Rengit karkuteillä

Agraarimaailmassa talollisten ja torppareiden nuorimmilla pojilla ei ollut juuri muita mahdollisuuksia elannon hankkimiseen kuin ryhtyä rengiksi. Renkejä oli 1800-luvulla kaikkialla, yhtä hyvin torpissa kuin rustholleissa, virkamies- ja verotaloista puhumattakaan. Sopimus palveluksesta tehtiin vuosittain. Kesken vuotta ei siis ollut laillista lähteä muualle, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Pestaaminen tapahtui mm. Hämeen seudulla erityisillä pestuumarkkinoilla tai sitten vaikkapa kirkkoreissulla. Rengin pestuuraha 1900-luvun taitteessa oli 25 markan tienoilla piian saadessa puolet vähemmän. Palveluspaikasta toiseen vaihtaminen tapahtui kekrinä eli ensimmäisenä päivänä marraskuuta. Renki (ja piika) sai tuolloin palkan sekä erityisen eväspussin. Sen sisältö vaihteli sen mukaan, miten hyvänä työntekijänä lähtijää pidettiin. Parin viikon loman jälkeen oli vuorossa astuminen uuden isännän palvelukseen.

Aina ei kaikki mennyt sopimusten mukaan ja tällöin isäntä joutui ottamaan ankarammat keinot käyttöön. Vielä 1800-luvun loppuvuosina oli tavallista, että sanomalehdissä ilmoitettiin julkisesti renkien karkaamisesta. Näin kävi myös Uudenmaan Nummen pitäjän Järvenpään kylän Kiiskin isäntä Kaarlo Aallolle ja torppari Juho Gullströmille.

Aallolla oli ollut työssä Karl Edvard Sederholm, kun taas torppari Gullströmin apuna hääri Frans Mannelin. Viimeksi mainittu oli 20 -vuotias nuorukainen, joka oli syntynyt Pusulan Hyönölän kylän Ali-Hannulassa, missä hänen isänsä Kaarle M. oli itsellisenä. Karl Edvardin vanhemmat olivat Pusulan Hirvijoen Höysin talon Huovin torpparipari Matti S. ja Maria Johanna Juhanintytär. Ikää "Kallella" oli vasta 17 vuotta.