainen).

Kyllä se monta temppua teki. Kerrankin tuli kirja Ruotsista ja kutsui häntä tappelemaan kauhean väkevän miehen kanssa, joka haki vastustansa; kun hän luki kirjan, niin miekka seinässä kohta helisemään. Eikä ollut hänellä itse vähempi himo tappeluun kun miekalla; lähti matkaan ja kohteli vastuksen hakian, jonka nimi suittaa ollut Mahomötti.

Mentiin saareen (eli ”holmaan”), ja kohta sinne päästyä potkasi Huurni ruuhensa pois, veden valtaan. Mahomötti kysyi: miksi hän niin teki eikö edes toivonutkaan saaresta palaavansa. Huurni ei sanonut tarvittavan kahta ruuhta palatessa. Sitten voitti ja tappoi Mahomötin saareen, ja lähti sen ruuhella pois. Mahomötin kumppanit ihastuivat, kuin rannalta näkivät ruuhen tulevan ja tunsivat sen, mutta tulipa lähemmälle, kas kylläpä nousi toinen meno, kun Huurni olikin ruuhessa.

Sama sankari kyllääntyi puolisonsa, vaikka se oli nuori ja kaunis, ja rupesi piikaa hyväilemään. Tämän kun teki mieli menettää emäntäänsä, päästäksensä itse asiaan, viekotteli hänen luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskeimman trenkin elikkä satuloitsian, Pertteli-nimisen; salpasi salaa oven ja meni kantelemaan Huurille, kun se tuli kotio, emännän muka muita pitävän. Huurni vihoissansa pani luhdin palamaan, ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palveliansa. Liekö hän ollut tietämätöin piijan kavaluudesta, vai tekivätkö molemmat yksissä neuvoni tämän tuhotyän?

– toiset sanovat sitä toiset tätä; mutta kauhea hän kumminkin oli kaikista ja kauvas kuului valitus vaan ei kukaan rohjennut kajota häneen, joka niin rikas ja voimallinen oli. Kuitenkin ”on herra herroillakin”: Huurnin poltetun vaimo-vainajan sukulaiset saivat asian Paavin korville ja se otti häneltä sielun autuuden, eikä luvannut syntiä anteeksi ennen kun hän oli rakentanut kolme kivi-kirkkoa ja käynyt paljain polvin niiden välit.

Mitäs tästä: Huurni teki Halikon kirkon, Salon kirkon ja Perttelin kirkon, ja lähti konttaamaan; mutta ennenkun pääsi Perttelin kirkolle, kuluivat polvet jo niin, että hän vaipui ja kuoli Lustojan ahteelle – syntisenä vielä. Hän pujetettiin sitten säkkiin ja tuhkaan, ja haudattiin.” Tähän tarinaan olen muualta lainnannut ”Mahomötin” nimen. Se vanha Uskelainen, joka minulle jutteli Huurnin voitollista saariretkeä, ei tietänyt hänen vastustajansa nimeä; sanoi sen vaan ”kauhian väkeväksi mieheksi.”

Nyt muistin Kauvatsalla (Huittisten kappelissa) juosneen jutun Kurjesta, jossa hänen vastustajansa kutsutaan Mahomötiksi. Tämän nimen arvelin alkuperäisesti kuuluneen Huurnin tarinaan, koska Vesilahdessa tiedetään Kurjen vastustajalla olleen nimenä Potko, ja koska Kauvatsalaisten Kurki juur niinkuin Uskelaisten Huurni potkasi saaresta oman venheensä, mutta Vesilahden Kurki potkasi vastustajansa venheen."

Genos 4 /2008

Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genoksen vuoden 2008 viimeinen numero tipahti postilaatikkoon eilen. Hieman myöhässä ollut aviisia kannatti taas kerran odottaa. Genos on onnistunut tekemään lehtimaailmassa jotain ainutlaatuista - sen ulkomuoto ja sisältö ei ole juurikaan muuttunut sitten 1930-luvun.

Tämä ei todellakaan ole moite. On harvinaista, että seuran ja tässä tapauksessa Genoksen toimituksen näkemys lehdestä on säilynyt samana läpi vuosikymmenten. Genos on korkeatasoisten, hyvin dokumentoitujen ja tieteellisesti kirjoitettujen sukututkimukseen liittyvien artikkelien julkaisija. Aloitteleva sukututkija ei ehkä saa lehdestä kovin paljoa irti, mutta hänenkin olisi syytä siihen tutustua. Artikkeleiden lähdeviitteet antavat nimittäin runsaasti tietoa omaa tiedonhakua varten. On mukava huomata, että on itse voinut täysin ohittaa sellaisia lähdemateriaaleja, jotka antavat muitakin faktoja kuin nimet ja päivämäärät.

Uusimmassa numerossa artikkeleita ovat Antti Lehtosen "Oriveden Luodosta eli Holmasta ja sen omistajista 1400-1600 -luvuilla", Virpi Nissilän "Kiukaisten Laihian suku 1500-luvulta 1700-luvun alkuun - Laaja talonpoikainen sukuverkosto Ala-Satakunnassa" ja Heidi Ahlströmin "Onko meidän suvussa rikollisia? Hovioikeuden alistettujen asioiden päätöstaltiot sukututkimuksen apuna".

Erityisesti viimeksi mainittu on mitä mainioin opas kokemattomallekin tutkijanalulle - suosittelen.

Kasvattitytär Eva Lunderberg

Vihdin Palojärven Pohjankartanoa 1800-luvun alkuvuosikymmenet hallinneen Abraham Lunderbergin isänpuoleinen suku oli lähtöisin Kiskon Leilän rusthollista. Abraham äiti Anna Tötterman oli puolestaan syntynyt Lohjan Vähä-Teutarin rusthollista ja äidinäiti oli kotoisin saman pitäjän Vaanilasta. Näin miehen esivanhemmat muodostivat kattavan otoksen alueen vauraimmista ratsutiloista ja pitäjien merkkihenkilöistä.

Vaimonsa Maria Christina Dahlmanin Abraham löysi Karjalohjan Katteluksen rusthollista. Maria Christinan kotitalossa olot olivat 1700-luvun jälkipuoliskolla hieman sekavat. Tila oli jaettu Ylimmäiseen ja Alimmaiseen, jota sitten hallitsivat veljekset Johan ja Niilo Dahlman - osin hyvin riitaisissa merkeissä. Lisäksi erilaisten taloudellisten ongelmien takia Katteluksen tilan osia myytiin edestakaisin vuosikymmenten saatossa.

Abraham ja Maria Christina saattoivat varmaankin unohtaa ainakin osan näistä ongelmista muuttaessaan Vihdin Palojärven Pohjankartanoon. Tämä Palojärven pohjoispäässä sijainnut ratsutila mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1649. siitä lähtien se oli kuulunut mm. Stolpe-, Starckau- ja Krumhorn -suvuille.

Abrahamilla ja Maria Christinalla ei ollut omia lapsia, mutta sen sijaan he olivat ottaneet kasvattityttärekseen vuonna 1806 syntyneen Evan. Genos -lehden von Lund -sukua käsittelevässsä artikkelissaan vuodelta 1956 Werner Wickström on merkinnyt Eva Lunderbergin Pohjakartanon isäntäparin omaksi tyttäreksi. Tämän tiedon kumoaa täysin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä heinäkuun toisena päivänä 1829 julkaistu rusthollari Abraham Lunderbergin testamentti. Tässä asiakirjan lehtikopiossa todetaan yksiselitteisesti Evan olleen kasvattityttären "...att tillfalla min fosterdotter Eva Lunderberg".

Näin omista sukutaulustoistani putosi yksi oksa pois, ainakin toistaiseksi. Asiantuntevan Werner Wickströmin virhettä ei voi pitää tavattomana. Vaikka Eva puuttuukin Vihdin kastettujen luettelosta Lunderbergien lapsena, on hänet merkitty normaalikäytännön mukaisesti Pohjakartanon isäntäparin yhteyteen vuosien 1820-1826 rippikirjaniteestä alkaen. Rippikirja ei siis anna mitään syytä epäillä,ettei hän olisi Abrahamin ja Maria Christinan oma tytär. Tämän olin myös omin silmin todennut ja kirjannut neitokaisen Leilän von Lund -suvun myöhäiseksi vesaksi. Olen tämän jutun kirjoittamisen yhteydessä korjannut kotisivuilleni kyseisen jälkipolvitauluston.

Myöhemmissä rippikirjoissa hänen syntymäpitäjäkseen mainitaan Vihti, mutta päivämäärää ei näissäkään tarjota. Pitäisin todennäköisenä, että Eva ei ollut vihtiläinen. Joka tapauksessa hän käytti isänsä sukunimeä Lundeberg. Puolisokseen hän sai puuseppänä aiemmin työskennelleen Gustaf Lindahlin, joka appensa kuoleman jälkeen tuli Pohjakartanon uudeksi rusthollariksi. Talo ei todennäköisesti ollut vieras Gustafille, koska hän itse oli syntynyt Palojärven kylässä rakuuna Johan Dahlin perheeseen vuonna 1800.

Gustaf Lindahlilla ja Eva Lunderbergillä oli useita lapsia, joista tytär Aurora Carolina avioitui Lohjan Immulan Perttilän talon isännän, Karl August Juseliuksen kanssa. Karl August oli hänkin syntynyt Vihdissä, mutta saanut sukunimensä isoisänsä kotitalosta, Tuusulan Skavabölen Jussilasta.

Eva Lunderberg omisti Pohjakartanon kuolemaansa saakka, jonka jälkeen se siirtyi toiselle suvulle. Tämä Palojärven suku omistaa talon vielä 2000-luvulla ja on tehnyt siitä korkeatasoisen juhlapaikan. Lisätietoja ja ennen kaikkea kuvia Pohjakartanosta löydät täältä!

Salin - Mommola

Mommolan yksinäistalo Nummen pitäjässä sijaitsee Pitkäjärven rannalla, hyvin etäällä seudun muista kylistä. Sen tarkkaa perustamisaikaa on mahdotonta sanoa ja ensimmäisten asukkaiden kotiseutukin on vain arvailujen varassa. Todennäköisesti nämä tulivat Satakunnasta tai Hämeestä päin, kuten monet muutkin Nummen ja viereisen Pusulan alkuperäisasukkaat.

Nummen kappalaisena vuosina 1634-45 oli Johan Collinus, jonka suku oli Naantalista lähtöisin. Hänen jälkeläisensä Johan Jakobsson Collinus meni naimisiin Mommolassa asuneen, Nummen ensimmäisenä kappalaisena toimineen Pietari Tavian tyttären, Margaretan kanssa. Tätä kautta Mommolan tila siirtyi Collinus -suvulle ja pysyi samalla kappalaisen virka-asuntona.

Johan Collinuksen jälkeen kappalaisena ollut Henrik Talpaeus ei sitten jostain syystä halunnut asua kyseisessä talossa, vaan majoittui perheineen kreivi Gustav Mauritz Lewenhauptin seurakunnalle lahjoittamaan Jättölän kylän Rasun puustelliin. Tämä muutto Rasulle tapahtui vuonna 1680, mutta jo 1707 silloinen kappalainen, Simo Salin osti Mommolan Abraham Collinukselta tehden siitä jälleen Nummen seurakunnallisen elämän kehdon. Mommola, vaikka olikin yksinäistalo, sijaitsi koko pitäjää ajatellen paremmassa paikassa kuin Rasun talo.

Talpauksen jälkeen kappalaiseksi tullut Simo Thomasson Salin oli kotoisin Hämeestä ja naimisissa edeltäjänsä tyttären, Maria kanssa. Samalla Simo salin veti Mommolan tuolloisen vuokraajan, kihlakunnantuomari Arvid Lietzenin käräjillä. Syynä oli tilan huono kunto. Mommola oli myös vähällä menettää perintötilaluontonsa, koska verorästejä oli kertynyt usealta vuodelta. Abraham Collinus tuli hätiin, maksoi rästit ja Simo Salin sai pitää Mommolan perintötilana.

Isovihan aikaan venäläiset erottivat Salinin kappalaisen virasta, mutta antoivat hänen jäädä asumaan Mommolaan. Siellä hän myös kuoli 1723 tai 1724. Simo Salinin viranhoidosta ei ole säilynyt sen kummempia tietoja, mutta hän tuskin oli Haarlan Mats Larssonin sanojen mukaan "leivätön pappi ja kirkon varas".

Simo Salinin ja Maria Talpaeuksen lapsista Johan meni naimisiin Elisabet Hagmanin kanssa. Isänsä jälkeen hänestä tuli Mommolan uusi isäntä. Lapsia Elisabetin kanssa syntyi ainakin seitsemän vuosien 1723-1742 välisenä aikana. Heistä poika Erik meni aikaan naimisiin Jakovan rusthollista kotoisin olleen Maria Danbomin kanssa ja jatkoi Salinin sukua Mommolassa.

Seuraavassa sukupolvessa Mommola joutui vävypojan käsiin, kun Elisabet Eriksdotter Salin meni naimisiin Pusulan Hirvikosken Knaapin pojan, Mats Erikssonin kanssa. Matsin ja Elisabetin lapsista isoisänsä kaima Erik Matsson syntyi 1783 ja haki vaimonsa Greta Lisa Vilenin Sierlan kylän Ali-Vilkin ratsutilalta.

Suurempia muutoksia tapahtui 1810-luvulla, kun Mommolan ikivanha tila jaettiin kahtia. Toisen puolikkaan isäntänä jatkoi em. Mats Eriksson vanhin poika Erik Matsson, joka tässä vaiheessa lienee käyttänyt appensa sukunimeä. Toisen puoliskon isäntä oli Matsin vaimon naapurista, Yli-Vilkiltä kotoisin ollut Samuel Wilen. Hän oli naimisissa Stina Salinin kanssa, joka oli Erikin sisko. Näin molemmat Mommolan ratsutilan puolikkaat olivat tukevasti Salinien suvun omistuksessa.

Vuonna 1817 Greta Lisa kuoli ja Erik Matsson Salin meni toisiin naimisiin pusulalaisen piian, Gretan kanssa. Samalla tämän Mommolan tilanpuolikkaan väkeen ilmestyy Siuntiosta lampuoti Abraham Henriksson. Erik siis luopui tilanpidosta ja jo vuodesta 1823 alkavassa rippikirjassa lampuoti Abrahamkin on kadonnut. Vuosina 1823-25 karjalohjalainen Henrik Hagelberg isännöi Mommolaa, kunnes sinne tulee Suomusjärven Salitun rusthollista Christoffer Salonius vaimonsa Hedvig Alenin kanssa. Hekään eivät kauaa viihdy Mommolassa ja 1830-luvulla tässä kappalaisen muinaisessa asunnossa on rusthollarina Anders Johansson. Hän tuli vaimonsa Stina Michelsdotterin kanssa Tammelasta vuonna 1833. Edellinen rusthollari Salonius on "vajonnut rahvaassa" ja löytyy Mommolan muonatorppareiden joukosta.

Anders Johansson oli syntynyt jo 1780 ja hänen kykynsä iso talon hoitamiseen uupuivat vähitellen. Niinpä tytär Lovisa löytää sopivasti aviomiehen Varsinais-Suomen Marttilasta ja tämä Johan Matsson muuttaa kotivävyksi sekä edelleen rusthollariksi Mommolan talon puolikkaalle tilalle.

Toisella puolikkaalla olivat asiat kehittyneet hieman vähemmän vauhdikkaasti. Samuel Johansson Wilen ja Stina Salin olivat luopuneet isännyydestä 1830-luvulle tultaessa. Tilalle oli tullut uusi rusthollari, Henrik Johan Svahn. Hän ehti ennen kuolemaansa olla Mommolassa vain pari vuotta.

Svahnin jälkeen toisen puolikkaan tilalle tuli Lohjalta Anders Johan Salin. Hän oli syntynyt Karstun kylän Heikkalan talossa ja ollut Lohjalla naimisissa Anna Nymanin kanssa, mutta vaimo oli menehtynyt lapsivuoteeseen lokakuussa 1829. Uuden puolison Anders Johan haki Kirkkonummen Stor-Estbyn Hommaksen talosta. Tuoreen vaimon nimi oli Eva Gustava Öfverström. Syytä Karstun Heikan Anders Johanin Salin -sukunimeen en vielä ole löytänyt. Hänen vanhemmillaan Erik Jacobssonilla ja Anna Eriksdotterilla voi olla kytköksiä Mommolaan. Toisaalta Salin ei ole tavattoman harvinainen nimi Länsi-Uudellamaalla ja se voitu ottaa käyttöön eri puolella ilman mitään sukulaisuuteen liittyvää syytä.

Vuonna 1840 Anders Johan Salin kuulutti silloisessa virallisessa lehdessä haluansa ostaa Mommolan toinenkin tilanpuolikas itselleen. Niiden, joilla oli mahdollisesti oikeuksia tähän, tuli ottaa yhteyttä "yön ja vuoden kuluessa" ilmoituksen tultua julkaistua kolmatta kertaa.

vuosien kuluessa Anders Johan Salinista tuli paitsi kirkkoväärti, niin myös herastuomari. Hän myös ilmeisesti onnistui ostosaikeissaan ja 1840-luvulla Mommola palautuu yhdeksi verotaloksi, arvoltaan yksi manttaali. Vaimonsa Eva Öfverströmin kanssa Salinilla on useita lapsia, joista vanhin, Henrik Johan, olisi luultavasti tullut talon uudeksi rusthollariksi. Ikävä kyllä Henrik kuolee 1852 ja neljä vuotta myöhemmin tuoni vie isänkin.

Koska muut lapset ovat vielä sangen nuoria, ilmestyy Mommolaan taas vuokraajia. Heidän avullaan tilaa kehitetään aina siihen saakka, kun Henrik Johan Salinin ja hänen leskensä, Henrika Karolinan poika Karl August (s. 1853) on kyllin vanha isännäksi. Karl August ei muuten koskaan ehtinyt nähdä isäänsä, koska hän syntyi useita kuukausia tämän kuoleman jälkeen. Onni ei ollut myötä pojallakaan. Vaikka hän ehti avioon erään Lovisa Mariaanan kanssa, vei keuhkotauti Karl Augustin jo 27 vuoden iässä.

Leskivaimo meni naimisiin erään Johan Högmanin kanssa, joka mainitaan Mommolan rusthollarina vuodesta 1883. Viimeistään 1905 Mommolan omistajaksi tuli Vladimir Vojtech Hrimaly, joka sitten isännöi sitä vuoteen 1926. Siitä eteenpäin tulivat veljekset Vilho ja Hannes Aarnio Mommolaan.

Alussa mainitun kappalaisen, Simo Thomasson Salinin muiden lasten vaiheista en tällä kertaa ehdi kertoa enempää. Kiinnostuneet löytävät kotisivujeni Juusten -taulustosta Gabriel Salinin yhdessä vaimonsa Elsa Brennerin kanssa. Tämä mainittu Gabriel oli rusthollari Johan Salinin veli.

Puntari kerrassaan

Nykyisen Tarvasjoen alueella syntyneistä miehistä kuuluisin on ilman muuta kreiv Kustaa Mauritz Armfelt. Kuitenkin jo sata vuotta ennen hänen syntymäänsä silloinen Euran kappeli antoi panoksesta valtakunnan kehittämiseen. Tyllilän kylän Puntarin talon isäntä Yrjö Yrjöpoika nimittäin oli Ruotsin valtiopäivien talonpoikaissäädyn edustajana vuonna 1650 Halikon tuomiokunnan asettamana.

Valtiopäivät kestivät tuona vuonna heinäkuusta marraskuulle ja erinomaisena huipentumana niillä olivat kuningatar Kristiinan kruunajaiset lokakuun 20. päivänä. Yrjö Puntarin valtiopäivät eivät jääneet pelkästään juhlahumuun. Hänen osakseen tuli jättää säädyille "rahvaan valitus". Siinä oli yhteensä kuusi osaa, jotka kuuluivat suurin piirtein seuraavasti;


1) Talonpoikien vapauttaminen sotaväenottorahojen maksamisesta
2) veronhuojennusten myöntäminen edellisen vuoden kadon johdosta
3) täsmällisten ohjeiden antaminen läänitettyjen perintötalollisten päivätöiden ja kyytimatkojen määrästä
4) kaikkien talonpoikien velvoittaminen maksamaan valtiopäivärahat valtiopäivämiehelle eikä upseereille
5) ratsutilallisten vapauttaminen henkirahan maksusta
6) kaikkien talonpoikien velvoittaminen suorittamaan nokkaverovoinsa kruunulle eikä rälssimiehille

Kuningatar antoi armollisen päätöksensä marraskuussa 1650 suostuen osaan ehdotuksista ja suhtauten kielteisesti toisiin. Marttilan pitäjän, jonka kappeli Eura siis oli, miehet saivat viralllisen tiedon tästä päätöksestä vuoden 1651 talvikäräjillä, jolloin se suomeksi käännettynä luettiin lautakunnalle ja käräjäväelle.

Yrjö Puntarilla oli luonnollisesti pitkä luottamusmiesura takanaan ennen vuotta 1650. Aulis Oja pitää Tarvasjoen Historia -kirjassaan merkittävimpänä näistä muista toimista sitä, kun kreivi Pietari Brahe antoi Yrjön yhdessä Marttilan nimismiehen kanssa arvioida Juvan kartanon irtaimiston.

Aina eivät Yrjön asiat olleet yhtä hyvin. Vuoden 1634 talvikäräjillä joutui Marttilan kihlakunnanoikeus antamaan määräyksen ulosmitata Tyllilän Puntarilta 12 tynnyriä rukiita, viisi tynnyriä ja 22 kappaa kauroja sekä kaksi kuparitaalaria rahaa. Nämä hän oli jäänyt velkaa everstiluutnantti Frans Johanssonille ollessaan tämän luottamusmiehenä kantamassa everstiluutnantin palkkatalojen veroja. Vielä saman vuoden kesäkäräjillä joutui Yrjö ottamaan vastaan toisenkin ulosmittauksen. Tällä kertaa oli kyse turkulaisen Michel Johanssonin Frans Johanssonille antamasta 137 kuparitaalarin pantista, joka koski Yrjön verokantorästejä.

Asiat eivät edenneet suotuisasti ja muutamia vuosia myöhemmin käräjät lukivat Yrjö Puntarille kolmen markan sakot, koska tämä ei ollut noudattanut kaikkia aikaisempia käräjien päätöksiä. Toki liikennettä oli toiseenkin suuntaan. Puntarin isäntä haki käräjien kautta itselleen Kirkonkylän Vähätalon Paavo Sipinpojan puolentoista viljatynnyrin velkaa. Vähätalo sai kolmen markan sakot ja tynnyrit määrättiin ulosmitattaviksi.

Loppujen lopuksi näitä viljatynnyrikäräjiä käytiin toistakymmentä vuotta ennen kuin kaikki olivat tyytyväisiä.

Puntarin talossa sattui paha tulipalo vuonna 1634 ja siitä tallessa olevista dokumenteista käy ilmi eräs muutenkin melko selvä asia. Palossa oli tuhoutunut kirjoja ja asiapapereita, joten Yrjö Puntari oli ainakin lukutaitoinen. Todennäköisesti hän osasi myös kirjoittaa, koska hänen monien luottamustoimiensa hoitaminen olisi muutoin ollut työn ja tuskan takana.

Kirkkoherra Tenholasta, von Glan

Isänsä ja isoisänsä nimet perinyt Joachim von Glan syntyi Tukholmassa 14.4.1696 kaupunginkasöörin poikana. Hänen äitinsä Vendela Springerin isä Lorentz S. oli toiminut Avestan kruununruukin tarkastajana sekä Svean Hovioikeuden komissaarina.

Nuorin näistä Joachim von Glanseista tuli Tukholman saksalaisen koulun oppilaaksi vuonna 1708 ja opiskeli siellä kolmen vuoden ajan. Saman verran aikaa kului Strängnäsin lukiossa, kunnes oli vuorossa ylioppilaaksi pääsy 1714. Paikkana oli Uppsala. Nelisen vuotta tästä Joachim vihittiin papiksi Tukholmassa ja sai ensimmäiseksi paikakseen pataljoonan saarnajan toimen Dal-rykmentissä, joka tuolloin osallistui ankaraan Norjan sotaretkeen. Samaan aikaan oli luvassa onnellisiakin hetkiä - Joachim avioitui Juliana Feifin kanssa joulukuussa 1718.

Alkuvuodesta 1719 Joachim von Glan sai uuden toimen, kun hänestä tuli erään Ruotsin valtakunnan mahtavimman miehen, valtaneuvos Magnus Julius De la Gardienin saarnaaja. Rikkailla ja vaikutusvaltaisilla miehillä oli varaa ylelllisyyteen, mitä henkilökohtainen kirkonmies saattoi omalle sielulle tuoda. Kuitenkin jo vuotta myöhemmin De la Gardienin "hovi" sai jäädä, kun Joachim muutti Carl Gustaf Armfeltin luo. Siellä hän myös opetti perheen poikia.

Kesällä 1722 nuori pappimme sai kirjeen, jolla hänet määrättiin Uudenmaan rykmentin rykmentinsaarnaajaksi. Virkataloksi hänelle annettiin Sammatin Haarjärven puustelli, jossa perheeseen syntyi ainakin kaksi lasta, Emanuel ja Vendela Juliana. Ruotsissa ollessa olivat päivänvalon nähneet 1720 esikoispoika Joachim (!) ja vuotta myöhemmin pikkuveli Karl Donat.
Rykmentin mukana von Glan joutui 1720-luvulla Helsinkiin, jossa lapsia tuli viisi lisää. Näistä tosin kolme menehtyi jo pienenä. Myös äiti Juliana Feif kuoli kesällä 1732 ja Joachim jäi yksin kuuden lapsen kanssa, jotka olivat iältään 3-12 vuotiaita.

Saman vuoden syksyllä Joachim von Glan nimitettiin Tenholan kirkkoherraksi. Kirkkoherran vaalissa oli ollut kaksi muutakin ehdokasta, nimittäin Turun tuomiokirkkoseurakunnan arkkidiakoni Johan Amnell ja samoin turkulainen varapastori Henrik Alanus. Tuomiokapituli ja Tenholan pitäjäläiset asettuivat tukemaan Amnellia, mutta paikkakunnan voimakas säätyläistö oli von Glansin takana. Tuomiokapituli huomautti, että Joachim ei osannut suomea, vaikka kolmannes tenholalaisista oli suomenkielisiä. Tähän ehdokas vastasi, että hänen oli esittää todistus suomenkielisestä saarnaamisesta Helsingin ajoiltaan. Lisäksi Joachim muistutti suuresta, äidittömästä lapsilaumastaan, jonka elättämiseen ei rykmentinsaarnaajan vaatimaton tulo olisi riittänyt.

Vaalista tuli odotetun riitainen, mutta säätyläisten ja maaherran tuella von Glan valittiin Tenholan uudeksi kirkkoherraksi. Omien sanojensa mukaan Joachim ensivaikutelma seurankuntalaisistaan oli, että he olivat "uti ett ganska rått och villrådigt tillstånd" - raa'assa ja sekavassa tilassa. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi parhain päin ja Joachim von Glan huolehti Tenholan pitäjän sielunhoidosta lähes puolen vuosisadan ajan. Rovastin arvon hän sai jo 1746 ja ehkä tämän innoittamana hän avioitui uudelleen. Puoliso oli tukholmalainen kauppiaan tytär Kristina Gierner ja hänen kanssaan Joachim sai viisi lasta.

Joachim, jonka vuositulot olivat olleet noin 90 tynnyriä viljaa sekä 600 kuparitaaleria, jätti pitkän virkauransa jälkeen suhteellisen köyhän kuolinpesän ja leskelle myönnettiin kaksi armonvuotta, jonka aikana hän sai kirkkoherran tulot seurakunnalta. Niukka kuolinpesä on tietenkin ymmärrettävä, sillä kymmen-unnan lapsen taloudessa istuutui illallispöytään muu pappilan väki mukaan luettuna todennäköisesti yhteensä lähes 20 henkeä kerralla. Sellaisen lapsimäärän kouluttaminen ja naimakauppojen järjestely on sekin täytynyt käydä kukkaron päälle.

Sitä paitsi oli Joachim ollut sänkyyn sidottu elämänsä viimeiset vuodet. Kuolinpesässä oli kuitenkin mm. hopeakannu, kaksi hopeatuoppia ja –pikaria, kaksi tusinaa ruokalusikoita, puoli tusinaa teelusikoita, sokerisakset, kakkulapio, kauha ja sirottelurasia. Arkisin perhe söi todennäköisesti tinalautasilta, sillä sellaisia oli, sekä matalia että syviä, peräti kuusi tusinaa. Lisäksi oli tusinan verran posliinijäljitelmälautasia, kaksi tusinaa pyökkilautasia ja yhtä monta lusikkaa, 10 tina-astiaa ja –kulhoa sekä tina- ja kuparikahvikannut. Jos tuli vieraita, lienee heille tarjottu punssia kahvin kanssa, sillä taloudessa oli sekä punssibooliastia ja kahvipannu. Talon vieraskamarissa ja salissa olivat seinät koristettu tapeteilla ja niihin oli sijoitettu myös rovastin topatut tuolit, hänen kaksi nojatuoliaan, sohva sekä neljä peiliä.

Kuvissa Tenholan keskiaikaisen kivikirkon seiniltä löytyviä taideteoksia. Näistä vanhin on ylimpänä näkyvä Pyhän Olavin kuva. Tätä taidokasta puuveistosta, joka tosin on vahingoittunut aikain saatossa, pidetään todisteena siitä, että Pyhä Olavi oli kirkon suojeluspyhimys.

Keskimmäisessä kuvassa Göösin suvun vaakuna, jossa kiinnitettiin seinälle maaherra Johan Lorentz Göösin kuoltua. Erikoisuutena vaakunassa on kahdeksan pientä esivanhempain vaakunaa todisteena Lorentzin aatelisuudesta ainakin neljässä polvessa. Nämä suvut olivat Göös, Jägerhorn af Storby, Frille, Wildeman, Birckholtz, Ållongren i Finland, Fleming ja Fincke.

Alimmaisena Arvid Stålarmin lesken, Elin Flemingin lahjoittama epitafi. Alunperin tämä Mecklenburgissa valmistettu kalkkikivinen teos on ollut kirkkosalissa, mutta nykyään se sijaitsee kirkon sakaristossa. Epitafi on ainutlaatuinen koko Suomessa ja arvokkain uuden ajan esine Tenholan kirkossa. Kuvassa näkyvät polvistuneina Arvid ja Elin ristin molemmin puolin kaupunkimaiseman näkyessä taustalla. Kehyksen pilareista pariskuntaa katselevat isovanhempien vaakunoista Stålarm, Grabbe, Fleming ja Hand. Asiantuntijoiden mukaan Arvidin ja Elinin hahmoja pidetään esikuviensa näköisinä.

Mestattu ja poltettu roviolla

Sääksmäen pitäjän Huittulan kylän Häkärlän rusthollin piika Kaisa Lisa Lindsten sai toukokuussa 1783 aviottoman tyttären, jonka nimeksi tuli Hedvig. Itselleni tuntemattomasta syystä Hedvig mainitaan jatkossa patronyymillä Andersdotter, vaikka ainakaan pitäjän kastettujen luettelosta ei tälle löydy selitystä. Äiti Kaisa Lisa ei koskaan mennyt naimisiin ja kuoli naimattomana Sääksmäellä talvella 1833. Sen sijaan tytär Hedvig lähti jo hyvin nuorena maailmalle tuhoisin seurauksin. (Sääksmäen kappalaisena vuosina 1765-86 oli syntyjään turkulainen Jakob Lindsten, mutta hänen mahdollista yhteyttään Kaisa Lisaan en ole tutkinut).

Hedvigin tie vei Hausjärven ja Janakkalan pitäjiin. Ollessaan piiakana Hausjärven Karan talossa, hän ajautui intiimiin suhteeseen isäntä Fredrik von Konowin sukulaismiehen kanssa. Suhteesta syntyi tyttölapsi. Tästä rikoksesta kristillisiä oppeja vastaan Hedvig sai ankaran puhuttelun pitäjän kirkkoherralta.

Karalta Hedvig lähti sitten Janakkalan Leppäkosken kartanoon, missä lähes samat tapahtumat toistuivat ja nuori piika tuli toistamiseen raskaaksi. Samoihin aikoihin hän joutui joistain muista rötöksistään Hämeenlinnan vankilaan synnyttäen siellä tämän toisen, aviottaman lapsensa. Pettyneenä kartanon herrojen välinpitämättömyyteen teki Hedvig hurjan päätöksen. Hän päätti tapattaa itsensä, koska itsemurhan tehnyt ei olisi päässyt taivaaseen.

Niinpä eräänä heinäkuisena päivänä 1805 Hedvig lainasi kirveen Leppäkoskeen kuuluneesta Männistön torpasta ja käveli sitten kirves kourassa Ryttylään. Siellä hän jäi tien varteen odottamaan erästä mamselli Friskiä, jonka tiesi olevan tulossa Hausjärven Karhin talosta. Nähtyään mamsellin, lähti Hedvig seuraamaan tätä. Muutamien satojen metrien päässä Leppäkosken kartanosta elämäänsä kyllästynyt piika sitten karkasi pahaa aavistamattoman uhrinsa kimppuun lyöden tämän kirveellään kuoliaaksi.

Ilmeisesti Hedvig ei edes yrittänyt paeta kaamean tekonsa jälkeen, vaan suunnitelmansa mukaisesti jäi oikeuden armoille. Oikeuden oli helppo tehdä tutkimus tästä onnettomasta tapauksesta ja lopputuloskin lienee ollut selvä jo etukäteen. Hedvig tuomittiin menettämään henkensä ja tuomion täytäänpano tapahtuisi heinäkuun 11. päivänä vuonna 1805.

Todennäköisesti mainittuna päivänä väkeä saapui runsaasti Turengin ja Kuumolan tienhaaraan, missä paikallinen mestauspaikka sijaitsi. Todennäköisesti ulkopaikkakuntalainen mestaaja oli kirveineen valmiina ja näin onneton Hedvig menetti henkensä vain 22 vuoden iässä. Mestaajan jälkeen ruumis ja pää poltettiin roviolla, aivan kuin pelkkä kuolema ei olisi ollut tarpeeksi voimallinen rangaistus.

Hedvigin uhri, mamselli Maria Frisk joutui puolestaan odottamaan yli seitsemän kuukautta päästäkseen haudan lepoon. Vasta helmikuun toiseksi viimeisenä päivänä vuonna 1805 hänen jäännöksensä laskettiin Janakkalan kirkkomaan uumeniin. Kuolisyyksi haudattujen luettelossa on merkitty karusti "mördad", murhattu.

Mitenkään ainutkertaisesti tapahtumasta Janakkalan historiassa ei kuitenkaan ollut kyse. Jo vuoden 1761 kesällä oli palveluspiika Maria Jöransdotter menettänyt päänsä ja joutunut lisäksi teilatuksi. Yleensä teilauksessa tuomitun ruumis asetettiin yhdelle teilipyörälle ja toisen teilin päälle joutuivat irti leikattu käsi ja pää. Tämän näyn uskottiin pitävän ohikulkijat kaidalla tiellä ja sen takia mestauspaikka ei ollut mikään syrjäinen mäentausta. Päinvastoin nämä näyttämöt pyrittiin sijoittamaan vilkasliikenteisiin risteyksiin.

Selma Borg - melkein unohdettu kulttuuripersoona

Suomalaisessa sukututkimuksessa on loppujen lopuksi unohdettu melko täydellisesti naisten huomattava merkitys yhteiskunnallemme. Erityisesti tämä koskee hieman vanhempia selvityksiä, mutta vielä nykyäänkin puhutaan mielellään suvuista nimenomaan mieskantaisina. Koska esivanhemmistamme tismalleen puolet edustavat vastakkaista sukupuolta, on mielestäni kohtuullista käsitellä heidän vaiheitaan yhtä suurella pieetillä kuin "vahvempaa" puoliskoa.

Yksi, lähes unohduksiin jäänyt, mutta erittäin kiinnostava hahmo 1800-luvun suomalaisessa naiskuvassa on kulttuuripersoona Selma Borg. Hän oli 1860-luvun alussa mukana "Ruotsalaisessa naiskvartetissa - Swedish Ladies' Quartet", joka kiersi vuosikymmenien ajan eri kokoonpanoilla Yhdysvaltoja. Selma Borg lähti vuonna 1864 heidän mukanaan Valtoihin ja päätti myös jäädä sinne.

Elantonsa Borg hankki aluksi kääntämällä sekä suomalaisten että ruotsalaisten kirjailijoiden teoksia englanniksi. Hän työskenteli myös opettajana ja muusikkona. Käännöstyössään hän sai apua kirjailija Marie Brownilta. Käännetyistä kirjailijoista voisin mainita Marie Sophie Schwartzin, jolta ilmestyivät Borgin ja Brownin yhteistyönä mm. teokset "Gerda - Arbetets barn" ja "Den rätta". Kirjat eivät aina menestyneet odotetulla tavalla ja arkistoista löytyykin Borgin Schwartzille lähettämä kirje, jossa näitä vastoinkäymisiä analysoidaan. Samassa yhteydessä Selma Borg pyytää lähettämään erään ruotsalaisen, naisten oikeuksia käsittelevän kirjan. Näin 150 vuoden takaa piirtyy kuva itsenäisesti, valveutuneesta modernista naisesta, joka määrää oman elämänsä suunnan.

Kun Selma Borg tuli luentomatkalle Suomeen kesäkuussa 1875, jo hänen laivansa saapuminen oli tapaus, joka huomioitiin sanomalehdistössä. Hänen kerrottiin olevan jäsenenä "eräässä niistä nais-komiteoista, joita Amerikassa on pantu toimeen ja joiden tarkoitus on tehdä walmistuksia Yhdyswaltain satawuotista juhlaa warten, joka tulee wietettäväksi kesällä 1876 yhteydessä Filadelfian maailman-näyttelyn kanssa". Neiti Borgin matkan tarkoitus olikin luennoida nimenomaan tuosta maailmanäyttelystä ja saada suomalaiset osallistumaan siihen. Kuulijoilleen Selma kertoi myös naisen asemasta yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa Vaasassa, Oulussa, Kuopiossa, Viipurissa ja Helsingissä. Hän kävi myös Tukholman samalla matkalla. Kyseessä oli siis varsin laaja ja varmasti voimia kysyvä ponnistus tältä 37 -vuotiaalta tarmonpesältä.

Kuten edellä on jo mainittu, oli Selma Borg myös taitava muusikko. Hänen johti, ilman muodollista koulutusta, kuoroja ja jopa orkestereita. Materiaalina oli erityisesti suomalaisia kansanlauluja. Pääsääntöisesti esitykset saivat kehuja, mutta olipa joukossa niitä, joiden mielestä näissä kansanlauluissa "sydän sai tilaa taidoilta". Ohjelmiston mieleenpainuvimmaksi esitykseksi jäi monessa konserttipaikassa laulu "Tuoll on mun kultani".

Eräs amerikansuomalainen oli ollut seuraamassa joulukuussa 1878 New Yorkissa pidettyä konserttia ja hän kuvailee sitä yksityiskirjeessään seuraavasti;

"Toissa tiistaina oli Selma Borgin konsertissa. Tämä oli mielestäni hyvin onnistunut, vaikka amerikkalaiset vähän moittivat hänen puhettaan, kun hän muka liian paljon kiitti suomalaisia kansanlauluja. Muuan nuori poika keikari vieressäni lausui, että "suomalaisissa kansanlauluissa oli muka liian paljon sydäntä ja liian vähän musiikkia", joka myös päivää jälkeen seisoi Herald Sanomassa. Programmi oli seuraava;

Esitelmä suomalaisista kansanlauluista, Selma Borgilta, jossa hän muun muassa mainitsi, ettei hän mistään operasta ollut kuullut niin kaunista laulua kuin "Tuol on mun kultani". Sitten sai hän lahjaksi eräältä herralta kallisarvoisen tahtipuikon, jonka jälkeen nousi itse lavalle ja johti orkesteria, joka soitti "Honkain keskellä mökkini seisoo" ja vielä "Kukkuu kukkuu kaukana kukkuu", "Tuoll on mun kultani", "Vaasan marssi" ja "suomalaisten marssi 30. vuotisesta sodasta", "ouverturi suomalaisesta operasta Kullervo", Filip van Schantzilta "Sjung sjung fogel i skog - jonka lauloi eräs ruotsalainen neit Carlsson" ja lopuksi "Porin marssi" ja "Maamme".

Tuhansittain suomalaisten kansanlaulujen vihkoja myytiin seuraavana päivänä Union Squarella Edvard Schubertin luona."


Oliko sitten sattumaa, että Selma Borgista kehkeytyi monipuolinen kulttuurilahjakkuus? Asiaa voi tarkastella hänen tutkimalla hänen lähisukuaan. Selma Josephina syntyi Kokkolassa vuonna 1838 porvari ja kauppias Fredrik Borgin ja hänen toisensa vaimonsa, Margareta Sofia Hedmanin nuorimpana lapsena. Fredrik oli ollut aiemmin naimisissa Maria Elisabet Forsenin kanssa, mutta tämä avioliitto oli päättynyt vaimon kuoltua lapsivuoteeseen loppukesästä 1828. Seuraavana vuonna tehty kosiomatka Pietarsaareen oli onnistunut ja niinpä Fredrik vietti häitään neiti Hedmanin kanssa lokakuun lopulla 1829.

Margareta Sofia oli syntynyt vuonna 1808 ja hänen vanhempansa olivat maalarimestari Gustaf Erik H. ja vaimonsa Greta Lisa Store. Margareta Sofiaa kahdeksan vuotta vanhempi veli Johan Gustaf Hedman tuli aikanaan tunnetuksi Lapin kirkkotaiteen mestarina. Johan Gustaf opiskeli Tukholman Kuninkaallisessa taideakatemiassa ja sai Oulussa maalarimestarin oikeudet 1822. Hän maalasi tämän jälkeen alttaritauluja mm. Kuusamoon, Kajaaniin, Pudasjärvelle, Kuhmoo, Tervolaan, Himankaan, Ylitornio ja lukuisiin muihin Pohjois-Suomen seurakuntiin. Lisäksi Lounais-Suomessa ainakin Rymättylä sai mestari Hedmanin siveltimen jälkeä olevan alttaritaulun, joka nykyisin on varastoituna. Taiteensa lisäksi Johan Gustaf oli Oulun meritullin vahtimestarina 1822-1847 sekä piirustuksen opettajana Vaasassa 1847-1852.

Myös lasten isä Gustaf Erik oli siis maalarimestari. Poikansa tavoin hän oli opiskellut Tukholmassa. Muutamien alttaritaulujen lisäksi isä-Hedman antoi värit huonekaluilla. Hän oli myös Pietarsaaren kaupunginviskaalina useita vuosia.

Isänsä puolelta Selma Borg saattoi seurata patriarkaalista linjaansa aina vuoteen 1716, jolloin hänen isoisänsä isä, vänrikki Karl Borg syntyi Tobolskin kaupungissa Venäjällä. Avioiduttuaan Katarina Ruuthin kanssa hän asettui Pyhäjoelle, jossa syntyi Selman isoisä Karl. Tämä taasen oli naimisissa Margareta Wilanderin kanssa asui perheineen Kaustisilla ja Ylikannuksessa. Suvussa oli sekä virkamiehiä että pappisväkeä useammassa sukupolvessa. Fredrik Borg oli pohjustanut kauppiaan uraansa kirjoittamalla ylioppilaaksi vuonna 1804. Kokonaisuudessaan vänrikki Borgin jälkeläiset muodostivat laajan suvun, jolla oli yhteyksiä pitkin ja poikin oman aikansa sääty-yhteisöä. Luultavasti sukua voidaan pitää myös verrattain varakkaana, joka varmaan mahdollisti ainakin osan siitä työstä, mitä Selma Borg Suomen kulttuurielämän hyväksi teki reilut sata vuotta sitten. Olisi korkea aika, että hänen panoksensa tunnustettaisiin laajemmin.

Tulipalo Viipurin maalaiskunnassa

Heinäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1895 sattui Viipurin pitäjässä onnettomuus, joka ei ikävä kyllä ollut täysin ainutkertainen maassamme 1800-luvun aikana. Annetaanpa aikalaisten kertoa tästä Viipurin pitäjän vaivaistalon palosta Ylä-Säiniön kylässä kesäisenä aamupäivänä noin 114 vuotta sitten;

"Aamupäivällä oli johtaja Aalto lähettänyt pari hoitolaista jotakin kattoa tervaamaan. Miehet väittivät tervan olevan niin kylmää, ettei se juokse katolla. Silloin johtaja antoi kannattaa tervapadan hourujen rakennuksessa olevaan leipomahuoneeseen, asetti sen hellalle ja tulta pantiin alle, että terva kuumenisi. Johtaja läksi itse paikalta ja jätti erään naisen tervapataa vartioimaan. Miten lieneekään tervaa läikähtänyt tuliselle hellalle. Se heti leimahti tuleen.

Silmänräpäyksessä nuoleksivat liekit ympäri huonetta. Hätään riennettiin, koppeja koetettiin avata ja tulta sammuttaa - mutta kaikki turhaan. Kertomukset koppien avainten säilytyspaikoista ovat ristiriitaiset. Toiset sanovat avainten olleen käytävän seinällä samassa rakennuksessa, toiset väittävät niitten olleen kokonaan toisessa rakennuksessa.

Kovan tuulen takia levisi tuli tavattomalla nopeudella. Päärakennus, jossa on terveitten hoitolaisten sekä johtajan asunnot, oli tuulen päällä ja saatiin suurella työllä pelastetuksi. Vieläkin vaikeampi oli pelastaa vieressä olevaa talli- ja navettarakennusta. Sitä palavaa sairashuonetta lähinnä oleva kulma paloikin useista kohdin puhki saumoista.

Ikävä seikka oli se, ettei koko talosta löytynyt paloasetta kuin pari asuranssisuihkua. Säiniön asemalta saatiin rautatien ruisku, pienenpuoleinen sekin ja sen avulla tulen eteneminen pääasiallisesti ehkäistiin. Sammutustyötä osaksi vaikeutti myöskin veden vähyys. Viipurista pyydettiin palokuntaa avuksi, mutta ei saatu. Palo alkoi noin kello puoli kahdentoista aikaan päivällä.

Mielisairaitten rakennuksessa oli kuusi koppia. Niistä olivat ovet käytäviin. Kun käytävät täyttyivät savulla ja liekeillä, oli onnettomain pelastus mahdoton. Räätäli Takala ja johtaja Aalto, jotka koettivat tunkeutua koppeja avaamaan, saivat melkoisia palohaavoja."

Onnettomuudessa kuolivat sanomalehtien ja Viipurin maaseurakunnan haudattujen luettelon mukaan seuraavat hoidokit;

Heikki Heikkinen Kolikkoinmäeltä, Kalle Nissilä Pohjanmaan Sieviltä, Heikki Kokkonen Sorvalista, Matti Vaittinen Tervajoelta, Aatami Piikki(?) Kolikkoinmäeltä, Niilo Karvola Oulusta, Tuomas Juvakka Nuijamaalta, Juho Svärd ja Juho Ellonen Viipurin pitäjästä sekä rouva Josefina Hongberg Viipurin kaupungista.

Näistä viimeksi mainitun naisen perheessä oli muutoinkin runsaasti surua. Hänen ja vahtimestarimiehensä Johan Fredrik Dillströmin lapsista Martta Johanna oli kuollut keuhkotautiin noin vuoden ikäisenä keväällä 1884. Josefinan kuoleman jälkeen orpoina eläneet sisarukset Olga ja Rosa taasen hukkuivat heinäkuussa 1899.

Sairashuoneessa oli ollut palon alkaessa 15 sairasta ja kaksi pariskuntaa. Heidät kaikki saatiin pelastettua. Koko vaivaistalossa oli noin sata hoidokkia. Vaivaistalon rakennus oli vakuutettu "Pohjolassa" 40.000 markasta ja irtaimistokin 5.000 markasta.

Palon jälkeen aiheutti paljon pohdintaa onnettomuutta ennustaneet tapaukset. Kun kyseistä mielisairaalaa/köyhäinhoitohuonetta 1890-luvun alkupuolella rakennettiin, paloivat ensimmäiset rakennukset kohta sen jälkeen, kun ne oli saatu valmiiksi. Mutta raunioille tehtiin uusi ja entistä ehompi. Sitä koetettiin polttaa kesäkuussa 1895 työntämällä tulta arestihuoneen nurkan alle. Tuli onneksi huomattiin ja saatiin sammumaan. Heinäkuun neljäntenä päivänä ei onni sitten ollutkaan enää myötä.

Kirjanpainajan omaelämänkerta jatkuu

...........jatkoa perjantailta

"Taudista toivuttuani palasin vielä samana vuonna Turkuun Adolf Serenille, entiselle palveluskumppanilleni, joka jo oli saanut puotinsa varustetuksi tarpeellisimmilla kauppatavaroilla. Viimeisinä vuosinani hänellä rupesin saamaan palkkaakin, mutta vaan puoleksi mitä muualla annettiin, 150 riksiä; siihen asti en muuta kun vaatteet ja ruuan.

En tuota palkkaa olisi sentään tarvinnut vähäksyä, jos olisin voinut estää äyrit luistamasta sormistani muuhun kun vaatteisin mutta minulla oli muuta tarvetta, johon en saanut estetyksi rahaa menemästä, nimittäin kirjoihin. Niitä tarttui pian pikkunen kaapillinen, ja kun se tuli ahtaaksi, oli suurempi kaappi ostaminen. Romaania ei ainoakaan ollut niiden joukossa, enkä koskaan ole yhtäkään semmosta lukenut, ainoastansa muutamasta nimilehden, ja siinä on ollut kaikki.

Kun menot rupesi kiipeemään yli tulojen, täytyi pyytääni palkan lisäystä, mutta kun siitä pahastuttiin minua, niin päätin muuttaa, jos sovelias paikka ilmaantuisi; kun siis suwella vuonna 1834 pyydettiin minua kauppamies Nils Daniel Indrenille, muutin sinne kohta heinäkuussa. Siellä oli palkkani runsaasti 300 riksiä, joululahjojen kanssa yhteen, sen tähden karttuikin vielä karttumistansa kirjoja kaappiini, josta sitte piispan nimi, jonka virkakumppanit jo Serenillä ollessani antoivat lystiksensä minulle pilkkanimeksi, rupesi täällä voittamaan oman nimeni.

Vähää ennen joulua 1837 (5. joulukuuta) täytyi minun jättää tämän kodon sentähden kun velkojat olivat saatavistansa pakottaneet isäntäni luopumaan koko tavarastansa. Siinä samassa ei ollut minulle samallaista virkaa saatavana, mutta kun kenraalikonsuli af Forselles tarjosi minulle hyvin tulokkaan viran kontuoristansa, otin sen, mutta puolen vuoden perästä, elokuussa vuonna 1838, kun kauppamies Johan Daniel Jylen pyysi minua taas entiseen totuttuun virkaani, puodi- ja konttuori-töitänsä toimittamaan, muutin sinne saman kuun 27. päivänä. Ensimmäisenä vuotena siellä opettelin saksaa, ja sitten lisääntyi sen kielisiäkin kirjoja kaappiini.

Aikaan olin jo tähän virkaani ruvennut suuttumaan. Se oli tullut minulle ylön "pirkalliseksi", mutta kun en muuta soveliasta saanut, täytyi siinä pysyäni. Kauppamieheksi ei tehnyt ollenkaan mieleni ja häviämisen pelko ei antanut hädänkään pakottaa minua siihen. Muu sovelias virka oli vaan aina mielessäni, sitä ikävöitsin suuresti mutta en saanut.

Talvella 1842 lähetti salaneuvos Anders Henric Falck pyytämään minua Leineperin (Fredriksfors) pruukin isännöitsijäksi. Siihen tiesin olevani varsin taitamaton, mutta kun hän takasi siinä toimeen tulevani, eikä helpottanut käymästä kimppuuni, niin suostuin pyyntöönsä, en kuitenkaan halusta siihen vieraaseen virkaan, vaan päästäkseni pois tiskin takaa.

Maaliskuun 8. päivänä lähdin siis Jyleniltä Kauttuaan ja sieltä isännältä ohjeet ja säännöt saatuani Leineperiin. En ollut vielä monta kuukautta ollut paikassani, kun hän antoi minulle pruukin tirehtöörin nimen ja kutsui itsekin minua siksi. Erinomasen hyvä oli hän kohtaani, parempi kun yksikään isännistäni siihen asti. Hänen puolestansa olisi siis kyllä kelvannut siellä olla, mutta työ, jota oli paljo, rupesi väsyttämään minua. Se kirjuri, joka kontuori-avukseni annettiin, oli varsin taitamaton, niin että minun täytyi opettaa häntä ja tehdä sekä hänen että omat työni.

Työtä kesti sen tähden aina puoli yöhön asti, ja kun en istualliseen työhön ollut tottunut, enkä alinomaiseen harmiin, jota semmosessa suuressa väkijoukossa sain, rupesi terveyteni huononemaan päivä päivältä ja halu päästä pois lisääntymään suuresti. Minä pyysin siis eroa virastani; sitä ei tahdottu antaa, mutta kun pari kolme kertaa toistin pyyntöäni, annettiin minulle muuttokirja toisena päivänä huhtikuuta vuonna 1845.

Turkuun lähdin kohta sen jälkeen, vaikkei mitään paikkaa tiedossani ollut, ja sinne päästyäni tuli Frenckelleille kirjuriksi (bokhållare) 30. päivänä elokuussa. Siellä oli minulla huoleempi ja murheettomampi olo kun missään sitä ennen. Muun työni lisänä oli minulla kirjoja suomennettavana. Siellä ollessani ostin neljänneksen Lilljan & Co:n kirjapainosta. Se oli minulla joulukuun 16. päivästä 1850 samaan aikaan asti 1854, mutta kun yksi Frenckelleistä, nimittäin maisteri Johan Christoffer, kuoli tammikuussa 1856, möi hänen eloon jääneet veljensä Turussa olevan kirjapainon minulle, joka sitte samana vuonna kesäkuun ensimmäisenä päivänä tuli omakseni ja on nyt vieläkin (1874)."

Kyseinen Frenckellien Turun kirjapaino oli se osa jo vuonna 1642 perustettua perheyritystä, joka oli jäänyt vanhaan pääkaupunkiin Turun palon jälkeen. Varsinainen Frenckellien kirjapaino oli siirtynyt yliopiston tavoin Helsinkiin. Se oli pitkään Suomen vanhin yritys, kunnes ajautui konkurssiin vuoden 2008 syksyllä.

Johan Fredrik Granlundin kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa tuli pohjaksi Helsingin Ateneumin rakentamiselle. Jo ennen kirjapainon hankintaa, 1851, oli Granlund perustanut Turun Kirjanpainajien Hautausapukassan. Tämä kassan toiminnasta sai alkunsa Suomen kirjatyöntekijäin ammattiyhdistystoiminta. Hänen suurta rakkauta äidinkieleen osoitti myös yhteistyö Elias Lönnrotin kanssa tämän kootessa Suomalais-Ruotsalaista -sanakirjaa. Teoksen valmistumista Granlund ei tosin ehtinyt nähdä. Hänen suomennoksistaan ainutkertaisin lienee Kokki-Kirja, ensimmäinen suomalainen keittokirja.

Kuvat teoksesta "A Short History of the Printing Press and of the Improvements in Printing Machinery from the Time of Gutenberg up to the Present Day - Robert Hoe, New York, 1902"

Kirjanpainajan omaelämänkerta

Juhana Fredriikki Granlund syntyi Porissa 6.9. 1809 köyhissä oloissa ja lähetettiin pari vuotta koulua käytyänsä Turkuun puotiin. Ahkeruudella ja kelvollisuudella eteni hän kuitenkin paikasta paikkaan, kunnes vuonna 1856 oston kautta tuli (Frenckellien) kirjapainon isännäksi. Granlund oli jo nuorena tunnettu pienien laulujen ja runoelmien sepittäjäksi; useammat painatti hän toimittamassaan "Vähäisessä laulukirjassa". Kuoli 14.12 1874 Turussa.

Maaliskuussa 1875 "Sanomia Turussa" julkaisi sille lähetetyn tekstin otsikolla "Kirjanpainaja J. F. Grandlundin itse kirjoittama elämänkertomus".

"Syntymävuodekseni ilmoittaa kirkonkirja Vesilahdessa vuoden 1808, mutta äitivainajani, joka piti vuosiluvun vääränä ja pyysi monasti pappeja sitä muuttamaan, sanoi minun syntyneen "vuotta sen jälkeen, kun Ryssä maahan tuli, 8. päivänä Maaliskuuta 1809". Hän piti tämän vuosiluvun muuttamisen mielensä mukaiseksi erinomaisen tärkeänä ja tarpeellisena asiana, ja kun ei sitä kirkonkirjassa muutettu, niin Turkuun muuttaissani, koki hän voimansa perästä myönnyttää pappia panemaan sen muuttokirjaani syntymä-vuodekseni, eikä helpottanutkaan mainitun
vuosiluvun kimppuun käymästä ennen kuin hän sai mielensä takaa, jonka tähden se päivä ja vuosiluku on tullutkin Turun kirkonkirjaan.

Sekaannus vuosiluvussa on kaiketikin tullut muutoksestani Vesilahteen, sillä äitini sanoi syntyneeni Porissa ja tuoneensa minun Vesilahteen muutaman viikon vanhana. Tuosta aikaisesta muutoksesta on tapahtunut sekin sekaannus, että kirkonkirjat sanovat syntyneeni Vesilahdessa. Jos näihin häiriöihin on ollut syynä sota taikka muut tapaukset, sitä en tiedä.

Vaikka asuinpaikkani oikeastansa oli (Vesilahdenn) Hinsalan kylässä, ensin Sorrilla, sitten Hukiassa, niin oleskelin kuitenkin enimmät aikani pappilassa provasti Carl Constantin Hildenin perheessä, vielä jälkeen provastin kuolemankin, jossa minä pidettiin varsin kun oma lapsi ja lapset pitivät minun kun veljensä. Provasti oli myös monasti sanonut että hän kustantaisi minun kouluun, jos ei hänellä olisi niin suurta perhettä ja monta poikaa kustannettavana. Poikia oli neljä.

Kerran pantiin minä nuorimman pojan kanssa, joka oli minua vuotta nuorempi, lukemaan latinaista kielioppia vanhimpain veljiensä neuvolla, jotka olivat tutentteja; mutta kun ei ollut minulla toivoa päästä pidemmälle ja paremman opin perille, koska äitini oli köyhä ja paljaalla neulomisella elätti itsensä ja minun, niin jäi sekin oppi opettelematta.

Pitäjän oli niinä aikoina ilmaantunut Ahlmanin koulu, jonka opettajana oli tutentti Johan Gustaf Busk, ja kun sen koulun käyminen ei maksanut mitään, pantiin minä sinne.

Siellä ei opetettu muuta kun Aakkoskirjaa, Katekismusta, Piplian historiaa, luvunlaskun neljä tapaa ja kirjotusta. Niitä opettelin ruotsin kielellä ja kirjottamaan rupesin - muistaakseni - vuonna 1817. Tuota koulua kävin jonkun ajan vielä sittenkin, kun jo olin hyvin oppinut kaikki siellä opittavat, etten olisi saatua opetusta unohtanut.

Koulusta erittyäni rupesi aika tulemaan minulle pitkäksi ja koto ikäväksi. Äitini oli monasti sanonut, että hän soisi minun puoti-mieheksi Turkuun, johon hän lupasi myös toimittaa minun, sillä paremmaksi ei sanonut hän voivansa saada minua. Sinne rupesi siis mieleni tekemään, mutta äitini mielestä olin aina ylön nuori siihen virkaan.

Kun minä syksyllä 1823 otettiin lapsia opettamaan Anian(?) kylään, lupasi siellä rusthollari Sjöstedt, jonka pojanpoikaa myös opetin, viedä minun ensi keväänä Turkuun ja toimittaa minulle siellä puotipojan paikan. Mies piti puheensa.

Kuormassa lisänä tulin kanssansa Turkuun 14. päivänä maaliskuuta 1824, ja seuraavana päivänä sai hän minulle paikan kauppamies Matti Serenillä. Tämä herra oli tavoiltansa oikeen vanhan aikaisia miehiä: ilman sitä sitä rikas, hyvin ahne, tyystä ja kiree. Muualle ei sieltä koskaan päästetty kun kirkkoon sunnuntaisin ja arkioina puotiin kauppaa tekemään ja makasiinin trengin verosta mittaamaan suoloja ja jyviä ostajille.

Siinä oli kireyttä. Poika-puoleltansa, joka kauppamiehenä kuoli, sai hän muun seassa periä sen vaatteet, ja kun minä rippikoulun käytyäni, pääsin ensi kerran Herran ehtoolliselle kolminaisuuden sunnuntaina 1825, annettiin jalkaani vainajan suorossi-saappaat ja päähäni hattunsa. Molemmat olivat minulle ylen väljät. Kirkkoon mennessäni täytyi kannattaa hattuani molemmin käsin ja joka askelella mäjähti saappaani kivikatuun, että seinät kajahteli. Frakki oli musta, mutta housut siniset, molemmat vanhoista vaatteista vähennetyt.

Suveksi ratkottiin talvitakistani pois nahat ja päällinen oli suven jakkunani, johon taas syksyllä nahat neulottiin. Kaiket talvet täytyi seisoa avoimessa ja niin muodoin kylmässä puodissa ohkosilla ja välistä rikkinäisilläkin ryssän tekemillä ahtailla saappailla. Jalkani paleltuivat sentähden niin, etten enää ollenkaan saanut saappaita jalkaan, vaan täytyi kaiken suveakin käydä tallukoilla, siksi että haavat paranivat. Ruasta pidettiin kanssa tarkka vaari ja sitä annettiin varsin säästäen. Siinä tyystyyttä ja ahneutta.

Tapauksesta osasi siellä kerran joutua käteeni Gananderin "Mythologia Fennica", mistä taikka keltä, sitä en enää muista, sen vaan muistan että erinomasen iloseksi tulin siitä. Kirja oli varsin verraton mielestäni, ja se kunnia kun Suomen kielelle oli tapahtunut, päästyänsä ruotsin kieliseen kirjaan, riemastutti suuresti sydäntäni. Siitä hetkestä on Suomen kieli ollut minulle rakas ja aina mielessäni.

Kun se suuri valkean vaara, joka vuoden 1827 syyskuun 4. päivänä kello 9 ehtoolla pääsi irti, oli hävittänyt suurimman ja paraamman osan kaupunkia, myöskin Serenin talon, lakkasi tämä isäntä kaupanteosta ja jätti valkean vaarasta pelastetut kauppatavaransa veljensä pojalle Adolf Serenille, joka sitten rupesi kauppamieheksi. Minun erotti hän saman kuun 21. päivänä puoli alastonna; sillä ainoastansa ylläni olevat vaatteet säilyipi palosta ja niillä lähdin tyhjin käsin Vesilahteen, jossa ylön raskaista kantamisista palosta rupesin kitumaan ja sairastin pari kuukautta niin heikkona, että loppua katsottiin."


jatkuu.................

kuva Morel-Fatio, L. - Åbo 1856, Kansalliskirjasto

Eräs muistokirjoitus vuodelta 1820

"Wiimeisessä kesäkuussa kuoli Sawon maassa Kangasniemen pitäjässä ympäri 90 wuotta wanhana kapteini Gustaf Joachim Gisselkorss, joka oli syntynyt Lappeen-rannassa ja sen jälkeen asunut Pohjanmaalla.

Hän kahesta soasta uskollisesti ja urhollisesti palwellut Isänmaata. Ensin oli hän unterupsierinä Pommerin 7-wuotisessa soassa, jossa hän joutui wankeuteen. Joku aika sen jälkeen otti hän eronsa sotawäestä; mutta kuin sota wuonna 1788 syttyi Suomessa Wenäjän ja Ruorin waltakunnan wälillä, meni hän wielä wanhoillansa jälleen sotapalwelukseen.

Porrassalmen tappelussa Mikkelin pitäjässä läpi-ammuttiin hänen reitensä. Jo monta vuotta sitten kuoli, ilman perillisiä, hänen waimonsa, joka oli jonkun ajan ollut sokea.

Muutamia wuosia ennenkuin kapteini Gisselkorss kuoli, eksyi hän kerran ongella ollessansa suureen sywänmaahan, ja oli siellä ilman ruuata kolmatta päiwää kauheassa sateessa, ennenkuin hän sieltä hakemalla löyttiin. Pari wuotta sen jälkeen paloi hänen kartanonsa, muun wäen kirkossa ollessa.

Tämän kautta joutui hän melkein suureen köyhyyteen, joita kuitenkin huojensi hänellen Ruotista maksettu pensioni. Hän oli erinomattain jumalinen ja siweä käytöksessänsä, ei polttanut tupakkata eikä ryypännyt wiinaa, jonka tähen hänellä myös oli aina kuolema-päiwänsä asti sangen hywä terweys ja niin tarkka näkö, että hän wielä wimeisillä ajoillansa taisi ilman warasilmitä kirjottaa ja lukea hienoakin kirjaa; Miehuutensa iällä oli hän kuuluisa, suuren woimansa tähen; sillä hän oli niitä wanhan kansan uroja, joilla oliwat kourat kuin karhun kämmenet."

Oivallinen pankkiiri Abel Landen Nummelta

Nummen Järvenpään kylän Uotilan ratsutilalla syntyi vuonna 1833 poikalapsi, jolle annettiin nimeksi Abel. Hänen esipolvistaan löytyy komea valikoima pitäjän säätyläisiä sekä hieman pidemmälle mentäessä jopa aatelisia. Hänen isänsä, rusthollari Johan Landen oli syntynyt vuonna 1806 Uotilan edellisen isännän, Johan Erikssonin ja Maria Salinin perheen kolmantena lapsena.

Johanilla sisaruksista vanhin oli Christina, joka meni naimisiin Lohjan Outamon tilanvuokraajana olleen Herman Henrik Carlingin kanssa. Seuraavana syntynyt Maria oli naimisissa Pusulan Marttilan kylän rusthollari Carl Stenbergin kanssa. Johania paria vuotta nuorempi Eva taasen avioitui Leppäkorven kylän Linnun rusthollarin, Henrik Johan Stenbergin kanssa. Myös neljäs ja nuorin sisko Henrika oli naimisissa ratsutilallisen kanssa. Tämänkin herran nimi oli Carl Stenberg, mutta hänen talonsa oli Pusulan Karisjärven Harmin rustholli. Perheen kuopus Erik syntyi vasta 1822, jolloin isä Johan oli jo reilusti viisikymppinen. Erik olikin velipuoli, koska Maria Salin oli kuollut 1818 ja Johan Landen oli mennyt uusiin naimisiin Greta Werlanderin kanssa. Greta oli Lohjan Karstun kylän Hemmilän talosta kotoisin.


Johan Landenin omaksi puolisoksi tuli kirkkoväärti ja lukkari Kristian Ilmoniuksen tytär Kristina Lovisa Sierlan kylän Yli-Vilkiltä. Hän oli miestään kolmisen vuotta nuorempi ja isä Kristian olikin ollut tyttären syntyessä jo melkein 53 vuoden ikäinen. Äitinsä Fredrika Lovisa Woivalenin kautta Kristina Lovisalla oli sukusiteitä mm. Nicander-, Gjös-, Myhr-, Lindelöf- ja Stålarm -sukuihin. Löytyypä taustalta myös puolen Suomen isopappa Pietari Juusten Viipurista. Toisaalta Kristina Lovisan veli Imanuel Ilmonius on tunnustettu lääketieteen professori, joten tämän perheen kohdalla ei "rahvaaseen vajoamisesta" voi puhua.


Abel Landen syntyi sitten joulukuussa 1833, lähes kolme vuotta ennen vanhempiensa vihkimistä. Kastettujen luettelossa mainitaankin äiti Kristina Lovisan olleen Johanin "Trol. brud". Abelin kastetta olivat kummeina todistamassa Syvänojan Ali-Sonnin torpparin leski Lisa Andersdotter, Pappilan Korvenpään torpparin vaimo Maria Johansdotter sekä Pappilan renki Aron Aronsson. Nämä kaikki olivat somerolaisia. Kasteen antoi Someron tuolloinen armovuodensaarnaaja Johan Lagerstedt. Tätä kastetta ei löydy Someron luetteloista, vaan ainoastaan Nummelta. Hieman omituiselta vaikuttaa myös kummien suhteellisen vaatimaton asema, kun kyseessä oli melko vauraan Uotilan talon nuoren rusthollarin ensimmäinen lapsi. Ehkäpä Abelin syntymä ennen vihkimistä vaikutti tähän kaikkeen. Abelista seuraava lapsi, Johan, syntyi sitten hieman säädyllisemmin noin puoli vuotta Johanin ja Kristina Lovisan häiden jälkeen.

Abel Landenin omaan elämä muotoutui melkoiseksi menestykseksi. Hän opiskeli ensin Turussa ja pääsi ylioppilaaksi 1854. Paria vuotta myöhemmin hän suoritti ns. kameraalitutkinnon ja 1857 hän oli jo töissä Helsingin tullikamarilla. Vuodesta 1865 lähtien hänen virkansa oli vaakamestari.

1870-luvun alkussa herra Landen osoitti kiinnostusta maatalouteen ottaen hoitoonsa omistamansa Kilon ja Gräsan kartanot Espoosta. Hän oli ostanut tilat 1870 protokollasihteeri Agricolan konkurssipesän huutokaupasta 142,000 silloisella markalla. Viljelystä tai karjanhoidosta ei kuitenkaan tullut Landenin ainoata kiinnostuksen kohdetta. Hän tuli osakkaaksi Kalewa- ja Fennia -vakuutusyhtiöihin sekä vaikutti Helsingin panttilainaliikkeen perustamiseen. Vuonna 1885 perustamansa Hypoteekkiosakeyhtiön hän muutti kahta vuotta myöhemmin Uudenmaan Osake-Yhtiöpankiksi. Tämän pankin johtajana hän sitten toimi vuosikymmenien ajan. Aikalaisten keskuudessa Landenin kuvailtiin mieheksi, joka osoitti toimissaan "suurta liikemieskykyään, hywää arwostelukykyään ja käytännöllistä ymmärrystään". Pankki palvelin Landenin johdolla niin talollisia, käsityöläisiä kuin liikemiehiäkin.

Tietysti tämä tarkoitti myös sitä, että Landenille suorastaan sateli luottamuksen osoituksia erilaisten yhdistysten, toimikuntien ja laitosten johtoon. Niinpä hän oli mukana mm. palotoimikunnassa, kaupungin tilien tarkastajana, köyhäinhallituksessa ja sai esimerkiksi Eläinsuojelusseurana kunniamerkin 1893. Hän oli myös Uudenmaan läänin Hewosystäväin ja Keisarillisen Suomen Talousseuran jäsen.

Niin kuin tämä kaikki ei vielä olisi ollut tarpeeksi, harrasti Abel Landen suurta hyväntekeväisyyttä. Ylioppilasvuosinaan hän avasi Nummelle yksityisen kansakoulun, jossa lapsia opetettiin ilmaiseksi kirjoituksessa, laskennossa, kirjanpidossa, maantiedossa ja historiassa. Vaikka oppikirjoja ei pahemmin ollut, ei tämä häirinnyt innokasta opettajaa. Helsinkiin tultuaan Landen otti useasti osaa kansakoulunopetukseen ja oli hetken alempana voimistelunopettajana yliopistolla.

Abel Landen lahjoitti aikanaan kymmeniä tuhansia markkoja erilaisiin kansansivistyspyrintöihin. Kotipitäjäänsä Nummelle hän antoi 1898 tai 1899 peräti 5000 markan kertalahjoituksen "kansan siwistämisen hyväksi".

Abel oli naimisissa Ida Aurora Westlundin kanssa. Heidän lapsistaan voisin mainita vuonna 18 syntyneen Hildur Ingeborgin, joka oli naimisissa kreikkalaisen kirjallisuuden professorin, Ivar Heikelin kanssa. Heidän tyttäristään Karin Valborg Heikel syntyi 1899 ja oli naimisissa jääkärieverstiluutnantti Herman Samuel Sundwallin kanssa. Toinen tytär Marita Ingeborg Heikel oli siskoaan kolme vuotta vanhempi ja hänen miehensä oli MOK, VT Arvid Allardt.

Abel Landenin tiukasta liikemiesälystä huolimatta hän oli myös suurenmoinen ihmistuntija. Tästä olkoon osoituksena monissa yhteyksissä kerrottu tarina kansallisrunoilijamme Eino Leinon vekselin lyhennyksistä;

Eino Leinohan ei ollut ainoastaan runoilija vaan myös näytelmäkirjailija ja teatterimieskin. Kesänä eräänä hän - muuan toinen teatterimies kumppaninaan - järjesti Helsingin Seurasaareen ulkoilmanäyttämön. Mutta se menestyi huonosti. Rahaa ei tullut, meni vain.

Silloin Leino ja hänen kumppaninsa laativat vekselin ja kiikuttivat sen Uudenmaan pankkiin, jonka johtaja, Abel Landén, suhtautui ylen ymmärtäväiseti kirjailijoiden ja taiteilijoiden pulmallisiin raha-asioihin. Nytkin hän hyväksyi vekselin. Mutta syksyn tullen Leinon yhtiökumppani siirtyi jonnekin maaseudulle ja poisti vekselin mielestään.

Aikanaan se lankesi ja silloin Leino, joka työskenteli Helsingin Sanomissa, lähetti Eskon, toimituksen juoksupojan, Uudenmaan pankkiin vekseliä uudistamaan. Esko oli niin perehtynyt vekseliasioihin, että tiesi vekselissä tarvittavan asettajankin, ja niin hän huomautti tästä seikasta. Mutta Leino huitaisi vain kädellään, lykkäsi pojalle lyhennysrahat - neljänneksen vekselin määrästä - korot ja tunnusteensa ja väitti, että kyllä se kelpaa yhdelläkin nimellä. Tällaisin eväin Esko asteli pankkiin. hetken kuluttua soi Sanomien puhelin, joku halusi puhua Leinon kanssa. Tämä joku oli pankinjohtaja Landén, ja keskustelu tällainen:

"Hyvä herra Leino, täytyyhän vekselissä olla asettajakin..."

"Tjaah, mutta minä kun en ryhdy hankkimaan ketään toista nimenkirjoittajaa sen häipyneen kumppanin tilalle...Lyhennän vekseliä neljänneksen kerrallaan...niin, ja maksan korot...En, halua vetää tähän juttuun ketään muita..."

"Tarkoitatte, että minun on ryhdyttävä asettajaksi?" "Niin, miten vain herra johtaja suvaitsee..." Ja suvaitsihan Landén. Ällistynyt Esko palasi pankista, vekseli oli uudistettu.

Tämän jälkeen Landén kolmen kuukauden väliajoin soitti - hyvin kohteliaasti - Leinolle ja muistutti heidän pikkuisesta yhteisestä asiastaan. Ja oitis runoilija painui pankkiin lyhennys- ja korkorahoineen, ja vuodessa hän tuon vekselin sitten "tappoikin".

Skotit Pernajassa?

Muutama sata vuotta sitten rälssi- ja aatelissuvuilla oli tapana kehitellä mitä omituisimpia tarinoita sukujensa alkuperästä. Tämä saattoi tulla kyseeseen erityisesti silloin, kun sukua yritettiin saada virallisesti aateloiduksi. Yksi ehkä kaikkein mielikuvituksellisen tarina on peräisin Teit -suvun papereista 1640-luvulta.

Vuoden 1642 toukokuussa pernajalaiset ylimajoitusmestari Nils Boije ja ratsumestari Fabian Berndes antoivat nimittäin Tukholmassa todistuksen 1550-luvun puolivälissä eläneen Lars Matsson Teetin pojanpojanpojan, kapteeni Johan Matsson Teetin aatelisesta sukuperästä. Tämä tapahtui Johanin hakiessa paikkaa tuolloin perustettuun Ruotsin Ritarihuoneeseen.

"Eräs aatelismies Skotlannista, Henning Teet af Perno, palveli Birger jaarlia sinä aikana kuin tämä valloitti Hämeen ja Uudenmaan Ruotsin kruunulle Anno Christi 1250. Sitä kautta hänestä tuli kunnioitettu mies Suomessa ja hän rakensi Pernajan kirkon ja nimitti kirkon ja pitäjän isänsä talon Pärnon mukaan Skotlannissa, hän kantoi (vaakunassaan) punaista Pyhän Andreaksen ristiä valkoisella kentällä ja 1/3 kentästä ristin päällä punainen, jonka sisällä kolme 3 hopeista tähteä sekä päällä peuran pää, jolla tähti sarvien välissä. Hänen poikansa nimi oli Jöns Teett, joka oli Teethomin Håkonin isä"

Tämä teksti on kuvassa näkyvän sukupuun ohessa. Samoin kuvassa näkyy Johan Matsson Teetin ilmoittama suvun vaakuna, jossa on mm. peuranpää. Johan sai kuin saikin aateloinnin nimellä Stierncreutz. Pienemmässä kuvassa on tämän suvun vaakuna.

Lopulta 1880-luvulla kävi ilmi, että Skotlannissa oli todellakin elänyt aikoinaan Tait of Pirn -niminen aatelissuku. Tuon suvun vaakuna muistutti hyvin paljon Pernajan Teetin vaakunaa peuranpäineen kaikkineen. Kurt Antell, joka kirjoitti Pernajan historian 1930-luvulla, kävi kirjeenvaihtoa skotlantilaisen valtioheraldikko Francis Grantin kanssa. Tältä tulleen tiedon mukaan Tait of Pirn -suvun sukupuuta ei ollut enää tallessa ja vanhin sitä käsittelevä asiakirja oli Skotlannin kuninkaan, Robert III:n vuonna 1390 John Taitille antama läänityskirja Pirn -tilalle. Grantin mukaan kyse saattoi olla uuden kuninkaan valtaantulon yhteydessä tehdystä läänityksen uusimisesta, mikä olikin yleinen tapa tuohon aikaan.

Tämä pernajalaisen suurtilallisen ja ikivanhan skottisuvun yhteyden uskottavimpia elementtejä ovat tietysti nimen samankaltaisuus sekä vaakunoiden samankaltaisuus. Hämeen ristiretki tehtiin joko 1238 tai 1239 ja nimenomaan Itä-Uudenmaan kautta. Piispa Henrik, retken johtaja, oli englantilainen, joten mukana on toki voinut olla muitakin saarivaltiosta kotoisin olleita miehiä.

Tätä eksoottista tarinaa vastaan puhuvat kuitenkin eräät vakuuttavat seikat. Kielitieteilijöiden mukaan paikannimi Pernaja on muodostunut suomalaisesta lehmusta tarkoittaneesta sanasta pärnä. Toinen vaihtoehto olisi etunimi Bern tahi Bernhard. Missään tapauksessa Pirn ei voi olla etymylogisesti oikea alkumuoto. Johan Matssonin suvun kantatalon nimi Tetom lienee saanut nimensä muinaisskandin etunimestä Teitr ja alasaksin kielen etunimestä Theit. Tait ei voi olla sen pohjana. Kaiken lisäksi Tetom oli varakas verotalonpoikaistalo, mutta ei aateliskartano. Hännänhuipuksi suvun ehdottomasti tunnetuin jäsen, Kustaa Vaasan luottomies ja kirjuri Jakob Teit ei koskaan maininnut tätä tarinaa. Pernajan harmaakivikirkkokin on nuoremmalta ajalta eli 1300-luvulta, mutta toki sillä on voinut olla puinen edeltäjä.

Vaakuna-yhteneväisyydellekin voi löytää selityksen: Teitit kuuluivat itä-uusimaalaiseen sukuryhmittymään, jossa kolme sukua 1500-1600 -luvuilla käyttivät andreaksenristiä vaakunassaan. Näitä olivat Teitit itse, Creutzit sekä Poitzit. Sukuryhmittymän vanhimmat vaakunatiedot löytyy Poitzeilta vuodelta 1506, jolloin heidän vaakunansa vielä oli nelikenttäinen. Lähtökohta on siis yksinkertaisesti saattanut olla vinoristiaiheinen talonpuumerkki, josta myöhemmin tuli andreaksenristi, sukuryhmittymän vaakuna-aihe. Se, että skotlantilaisella Tait of Pirn -suvulla oli andreaksenristi vaakunassaan ei ollut mikään ihme: Pyhä Andreas (St. Andrew) on Skotlannin suojeluspyhimys ja hänen ristinsä on maan kansallistunnus. Tate- ja Teit-sukujen yhteneväinen kilpikoriste, peuranpää, voi sekin olla todiste plagioinnin puolesta.

Kiitos RR!

Kiskon Lampola ja eräs sukuretki

Kiskon Tieksmäen kylän Lampolan talossa kuili marraskuun lopulla vuonna 1888 isäntä Adolf Fredrik Ahllöf. Hänen leskensä Ulrika Wilhelmina ilmoitti "kaukana asuwille sukulaisille ja ystäwille" tästä ikävästä tapahtumasta sanomalehti Auran maaseutupainoksessa joulukuun neljäntenä päivänä. Adolf Fredrikiä jäivät kaipaamaan Ulrika lisäksi kuusi tytärtä, yksi poika ja vävy. Lähiomaisten joukossa olivat myös hänen siskonsa ja kaksi veljeään.

Vainaja oli tullut Lampolaan Halikosta vuonna 1859. Talon edellinen isäntä Daniel Brandt oli kuollut jo 1850 ja Lampolaa oli hoitanut leskivaimo Gustava Eliasdotter yhdessä lastensa kanssa. Voimia talonpitoon ei ilmeisesti ollut riittävästi ja niinpä omistajuus tässä vanhassa verotalossa vaihtui.

Adolf Fredrik Pettersson Ahllöf, jonka suku myöhemmin suomensi nimensä Lampolaksi, oli itse syntynyt Halikossa toukokuussa 1828. Hänen vanhempansa olivat Petter Johansson ja Maria Andersdotter, jotka olivat poikansa tavoin "siirtolaisia". Piikkiön kihlakuntaan kuuluneen Seppälän verotalon edellinen isäntä Johan Matsson luopui talostaan 1828 niinpä Petteri Mariansa kanssa tuli Halikkoon Someron pitäjästä.

Halikon rippikirjojen mukaan sekä Petteri että Maria olivat syntyneet Perniössä vuosina 1777 ja 1788. Koska he kuitenkin saapuivat Seppälään nimenomaan Halikosta, on katse suunnattava ensin tähän Varsinais-Suomen ja Hämeen rajamailla olevaan laajaan pitäjän. Perheeseen kuului Halikon muuttaneiden luettelon mukaan neljä lasta, joten ensiksi kannattaa käydä läpi kastettujen luetteloita Somerolta.

Sieltä löytyykin helposti Mäkilän talo Talvisillan kylästä. Sen iäkäs lampuoti Jöran Jöransson oli kuollut joulun alla 1820 ja jo hieman aikaisemmin oli taloon kaivattu nuorempaa väkeä viljelemään sen tiluksia. Apu oli sitten löytynyt Perniöstä, mistä tuolloin reilun 40 vuoden ikäinen Petter Johansson muutti Talvisillan kylään vaimonsa kera. Seuraava tehtävä onkin katsastaa sekä Halikon että Someron rippikirjoissa mainittu Petterin syntymäpäivä Perniön kastettujen luettelosta.

Nopeasti löytyykin tieto Knaapilassa syntyneestä pojasta, jonka vanhemmat olivat Johan Abramsson ja Maria Johansdotter. Rippikirjaa selaamalla heidät löytää Knaapilan Uudentalon isäntäparina. Petterillä oli vuosien 1782-1789 rippikirjan mukaan kolme sisarusta eli veli Johan ja siskot Maria sekä Lisa. Perheessä asui vielä ajanjakson alussa "isoäiti" Maria Michelsdotter, joka kuitenkin kuolee kesällä 1782.

Petterin vanhemmat Johan ja Maria oli vihitty syksyllä 1763 ja vihittyjen luettelon mukaan morsian oli kotoisin Finbyn kylästä. Johan oli vastaavasti syntynyt Kuustonpyölin talossa Abraham Sigfredssonin ja Maria Michelsdotterin eli tuon edellä mainitun isoäidin vanhimpana lapsena vuonna 1735. Abraham Sigfredsson kuoli 1750-luvun alussa ja Maria meni toiseen avioon Finbyssä renkinä olleen Henrik Erikssonin kanssa. Hieman tämän jälkeen oli vuorossa perheen muutto Knaapilan Uusitaloon. Aluksi isännyyttä näkyisi hoitaneen Henrik, mutta melko pian nuoruutensa voimissa ollut Johan Abramsson on ottanut ohjat käsiinsä.

Jos sukelletaan vieläkin kauemmas historian hämärään, kertovat kirjalliset dokumentit Marian olleen Kuustonpyölin tytär ja hänen vanhempiensa olleen Michel Henriksson sekä Maria Eriksdotter. Kuhmisista tulleen Marian ja Kuustonpyölin Michelin häitä vietettiin lokakuussa 1708. Mikäli Abraham Sigfredsson oli kotoisin Perniöstä, on hänen syntyperänsä Suomenkylässä. Siellä asuneet Sigfred Matsson ja Maria Henriksdotter olivat saaneet toisensa
ennen vuotta 1690 ja Abrahamille olikin useita sisaruksia.

Näin oheisen kuolinilmoituksen vainajasta on päästy lähes 200 vuotta taaksepäin. Vuodesta 1888 eteenpäin Kiskon Lampolassa asuivat Adolf Fredrik perilliset. Tila sijaitsee Tieksmäen tien varrella, noin seitsemisen kilometriä Kiskon kirkolta. Vuoden 1963 Suuri maatilakirja tiesi kertoa, että tiluksien kokonaispinta-ala oli lähes 300 hehtaaria. Tuolloin käytössä ollut hirsinen päärakennus oli Adolf Fredrik Ahllöfin rakentama ja vuodelta 1861. Kuva on vuodelta 1931 ja tuon vuoden Suuresta maatilakirjasta.

Kirkkoherra Bergroth Pöytyältä

Suodenniemellä syntyi kesäkuussa 1814 poika Mouhijären pitäjänapulaisena tuolloin toimineen Fredrik Efraim Bergrothin ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Ida Katarina Dahlin perheeseen. Nimekseen tämä perheensä viides lapsi Viktor Adrian. Kolmisen vuotta myöhemmin syntyi vielä pikkuveli Emil Ferdinand. Viktor ollessa noin kahdeksan vuoden iässä, sai isä Fredrik nimityksen Punkalaitumen kirkkoherraksi.

Fredrik Bergorth oli itsekin kirkkoherran poika. Hän oli nimittäin syntynyt Taivassalossa, missä hänen oma isänsä Henrik Johan B. oli tuolloin pitäjänapulaisena. Myöhemmin Henrik Johanista tuli Säkylän ja sittemmin Ikaalisten kirkkoherra sekä sotarovasti. Suvun pappisperinteet ulottuvat vielä yhden sukupolven taaksepäin. Henrik Johanin isä oli nimeltään Henrik ja hän oli syntynyt Länsi-Uudenmaan Nummen Näkkilän kylän Heeran talossa isovihan aikaan 1717. Nummen vuosien 1729-34 rippikirjassa mainitaan myös ensimmäisen kerran sukunimi Bergroth, tosin muodossa Bergroot.

Henrik oli naimisissa Margareta Kristina Tolletin kanssa ja he asuivat lopulta Pirkkalan kappalaisen puustellissa. Henrik oli tullut Pirkkalaan jo 1739 pitäjänapulaiseksi ja kappalainen hänestä tuli 1755. Hänen vanhempansa olivat Heeran isäntä Mats Matsson ja tämän ensimmäinen puoliso Kaisa Eriksdotter.
Suodenniemellä 1814 syntynyt Viktor Adrian lähti opintielle 14 vuoden iässä ja tuolloin suuntana oli Porin triviaalikoulu. Käytyään sitä kaksi vuotta hän siirtyi Turun lukioon kolmeksi vuodeksi päästen ylioppilaaksi Helsingissä syksyllä 1833. Papiksi vihkiminen seurasi joulun alla 1836 ja tämän jälkeen Viktor Adrian työskenteli pappina Kirkkonummella, Huittisissa ja Alastarolla. Vuonna 1844 tuomiokapituli nimitti hänet Lavian kappalaiseksi ja paria vuotta myöhemmin varapastoriksi.

Vakinaisempaan virkaan Viktor pääsi vihdoin 1859, kun hänestä tuli Varsinais-Suomessa sijaitsevan Pöytyän kirkkoherra. Muutaman vuoden moitteettoman virkauran jälkeen seurasi nimitys rovastiksi ja lopulta lääninrovastiksi. Tästä virasta hän erosi 1872 ja neljä vuotta myöhemmin, tammikuun lopulla 1876 Viktor Adrian Bergroth kuoli vaikean sairauden murtamana. Häntä jäivät kaipaamaan puoliso Selma Katarina Hornborh ja peräti kymmenen lasta. Selma oli lähes 40 vuotta miehensä kuoleman jälkeen kuollen vasta 1912.
Viktor Adrian, Selma Katarina ja heidän poikansa Elis Mikael on haudattu Pöytyän nykyisen kirkon vieressä levittäytyvälle vanhan kirkon hautausmaalle. Tätä hautausmaata ympäröi 1600-luvulta peräisin oleva hirsinen, hyvin massiivinen aitarakenne. Kyseessä oleva vanha kirkko rakennettiin joskus 1400-luvulla ja purettiin 1790-luvulla nykyisen kirkon valmistuttua. Vanhan kirkon sakaristosta otettiin kiven vuonna 1805 rakennettuun seurakunnan pappilaan, joka nykyisin toimii kotiseutumuseona kesäsunnuntaisin.


Käsittelemättä on vielä Viktorin puolison, Selma Katarinan sukuperä. Hän oli syntynyt Alastarolla, lähellä Loimaata sekä tietysti Pöytyääkin. Isä Anders Johan Hornborg oli tuolloin kappalaisena tässä Loimaan kappeliseurakunnassa, kunnes 1835 sai nimityksen Karkun kirkkoherraksi. Äiti Katarina Corpolander oli Noormarkun kappalaisen, Elias Daniel C:n tytär. Tämän suvun juuret olivat Loimaalla, missä eräs kornetti Johan Corpolander kuoli vuonna 1760. Johan oli naimisissa Säkylän kappalaisena 1710-20 -luvuilla olleen Henrik Laihianderin tyttären, Katarinan kanssa. Tämän Katarinan äiti oli myöskin sukujuuriltaan loimaalainen, nimittäin pappissukuinen Maria Rungia. Tämän suvun tunnetuin jäsen lienee Maria kaukainen esisetä, Keminmaan muumio Nicolaus Rungius.

Tämä pieni, osin sekavakin esimerkki osoittanee niitä moninaisia sukuyhteyksiä, mitä suomalaisten pappissukujen välillä vallitsi. Samantapaisia ja osin vieläkin voimakkaampia siteitä oli mm. Pohjanmaalla ja näistä aineksista Genealogia Sursillianan alkuperäinen kokoaja, Turun piispa Johannes Terserus sai innoituksensa tutkia lähemmin suomalaisen pappisväen keskinäisiä sukulaisuuksia.

Herra Willde Orijärveltä

Kiskon Orijärven kaivoksen "inspektorina" oli 1820-luvun puolivälistä lähtien Lohjalla 1798 syntynyt Johan Adolf Willde. Hänen vanhempansa olivat myöhemmin Inkoon Bredsissä asunut ratsumestari Johan Nils Willde ja vaimonsa Margareta Woivalen. Isänpuoleiset isovanhemmat puolestaan olivat Saaren kartanon tallimestari Johan Nils Wilde ja Magdalena Oldenburg. Magdalena Woivalenin isä Jakob Johan W. omisti Nummen pitäjässä sijainneen Kovelan kartanon ja hänellä oli äitinsä Magdalena Gjösin kautta aatelisia sukujuuria. Jakob Johanin puoliso, Magdalenan äiti oli Uudenmaan jalkaväkirykmentin kapteenin, Gustav Stormerin tytär Eva Katarina.

Johan Adolf tuli siis Orijärvelle joskus 1820-luvun alkupuoliskolla ja 1825 hän avioitui Anna Elisabet Grönroosin kanssa. Ruukki- ja kaivosmaisemat olivat tuttuja Annalle jo lapsuudesta, sillä hänen isänsä Johan Henrik G. oli inspektori Orijärven lähellä sijainneella Kärkelän kuparihytillä.

Johan Adolf Willdellä ja Anna Elisabet Grönroosilla ei ollut lainkaan lapsia ja lähes 35 vuoden avioliitto päättyi inspektori Willden kuolemaan talvella 1859. Syynä ei oli muitakin kiskolaisia tuona vuonna niittänyt vesitauti. Tässä aikoinaan aina kuolemaan johtaneessa taudissa nestettä kertyy vatsaonteloon, keuhkopussiin, sydänpussiin ja ylipäätänsä kaikkiin ihmisen ruumiin onteloihin. Sen syynä voi olla sydänvika tai munuaissairaus.

Willden huomatessa, mikä hänen kohtalonsa tuli olemaan, laati hän jo pahasti sairaana testamentin lokakuussa 1858. Testamentin on seitsemän eri kohtaa, jotka tulisivat saamaan varoja tekijän kuoltua. Näistä ensimmäisenä mainitaan Orijärven kaivokset köyhäinhuolto, joille luvataan 100 ruplaa. Seuraavaksi Kiskon emäseurakunnan köyhille annetaan 50 ruplaa ja kolmanneksi kirjanpitäjä Carl Wilhelm Laxille peräti 400 ruplaa. Herra Laxista, joka oli kotoisin Pohjan pitäjästä, tuli itseasiassa Willden seuraaja ruukkitarkastajana.

Neljäs testamentista hyötyvä oli Erika Wilhelmina Tegelsten, Karjalohjalla 1830 syntynyt nuori rouva, joka ilmeisesti oli asunut Willden pariskunnan luona vuodesta 1854 lähtien. Erikan vanhemmat olivat Kärkelän sahuri Gustaf T. ja vaimonsa Ulrika Winter. Sahuri Gustafin äiti Lovisa oli sitten Anna Grönroosin äidin, Maria Elisabetin Koskin sisar.

Viidentenä testamentissa muistetaan insinööri Carl Melleriä, jolle Willde lupaa tärkeimmät työvälineensä kallisarvoisine "instrumenttipöytineen". Kuudes edunsaaja on taloudenhoitaja, "husan" Maja Stina Flinck saa 25 ruplaa korvauksena Johan Adolfin sairaanhoidosta neljän vuoden ajalta. Maja Stina oli kaivoksen tallirenkinä toimineen Henrik Flink ja Maja Lisa Johansdotterin tytär, joka oli Willden kuollessa 22 vuoden ikäinen.

Lopuksi Johan Adolf testamenttaa vaimolleen lopun omaisuutensa tämän elinajaksi. Vapaasta tahdostaan tehdyn asiakirjan herra Willde allekirjoitti Orijärven kaivoksella lokakuun 26. päivä vuonna 1858. Paikalla olivat todistajina herrat Lauren ja Grönberg. Kirjurin virkaa toimitti herra Nordling. Viimeisenä niittinä testamentin pätevyydelle se julkaistiin kolme kertaa Finlands Allmänna Tidning -sanomalehdessä alkuvuodesta 1859.