Laguksen vävyt - osa yksi

Iisalmen kirkkoherran, rovasti Johan Lorenz Laguksen neljä vävyä muodostivat merkillisen seurueen. He kaikki olivat nimittäin mukana, kun 1800-luvun lopulla puuhattiin puhelinta seurakunnan asujaimille. Rovasti Lagus ei itse ehtinyt koskaan nähdä tätä tulevaisuuden ihmelaitetta, sillä hän kuoli vuonna 1881. Seuraavaksi kirkkoherraksi pitäjään tuli Juhani Aho isä, Theodor Brofeldt. Herra Brofeldt oli luonteeltaan perinteitä kunnioittava kansanmies eikä suostunut ottamaan pappilaansa edes sähkövaloa, puhelimesta puhumattakaan.

Laguksen vävyistä iältään vanhin oli Muuruvedellä 1834 syntynyt Henrik Johan Aminoff, joka oli aloittanut työuransa maanmittaus- ja metsäylihallituksessa kartanpiirtäjänä. Vuonna 1857 hänet nimitettiin ylimääräiseksi alimetsäherraksi ja kahta vuotta myöhemmin titteli vaihtui metsäkonduktööriksi. Tuolloin hän työskenteli tilapäisenä "metsäherrana" Kuopion läänin Tiilikassa.

Vuodesta 1865 Aminoff työskenteli vakituisena metsäherrana Iisalmen piirissä. Kollegiasihteerin arvon hän sai 1865 ja asesssorin 1897. Vihdoin 1899 Henrik Johan Aminoff erosi virastaan täysin palvelleena.

Työuransa lisäksi Aminoff sai hoitakseen monia luottamustoimia. Hän oli kuntakokouksen esimiehenä sekä kunnallislautakunnan varaesimiehenä Iisalmen pitäjässä vuosina 1883-1885. Aminoff oli perustamassa pitäjän ensimmäistä kansakoulua ollen myöhemmin sen johtokunnan puheenjohtajana yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta. Samoin hän oli mukana, kun Kuopion läänin maanviljelysseuraa perustettiin.

Henrik Johan Aminoff oli naimisissa Anna Maria Laguksen kanssa vuodesta 1868 lähtien asuen Ahmonsaaren valtionpuustellissa. Tämä tila löytyy Iisalmen maaseurakunnan rippikirjoissa Ulmalan kylän numero seitsemästä. Myös "herrojen perheessä" saattoi joskus tapahtua hyvin arkisia asioita, joista osoituksena oheinen lehtileike maaliskuulta 1898.

40 paria raippoja sotilas Stenille

Halikon Ruuhikoskella asui 1770-luvulta alkaen sotilas Henrik Stenin perhe. Vuonna 1754 syntynyt Henrik oli mennyt naimisiin lokakuussa 1773 Noukkilan kylän piian, Maria Mikontyttären kanssa. Sotilaselämä oli Marialle tuttua jo lapsuudesta, sillä hänen vanhempansa olivat Karvalan rakuuna Mikko Yrjönpoika ja vaimonsa Elina Juhontytär. Maria oli miestään vuoden verran nuorempi.

Ruuhikoskella Henrik ja Maria saivat peräti 11 lasta, joista esikoisena ja kuopuksena syntyivät kaksoset. Kummassakin tapauksessa toinen sisaruksista menehtyi hyvin pienenä. Lapsista voisi mainita ainakin räätälin töissä aloittaneen Aleksanterin, joka sitten pääsi Ruuhikosken Sepän talon isännäksi naituaan talon tyttären, Kreetan.

Myös Aleksanterin veli Juho pääsi samalla konstilla Ruuhikosken Simolan isännäksi. Hänen vaimonsa oli Simolan edellisen "bonden", Juho Juhonpojan tytär Maija Kreetta.

Veljesten isä, entinen sotilas ja torppari Henrik Sten menehtyi vesitautiin Ruuhikosken Vähäkosken torpassa loppukesällä 1815. Puoliso Maria eli torpassaan leskenä kuollen "vanhuuden heikkouteen" kesän 1832 alussa.

Vanhan sotilaan ja torpparin elämä ei tietysti ole ollut mitenkään helppoa. Vaikka Halikossa oli erittäin vauraita kartanoita, kuten Joensuu, Vuorentaka ja Viurila, olivat tavalliset talolliset huomattavasti köyhempiä. Torppareille jäi sitten vielä pienemmät muruset. Näin ollen ei ole ihme, että Henrik Sten yritti saada lisäelantoa hyvin kysenalaisin keinoin.

Joskus vuosien 1790-1791 aikana Sten oli nimittäin varastanut "Hänen Majesteettinsa kenttäkassasta" poletteja, jonka jälkeen hän oli yrittänyt myydä niitä. Tästä rikoksesta hän jäi armotta kiinni ja rangaistus oli julma. Kuninkaallinen hovioikeus langetti hänelle 1.7.1791 päivätyllä tuomiollaan 40 paria raippoja, minkä lisäksi Sten menetti maineensa. Syyskuun 18. päivänä 1791 Henrik Sten joutui sitten Kosken kappeliseurakunnassa sidotuksi häpeäpaaluun ja kruununnimismies Kristoffer Hansen antoi nuo mainitut 40 paria raipaniskuja.

Tämä rangaistus saattoi joskus käydä tuomitulle kohtalokkaaksi, mutta sotilas Sten oli vankkaa tekoa. Jo seuraavana vuonna syntyi Stenin lapsista Johan. Samalla kastettujen luettelossa isästä tulee entinen sotilas ja lopulta kahden nuorimman syntyessä vanha sotilas. Maineen menetys, kuten edellä on kerrottu, ei vaikuttanut hänen kahden poikansa ylenemiseen säätykierrossa.

Sokean miehen elämää

Kesällä 1806 menivät naimisiin Marttilan Vättilän kylän Postin perillinen Mikko Matinpoika ja viereisen Prunkilan kylän Päärnin talon Maria Simontytär. Mikosta tuli sitten ns. kotivävy Päärnille, kunnes hän jo parin vuoden päästä oli talon isäntänä. Seuraavien reilun 20 vuoden kuluessa pariskunta sai yhdeksän lasta, joista osa menehtyi jo pienenä. Lisämurhetta perheelle toi poika Heikin ja tyttärien Julianan sekä Liisan kohtalo - kaikki kolme syntyivät sokeina.

Noin kaksisataa vuotta sitten käytäntö Heikin ja Julianan kohdalla oli julma. Sisarukset joutuivat jo lapsena ruotuvaivaisiksi. Lyhyesti sanottuna ruotuvaivainen saattoi joutua asumaan joka vuosi eri taloon, aina sen mukaan, kuka halvimmalla hänet vaivoikseen vain huoli. Sisko Liisa oli kuollut parin vuoden iässä, joten hänen ei tarvinnut kärsiä tästä kurimuksesta.

On tietysti mielenkiintoista pohtia, miksi samassa perheessä oli näinkin monta sokeaa lasta. Tilannetta voi tuskin laskea ympäristömyrkkyjen syyksi, koska mitään teollisuutta ei 1800-luvun alussa koko Marttilassa vielä ollut. Ainoa ympäristöstään poikkeava paikka oli pitäjässä oli juuri Prunkilassa sijainnut sotilasleiri. Ehkäpä taustalla oli jokin harvinainen, sokeudelle altistavan geenin periytyminen jostain historian hämäristä.

Mikko Matinpojan vanhemmat olivat Matti Heikinpoika (s. 1736 Vättilän Postilla) ja hänen toinen vaimonsa Liisa Heikintytär (s. 1752 Kaarinan Ravattulan Mattilassa). Maria Simontyttären isä oli Päärnin isänsä Simo Matinpoika (s. 1763 Päärnillä) ja äiti Riitta Tuomaantytär (s. 1766 Paimio, Vuoltee). Pikaisella katsannolla näillä neljällä isovanhemmalla ei ollut sukuyhteyksiä keskenään, mutta tämä ei tietenkään sulje pois niiden mahdollisuutta. Heidän perheissään ei myöskään mainita muita sokeutuneita kuin juuri Päärnin kolme sisarusta.

Aikalaismuisteluissa Päärnin sokeaa Heikkiä muistellaan hyvin lämpimästi. Kun hän ja sisko Juliana oli lapsena otettu ruotuun, pääsi Juliana myöhemmin palaamaan kotiinsa. Sokea Heikki kulki sitten 70 vuotta ruodussa. Hän oli suhteellisen tyytyväinen oloihinsa, koska ei paremmastakaan tiennyt. Hänen kerrotaan olleen luonteeltaan levottoman, mutta samalla hilpeän. Tästä johtuen hänet oli kirkonkokouksen päätöksellä ruodutettu joka päivä eri taloon ruotunsa sisällä.

Niin joka talo tiesi päivälleen, milloin Heikki-poika aamuvarhaisella repaleisissa vaatteissaan ilmestyisi pihamaalle. Sieltä hän käsikopelolla , pitkän sauvansa avulla tuli pimeän porstuan läpi tupaan. Vaikka hän oli sokea, tunsi hän kaikkien talojen asukkaat näiden äänten perusteella.

Itseasiassa koko pitäjä osallistui vuosien mittaan hänen hoitoonsa ja niinpä Heikistä kehkeytyi Marttilan yhteinen vanhuuden hoidokki. Kuten tarina kertoo, "kaikki vanhenivat ikäänkuin huomaamattaan sokean Martin kanssa rinnan". Heikki tunsi kaikkien talojen väliset tiet kivineen, kuoppineen ja risteyksineen niin tarkasti, ettei hänen koskaan tiedetä eksyneen. Apuna Heikillä oli aina hänen pitkä sauvansa.

Eräät ilkeämieliset yrittivät kotipolttoisensa kanssa opettaa Heikkiä viinan makuun. Niinpä mies meni mielellään sellaisten talojen ohi, joissa ei tarjottu viinaa ja joissa ruoka oli kehnoa. Lopulta pitäjänkokouksessa määrättiin, että Heikki piti taluttaa seuraavaan taloon. Tämäkään ei sujunut täysin ilman ongelmia. Eräskin poikanen, joka oli hänelle annettu taluttajaksi, käski Heikin hypätä ojan yli jo kyynärän päässä sen reunasta. Niinpä sokea mies tuli hypänneeksi keskelle ojaa. Häntä myös hypytettiin tasamaalla muka ojien yli muiden riemuksi.

Vanhemmiten Heikki kantoi sauvansa lisäksi mukanaan halkoa, jota aina tilaisuuden tullen veisti taitavasti tehden puuhun koristeita ja lovia. Muuta työtä hän ei kyennyt tekemään. Aikaisessa vaiheessa Heikin kerrotaan aloittaneen erikoisen vatsavyön teon. Aluksi hänen vyönsä virkaa oli toimittanut pelkkä narunpätkä. Niinpä Heikki pyyteli taloista nahanpaloja, joissa sitten neuloi itselleen lopulta vyön. Vyö ylettyi kerran vyötärön ympäri, mutta rippikirjoissa Henrik Mårinin nimellä mainittu sokea Heikki päätteli kaksinkertaisen vyön olevan paremman.

Näin nahanpalojen kerääminen jatkui ja vyö sai vuosi vuodelta enemmän pituutta. Loppujen lopuksi Heikki löi vetoa "Tiipilän patruunan" kanssa vyön ylettymisestä Tiipilän uuden päärakennuksen ympäri. Tämän vedon Heikki sitten voitti. Varovaisen arvion mukaan vuonna 1809 syntynyt ja 1883 kuollut Heikki ehti kulkea Marttilan emäpitäjän ympäri noin 250 kertaa tehden samalla matkaa vähintäinkin 12000 kilometrin verran.

Kuvassa Paimionjokea - taustalla häämöttää Päärnin nykyinen päärakennus.

Tapahtui Viikin kartanolla

Hyvin varhaisessa vaiheessa puhelimen keksimisen jälkeen astui valtiovalta kuvaan. Niinpä Suomessakaan ei kuka tahansa pystynyt perustamaan puhelinyhtiötä, vaan lupa oli haettava Hänen Keisarillisen Majesteettinsa senaatilta. Pääsääntöisesti lupa heltisi. Senaatti tosin pyysi näistä hakemuksista lausunnon kenraalikuvernööriltä.

Esimerkiksi nykyinen Etelä-Satakunnan Puhelin Oy sai alkunsa karkkulaisen rusthollari, liikemies ja myöhempi valtiopäiväedustaja Karl Anselm Packalenin tehtyä anomuksen Tyrvään seudun puhelinyhteyksien organisoimista varten. Vaikka osakkaiksi perustettavaan Tyrvään Telefooni Osakeyhtiöön tuli toki muitakin herrasmiehiä, oli Packalenin osuus erittäin merkittävä.

Kun lupa 8.6.1893 lopulta tuli, oli keskuksia suunniteltu Karkussa Palvialaan, Tyrväässä Marttilan kylään ja Kiikassa Kiikanojalle. Palvialasta oli määrä vetää haarajohto Mouhijärven Saikkalaan. Luonnollisesti oli äärimmäisen tärkeää pohtia Tyrvään alueen liittämistä vähintäänkin Poriin ja Tampereeseen.

Tampereella oli tuossa vaiheessa kaksi kilpailevaa yhtiötä, joista toinen sitten joutui antamaan periksi ja panemaan pillit pussiin vuonna 1894. Niinpä Packalenin johdolla yhteys päätettiin rakentamaan Tampereen uudemman puhelinyhtiön kanssa, joka olikin tarjoutunut vetämään kaapelit omalla kustannuksellaan koko matkalta. Tyrvääläiset rakensivat kuitenkin linjansa itse ja koska senaatin antama lupa edellytti töiden valmistumista määräajassa, aloitettiin lapiohommat Tampereen suunnasta heinäkuussa 1893.

Kun pylväiden pystytys oli edennyt Pirkkalassa sijaitsevan Viikin kartanon kohdalle, tuli töille hetkeksi täydellinen stoppi yllättävältä taholta. Kartanon isäntä, nuori herra Torsten Brakel astui työmiesten eteen esittäytyen aatelis- ja lakimieheksi. Puhelinyhtiön työnjohtaja kuvaili tapahtunutta Aamulehteen lähettämässään lukijakirjeessä seuraavalla tavalla;

Kun allekirjoittanut Tampereen-Tyrvään telefooni-yhtiön työnjohtajana viime heinäkuun 29. päivänä Viikin kartanon kohdalla Pirkkalan pitäjässä aikoi yleisen maantien syrjään pystyttää telefoonitolppia, joita Tampereelta jo siihen asti, kenenkään siitä mitään moittimatta, oli vapaasti pystytetty, tuli mainitusta kartanosta juoksujalkaa eräs reippaan ja mahtavan näköinen herrasmies, joka, sanoen olevansa aatelis- ja lakimies, ilman mitään muita selvityksiä otti väkisin työmiehiltäni työkapineet pois ja vieläpä herjatenkin minua työmiesteni läsnä ollessa, vei ne Viikin kartanoon, josta sittemmin olen onnistunut kumminkin saamaan ne takaisin kruununpalvelijan avulla.

Vasta saman kuun 31. päivänä saatiin jatkaa tolppien pystyttämistä. Viikin maan kohdalta sitten kuin ensin olin lähtenyt paikkakunnan nimismiehen luo pyytämään hänen apuansa asiassa, jolla ajalla tuo aatelis- ja lakimies kumminkin oli työmiehilleni luvan antanut jatkaa töitänsä myöskin Viikin maan kohdalta. Maanomistajalla tässä kohden ei mitään valtaa pitäisi oleman kieltoon tahi luvan antamiseen, koska tolpat pitkin matkaa asetettiin aivan yleisen maantien syrjään, mikä oli aikomus tehdä myöskin Viikin maan kohdalla.

Oltuani jo monia vuosia ennenkin useoiden telefoni-yhtiöiden työnjohtajana, ei koskaan ole minua vielä kukaan estänyt luvallisia töitäni toimittamasta sitä vähemmin sopimattomasti kohdellut, jonka tähden tällainen ruma ja omavaltainen kohtelu oli minulle peräti odottamaton, erittäinkin kun se on aloittanut "aatelis- ja lakimies".


Kyseinen työnjohtaja oli asiassa hyvinkin oikeassa, sillä yleisten maanteiden syrjät oli senaatin lupaehdoissa annettu tolppien pystyttämistä varten. Edelleen tästä asiallisesta vastineesta voi huomata terävää sarkasmia menneen maailman arvoja vastaan. Pari sataa vuotta aiemmin ei olisi tullut kysymykseenkään pullikoida aatelisia vastaan, mutta 1800-luvun lopulla vanhat valtarakenteet alkoivat väkisin purkautua.

Torsten Brakelin isoisän isä, kapteeni Otto Mauritz B. oli ostanut Viikin vuonna 1778. Otto Mauritz oli naimisissa Ulrika Renata Boije af Gennäsin kanssa. Vastaavasti Torstenin isoisän, Carl Adolfin puoliso oli Johanna Gustava Gripenberg. Torstenin isän, Carl Gustafin vaimo oli puolestaan Aleksandrine Federley. Näiden kolmen naisen esivanhemmissa vilahtaan sukunimiä Armfelt, Bure ja von Konow. Näin Viikin herran väite aatelismiehestä ei ole täysin vailla perää. Käytöstapoja ei ylhäinen syntyperä sitten antanutkaan, ei ainakaan, jos kysyisimme asiaa tolppamiesten tuntemattomaksi jääneeltä työnjohtajalta.

How to date!

Historiaa tämäkin - deittiohjeita 1950-luvun Amerikasta

Kuningas kävi kylässä

Kun Ruotsin kuninkaana vuosina 1751-1771 ollut Adolf Fredrik teki matkan Suomen halki, pistäytyi hän myös Marttilassa. Tästä hiljaisen maaseutupitäjän oloissa ainutlaatuisesta tapahtumasta teki silloinen kirkkoherra Hortelius tarkan muistiinpanon pitäjänkokouksen pöytäkirjaan heinäkuun 10. päivänänä 1752.

Alkuperäinen teksti on ruotsinkielinen ja sen on suomentanut marttilalainen opettaja Ansas seuraavaan tapaan;

Sittekun kauvan toivottu tieto saatiin, että Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa, meidän nykyään hallitseva kaikkein armollisin kuninkaamme Adolf Fredrik, joka Jumalan kiitos äsken hyvin päättyneiden Valtiopäivien jälkeen on lähtenyt Tukholmasta meritse Helsinkiin ja sieltä Porvooseen ja sen jälkeen Hämeenlinnaan tulisi 10 p:nä kesäkuuta tänä vuonna Marttilan kautta matkustamaan Turkuun, sittenkun H.K. Majesteettinsa edellisen yön oli levännyt Majuri Martin de Pont -vainajan kartanossa Someron pitäjän Pitkäjärven kylässä niin lähti 9 p:nä samaa kuuta H.K. Majesteettiansa vastaan pitäjän rajalle koko täkäläinen papisto, nimittäin rovasti ja kirkkoherra Johan Hortelius, kappalaiset L. Bergius ja Hendric Säkylensis sekä apulaiset M. Betulin ja S. Bechsten.

Ja sittenkun H.K. Majesteettinsa sekä herrat valtaneuvokset Ekebladh ja Löfvenhielm sekä muu seurue mainittuna päivänä noin klo 10 ennen puolta päivää saapuivat yllämainitulle rajalle, jonne Herra Maaherra Jean Georg Lillienberg, joka myöskin oli tullut K. Majesteettiansa vastaan niin kauvas kuin hänen lääninsä ulottuu, oli laittauttanut kunniaportin kuusen oksista ja lehtipuista ja sitä paitsi oli kuusia pystytetty molemmin puolin tietä kylien kohdalle ja silloille.

Yhdessä papiston kanssa toivotti Maaherra H.K. Majesteettinsa tervetulleeksi Suomeen ja tähän pitäjään, minkä H.K. Majesteettinsa armollisesti suvaitsi vastaanottaa, jonka jälkeen H.K. Majesteettinsa taas jatkoi matkaansa Maaherra Lillienbergin saattamana, mutta papisto sai luvan lähteä kotiseudulleen. Sitten matkusti H.K. Majesteettinsa Prunkilan kylään, johon komppania rakuunoita oli sijoitettuna, siellä söi H.K. Majesteettinsa päivällistä teltassa, jonka jälkeen hän heti lähti Turkuun, josta H.K. Majesteettinsa matkustaa Vaasaan ja edelleen pohjoista tietä Tukholmaan.

Tarinaa Kiskon Kajalasta

Kiskon Kajalan kylän Kaijan ja Tinon tilat olivat muodostuneet 1700-luvun lopulla ns. lampuotitiloiksi. Lampuoti voitaneen löyhästi käsittää vuokraviljelijäksi. Hän maksoi asumastaan talosta ja viljelimistään pelloista vuokraa talon varsinaiselle omistajalle. Kaija ja Tino olivat Ruotsin kruunun virkataloja ja yleisen käytännön mukaan lampuodit ovat maksaneet n. puolet tilan tuotoista veroina.Lampuodin joutui myös vastaamaan tilan kaikista veroista ja muista mahdollisista rasituksista.

Kirkkojärven Uudenmaan puoleinen osa oli aikojen kuluessa joutunut lähes kokonaan suurmaanomistajille, joten siellä tavataan lampuotien lisäksi paljon torppareita. Kiskon ja Suomusjärven Historia – teoksessa arvellaan, että lampuodin ja torpparin asema ei noina aikoina juurikaan eronnut toisistaan.

Marjaniemen ja Kajalan kylät kuuluivat 1700-luvulta lähtien Kosken ruukin maaomaisuuteen. Samoilla omistajilla olivat myös läheiset Lapin ja Aijalan rusthollit eli ratsutilat.

Kaijan ensimmäinen tunnettu isäntä maakirjojen perusteella on ollut Sipi Jussinpoika, joka asui tilalla ainakin vuodesta 1552 lähtien. Vuonna 1595 isännäksi tulleen Matti Nikunpojan jälkeläiset hallitsivat sittemmin Tinoa aina vuoteen 1773 saakka, talon kulkiessa pojalta pojalle. Ainoa poikkeus on vuosien 1650-76 isäntä Juho, joka oli nainut edellisen isännän tytärpuolen ja näin saanut talon haltuunsa. Tästä eteenpäin lähes sadan vuoden ajan talo kulki pojalta pojalle.

Omien tutkimuksieni kannalta mielenkiintoisin aika alkaa vuodesta 1773, jolloin Kaijalle muuttaa Pohjan pitäjän Bollstadin kylän rusthollista lampuodiksi muuan Abram Erkinpoika perheineen. Hän oli syntynyt Pohjan Pehrsbölen kylässä Uppgårdin (Ylitalon) talollisen poikana vuonna 1730 ja mennyt naimisiin itseään yhdeksän vuotta nuoremman Martta Erkintyttären kanssa. Vihkiminen lienee tapahtunut vuoden 1762 paikkeilla, koska ensimmäinen lapsi, Beata, syntyi seuraavana vuonna.


Abramin sukuperää voidaan seurata Pohjan rippikirjojen perusteella pari sukupolvea taaksepäin. Hänen isänsä Erkki oli Pehrsbölen kylän Uppgårdin perintörusthollin isäntä seuraten tässä omaa isäänsä, Abramia. Kaijan talon lampuodin kaima, isoisä Abram Matinpoika oli syntynyt 1664. Hän kuoli sangen iäkkäänä, yli 90-vuotiaana kotitalossaan.

Erkki Abraminpoika oli vaeltanut oman perheensä kanssa ympäri Pohjan pitäjää. Hänet mainitaan talollisena tai lampuotina, hieman paikasta ja ajankohdasta riippuen. Ainakin aluksi asui kotitalossaan, mutta vuosina 1763-68 tavataan perheineen Sonabackassa. Tästä eteenpäin Erkki oli lampuotina Bollstadin Tallensin rusthollissa aina Kiskoon muuttoonsa saakka.

On huomattava, että Tallens ja Sonabacka olivat noihin aikoihin samoilla omistajilla, joten Erkki lienee ollut perheen luottomies. Selkeää syytä Kiskoon muuttoon ei ole löytynyt.

Abram Matinpojan ja hänen poikansa Erkin lasten myöhempiä vaiheita on työlästä seurata, koska vuoteen 1794 saakka ovat Pohjan kastettujen ja vihittyjen luettelot tuhoutuneet. Rippikirjoista toki löytyy tietoa, mutta valitettavasti silloiset kirkkoherrat eivät ole katsoneet aiheelliseksi merkitä niihin vihkimisiä. Näin ollen lasten avioitumiset jäävät selvittämättä käytettävissä olevilla resurseilla.

Abram Erkinpoika muutti siis vuonna 1773 Kaijan taloon perheineen. Muuttokirjassa tilan nimestä käytetään muotoa Uusi-Kaija, mutta epäselväksi on jäänyt mikä tällöin olisi ”vanhan” Kaijan talon kohtalo. Ehkäpä talosta tuli juuri tässä vaiheessa kruununtila ja nimellä haluttiin tehdä ero vanhaan. Joka tapauksessa Abramin mukana muuttivat vaimo Martta ja tyttäret Beata sekä Liisa. Vuonna 1770 oli Pohjassa ehtinyt vielä syntyä perheen esikoispoika Abram ja juuri ennen muuttoa Heikki.

Kiskon rippikirjoissa Abram Abraminpojan syntymävuodeksi on merkitty 1769, mutta tosiasiassa tuolloin oli syntynyt hänen neljän kuukauden ikäisenä kuollut sisarensa Stina.

Kiskossa syntyivät tytät Martta ja perheen kuopus, Erkki. Lapsista kuolivat ilmeisesti jo varhaisella iällä Heikki sekä Martta. Isä Abramia nimitetään talolliseksi kastettujen ja vihittyjen luettelossa, mutta rippikirjoissa käytetään lampuoti-termiä.

1770-luvulla Kaijalla tehtiin sopimus Kosken ruukin kanssa hiilenpoltosta ja sen kuljetuksesta. Abram Erkinpoika joutui tämän perusteella tekemään vuodessa 44 ajotyöpäivää. Näillä sopimuksilla ruukki takasi itselleen hiilensaannin.

Vanutuslaitoksesta

Marttilan pitäjän Mäntsälän eli Rounankoskeen rakennettiin joskus 1840-luvun lopulla vanutuslaitos eli falkki. Vaatekankaana käytetty kotitekoinen sarka ei itsessään ollut kovinkaan lämmin tai mukava. Se pitikin ensin vanuttaa paksummaksi ja samalla lämpimämmäksi. Ruotsinkielen pohjalta tuli käyttöön sana falkkaaminen ja näin Mäntsälän vanutusmyllyn oli kansan suussa pelkkä "falkki".
Kyseisen falkin perustaja oli vaatetehtailija Gustaf Nilsson Turusta. Hän sai jo vuoden 1841 ensimmäisenä päivänä luvan Marttilan Mäntsälänkoskeen sijoitettavalle falkille. Vuoden 1849 lopulla Nilsson sitten haki lupaa padon rakentamiselle samaiseen paikkaan. Ilmeisesti syynä oli tarve hallita Paimionjoen veden juoksutusta mm. kevättulvien aikaan. Saman joen varrella oli useita myllyjä, jotka saattoivat joskus tuhoutua jäiden vietyä ne mukanaan.

Itse laitos oli aikalaiskertomusten mukaan rakennettu seuraavalla tavalla;

Kosken rannalle oli tehty kiviarkku ja sen päälle ja osittain ulkopuolelle pieni puurakennus, jonka ulointa päätyä kannatti vielä kivivalli. Näiden latomusten väliin jäi koskesta johdettu vesiränni.

Puurakennus oli kovin yksinkertainen. Sen sisälle ja alapuolelle, vesirännin kohdalle, oli rakennettu suuri, hampailla varustettu vesiratas. Lattialla, vesirännin maanpuolisella sivulla, oli vahvoista lankuista tehty ruuhi.

Tämän yläpuolella oli pari vaakasuoraan rakennettua parruparia päällekkäin niin, että niiden välimatka ylöspäin oli noin 80-90 senttiä. Parrujen väliin oli asennettu neljä 20 sentin paksuista, nelikulmaista pystyparrua, jotka liikkuivat ylös ja alas. Ne olivat tuetut kummaltakin sivuilta emäparrujen väliin siten, että ne liukuivat tukevasti näin muodostuneissa 20*20 sentin rei'issä. Kunkin pystyparrun yhdellä sivulla yläpäässä oli useita lovia.

Ison vesirattaan yläosan ja pystyparrujen väliin oli puurattaista tehty kellorakennus, jota voitaneen pitään tuon ajan tekniikan ihmeenä - ainakin maaseutuoloissa. Kun vesiratas laskettiin pyörimään, alkoi samalla pyörimään koko koneista niin, että se hammasratas, joka asennettu pystyparrun äsken mainittujen lovien eteen, nosti lovi lovelta parrun ylös, ja kun hampaita ei ollut rattaan joka puolella, putosi parru alas, kun rattaan viimeinen hammas oli jättänyt parrun alimman loven. Kun kunkin parrun sivulla oli oma hammasrattaansa ja kun parrujen täytyi pudota ruuhen pohjaan vuorotellen, siis eri aikana ja perätysten, täytyi hampaiden eri rattaissa olla sillä tavoin järjestyksessä eri sivuille, että kun ensimmäinen parru putosi, putosivat järjestyksessä seuraavat kukin omaan aikaansa.

Ennen vesirattaan pyörimään jättämistä levitettiin sarkapakka monessa kerroksessa ruuhen pohjalle ja sen päälle vettä, jotta pakka kostui jonkin verran. Tähän ns. ruuhiveteen laitettiin myös ureaa, koska sitä pidettiin parhaana vanutusaineena.

Tämän jälkeen iso vesiratas päästettiin valloilleen ja jykevät pystyparrut alkoivat pudota kangaspakkaan yksitellen. Ruuhta siirtämälä tai pakkaa liikuttamalla käsiteltiin täten koko sarkakangaserä. Vanuttaminen sai aikaan melkoisen metelin, joka hiljaisessa maalaispitäjässä lienee kuulunut pitkälle.
Kun sarka oli tarpeeksi turvonnut, seisautettiin mylly ja pakka virutettiin jokivedellä. Sen jälkeen kangas kuivattiin ja kääritttiin pakkaan. Luonnollisesti kirjanpitovelvollinen falkkirenki merkitsi jokaisen tuotantoerän erityiseen falkkikirjaan. Marttilan vanutuslaitos oli muutamia vuosia hyvin kiireinen ja sinne tuotiin hevoskuormittain kangasta Salosta ja Turusta saakka.

Vuosisadan loppuun mennessä oli falkin tarina loppunut kangastuotannon siirryttyä tehdasmaisempaan massatuotantoon kysynnän kasvaessa jatkuvasti. Marttilasta ei tullut samanlaista menestystarinaa kuin noin 30 kilometrin päässä sijainneesta Littoisten verkatehtaasta.

Marttilan Falkiin työväki ei koskaan ollut suuren suuri. Itseasiassa toiminnan alkuvuosina sen pyörittämiseen riitti yhden miehen, Jaakko Heikinpojan työpanos. Jaakko oli naimisissa Vilhelmina Kristiina Flinckin kanssa ja asui perheineen Mäntsälän kylässä sijainneessa torpassa. Torpan nimenä oli Falkkari ja tuota nimeä se kantoi vielä pitkään sen jälkeen, kun itse vanutuslaitos oli kadonnut.


Kuvaus falkin toiminnasta teoksesta " Historiallisia tietoja Marttilasta" , julkaissut opettaja J. F. Ansas, Turku 1941
Kuvassa Rounankoskella sijainneenmyllyn jäänteitä

Fredrik Sebastian Juselius - kerrassaan paha mies

Karkun pitäjän nimismiehen poikana vuonna 1816 syntynyt Fredrik Sebastin Juselius oli työskenteli 1830-luvun lopulla Turun kaupungissa maakanslian konttoristina. Fredrikin veljistä August Gabrielista tuli lopulta Karunan kappalainen, Karl Fredrikistä porilainen kauppias ja Bror Johanista Karkun Rikaisten kylän Ryömän talon lampuoti.

Sisarista Karolina Vilhelmina oli naimisissa porilaisen kauppiaan, Mats Sjömanin kanssa. Näistä sisaruksia voidaan erikseen nostaa esiin Karl Fredrik. Hänen pojantyttärensä oli varhaisella iällä menehtynyt Sigrid Maria Juselius, jonka muistolle isä Fritz Arthur rakennutti tytön nimeä kantaneen hautakappelin Porin kaupungin hautausmaalle.

Fredrik Sebastian Juseliukseen palataksemme, löydämme hänet vuoden 1839 ensimmäisenä päivänä Turun tuomiokirkosta, missä hänet vihittiin laivuri Mellbomin tyttären, Ulrika Vilhelminan kanssa. Parin seuraavan vuoden aikana pariskunnalle syntyivät lapset Fredrik Vilhelm "Ville" ja Augusta Matilda. Turusta pariskunta joutui lähtemään Härkätietä pitkin Marttilan pitäjään, mihin Fredrik Sebastian oli määrätty nimismiehen toimeen.

Tässä työssään hän ei todellakaan saanut tavallisen kansan jakamatonta kiitosta. Marttilalaisen kansanperinteen tallentajana pitkän päivätyön tehnyt opettaja Ansas kuvaili pienessä kirjasessaan "Historiallisia tietoja Marttilasta" Purhalan kylän Raukkalassa asuneen nimismies Juseliuksen elämää seuraavaan tapaan;

Iso-Jussi oli paha mies sanan jyrkimmässä merkityksessä. Heilutti varsinkin maantien syyneissä piiskaansa ja kasakanpamppuaan. Ei saanut kiitosta keltään. Paha juoppo oli hän kaiken lisäksi. Hänellä oli poika Ville, jota kansa kutsui junkkariksi ja joka oli sekä näöltään että kuuloltaan vajavainen. Itsellään oli Juseliuksella kuskinaan ja palvelijanaan Akiva-niminen kasakka, joka mukana varsinkin silloin, kun mentiin "laukkumiehiä" takaa-ajamaan.

Jahtivouti Berg ynnä Uotilan isäntä Juha olivat apumiehinä. Nimismies ja jahtivouti menivät sisälle ja Uotilan Juhan asettui oven taaksen, etteivät ahdistetut pääsisi karkuun. Kun Erkki-nimistä ruvettiin panemaan köysiin, löi Vaseli-niminen Juseliusta puulla päähän niin, että siihen jäi ainaiseksi pitkä, kauas hiuksiin ulottuva valkoinen arpi. Berg sai myös lyönnin otsaansa. Lopputuloksena oli, että laukkuryssät pääsivät tavaroineen ikkunan kautta karkuun.

Vuonna 1862 Fredrik Sebastian Juselius määrättiin Taivassaloon ja loppuelämänsä hän asui suuressa köyhyydessä Turun kaupungissa. Kun marttilalaiset isännät näkivät Juseliusta Turussa, oli tämä pyytänyt heiltä rahaa lainaksi. Hänellä oli kertoman mukaan tuohon aikaan pitkä, haalistuneen sininen palttoo yllään. Juseliuksen vaimon kerrotaan olleen juopottelevan. Sen takia nimismies piti vaimoa alati mukanaan, silloinkin, kun oli jakamassa oikeuden pöytäkirjoja pitäjäläisille.

Kansantarinan arvio Juseliuksen köyhyydestä on varmasti oikea. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1869 kihlakunnanoikeudessa nimittäin käsiteltiin entisen nimismiehen, Fredrik Sebastian Juseliuksen anomusta luovuttaa koko omaisuutensa "welkojainsa tyydyttämiseksi". Tähän suostuttiin ja kihlakunnanoikeus pyysi kaikki tunnettujan tuntemattomia velkojia ilmoittautumaan heinäkuun toisena päivänä 1869 pidettävillä välikäräjillä Viiaisten yksinäisessä rusthollissa Vehmaan pitäjässä.

Poika Ville Juseliuksen kohdalla ei omena pudonnut kauas puusta. Vuoden 1885 kevättalvella Rymättylän Montolan "päivätalon" (täysihoitola) isäntä Anders Johanpoika joutui kuuluttamaan sanomalehdissä teille tietymättömille kadonnutta, laskunsa maksamatta jättänyttä nuorempaa Juseliusta. Isäntä Anders uhkasi ilmoituksessa menettävänsä päivätaloon jättämänsä "kapineet" ellei suostuisi tulemaan takaisin selvittämään maksujaan.

Nimismies Juselius kuoli turussa 25. päivä elokuuta 1878 ja hänen leskensä Ulrika Vilhelmina Mellbom 4. päivä helmikuuta 1892. Pariskunnan lapset olivat jo kuolleet, koska leski Mellbomin kuolinilmoituksessa kaipaamaan jäivät vain hänen kaksi sisarustaan sekä joukko muita läheisiä.

Vähän sukunimisekamelskaa

Karjalohjan Lönnhammarin kylässä asui 1800-luvun alkupuolelta lähtien korpraali Daniel Lönn. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli rippikirjan mukaan eräs Lisa Johansdotter ja tämän kuoltua Daniel nai Kiskon Ylettylän Myötmäen talon tyttären, Helenan. Kuka sitten oli tämä Daniel, joka Karjalohjan rippikirjojen mukaan oli syntynyt 23. päivä syyskuuta vuonna 1772. Tuollaisella päivämäärällä ei lähiseuduilta löydy sopivaa poikalasta - etsintää on siis tarkennettava.

Heti alkuunsa voi unohtaa tuon Lönn -sukunimen, koska se on mitä ilmeisemmin muodostettu asuinkylä Lönnhammarista. Ensimmäinen Karjalohjan rippikirjanide, mistä Danielin löytää, on vuosilta 1803-1806. Tuolloin miehemme mainitaan sotilaana ja hän asuu Lönnhammarin Pietmaan sotilasvirkatalon torpassa ensimmäisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vaimon Lisan syntymäajaksi annetaan 1.12.1768. Lähipitäjien kastettujen luetteloita HisKin kautta tarkastelemalla hänen vanhemmikseen löytyvät Kiskon Jylyn kylän Jaakkolan ratsutilan torppari Johan Fragmelius ja vaimonsa Lisa Eriksdotter.

Edelleen HisKin avulla löytyvät em. lapsien syntymätkin. Lena Kaisa Lönn syntyi maaliskuussa 1796 Orijärven kaivoksella ja pikkusisko Eva Lisa joulukuun lopulla 1798 Lönnhammarissa. Kuten edellä oletin, ei Danielin sukunimi ollut alunperin Lönn, jos sitä nyt oli ollenkaan. Niinpä Lena Kaisan isä onkin kastettujen luettelossa Orijärven kaivostyöläinen Daniel Berghardt. Äidin nimeä ei mainita, mutta Kiskon rippikirjoista vuosilta 1792-1797 perhe löytyy. Samalla selviää tuo alussa mainittu epäselvyys syntymäajasta. Daniel Lönn, aik. Berghardt onkin syntynyt 22. päivä maaliskuuta 1772. Kuvassa on ote sekä Karjalohjan että Kiskon rippikirjoista.

Näin hänen vanhemmikseen paljastuvat Kiskon Kirkonkylässä asunut rakuuna Johan B. ja vaimonsa Maria Pehrsdotter Pust. Äiti Maria on miehensä tavoin sotilassukua. Isä Pehr Pust oli nimittin Jylyn kylässä asunut sotamies. Myös Johan Berghardtin isä oli myöskin sotilas, Suomusjärven Kitulan kylässä vaimonsa Annan kanssa asustanut Henrik Gideon.

Tästä lyhyestä tarinasta ja etsinnästä opin ainakin itse sen, että sotilasnimien kanssa saa olla todella tarkkana. Tässä parin sukupolven ketjussa näitä erikoisnimiä olivat Berghardt, Pust, Gideon ja Lönn. Lisäksi torppari Fragmeliuksen nimi on hyvin erikoinen. HisKin avulla etsittäessä ei koko Suomesta löydy muita tämän nimisiä. Vain Perniöstä ja Tenholasta, jotka ovat aivan Kiskon naapurissa, tarttuu hakuun muutama Fragmelius. He kaikki näyttäisivät olevan pikaisella katsannolla sukua keskenään.

Se torppa, missä Johan F. asui, oli nimeltään Fragmelli. Sitä en ole sitten selvittänyt, kumpi sitten oli ensin, torppa vai torppari!

Kahvia, parempaa kahvia

Helsingin yliopiston fysiologisen kemian ja farmakologian professorinvirkaa hoiti vuosikymmenien ajan Vaasassa 9.12.1849 syntynyt Ernst Edvard Sundvik. Hän vastasi käytännössä yksin lääketieteellisen tiedekunnan kemian, fysiikan, farmakologian, farmakognosian ja kasvitieteen opetuksesta. Professori Sundvik uudisti maamme farmaseuttisen opetuksen perusteellisesti. Kaiken lisäksi hänen kontollaan olivat melkein 30 vuoden ajan maamme oikeuskemialliset tutkimukset.

Asiantuntijoiden käyttö markkinoinnissa ei ole mikään uusi keksintö. Myös professori Ernst Edvard Sundvik valjastettiin 1890-luvulla kaupallisuuden palvelukseen. Tällöin tarvittiin luotettavaa tahoa kertomaan "Kathreiner Kneip'in Mallaskahvi" -nimisen kahvinlisäkkeen erinomaisuudesta suomalaiselle kuluttajalle. Ehkäpä professorimme oli todella tutkinut tätä mainiota tuotetta, koska hän antoi siitä seuraavan lausunnon.

Pyydettynä lausumaan mielipiteeni herra Edv. Åströmin patentin saaneen Kathreinerin tavan mukaan valmistetusta Kneipp Mallaskahvista, katson voivani siitä antaa seuraavan lausunnon: Valmistettu puhtaista ohramaltaista, jonka suorastaan tutkittua jokainen nauttija voi helposti tarkastaa, ei tällä ole muiden kahvilisäkkeiden vikaa, että nimittäin olla sekoitus erilaisista, useimmiten vähän koetelluista ja vielä vähemmän hyväksytyistä aineista.

Sillä on vielä omituisen imeyttämiskeinon kautta saanut kahvilla poltetussa tilassa olevan maun, joka tällä kahvilisäkkeellä on yksinomainen ominaisuus. Kun vielä paahtamisen kautta vedessä sulaamattomat hiilihydraatit tässä ovat muuttuneet sulaneeseen muotoon, saa tämä nk. Mallaskahvi sitäpaitsi ravitsemisarvon, verrattomasti suuremman kuin tavallisen kahvin ja muiden kahvinlisäkkeenä käytetyt aineet.

Sitä suurta levenemmistä, minkä Kneipp Mallaskahvi on saanut, on siis tervehdittävä tyytyväisyydellä ja sen käyttämistä yhä laajennemmissä piireissä suositettava.

Helsingissä marraskuun 10 p. 1894

Tri Ernst Edv. Sundvik
professori


Tämän varsin vauhdikkaan analyysin jälken annetaan Kneippin kahvinlisäkkeen käyttämiseen seuraava ohje;

Paras aamujuoma kaikille kansaluokille on Kathreiner Kneip'in Mallaskahvi sekoitettuna puolella tai kaksi kolmasosalla tavallista kahvia, jonka kautta myös suurin säästäminen saavutetaan. Kathreiner Kneipin Mallaskahvin valmistaminen käy pääasiallisesti samalla tavoin kuin tavallisen kahvin keittäminen kuitenkin tulee keittoastian olla tarpeeksi tilava ja sekoitettu kahvi pannaan ensin ja sitten vesi päälle.

Kahvin tulee hiljalleen kiehua, kun se helposti kiehuu yli, minkä kuitenkin helposti voi estää panemalla muutamia pisaroita kylmää vettä ruvetessa kiehumaan ylös. Kun kahvi on selennyt, juodaan se tai kaadetaan toiseen astiaan, jota kaikessa kahvinkeittämisessä on huomioon otettava todella hyvän juoman saamiseksi. Kaikki astiat, joita käytetään kahvia valmistettaessa ovat säännöllisesti kerran viikossa kiehutettavat pienellä määrällä soodaa ja vettä.

Kathreiner Kneipin Mallaskahvi on mieluimmin jauhettava karkeaksi. Jos käyttöneuvoa seurataan eli valmistaminen tehdään kunnollisesti, niin täytyy tuloksen tyydyttää kaikki kohtuulliset vaatimukset. Pyytäkää ostaessa aina Kathreiner Kneip'in Mallaskahvia.

Huom! Jokaisessa paketissa on pastori Kneippin valokuva ja suojamerkki
Valmistusoikeuden Suomessa omistaa Edv. Åströmin Mallaskahvitehdas.

Mainittu pastori oli vuosina 1821-1897 elänyt baijerilainen pappismies Sebastian Kneipp. Hän tuli tunnetuksi vesihoidon kehittäjänä omassa maassaan, kun taas norjalaiset muistavat parhaiten Knepp'in reseptin kokojyväleivälle. Edelleen hän perehtyi nykykielellä sanottuna erilaisiin luontaishoitoihin. Näihin kuuluivat vesiterapian lisäksi dieetit, joissa pääpaino oli lihan sijaan kokojyvätuotteilla, hedelmillä ja kasviksilla. Samoin hän kiinnitti huomiota henkilön henkiseen hyvinvointiin.

Terveysintoilun taustalla oli Sebastian Kneipp'in oma nuoruus. Hänen vanhempansa olivat hyvin köyhiä ja alunperin Sebastian työskenteli isänsä tavoin kutojana. Kaikki vapaa-aikansa hän opiskeli ja vihdoin ystävällisen pappismiehen avustamana hän lopulta pääsi opintielle. Viiden vuoden ankara opiskelu aiheutti sen, että Kneipp'in terveys suorastaan romahti. Tuloksena oli mm. keuhkotauti.

Sen parantamiseksi hän mm. talvella 1849 kylpi kaksi tai kolme kertaa viikossa Tonavassa. Jäisen uintireissun päätteeksi hän kiiruhti kotiinsa. Myöhemmin Kneipp kertoi, ettei näistä kylmäharjoituksista ollut sen enempää haittaa kuin apuakaan. Oli miten oli, keuhkotauti parantui vähitellen.

Opiskelut jatkuivat lähes 30 vuoden iässä pappisseminaarissa Munchenissa. Siellä Kneipp jakoi innokkaasti tietojaan vesihoidoista kehoittaen opiskelijatovereitaan kokeilemaan niitä. Papiksi terveysmiehemme vihittiin 1852.

Häpeärangaistus Pöytyällä

Pöytyän pitäjän Pajun kylän Fyryn talon vuonna 1735 syntynyt Simo-poika joutui parikymppisenä vaikeuksiin kirkollisen esivallan kanssa. Jokaisen piti oppia lukemaan edes jollain tapaa ja tätä taitoa tarkasteltiin vuoden pelätyimpänä päivänä lukukinkereillä. Kirjoitustaidosta ei ollut niin paljon väliä, koska lähes joka kylästä löytyi kirjoitustaidon omaavia henkilöitä virallisten papereiden ja kirjeiden tekemistä varten.

Lukukinkerit merkittiin ensimmäisen kerran vuoden 1686 kirkkolakiin. Niiden pohjana olivat jo keskiajan papiston tekemät ripitysmatkat. Vuodesta 1686 pappien oli määrä kiertää pitäjäänsä ja kuulustella rahvaalta, mitä nämä olivat oppineet. Jos tuloksia ei edellisen kerran jälkeen ollut nähtävissä, oli seurauksena nuhteita. Erikoisen hankalien tai oppimattomien seurakuntalaisten kohdalla saattoi tulla kysymykseen jalkapuussa istuttaminen kirkonmenojen aikaan. Lähistön Paattisilla joutui sai rangaistuksen, mikäli ei vielä 15 –vuotiaana osannut tavata eikä osannut Vähää katekismusta ulkoa. Eräissä tapauksissa oli kirkko ymmärtäväinen; jos kyse oli kykenemättömyydestä oppimiseen eikä haluttomuudesta, saattoi jalkapuulta välttyä.

Simo Jaakonpoika Pajun kylän Fyryltä (myöh. Tryyki) tuli haastetuksi kirkonkäräjille lukutaitonsa takia. Pöytyällä pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjaan kirjasi pitäjän kirkkoherrana vuosina 1741-1760 ollut Antti Lizelius asian seuraavalla tavalla:

Pajun Föryn poica Simon joca huolimattomudensa tähden , Kirjan opettelemisa , oli nyt myös tähän Kircon Käräjän hastettu , ei andanut yhtäkän vastausta , vaicka mitä häneldä olis kysytty ; ja että hän , nijncuin hänen vanhembi veljensä ja veljellensä cosca he händä käskevät taicka lukemaan , taicka Kirckoon ja rippi Schouluun , nijn langetettiin hän myös jalkapuu curituxeen ensimmäis Sunnuntaixi , varoituxella , että hän itze siehen tule , ettei händä Cruunun Palveliain cautta tarvitaisi noudatetta.

Kokonaan eri asia onkin sitten se, miten paljon hyötyä tuosta häpeärangaistuksesta oli. Mahtoiko Fyryn poika koskaan oppia aapiskirjaansa vai saiko kirkkoherra jatkossakin nähdä edessään tämän kylänsä murheenkryynin. Ainakin pitäjäläisillä oli luultavasti hauskaa, kun he pääsivät pilkkaamaan jalkapuussa viruvaa onnetonta nuorta miestä.

Jalkapuu otettiin Turun hiippakunnan kirkoissa käyttöön pappeinkokouksen päätöksellä vuonna 1660. Lopullisesti tästä rangaistusmuodosta luovuttiin Suomessa 15. päivä toukokuuta vuonna 1848. Kuten Lizeliuksen pöytäkirjasta ilmenee, tuli mm. pitäjän nimismiehen avustaa vastahakoisten tuomittujen jalkapuuhun pistämisessä.

Lohjalta 1895

Helmikuussa 1895 kävi eräs lehtitoimittaja kiertomatkalla Länsi-Uusimaalla ja raportoi porvoolaisessa Uusimaa -sanomalehdessä seuraavaa;

Kesämatkailija, jos polkusi milloinkaan osuu tänne etelän maille, niin poikkee Lohjalle, näkemään sen kuuluisaa kauneutta, sen merkillisyyksiä. Asemalta ei ole kuin joku kolme kilometriä kirkolle ja kirkonkylä on kuin pieni kaupunki. Siinä reservikasarmit, koulut, piirilääkärit, apteekit, kauppiaat, käsityöläiset, kaikki yhdessä rytäkässä, aivan kuin kaupungissa.

Pienen kentän syrjässä seisoo Lohjan vanha kivikirkko, sisältä keskiajan maalauksia täynnä, jotka käsittelevät melkein kaikki Uuden Testamentin tapahtumat, vieläpä lisäksi joukon tuntemattomia pyhimystarujakin. Kirkonkylän eli Lohjannummen, kuten sitä joka päiväisessä puheessa tavataan sanoa, taitse kulkee Lohjan selkä, siellä reservipoikain pölyinen kenttä.

Astelet tuota kenttää pitkin etelään päin, niin joudut kanervikkokankaalle, jota sanotaan "Neitsytlinnaksi". Kaunis on siitä näköala Lohjanjärven ylitse. Salmet, jotka ilta-auringon valossa kiemurtelevat kuin hopeakäärmeet, saaret, huvilat - kaikki on taiteellisen kaunista. Neitsytlinnan tienoille on ollut hommaa perustaa sanatoria. Siellä, jos missään, keuhkotautiset saisivat hengittää kuivaa, tervettä ilmaan. Asutus ei ole täällä sellaista kuin pohjoisella Uudellamaalla, täällä on yksi rustholli yhden niemen nenässä, toinen toisen poukaman rannalla.

Ja kaikilla niin kauniit ympäristöt, noon kadehdittavan kauniit. Tämän kirjoittaja on hurmautuneena jäänyt seisomaan paikalleen, kun ruman korpimetsän takaa äkkiä on vilahtanut esiin kotoisen lahdelman pinta, siinä syvälle pistäyvä niemi, niemellä uljas, kaksikerroksinen talonpojan rakennus. Suomalainen ja ruotsalainen kansallisuus muodostavat täällä maantieteellisessä suhteessa jyrkän rintaman toisiaan vastaan, täällä on raja, jossa suomalainen kansallisuus loppuu ja josta ruotsalainen alkaa. Pitäjän eteläpuoli on ruotsalaista, mutta suomalaiset ovat enemmistönä. Sopu silti erinomaisen hyvä.

Ei ole milloinkaan kuulunut eteläpään miehen suusta, että enemmistö harjoittaisi minkäänlaista sortoa vähemmistöä kohtaan - joka olisi eräällä taholla huomioon otettava ilmiö. Ainoa arka kohta on kirkon lähellä sijaitseva ja ruotsalaisen kansakoulun ystävien kannattama kansakoulu, johon oppilaita haalitaan vähä sieltä, vähä täältä ja jonka oppilasjoukosta löytyisi tuskin ainoatakaan ummikkoa. Pitäjän eteläpäätä mainitessani muistuu mieleeni Kirkniemen historiallinen kartano (Gerknäs), jossa mm. on pyörinyt emäntänä Eerikin ja Kaarinan tytär, prinsessa Sigrid, mainion Åke Tottin äiti.

Kartanolla on oma ruotsalainen koulupiirinsä, mutta äskettäin on saatu suomalainenkin kansakoulu pitäjän eteläpäähän, Kyrstadiin. Koulu lienee ainoa alallaan, joka tunkeutuu niin syvälle ruotsalaisen asutuksen rintamaan. Suomalaiselle matkailijalle on Kyrkstadin tienoilta paras pyörtää ympäri, siilä etelämpänä on Mustijoki ja siellä voi joutua helposti tekemisiin erään kuuluisan paroonin kanssa, joka on olutmonopolin suosija, mutta luonnollisesti suomenkielen halveksija.

Ei ole terveellistä suunnata matkaa itäänkään päin, sillä silloin jouduttaisiin Siuntioon ja siis past. Mobergin (Karl Peter Moberg, Siuntion kirkkoherrana 1878-1906) alueelle! Mutta länteen ja pohjoiseen on väylä auki. Ensimainittu suunta vie Karjalohjalle ja Sammattiin, mutta viimeksi mainittu Vaanilan kneippiläiseen kylpylaitokseen.

Ei haittaisi muutama annos raikasta lähdewettä selkäluille. Lopuksi wielä sananen "ajan hengestä". Se ei ole niinkään mädäntynyt, kuin yleisesti ollaan taipuwaisia luulemaan. Sitä todistaa paraiten se seikka, että "Uusimaa" kaappasi täällä runsaat 100 tilaajaa. Mielihywällä tunnustaen, että "Uusimaa" on moneen kotiin, jossa ei ennen maailman riennoista ja pyrinnöistä tiedetty mitään, tuonut paljo iloa mukanaan ja poistanut monen silmistä entisen torkan, sanon: hywästi!

Kaswaos puoltajaksemme, warttuos etujemme, oikeuksiemme walwojaksi!

Absalon.

Tarinan kuvituksena näkymiä Karstun kylästä ja Paloniemestä - kuvat kirjasta E. Nervander : Lojo och dess Kyrka

Kenraaliluutnantti Neoviuksen muistolle

Maaliskuun 27. päivän aamuna 1895 kuoli yllättäen kenraaliluutnantti Frithiof Alfred Neovius, joka oli syntynyt vuonna 1830 Sortavalan kaupungissa. Hänen vanhempansa olivat olleet Sortavalan kirkkoherrana kuollut Johan Adolf N. ja tämän toinen puoliso, opettajari Gustava Maria Charlotta Burgman. Frithiofin veljiä olivat Turun lukion lehtori Vilhelm Engelbert, piirilääkäri Karl Adolf ja Tammisaaren seminaatin lehtori, metsänhoitaja Teodor Fabian. Heistä viimeksi mainitun syntyessä oli isä Johan Adolf jo ehtinyt menehtyä varsin nuorella iällä.

Frithiof Neovius astui Venäjän sotapalvelukseen suorittaen sota-akatemian oppijakson vuosina 1849-51. Sen jälkeen hän jatkoi eri sotakoulujen opettajana Venäjänmaalla ja yleni nopeaan tahtiin saaden jo 36 vuoden iässä everstin arvon. Vuoden 1871 paikkeilla hän tuli takaisin Suomeen, missä hänestä tuli Haminan kadettikoulun johtaja. virka vakinaistettiin neljää vuotta myöhemmin.

Kymmenen vuoden kuluttua Neovius otti eron kadettikoulusta saaden samalla kenraaliluutnantin arvon. Hän riisui kuitenkin samalla sotilaspukunsa eikä enää koskaan esiintynyt muuta kuin porvarismiehenä. Kaikki ulkonainen loisto oli hänelle tyysten vierasta. Frithio Neoviuksesta tuli Haminan kaupungin edustaja valtiopäiville vuodesta 1882 alkaen. Hänen kerrotaan olleen yksi porvarissäädyn vaikuttavimmista jäsenistä.

Kenraaliluutnantti Neovius omisti runsaasti aikaansa erilaisille harrasteille. Erityisesti muistetaan hänen tukensa vuosien 1891-1893 hätäaputoimien keskuskomitean puheenjohtajana. Viimeiseen asti Neovius tunnettiin ahkerasta työstä isänmaansa hyväksi. Nopea sairaus teki lopun tämän vaatimattoman, mutta toimeliaan miehen elämästä vain muutamassa hetkessä.

Fisk Jubilee Singers

Fisk Jubilee Singers lauluryhmä perustettiin Yhdysvalloissa, Fiskin yliopistossa ensimmäisen kerran vuonna 1871. Aluksi ohjelmistossa oli pelkkiä spirituaalisia laulujua, mutta vähitellen mukaan tuli myös "Amerikan musiikin isänä" tunnetun Stephen Fosterin sävellyksiä. Vuonna 2002 Yhdysvaltain Kongressin kirjasto talletti kunnianosoituksena "Swing Low, Sweet Chariot" -kappaleen Kansalliseen Äänitearkistoonsa.

Nimensä tämä yhtye sai vanhasta Testamentista. Joka 50. vuosi oli erityinen juhlavuosi ja heprealaisen lain mukaan kaikki orjat piti tuolloin vapauttaa. Niinpä tämä yliopiston musiikillisen johtajan, George L. Whiten antama nimi tuntui sisällissodan jälkeisinä vuosina mitä parhaimmalta afroamerikkalaisten muodostamalle ryhmälle. Useimmat jäsenet olivat itseasiassa olleet alunperin orjia.

Tämän reilusti yli sata vuotta toimineen yhteen ansioksi katsotaan afrikkalaispohjaisen spirituaalimusiikin tunnetuksen tekeminen Pohjois-Amerikan valkoihoiselle väestölle. Fisk Jubilee Singersin esiintymisillä kerättiin varoja Fiskin yliopistolle Tennesseen Nashvillessä. Tämä tummaihoisten oma oppilaitos oli perustettu 1866, heti sisällissodan jälkeen. Tosin yhtyeellä ei ollut mitään virallista asemaa siinä.

Aluksi kiertueet koostuivat esiintymisistä pienissä maaseutupaikoissa, joiden yleisö ei tuntunut lainkaan ymmärtävän heidän sielukasta musiikkiaan. Ohion Cincinnatissa he saivat kuitenkin kokoon vaatimattomat 50 taalaa, jotka sitten lahjoitettiin Chicagon vuoden 1871 suupalon uhreille.

Vähitellen yhtye alkoi saada ylistäviä arvosteluja eritoten kauniiden lauluääntensä ansiosta. Värillisten tekemää musiikkia olivat siihen saakka esittäneet lähinnä valkoihoiset ja yleisöllä kesti hieman aikaa hyväksyä Fisk Jubilee Singers omana itsenään. Lopulta yhtye saattoi lähettää opinahjolleen kunnollisia lahjoituksia ja uran eräs huipennus oli presidentti Ulysses S. Grantin esiintymiskutsu Valkoiseen Taloon.

Vuonna 1873 Fisk Jubilee Singers kiersi ensimmäisen kerran Eurooppaa ja keräsi samalla rahaa, joilla Fiskin yliopiston rakensi sen ensimmäisen pysyväisen toimitilan. Tämä vieläkin käytössä oleva rakennus sai nimen Jubilee Hall.

Fisk Jubilee Singers esiintyy yhä edelleen ja viime vuonna heille myönnettiin Yhdysvaltain kongressin myöntämä "National Medal of Arts" -kunniamerkki. Muita vuoden 2008 palkittuja olivat mm. näyttelijätär Olivia de Havilland, sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja Ford's Theatre Society, joten mistään turhasta prenikasta ei ole kyse.

Kuvassa yhtye vuonna 1871. Luonnollisesti Fisk Jubilee Singers on käynyt Suomessakin ja oheinen mainos on Uusimaa -sanomalehdestä vuodelta 1895.

Kuva-arvoitus

Herra Hahl

Hahl syntyi 13. kesäkuuta 1869 Raudussa lääninrovasti Anders Gustaf Hahlin perheeseen. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Viipurissa 1888 hän opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa ja kirjallisuutta. Hahl suoritti filosofian kandadaatin tutkinnon 1891 ja väitteli filosofian tohtoriksi 1897. Hän teki opintomatkoja Ranskaan, Saksaan, Italiaan ja Pohjoismaihin. Hän toimi Helsingissä suomalaisen normaalilyseon saksan ja ranskan kielen lehtorina 1909–1927 ja Helsingin yliopiston kirjallisuushistorian ja estetiikan dosenttina 1909–1929.

Jalmari Hahl johti Ylioppilaskunnan laulajia 1892–1897. Hän johti muun muassa Helsingissä kantaesitykset Jean Sibeliuksen teoksista Venematka (opus 18/9) 6. huhtikuuta 1893, Saarella palaa (opus 18/4) 7. joulukuuta 1895 ja Laulu Lemminkäiselle (opus 31/1) 12. joulukuuta 1896.

Hahl oli Suomen Kansallisteatterin johtaja ja ohjaaja maaliskuusta 1905 kevääseen 1907. Pesti jäi lyhyeksi kovan ryöpytyksen ja kampeamisen vuoksi, kun teatteria ja sen esityksiä käytettiin yleisen arvokeskustelun välineenä. Hänen ohjaamaansa Oscar Wilden Salomea nimittäin esitettiin vuonna 1905 juuri suurlakon aikoihin. Elli Tompuri kertoo muistelmissaan Minun tieni (1942, sivuilla 125–128), ettei Hahl juuri puuttunut näyttelijän roolin luomiseen vaan "hymyili vain ja oli hieno mies, antoi taiteilijan itse luoda ...". Tampereen Teatterin johtajana Jalmari Hahl toimi 1912–1915.

Eino Leino luonnehtii vuonna 1910 häntä kirjalliseksi, artistiseksi taiteilijaluonteeksi, jonka hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Jalmari Hahl kuoli Helsingissä 17. elokuuta 1929.

Hahlista kerrotaan monia tarinoita, joista Helsingin Yliopistoon sijoittuva kuvaa hänen luonnettaan erinomaisesti;

J. Hahl toimi pari vuosikymmentä yliopiston estetiikan dosenttina ja hoiti opetusvelvollisuuttaan loppuaikoina varsin leväperäisesti. Hän peruutteli luentojaan tämän tästä käheyden tai jonkin muun syyn takia. Mutta kävi usein niinkin, että hän kesken luennon poistui auditoriosta.

Kerran alkoivat huoneen vanhat lämmitysjohdot pahasti naksahdella ja Hahl lopetti luennon huomauttamalla, ettei hän voinut keskittää ajatuksiaan sellaisessa melussa. Toisen kerran hän yritti vetää kierreverhon ikkunan suojaksi, koska auditorio sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Kävi kuitenkin niin, että verho putosi, raihnainen kun oli, kiinnikkeistään ala. Silloin Hahl ilmoitti: "En voi jatkaa luentoani, kun profanum vulgus tuolta torilta katselee sisälle!"

Hahlilla oli kaksi vahakantista vihkoa, joista hän sitten luki likipitäin samat luritukset, olipa sitten luennoitava Goethesta tai Leopardista. Asia oli nimittäin niin, ettei hän juuri koskaan päässyt käsiksi luennoitavaan aiheeseen. Hän sanoi syksyllä aina luentojensa alkaessa;

"Luentoni aiheeseen kuuluu tällä kertaa Goethe. Mutta ennen kuin pääsen varsinaiseen ytimeen, täytyy itsekullakin teistä olla selvyys siitä, mitä ymmärretään esteettisellä suhtautumisella. Kuvitelkaa, että edessämme on laiva. Matkustaja katsoo sitä omasta näkökulmasta, laivanrakentaja omasta, mutta esteetikko jne jne jne..."

Lukuisat luentojen peruuttamiset aiheuttivat kuitenkin, että hän vasta toukokuun alussa pääsi Goetheen - pitkäaikaisen suhtautumisen jälkeen. Seuraavan lukukauden alkaessa toistui sama juttu. Tarkastelun kohde vain saattoi olla toinen, laivan sijasta esim. tulivuori.

Rengit karkuteillä

Agraarimaailmassa talollisten ja torppareiden nuorimmilla pojilla ei ollut juuri muita mahdollisuuksia elannon hankkimiseen kuin ryhtyä rengiksi. Renkejä oli 1800-luvulla kaikkialla, yhtä hyvin torpissa kuin rustholleissa, virkamies- ja verotaloista puhumattakaan. Sopimus palveluksesta tehtiin vuosittain. Kesken vuotta ei siis ollut laillista lähteä muualle, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Pestaaminen tapahtui mm. Hämeen seudulla erityisillä pestuumarkkinoilla tai sitten vaikkapa kirkkoreissulla. Rengin pestuuraha 1900-luvun taitteessa oli 25 markan tienoilla piian saadessa puolet vähemmän. Palveluspaikasta toiseen vaihtaminen tapahtui kekrinä eli ensimmäisenä päivänä marraskuuta. Renki (ja piika) sai tuolloin palkan sekä erityisen eväspussin. Sen sisältö vaihteli sen mukaan, miten hyvänä työntekijänä lähtijää pidettiin. Parin viikon loman jälkeen oli vuorossa astuminen uuden isännän palvelukseen.

Aina ei kaikki mennyt sopimusten mukaan ja tällöin isäntä joutui ottamaan ankarammat keinot käyttöön. Vielä 1800-luvun loppuvuosina oli tavallista, että sanomalehdissä ilmoitettiin julkisesti renkien karkaamisesta. Näin kävi myös Uudenmaan Nummen pitäjän Järvenpään kylän Kiiskin isäntä Kaarlo Aallolle ja torppari Juho Gullströmille.

Aallolla oli ollut työssä Karl Edvard Sederholm, kun taas torppari Gullströmin apuna hääri Frans Mannelin. Viimeksi mainittu oli 20 -vuotias nuorukainen, joka oli syntynyt Pusulan Hyönölän kylän Ali-Hannulassa, missä hänen isänsä Kaarle M. oli itsellisenä. Karl Edvardin vanhemmat olivat Pusulan Hirvijoen Höysin talon Huovin torpparipari Matti S. ja Maria Johanna Juhanintytär. Ikää "Kallella" oli vasta 17 vuotta.

Viinalekkerillä taivaaseen

Vanhoja sanomalehtiä selatessa huomaa monesti juttujen moralisoivan voimakkaasti sekä yhteiskuntaa että varsinkin yksittäisiä henkilöitä. Erityisen huomion kohteena olivat "wiinamäen" miehet ja naiset. Tuossa vaiheessa lehdistömme ilmeisesti piti itseään kansakunnan moraalinvartijana. Näin ollen tarkat kuvaukset alkoholin käytön vaaroista olivat hyvin yleisiä, melkeimpä jokapäiväisiä. Tässä niistä yksi.

Mäntsälän pitäjän Sälinkään kylän Vuotavan torppari Erik Willberg ja vaimonsa Greta Löf saivat helmikuussa 1831 poikalapsen, jolle antoivat nimen Johan. Kastettujen luettelossa isä Erikin sukunimenä vilahtaa myös Willmanstrand. Mäntsälän torppien nimiä selatessa suu vääntyy väkisin hymyyn, sillä Sälinkäältä löytyvät mm. Meksiko, Aleksandria, Mokka, Kaino ja Pariisi.

Johan Willberg ei näistä hienoista paikoista paljoa perustanut, vaan lähti poikasena rengiksi naapuripitäjä Pornaisiin. Sieltä hän palasi takaisin Mäntsälään. Vuonna 1854 hän asui vaimonsa Karolina Matintyttären kanssa Onkimaan Pyyppölässä ja sen jälkeen torpparina Nummisen kylän Mattilassa. Sieltä perhe muutti Kirkonkylän Svenskille samoin torppariksi. Lapsia vuosien 1854-1863 välillä syntyi viisi; Johan Witalis, Valerian, Erika, Aurora ja Amanda Karolina.

1860-luvun puolivälin tienoilla Johan vei perheensä Pornaisten Kupsenkylään. Pariskunnan kuudes lapsi Ida Josefina syntyi siellä vuoden 1866 toiseksi viimeisenä päivänä. Lapsista ainakin tyttäret Erika ja Amanda Karolina kuolivat molemmat 14 ikävuodelleen vesitautiin. Miestään yhdeksän vuotta vanhempi Karolina Matintytär menehtyi sydäntautiin syyskuussa 1882. Johan Willbergin kuolinsyyksi Pornaisten haudattujen luetteloon on huhtikuussa 1895 merkitty halvaus. Sanomalehti Uusimaan 9.4.1895 ilmestyneen artikkelin mukaan tämä tieto voi olla lääketieteellisesti oikein, mutta loppujen lopuksi se ei täysin vastaa totuutta.

Viime torstaina palasi Juho Willberg niminen, Pornaisten Kupsenkylästä kotoisin oleva mies kotiinsa Porvoosta. Mies oli maistellut väkeviä, olipa vielä varustanut viinalekkerin matkaevääksi. Tiellä rupesi kuitenkin viinakulta niin päätä pyörryttämään, että hän pyörsi ympäri ja lähti Porvooseen päin luullen täydessä tolkussaan Pornaisiin menevänsä.

Sattui samalla hänelle vastaan muuan pehkuhäkkiä kuljettava pornaislainen ja otti ukkoraiskan kuormansa päälle. Ja niin sitä mentiin, kuormankuljettaja edessä ajaen ja ukko takana pehkujen päällä kellotelleen ja aina väliin lekkeristä sydämenvahvistuksia ottaen.

Kirkon lähelle tultua ja muutamia tuttuja tavatessa sanoi ajaja, että Juho se ajelee herroiksi hänen pahnahäkissään, vaikkei vaan virka mitään. Vaan kun käytiin katsomaan, huomattiinkin, että Juho oli lähtenyt viinalekkeri vieressään sille matkalle, jolta ei kukaan palaja. Pidetyssä poliisitutkinnassa ei muuta kuoleman syyksi arvattu kuin ylenmääräinen viinan nauttiminen.

Kultturelli venäläinen sotamies

Kuhmalahden lukkarin, Johan Simonsson Pendolinin ja vaimonsa Christina Gabrielsdotterin toiseksi nuorin lapsi Adolf syntyi maaliskuun lopulla 1762. Kymmenen vuoden iässä poika lähetettiin Turun katedraalikouluun. Ilmeisen menestyksekkäiden opintojen jälkeen Adolf pääsi ylioppilaaksi kesällä 1781. Tämän jälkeen hän jatkoi opiskelua saaden pappisvihkimyksen Viipurin hiippakunnassa vuonna 1787.

Samoin tein hänestä tehtiin Viipurin tuomiorovastin apulainen ja tuomiokapitulin notaari. Varapastorin arvon hän sai jo 1791. Kolme vuotta myöhemmin Adolfista tuli Viipurin luostarikirkon kappalainen l. diakoni. Samana vuonna hänet nimitettiin tuomiokapitulin jäseneksi. Rovastin arvon Adolf Pendolin sai 1801. Hän sai nimityksen Sortavalan kirkkoherraksi 1805, mutta tuohon virkaan hän ei koskaan mennyt. Vuodesta 1817 hän oli Viipurin ensimmäisenä kappalaisena. Samassa kaupungissa hän myös kuoli 1834.

Adolf mainitaan satakuntalaisen osakunnan jäsenenä 18.6.1781 ja tuolloin hän jo käytti sukunimeä Penselius/Penzelius. Heinäkuussa 1799 Adolf Penzelius vei vihille viipurilaisen Charlotta Molitorin. Pariskunnalla oli kahdeksan yhteistä lasta; Georg Adolf, Carl Adolf, Elisabet Charlotta, Catharina Sara Christina, Alexander Wilhelm, Juliana Amalia, Petteri Wilhelm ja Sophia Adventura. Tyttäristä Julianan vei vihille majuri Jegor Groen ja isosisko Sara christinan kauppias Carl Wrigstedt.

Arkkidiakoni Adolf Penzelius kuoli helmikuussa 1834 ja leski Charlotta menehtyi halvaukseen saman vuoden syyskuussa. Lapsista Petteri Wilhelm mainitaan kapteenina hänen kuoltua keuhkotautiin keväällä 1861. Kolmea vuotta aiemmin oli sisko Fredrika Charlotta kuollut samaan sairauteen Viipurin kaupungin köyhäinhuoneessa.

Penzeliusten lasten kohtalo oli siis osin julma, vaikka vanhempien kuoleman jälkeen näiden omaisuus oli pistetty julkisen huutokaupan kohteeksi. Tähän huutokauppatilaisuuteen liittyen on säilynyt rovasti Gustaf Vilhelm Vireniuksen kertoma opettavainen tarina.

Kun huutokaupalla vuonna 1835 myytiin Penzeliukselta jäänyttä omaisuutta, oli huutajien joukossa eräs venäläinen sotamies. Hän osti hevosen ja yhdet rattaat. Niillä sotamies oli jo poistumassa huutokaupasta, kun hän toisessa kamarissa näki suuren joukon kirjoja. Venäläinen pysähtyi kysymään, olisivatko nuo kirjatkin myynnissä ja edelleen hän uteli, josko niiden joukossa olisi suomenkielisiä teoksia.

Saatuaan myöntävän vastauksen molempiin kysymyksiin, jäi sotamies odottamaan. Kirjat nimittäin tulivat myyntiin huutokaupan viimeisinä tavaroina. Kun meklari sitten alkoi niitä myynneskellä, osti venäläinen sotamiehemme niistä jokaisen. Mies ylitti huudoillaan kaikki muut huutokauppaan tulleet.

Lopulta hän tuli ostaneeksi suomalaisen Raamatun, Uuden Testamentin, virsikirjan ja monia muita suomenkielisiä kirjoja. Niistä hän joutui maksamaan osin kovankin hinnan. Tämä johtui osaksi siitä, että eräät paikalla olleet halusivat pelleillä vierasmaalaisen kanssa ja piloillaan huudattivat hintaan korkeammaksi.

Tämä omituinen huutaminen sai erään paikalla olleen upseeri kysymään sotamieheltä, olisiko tällä myös rahaa huutojensa maksuksi. "Jiest!" oli venäläinen sanonut kohottaen rahamassinsa lakkaristaan. No osaatkos suomenkieltä oli upseeri jatkanut. "Nieet!" tuli nyt ulos oudon miehen suusta. Nyt alkoivat kaikki läsnäolleet ihmetellä, mistä oikein on kyse.

Venäläinen sotilas valisti heitä seuraavasti;

Olen jo palvellut koko aikani ja tulen Suomesta mennäkseni takaisin synkälle Venäjänmaalle. Sen vuoksi ostin hevosen ja kärryt. En osaa lukea suomea enkä ymmärrä sitä. Mutta olen matkallani nainut suomalaisen naisen, joka on hyvin taitava lukemaan ja lukee mielellään. Kun yhdessä palaamme Venäjälle, vaimoni tapaa tuskin enää koskaan maanmiehiään. Kuitenkin haluan hänen pitävän oman kielensä ja Jumalansa. Joten hänen mielensä nosteeksi sekä huvitukseksi ostin kaikkia niitä kirjoja, joihin minun vähät varani riittivät.

Tämän kuultuaan ei kukaan huutokauppalainen enää halunnut leikillään hintaa korottaa ja niin sotamies osti koko vakallisen suomalaisia kirjoja. Lisäksi erehdyksessä mukaan tuli yksi hepreankielinenkin raamattu, jonka miehemme oli luullut olevan suomalaisen.

Valitettavasti tämä tarina on tosi....

Huhtikuussa 110 vuotta sitten sanomalehti Sawonlinna sekä Länsisuomen Työmies raportoivat silloisen Säämingin pitäjässä tapahtuneesta, lähes makaabereja piirteitä saaneesta rikoksesta.

Loinen Pekka Holm ja vaimonsa Henriika Kutvonen olivat saaneet syytinkiläiseksi Henriikan isän, pitäjänhoitolainen Juhana Henrik Kutvosen. Pariskunta asui Juhanan kanssa Pääskylahden kartanon mailla, nykyisen Savonlinnan kaupungin liepeillä.

Sawonlinna -lehden tietoon oli tullut, että Juhanaa oli rääkätty ja muutoinkin kohdeltu huonosti. Sawonlinna julkaisi tämän tiedon ja sen perusteella pitäjän nimismies aloitti poliisitutkinnan. Tutkinnassa selvisi raskauttavia todisteita ja nimismies haastoi syylliset kihlakunnanoikeuteen 28. päiväksi huhtikuuta.

TYönjohtaja Petter Koikkalainen kertoi, että kun hän viime elokuun (1898) lopulla tahi syyskuun alkupäivinä meni Pääskylahden maanviljelyskoulun oppilaitten kanssa eräälle kauravainiolle ja kulki Holmin asunnon ohi, kuuli hän sieltä hätähuutoja sekä voivotusta. Mentyään asunnolle huomasi Koikkalainen Juhana Kutvosen seisomassa ulkona asuinhuoneen seinää vasten alushousut jalassa, mutta ilman paitaa.

Juhana valitti, että tytär Henriika pieksää häntä alinomaa eikä anna rauhaa. Tytär oli myös ollut ulkona, mutta vieraat nähdessään oli mennyt sisälle. Todistaja oli nähnyt, että hoitolaista säilytetään pienessä kamarissa, jossa oli ollut hyvin paha siivo. Oli myös kerran kuullut Holmin sanovan, ettei hän (siis Holm) voi hoitaa ukkoa. Samalla oli Holm myöntänyt, että hän oli piinannut hoitolaista nälällä eikä antanut ruokaa ennenkuin ukko rukoili; "anna hyvä vävy syödäkseni".

Loinen Ville Rutanen oli myös asunut Holmin tuvassa ja huomannut, että hoitolaista pidettiin kamarissa, jota talvella joskus lämmitettiin. Siten kärsi vanhus vilua vaatteiden puutteessa, kun hän joutui makaamaan paljailla pehkuilla. Nämä pehkut oli lisäksi tuotu käytettyinä Holmin omasta sängystä.

Edelleen Rutanen tiesi, että kun vanhus edellisenä syksynä tuli huonovointiseksi ja teki tarpeensa sänkyyn, ei kukaan siivonnut niitä. Tytär Henriika oli vain todennut, että hän jaksa siivoamista aina tehdä. Lopulta sänkyyn kasvoi noin tuuman pituisia matoja, joita Henriika oli näytellyt todistajille ja muillekin.

Ruokaa ja juomaa sai hoitolainen, kun sitä huutamalla anoi. Muutoin ei niitä hänelle annettu.

Kun todistaja syksyllä erään kerran tuli työstään kotiin, oli Holm kehunut lyöneensä hoitolaisukkoa niin, että keppi katkesi. Sen jälkeen hän oli hakenut vitsat ja pieksenyt ukkoa sängyssä. Vanhus oli rukoillut "älä hyvä vävy lyö!" Eräänä sunnuntaiaamuna todistaja oli huomannut Holmin potkaisevan hoitolaista niin kovaa, että tämä oli huutanut ja valittanut katkerasti.

Todistaja tiesi lopuksi, että syksyllä oli Henriika ainakin kolme kertaa kylmän ilman aikaan vienyt isänsä ulos pesten hänet kaivovedellä ja varpuluudalla. Päällään ukolla oli yleensä sontaset alushousut. Joka kerta oli tytär jättänyt isänsä pidemmäksi aikaa ulos, mistä todistaja kerran oli korjannut hänet takaisin sisälle "jokseenkin kohmettuneena". Useat muut todistivat saman.


Kuvaa klikkaamalla pääset Hämeenlinnan kaupungin museon sivuille lukemaan lisää köyhäinhoidosta, joka ei varmasti aina ollut näin kurjaa.

Vanhan ajan lystiä lauantaiksi

Vällin lasten murheellinen tapaus

Teutarin kylät Lohjan ja Inkoon rajamailla olivat aikanaan selkeästi ruotsinkielisiä. Melko pian Teutarin pohjoispuolelta alkoi sitten suomenkielisen, lähinnä hämäläis- ja varsinaissuomalaisen asutuksen alue. Kylän länsipuolella levittyi Inkooseen ja Karjaaseen kuulunut ruotsinkielinen tienoo, jonka asutus lienee ollut suurelta osin peräisin Ruotsista.

Vähä-Teutarin kylän Vällin (ruots. Wällans) talon rusthollariksi tuli 1700-luvun lopulla Claes Tötterman, joka oli Iso-Teutarista lähtenyttä sukua. Osa tästä suvusta aateloitiin aikanaan nimellä Adlercreutz. Suvun vanhin tunnettu esi-isä on Erik Markusson, joka kuoli vuonna 1654. Hänen poikansa Thomas käytti sukunimenä Teuterström ja Tötterman -nimisten sanotaan olevan samaa sukua. Yhteinen linkki näiden kahden sukuhaaran välillä on hävinnyt historian hämäriin - jos se on ylipäätänsä olemassa.

Claes Tötterman oli syntynyt Vällin talossa tammikuussa 1765. Hänen isänpuoleinen sukunsa oli hallinnut taloa viimeistään vuodesta 1637 lähtien. Puolison Claes kävi hakemassa Tenholan Dahlin rusthollissa, missä Christina Ulrica Kjellin oli syntynyt vuoden 1782 lopulla. Christina Ulrican äiti oli Stina Johansdotter Tötterman ja isä tämän toinen puoliso, Henrik Kjellin. Kun Stina Johansdotter kuoli 1800-luvun alussa, meni Henrik Kjellin naimisiin Claesin kaksoissisaren, Helena Töttermanin kanssa.

Stina Johansdotterin oli kotoisin Inkoon Bilskogin Gripsin kestikievarinakin toimineesta talosta ja hänellä oli samoja esivanhempia Claesin sekä Helenan kanssa. Lähin yhteinen esi-isä oli Vällin isäntänä vuosina 1662-87 olut Claes Thomasson, jonka vaimo oli Margareta Johansdotter.

Christina Ulrika Kjellin sai Claes Töttermanin kanssa kolme yhteistä lasta, Gustavan, Marian ja Carl Enoch. Perilliset syntyivät vuosien 1805-1810 välisenä aikana, mutta jo kesäkuussa 1811 Claes menehtyi keuhkotautiin. Kolmen pienen lapsen äitinä Christina Ulrikalle tuli varmasti kiire etsiä perheelle uusi elättäjä. Tämä löytyi eteläisestä Inkoosta, Finnbölestä kylästä. Skräddarsin talossa 1781 syntynyt Jacob Finnberg meni naimisiin leskivaimo Kjellinin kanssa ja otti samalla Vällin talon hallintaansa.

Tästä avioliitosta syntyi viisi lasta, Lena Ulrika, Eva Lovisa, Claes Jacob, Erica Charlotta ja Carl Emanuel. Heistä Lena ja Eva avioituivat Karjaalle sekä Snappertunaan. Claes Jacob mainitaan laivurina kotitalossaan ennen varhaista kuolemaansa, kun taas pikkuveli Carl Emanuelista tulee Vällin uusi isäntä.

Paljon ennen näitä tapahtumia Christina Ulrika Kjellinin perheessä koettiin lähes pahin kuviteltavissa oleva tapahtuma. Huhtikuun yhdeksäntenä päivänä 1822 ensimmäisestä avioliitosta syntyneet sisarukset Gustava, Maria ja Carl Enoch oli jossain päin Inkoon laajaa saaristoa. Jälkipolville tuntemattomasta syystä lapset joutuivat veden varaan ja hukkuivat.

Äidin ja isäpuolen raskaaksi velvollisuudeksi tuli saattaa kolme lasta Lohjan kirkon hautausmaalle toukokuun toisena päivänä. Vanhin lapsista oli hieman päälle 16 ikävuoden ja nuorimmainen vajaat 12 vuotta. Jo viikkoa aikaisemmin oli haudattu samassa tapaturmassa hukkuneet Vällin Kurjalan torppari Henrik Ax ja Iso-Teutarin Lassilan torppari Christian Sadvall.

Kummallista kyllä, Lohjalla oli sattunut vuoden 1811 syksyllä yhtä paha onnettomuus. Tuolloin avomerellä hukkuivat marraskuun 24. päivänä Karstun Joenpellon nahkurin Nils Lomanin vaimo Anna Ahlroth, Karstun Joenpellon pitäjänlasimestari Johan Åfeltd, Karstun Hemmilän rusthollarin poika Johan Eriksson, Skraatilan pitäjänsuutari Erik Svahn ja Mynterlän pitäjänräätäli Anders Stenström. Ehkä kyseessä oli joku käsityöläisten yhteinen riento, jonka aikana vene on kaatunut tai heikko syysjää murentunut heidän altaan.

Silakoita kerrassaan

Niin kauan kuin kauppaa on harjoitettu, on myös yritetty tehdä erilaisia välistä vetoja.

Näin kävi Turun tullikamarilla marraskuussa 1895, kun höyrylaiva Sofia toi tarkastettavaksi tukholmalaisenkauppiaan, herra Straussin lähettämät 93 tynnyriä "bresslingiä", pikkusilakoita. Niiden arvoksi sanottiin tarkalleen 2.139 markkaa.

Tullitarkastuksessa huomattiin nopeasti tynnyreiden sisältävänkin tavallisia, suolattujan sillejä. Niiden tullimaksu oli aivan toista luokkaa kuin pikkusilakoiden. Näin ollen Turun tullikamari haastoi sekä kauppias Straussin että tynnyreiden ostajan, turkulaisen kauppias Johan Robert Hartzellin oikeuteen tullikavalluksesta. Samalla kalat otettiin takavarikkoon.

Sekä raastuvanoikeus että hovioikeus vapautti vastaajat kaikesta edesvastuusta, mutta keisarillinen senaatti, jonne tullikamari oli valittanut asiasta, antoi langettavan päätöksen. Sen mukaan kauppias Strauss sai 300 markan sakot ja menetti sillit valtiolle.

Tämän jälkeen Hartzell puolestaan haastoi Straussin käräjille vaatien takaisin maksamaansa sillien hintaa. Koska oikeudenkäynteihin oli kulunut jonkin verran aikaa, olivat sillitynnyrit pilaantuneet. Itseasiassa ne oli jo kuopattu maahan Turun kaupungin tullin ulkopuolelle.

Raastuvanoikeus asettui Hartzellin puolelle ja velvoitti Straussin maksamaan takaisin nuo jo saamansa 2.139 markkaa sekä reilun kuuden prosentin koron niille. Summasta vähennettin Hartzellin myöntämät 697,50 markkaa. Lisäksi vastaaja tuomittiin maksamaan kantajalle tämän oikeudenkäyntikuluja 80 markkaa.

Muistokirjoitus 1.4.1890

Eilen kirkon kellojen kumea ääni ja lippu puolitankoon wedettynä tehtaan konsulin talossa ilmoittiwat kaupunkilaisille surusanoman.

Wilhelm von Nottbeck syntyi 1816 Tammik. 23 p:nä muutti Tampereelle 1836, ottaen tehtaan hoidon toimeliaisiin käsiinsä. Hänen waikutuksensa, työnsä ja toimensa tehtaan edistämiseksi, sen työwäen hywäksi, köyhäin, orpojen ja turwattomien auttamiseksi, owat suuret ja monipuoliset. Turwalaitos lastenkodit, koulu, lukusali, kirkko työwäkeä warten, tehtaan liikkeen suuri laajentaminen puhuwat toimensa ja armeliaisuutensa puolesta.

Monet kansalaisemme ja tuhannet alustalaisensa muistawat häntä kiitollisella ja hartaalla kaipauksella, kohottaen siunauksen huokauksia korkeuteen.

Sydämellistä murhetta ja surua tuotti jalolle wainajalle wiime aikoinansa rakkaan puolisonsa sekä sitä ennen armaan poikansa surullinen kuolema. Häntä surewat wiisi poikaa, kolme miniää, yksi weli ja yksi sisar.

Siunattu olkoon jalon wainajan muisto ja rauha hänen lewollensa.