Juhan suku-uutiset

Tukholman saksalaisessa seurakunnassa vuonna 1706 kastettu kultasepän poika Johan Jakob Kijk tuli Turkuun 1720-luvun puolivälissä. Aluksi hän oli mm. Hans Schelen kaupassa kirjanpitäjänä, mutta kyvykkäänä miehenä hän oli itsekin kauppias jo 1730. Vähitellen hän hankki omistukseensa laiva-, tehdas- ja sahaosuuksia. Vuoden 1738 paikkeilla hän vuokrasi muutaman turkulaisen porvarin kanssa Teijon ja Kirjakkalan ruukit Perniön pitäjästä. Vii si vuotta myöhemmin Kijk osti ruukit itselleen asettuen itse Teijolle ruukinpatruunaksi. Vuorineuvos hänestä tuli 1763. Naimisiin Johan Jacob Kijk ehti peräti kolmesti. Vaimot olivat järjestyksessä Hedvig Schultz, Kristina Bladh ja Katarina Elisabet Grubb. Johan Jacob Kijk kuoli Teijon ruukilla helmikuun kolmantena päivänä vuonna 1777. Teijon ruukkiseurakunnan haudattujen luettelon mukaan Kijk sai viimeisen leposijan Perniön kirkosta saman kuun 24. päivänä. Itseasiassa Kijk oli lunastanut Turun Tuomiokirkosta aikoinaan Munck af Fulkila -suvulle kuulune

Esimerkiksi Juha Sinivaaran nettisivuillaan esittelemä aateloitu Giös -suku oli kotoisin nykyisen Raaseporin kaupungin, entisen Pohjan pitäjän Nygårdin tilalta. Tilan alkuperäinen nimi oli Skitinbäck päärakennuksen takana virranneen pienen puropahasen mukaan. Luultavasti elokuussa 1444 aateloidun suvun myöhemmät herrat eivät katsoneet hyvällä tätä rahvaanomaista nimeä. Niinpä kartano sai uuden, täysin neutraalin nimen Nygård. Kun kuningas Kristoffer antoi Jösse Olofinpojalle rälssikirjeen Tukholmassa 1444, mainittiin samalla miehen omistukset. Näin tuo Skitinbäckin tilan voidaan sanoa olleen olemassa jo lähes 600 vuoden ajan. Nykyisen päärakennuksen etupuolen pihamaalla on kivirivi, joka luultavasti on jäänne jostain varhemmasta rakennuksesta. Kivien muoto ja koko viittavat tämän olleen rakennetun ennen 1700-lukua. Saman vuosisadan alussa katosivat Giös -sukuiset omistajat Skitinbäckiltä. Heidän jälkeensä talo oli lampuotien hallussa jaettuna useampaan eri osaan. Vasta vuosisadan lopu

Professori Jaakko Oskar Forsman syntyi kirkkoherra Georg Jakob F:n ja Anna Lovisa Ebelingin perheeseen Vähäkyrössä heinäkuun lopulla 1839. Hänet lähetettiin jo varhain opintielle ja 1857 Jaakko kirjoitti itsensä ylioppilaaksi Vaasan lukiosta. Myöhemmin hän valmistui filosofian maisteriksi, molempien oikeuksien kandidaatiksi sekä molempien oikeuksien lisensiaatiksi ja tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa "Pakkotilasta kriminaalioikeudessa" oli ensimmäinen suomenkieliseksi tehty oikeustieteen väitöskirja. Laajoja opintojaan Forsman täydensi opintomatkoilla Berliiniin, Dresdeniin ja Leipzigiin vuosina 1878-79 sekä 1881. Forsman oli Helsingin yliopiston lainopin tiedekunnan vt. suomen kielen ylimääräisenä professorina 1869-1878, rikosoikeuden ja oikeushistorian professorina 1879-1899 sekä siviilioikeuden ja roomalais en oikeuden vt. professorina useaan eri otteeseen. Hän toimi yliopiston vararehtorina vuosina 1892-1899 ja vt. rehtorina 1896-1899. Forsman oli papiston edustajana mukan

Suomalaisen lehdistön yksi parhaimmista piirteistä on aina ollut avoimen keskustelun salliminen. Niinpä vuonna 1890 Aura -sanomalehdessä julkaistu poleemin uutispätkä sai jonkun suomusjärveläisen tarttumaan kynään ja antamaan tiukkaa palautetta. Tämä Aura -lehdessä muutama viikko myöhemmin ilmestynyt vastine toiminee mukavana kuvastimena maaseutupitäjien elämänmenosta. Suomusjärvellä ei ollut teollisuutta eikä rautaruukkejakaan. Väki eli maataloudesta ja huvit olivat vaatimattomia. Tekstistä huokuu syvä kunnioitus omaa pitäjää kohtaan sekä hyväntahtoinen ymmärtämys alkuperäisen uutisen lähettäjää kohtaan. " Sanomalehdistä, erittäinkin maaseutulehdistä owat maaseutukirjoitukset näihin aikoihin anastaneet kenties liiankin paljon tilaa. Kumminkin woidaan niissä käsitellä helpommasti kunnallisia asioita; woidaan tuoda ilmi paheet, puutteet, josta woi olla seurauksena niiden häwiäiminen; woidaan myöskin mainita ansiot, jotka kenties hywänä esimerkkinä waikuttawat muuallekin. Mutta kirj

Olut on makea ja terweellinen juoma, ja suuremmassa arvossa pidettäwä, kuin wiina. Olut wahvistaa ruumiin, ja on tarpeellinen talonpojalle, joka kaiken wiikoa käypi kowassa työssä. Lasi hywää olutta wirwoittaa watsan, ja andaa uutta woimaa työhön, mutta wiina tekee huonommaksi. Olut on ruumiille eineeksi, mutta wiina wahingoksi, sillä waikka se wähän aikaa rohkaisee mielen, niin ei se kuitengan anna woima. Parhain näkyy oluen hyödyllisyys kowassa pakkaisessa. Jos silloin juopi lasin eli kaksi kylmää olutta, niin tunduu kohta, kuinga se lämmittää ja wahwistaa, että woipi kärsiä wilun, mutta jälestäpäin paleldaa sen pahemmasti. Olut on siis hywä juoma kaikille, mutta erinomattain työmiehelle, ja olisi parembi, että wiinan poltto heitettäisi waldaan, ja siihen siaan tehtäisi enämmin olutta. Siitä ei ole kellekän pahaa, mutta wiinasta tulee paljo pahennusta. Koska wieras tulee tupaan, niin taritaan ryyppy wiinaa, mutta olut on kauniimbi pöydän päässä. Siitä on talolle aina kunnia, mutta wi

Tammisaaren kaupungissa toimi 1800-luvun loppupuoliskolla leipurina Pohjan pitäjässä syntynyt Berndt Wilhelm Tallqvist. Hän oli mennyt naimisiin tammisaarelaisen puusepän tyttären, Sofia Finnbergin kanssa. Tästä Länsi-Uudenmaan täysin ruotsinkielisestä kaupungista Berndt Wilhelm lähti samaan toimeen 1898 Honkajoelle ja vuotta myöhemmin Kurikkaan. Berndt Wilhelm Tallqvistin aikuisikään ehtineistä veljistä vanhin oli Karl Julius, josta tuli Pohjan pitäjän Backbodan lampuoti. Berndtiä nuorempi Gustaf Sigfrid oli taasen Pohjan Smedsvikissä torpparina. Berndt Wilhelmin ja Sofia Vilhelmina Finnbergin lapsista Georg Vilhelm syntyi Tammisaaressa marraskuussa 1890. Hän kävi kansakoulun ja lisäksi käsityöyhdistyksen iltakoulun. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin oli leipurina, kunnes liittyi vapaaehtoisena Jääkäripataljoona 27:n ensimmäiseen komppaniaan marraskuussa 1915. Tämä komppania sai koulutuksensa Saksassa ja nuori Tallqvist otti osaa itärintaman taisteluihin Missejoella, Riianlahdella sekä

Vanhoja venäläisiä pilakuvia vallankumouksen ajoilta! Kuvat kirjasta "Istoria Grazhdanskoi Voini V SSSR - Tom 1, Podgotovka Velikoi Proletarskoi Pevolutsii " Tekijä(t): Stalin, Gorky (Maxim Gorki), Molotov, Kirov, Zhdanov, Voroshilov

Helmikuun seitsemäntenä päivänä 1873 ilmestyi Porin poliisivirastoon keski-ikäinen mies, joka sanoi olevansa entinen sotilas Taavetti Vilhelm Skön. Poliiseille hän teki seuraavan tunnustuksen; " Kuleksiwaa elämää pidettyänsä oli hän talwella palwellut Marttilan talossa Wesilahden pitäjässä, josta hän oli karannut yöllä helmikuun ensimmäistä päivää wasten ja tullut kolmantena päiwänä Tyrwäälle. Juotuansa siellä illalla eräässä kapakassa kirkonkylässä, läksi hän menemään eteenpäin ja tapasi Vammaskosken sillalla kymmenwuotiaan kerjäläispojan, joka tuli laulellen kuutamolla ja rupesi tekemään pilkkaa juopuneelle miehelle. Wihastuen lapsen pilaan ja lumipalloihin, karkasi hän hurjistuneena pojan niskaan ja heitti tämän kuohuwaan koskeen, joka omakseen wei wiattoman saaliinsa. Wieraan silmä ei sitä nähnyt, mutta omantunnon ääni poisti pian wiinan huurut. Murhaaja riensi pois, mutta ei saanut missäkään rauhaa, kunnes hän tuli tänne (Poriin) rukoilemaan rangaistuksen sowitusta. Hän o

Kirkkonummen Vårnäsin rusthollissa huhtikuun 27. päivä vuonna 1870 syntynyt Anna Lovisa Vilhelmina Warelius menetti isänsä Wilhelm Ferdinandin ollessaan noin kahden vanha. Wilhelm Ferdinand oli tullut Vårnäsiin Brenner -sukuisten omistajien jälkeen. Hänellä oli takanaan lyhyt opiskelu Helsingin yliopistossa, mutta sieltä Wilhelm oli tullut erotetuksi huonon käytöksen takia. Oltuaan vain muutaman vuoden mainitun kirkkonummelaisen suurtilan isäntänä, hän menehtyi hukkumalla onnettomuudessa. Wilhelmin vaimo, Annan äiti Vivika Lovisa Elmgre n oli kotoisin Marttilan pitäjästä, Lounais-Suomesta. Vivika oli ollut aiemmin naimisissa turkulaisen kauppiaan, Ernst Branderin kanssa. Ernstin kuoltua tämä Marttilan silloisen kirkkoherran tytär nai Wareliuksen. Kun toinenkin puoliso Vivikan viereltä oli kuollut ennen aikojaan, meni hän naimisiin kapteeni Stepan Ivanovitsch Aldadanoffin kanssa. Tämä liitto päättyi Vivikan kuolemaan helmikuun lopulla 1889. Koska lain edessä Anna Lovisa Vilhelmina oli

Rengon Ahoisten Ollilan puustellin lampuotina oli 1790-luvun alkuvuosina muuan Erik Johansson, joka oli naimisissa Muurilan kylän Anttilan talon tyttären, Eevan kanssa. Heille ehti syntyä kaksi lasta, Johanna ja Anders, ennen kuin isä Erik menehtyi vain 33 vuoden iässä kuumeeseen ja kouristuksiin. Leskivaimo Eeva avioitui muutaman vuoden päästä Muurilan Jokiniemen torpparin, Israel Erikssonin kanssa. Tästä liitosta syntyivät lapset Maria ja Gustaf. Vuonna 1793 syntynyt tytär Johanna lähti kotoaan tien päälle ja oli 1835 päätynyt kamaripiiaksi Porin kaupunkiin. Siellä hän meni maaliskuun viidentenä päivänä kyseistä vuotta naimisiin porvarileski Daniel Tortbergin kanssa. Daniel vanhemmat olivat rusthollari ja porvari Jacob T. sekä tämän ensimmäinen vaimo Caisa Nervander. Daniel ja Johanna elivät Porissa lapsettomana pariskuntana, kunnes mies vuoden 1850 kesäkuussa menehtyi vesitautiin. Johanna ei mennyt koskaan uudestaan naimisiin. Vaikka hänen isänsä oli kuollut nuorellä iällä ja elämän

Marttilan pitäjän Palaisten kylän Paltan l. Penttilän rusthollin isäntänä 1810-luvulla oli muuan Juho Antinpoika, joka oli syntynyt samassa talossa vuonna 1757. Hänen sukunsa oli ottanut autioksi jääneen Penttilän viljelykseen vuoden 1655 paikkeilla. Juho oli saman suvun kuudetta polvea talossa ja hallitsi sitä perikunnan lukuun. Penttilän talo mainitaan jo ensimmäisessä säilyneessä maakirjassa vuodelta 1540 ja noin 200 vuotta myöhemmin tila jaettiin kahtia. Kantatilalle jäi maakirjanumero yksi ja se sai toisintonimen Paltta. Kakkostalon nimeksi tuli myös Penttilä, mutta se tunnettiin paremmin n imellä Martti. Juho Antinpoika meni kypsässä iässä vuonna 1795 naimisiin Leena Juhontyttären kanssa, joka oli kotoisin Kosken Tl Iso-Sorvaston Mattilasta. Ikäeroa pariskunnalla oli lähes neljännesvuosisata, mutta se ei tahtia haitannut. Nuorimman lapsensa syntyessä isä Juho läheni jo kuuttakymmentä ja tätä ennen perheeseen oli ilmaantunut seitsemän pienokaista. Rusthollari Juho Antinpoika kuoli

Auran hautausmaalla lepää ratamestari Jakob Blässar, joka oli kotoisin Pedersön Edsevön kylän Blässarin talosta. Vaikka hautakivi antaa hänen syntymäajakseen huhtikuun 14. päivän vuonna 1847, hän tosiasiassa syntyi vasta seuraavana päivänä. On tyypillistä, että vanhemmissa rippikirjoista kaste- ja syntymäpäivä ovat menneet sekaisin. Jakobin vanhemmat olivat Hans Jakobsson B. ja Anna Andersdotter Tarvonen. Hansin isä Jakob Rådmans oli tullut kotivävyksi Blässarin taloon naituaan edellisen isännän tyttären vuoden 1783 viimeisinä päivinä. Anna Tarvosen sukujuuret löytyvät Ähtävän pitäjän Lappforssin kylästä, josta ne edelleen jatkuvat Tarvosen suvun kautta Evijärven suuntaan. Eräiltä osin ratamestari Jakobin sukujuuria voidaan seurata aina 1500-luvulle saakka. Vaimonsa Maria Liisa Juhontytär Punsarin Jakob löysi Tampereen kaupungista, missä pariskunta myös vihittiin marraskuussa 1873. Myös morsian oli kotoisin Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikkoseuduilta, Ähtävän Ytteressen Punsarin tal

Lohjan Roution rusthollista lähteneeseen Rautell -sukuun, tosin äärimmäisen kaukaiseen haaraan, kuului myös suomenruotsalainen näytelmäkirjailija Gustaf von Numers. Hän syntyi Maksamaalla maaliskuussa 1848 Lorentz August N:n ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Johanna Gustava Malinin ensimmäisenä sekä ainoana poikana. Johanna menehtyi jo seuraavana vuonna ja 1850 Lorentz August nai tämän sisaren, Serafia Lovisa Malinin. Lorentz oli majurin poika ja hän itsekin oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen armeijan palveluksessa ottaen eron junkkarin arvolla vuonna 1842. Tämän jälkeen Lorentz August oli tilanomistajana Ulvilan Koivistossa, Vähänkyrön Kolkissa ja lopulta Maksamaan Åminneborgissa. Maksamaalla hän myös kuoli toukokuussa 1868 jättäen poika Gustafille merkittävän omaisuuden. Isän tarkoitus lienee ollut, että poika olisi jatkanut opintojaan yliopistossa ja Gustaf muuttikin Helsinkiin. Opinnot saivat jäädä toiselle sijalle, kun nuori von Numers keskittyi matkustelemaan Ruotsissa ja Norjassa.

Venetsian kaupungissa alkoi eräs nainen, jonka nimeä ei tiedetä, noin vuoden 1540 paikkeilla käyttää "fazzolettoa" eikä kauan kestänyt, kun hänen tapaansa seurattiin koko Italiassa. Tämä nenäliina yleistyi sitten Alppien Ranskan puoleisessa osassa, jossa sekä herrat että naiset silloisen kuninkaan, Henrik Toisen hovissa oppivat sitä käyttämään. Tuohon aikaan kyse oli ylellisyystuotteesta ja liinoja valmistivat vain parhaimmat kutomatehtaat. Nenäliinat koristeltiin lisäksi mitä kauneimmilla koruompeleilla. Kuningas Henrik kolmannen aikana alkoi levitä tapa kastella liina hajuvedellä. Saksan alueella liinojen käyttö levisi joskus 1580 ja silloinkin vain ruhtinaallisen ja ylhäisen väen keskuuteen. Aina valppaat lakimiehet keksivät oitis markkinaraon ja 1595 Dresdenissä annettiin nenäliinan kieltävä laki. Syynä oli sen liian ylellisyys, joka ei sopinut Lutherin hartaaseen protestanttisuuteen. Jälkimaailman korvissa tuntuu oudolta kuulla siitä, että nenäliinan käyttö Ranskassa tun

Aulis Ojan pienessä historiakirjasessa "Kosken T.L. seurakunta 1647-1947" esitellään tämän Marttilan kappeliseurakunnan pappismiehiä laajalti. Mukana on myös Henrik Hammaren, joka ennen Koskelle Tl tuloaan oli ollut Liedon kirkkoherran apulaisena ja Euran kappelin saarnaajana. Kosken Tl kappalaiseksi hänet nimitettiin vuonna 1780. Henrikin puoliso oli "jalosukuinen" Sara Catarina Bäck (i Finland), joka oli kotoisin Lokalahdelta. Pariskunnalla oli lapset Johan Re inhold, Carl Henrik ja Anna Sofia. Lapsista kaksi nuorinta kuoli jo la psena. Poika Johan Reinhold Hammarenista tuli Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimaan komppanian katselmuskirjuri. Hän meni naimisiin loimaalaisen Ebba Renata Ekmanin kanssa ja asettui asumaan vaimon kotipitäjän Seppälän kylään. Siellä perheeseen syntyi peräti 10 lasta vuosien 1808-1826 välillä. Perheen vuonna 1816 syntynyt poika sai isänsä etunimet Johan Reinhold. Juniori lähti Turun katedraalikouluun, josta tutkinnon suoritettuaan siir

Eräs esiäitini on rouva Hebla, joka avioitui Espoon Gumbölessä vuonna 1665 esi-isäni Henrik Persson Brennerin kanssa. He asuivat Gumbölessä, kunnes Henrik luovutti talon pojalleen Nilsille vuonna 1694. Tämä ei saanut kuitenkaan taloa yksin omakseen, vaan hän omisti sen edelleen yhdessä isänsä ja Karl-veljensä sekä Anna-sisarensa aviomiehen Johan Hagertin kanssa. Osakkaat myivät sen yhdessä 1697 Henrikin siskon Karinin pojalle Henrik Gabrielinpoika Pernoviukselle. Samaan aikaan Henrik ja Hebla muuttivat Nummen Hyrsylän kylän Lonkalan rustholliin. Pariskunnalla oli kaksi lasta Nils ja Maria. Vanhemmat ja ainakin Maria muuttivat Nummen Hyrsylän Lonkalaan noin vuonna 1694, jolloin Gumböle luovutettiin Nilsille ja Maria-tytär meni naimisiin. Nils tuli Lonkalaan vasta vuoden 1697 jälkeen. Rippikirjojen perusteella Lonkalan isäntäparina 1695 olivat Henrik Persson Brenner ja Hebla Carlsdotter. Henrikille tämä avioliitto oli toinen. Henrikin sukujuuret ovat melko hyvin selvillä, kun taas Hebla

Ensimmäinen surusanoma, jonka vuonna 1889 Tuonen vainioilta saimme, oli Anders Swedbergin kuolema. Tässä itseoppineessa miehessä kadotti isänmaa uutteran, rehellisen työmiehen, kansan valistuksen miehen parhaasta merkityksestä. Swedberg oli syntynyt vuonna 1832 Munsalassa Pohjanmaalla talonpoikaisista vanhemmista. Kotonaan, jossa viljeltiin paljon lukemista, poika oppi lukemaan, kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, ja nuorukaisena Anders hankki itselleen kirjallisuutta, jota ahkerasti lueskeli, pitäen kuitenkin päätyönään maanmiehen tehtäviä. Mutta kun vuonna 1856 Munsalaan perustettiin kiertokoulu, pyrki ja otettiin Swedberg siihen opettajaksi, eikä sopivampaa opettajaa voitu saadakkaan. Kylästä toiseen muuttaen Anders sitten puuhasi pitäjäläistensä lasten opetuksessa viisi vuotta, kunnes kiertokoulu vuonna 1861 lakkautettiin. Mutta jo seuraavana vuonna avasi Swedberg Munsalassa yksityisen korkeamman kansakoulun Pohjanmaan ruotsinkieliselle väestölle. Tämä koulu, jota valtio apurahalla

Jonkin matkan päässä Metolan kylästä Kiskon Kirkkojärvelle päin on sijainnut jo vuosisatoja Sillanpään talo. Nimensä se on todennäköisesti saanut siitä, että talon tontti on pienen Metolanjoen ylittävän sillan läheisyydessä. Sillanpää on aikoinaan ollut ns. yksinäistalon kylä ja esimerkiksi rippikirjoissa se mainitaan erillisenä kylänä. Ensimmäinen seuraamani Sillanpään isäntä oli Josef Sigfredsson, joka oli naimisissa Margaretan kanssa. Heidän poikansa Michel syntyi vuonna 1694. Kiskon säilyneet rippikirjat alkavat vasta vuodesta 1735 ja niitä tutkimalla äiti Margaretan syntymävuosi on luultavasti 1647. Koska Margareta olisi täten ollut jo 47 vuoden ikäinen Michelin syntyessä, hän lienee ollut loppujen lopuksi äitipuoli. Michel oli naimisissa Ylettylän Karan rusthollarin tyttären, Lisan kanssa. Avioliitosta oli useita lapsia, joista esikoispoika Johan jatkoi talon pitoa isänsä jälkeen vuodesta 1750 eteenpäin. Johan kuitenkin kuoli jo nelisen vuotta myöhemmin ja hänen vaimonsa, Kaukuri

Vuoden 1888 syksyllä valmistui ensimmäinen suomalainen kirkko Siperiaan. Se sijaitsi Werchne Sujetukissa, Itä-Siperian alueella. Paikka sai kyseenalaisen kunnian toimia tsaarin ajan Venäjän rangaistussiirtolana. Kirkko oli puusta ja ulkoa siniseksi maalattu. Tornin k atto oli rautalevyillä päällystetty. Rakennuksen pituus oli noin 71, leveys 29 ja korkeus 20 jalkaa, kun taas torni kohoi 84 jalan korkeuteen. Sisällä kirkossa oli 22 penkkiä nojalaudalla selkää vasten ja pulpetilla kirjoille. Noin seitsemän jalan urkuparvi oli tehty pääoven yläpuolelle. Sisustuksen sanottiin olevan soman ja mukavan. Puutyö oli tehty huolellisesti viimeistelleen. Lisäksi kaikki oli maalattu. Käytävien yllä riippui neljä kruunua, joissa kussakin oli 25 kynttilää. Sivuseinillä valaistusta täydensi 12 kynttilänpidintä, joissa oli paikka kahdelle kynttilälle. Lämpöä Siperian kylmyyteen toi kaksi lämmitysuunia. Kirkko tuli maksamaan hieman yli 3000 silloista markkaa, joka ei runsaat sata vuotta sitten ollut kov

Finlands Allmänna Tidning -lehden lokakuun numeroissa vuodelta 1899 löytyi yllättäen eräs sukuselvitys. Tämä tapaus liittyy edesmenneen naimattoman rouvan, Erika Sofia Grönroosin suullisesti tekemään testamenttiin, jonka esitti Turun raastuvanoikeudelle vahtimestari Anders Oskar Ståhlström heinäkuun 26. päivänä em. vuotta. Andersin mukaan Erika Sofia oli jo kymmenen vuotta aiemmin sanonut, että hänen kuolemansa jälkeen Ståhlströmin pitäisi hoitaa hänen hautauksensa sekä omaisuutensa jako. Grönroos määräsi testamentissaan annettavaksi Turun köyhäinhuollolle 200 markkaa minkä lisäksi sekä kaupungin vapaaehtoinen palokunta että kuuromykkäin koulu saivat samansuuruinen rahamäärän. Kaiken muun irtaimiston ja omaisuutensa Erika antoi Ståhlströmin perheelle. Lisäksi Erika toivoi tulevansa haudatuksi samaan hautaan vanhempiensa kanssa. Kiveen tuli kaivertaan vain teksti "jungfru Erika G." Kun Erika Sofia Grönroos sitten heinäkuun kahdeksantena päivänä vuonna 1899 oli kuollut, joutui