Herra Hahl

Hahl syntyi 13. kesäkuuta 1869 Raudussa lääninrovasti Anders Gustaf Hahlin perheeseen. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Viipurissa 1888 hän opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa ja kirjallisuutta. Hahl suoritti filosofian kandadaatin tutkinnon 1891 ja väitteli filosofian tohtoriksi 1897. Hän teki opintomatkoja Ranskaan, Saksaan, Italiaan ja Pohjoismaihin. Hän toimi Helsingissä suomalaisen normaalilyseon saksan ja ranskan kielen lehtorina 1909–1927 ja Helsingin yliopiston kirjallisuushistorian ja estetiikan dosenttina 1909–1929.

Jalmari Hahl johti Ylioppilaskunnan laulajia 1892–1897. Hän johti muun muassa Helsingissä kantaesitykset Jean Sibeliuksen teoksista Venematka (opus 18/9) 6. huhtikuuta 1893, Saarella palaa (opus 18/4) 7. joulukuuta 1895 ja Laulu Lemminkäiselle (opus 31/1) 12. joulukuuta 1896.

Hahl oli Suomen Kansallisteatterin johtaja ja ohjaaja maaliskuusta 1905 kevääseen 1907. Pesti jäi lyhyeksi kovan ryöpytyksen ja kampeamisen vuoksi, kun teatteria ja sen esityksiä käytettiin yleisen arvokeskustelun välineenä. Hänen ohjaamaansa Oscar Wilden Salomea nimittäin esitettiin vuonna 1905 juuri suurlakon aikoihin. Elli Tompuri kertoo muistelmissaan Minun tieni (1942, sivuilla 125–128), ettei Hahl juuri puuttunut näyttelijän roolin luomiseen vaan "hymyili vain ja oli hieno mies, antoi taiteilijan itse luoda ...". Tampereen Teatterin johtajana Jalmari Hahl toimi 1912–1915.

Eino Leino luonnehtii vuonna 1910 häntä kirjalliseksi, artistiseksi taiteilijaluonteeksi, jonka hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Jalmari Hahl kuoli Helsingissä 17. elokuuta 1929.

Hahlista kerrotaan monia tarinoita, joista Helsingin Yliopistoon sijoittuva kuvaa hänen luonnettaan erinomaisesti;

J. Hahl toimi pari vuosikymmentä yliopiston estetiikan dosenttina ja hoiti opetusvelvollisuuttaan loppuaikoina varsin leväperäisesti. Hän peruutteli luentojaan tämän tästä käheyden tai jonkin muun syyn takia. Mutta kävi usein niinkin, että hän kesken luennon poistui auditoriosta.

Kerran alkoivat huoneen vanhat lämmitysjohdot pahasti naksahdella ja Hahl lopetti luennon huomauttamalla, ettei hän voinut keskittää ajatuksiaan sellaisessa melussa. Toisen kerran hän yritti vetää kierreverhon ikkunan suojaksi, koska auditorio sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Kävi kuitenkin niin, että verho putosi, raihnainen kun oli, kiinnikkeistään ala. Silloin Hahl ilmoitti: "En voi jatkaa luentoani, kun profanum vulgus tuolta torilta katselee sisälle!"

Hahlilla oli kaksi vahakantista vihkoa, joista hän sitten luki likipitäin samat luritukset, olipa sitten luennoitava Goethesta tai Leopardista. Asia oli nimittäin niin, ettei hän juuri koskaan päässyt käsiksi luennoitavaan aiheeseen. Hän sanoi syksyllä aina luentojensa alkaessa;

"Luentoni aiheeseen kuuluu tällä kertaa Goethe. Mutta ennen kuin pääsen varsinaiseen ytimeen, täytyy itsekullakin teistä olla selvyys siitä, mitä ymmärretään esteettisellä suhtautumisella. Kuvitelkaa, että edessämme on laiva. Matkustaja katsoo sitä omasta näkökulmasta, laivanrakentaja omasta, mutta esteetikko jne jne jne..."

Lukuisat luentojen peruuttamiset aiheuttivat kuitenkin, että hän vasta toukokuun alussa pääsi Goetheen - pitkäaikaisen suhtautumisen jälkeen. Seuraavan lukukauden alkaessa toistui sama juttu. Tarkastelun kohde vain saattoi olla toinen, laivan sijasta esim. tulivuori.