Kolmen suurmiehen sukulaisuus

Maassamme ilmestyi 1910-luvun lopulla hetken aikaa Genealogica -niminen aikakauslehti, johon alan asiantuntijat sekä harrastajat kirjoittivat sukuselvityksiä. Lisäksi mukaan mahtui paikallishistoriaa, yleistä Suomen historiaa sekä pohdiskelua sukututkimuksen tekemisestä arkistojen järjestelyä myöten.

Näistä lehdistä voi pongata monta mielenkiintoista asiaa, joista tähän alle olen napsinut yhden - Osmo Durchmanin tekemän koosteen "kolmen ylipäällikö sekä entisen valtionhoitajamme keskinäinen sukulaisuus". Muistettakoon, että herra Durchmanilla ei luonnollisesti ollut mitään tietoa siitä, että ratsuväenkenraali Carl Gustaf Emil Mannerheimista sekä senaattori Per Evind Svinhufvudista tulisi vielä joku päivä tasavallan presidenttejä.

Kylander ja Louhisaaren Mannerheim

Yleisradio Elävä Arkisto sisältää valtavan määrän materiaalia historiasta kiinnostuneelle kuulijalle. Eräs viime aikojen suosikeistani on ollut Aleksandra Kylanderin haastattelu, jonka teki Niilo Ihamäki vuonna 1956. Aiheena heillä oli marsalkka Mannerheimin kotikartano Louhisaari, jossa Aleksandra vietti lapsuutensa. Kylander luonnehtii tulevaa valtionpäämiestä ja sotasankaria sanoilla "villi ja yltiöpäinen". Olipa nuorukainen kerran kiivennyt kolmikerroksisen Louhisaaren päärakennuksen katolla, koska oli suuttunut jostain asiasta. Kannattaa kuunnella koko parinkymmenen minuutin pätkä tätä mikrohistoriaa.


Aleksandra Kylander ei itse ollut sukua Mannerheimeille, vaan hän oli tullut perheensä mukana Louhisaareen. Hän oli syntynyt Mietoisissa vuonna 1879 Kustaa Adolf Kylanderin ja Sofia Josefina Annantyttären perheeseen. Isä Kustaa Adolf oli kotoisin Uudeltakirkolta eli Kalannista, kun taas äiti oli syntynyt Turun kaupungissa. Aleksandran nuorempia sisaruksia oli kolme; Adolf Ferdinand, Selma Sofia ja Väinö Aleksander. Kustaa Adolfin vanhemmat olivat Kalannin Kylähiiden Uudenkartanon renki sekä myöhempi muonatorppari Kustaa Juhonpoika Kylander ja vaimonsa Lovisa Mikontytär Hugg.


Sofia Josefinan äiti oli piika Anna Liisa Matintytär, joka elämästä en oikeastaan tiedä nimeä enempää.


Louhisaaressa Kustaa Adolf Kylander toimi renkivoutina. Mikään turha mies hän ei tehtäväänsä ollut, sillä syyskuun alussa 1886 Kylander sai toisen palkinnon kilpakynnön herraskartanoiden renkien sarjassa Mietoisten Lehtisen kartanossa Varsinais-Suomen maanviljelysseuran viidennen vuosikokouksen yhteydessä pidetyssä Meijerinäyttelyssä.



Luultavasti Kylander viihtyi Louhisaaressa, mutta muutti lopulta 1891 vaimonsa ja lastensa kera Lietoon. Uudessa kotipitäjässä Kylander asettui aluksi Tammentaan Hiiskun eli Mannin taloon rusthollari Joel Jaakonpojan renkivoudiksi. Muuttoa seuranneenna vuonna syntyi poika Arttu Arkadius. Tarinan päähenkilö Aleksandra, koko nimeltään Aleksandra Josefina, muutti vuoden 1895 lopulla Turkuun.

Kustaa Adolf ja Sofia Josefina asuivat 1900-luvulle tultaessa edelleen Tammentaan Hiiskun talon mailla, nyt itsellisinä. Lapsista kotona oli enää kuopus Arttu, sillä isoveli Väinö muutti 1905 Paattisille.

Jos Kylanderit olivat Louhisaaressa tottuneet valtavaan väkimäärään, ei Hiiskun mailla varmaankaan ollut kovin paljon rauhallisempaa. Talo piti kestikievaria 1900-luvun alussa ja lisäksi tilalla toimi 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka viinanpolttolaitos, Lundo Bränneri.


Jos Mannerheim edusti nykyajan termein sanottuna oikeistoa, kulki Kylanderin perheen tie toista kautta. Sanomalehti Sosialistin joulukuun 24. päivän numerossa toivotettiin "Iloista ja Hauskaa Joulua köyhälistön vapauden puolesta taisteleville puoluetovereille. Muutaman sadan allekirjoittajan joukosta löytyvät Liedon kohdalta mm. Arthur Kylander sekä Kustaa ja Fiina Kylander. Tästä pienestä detaljitiedosta on sekin hyöty, että saamme tietää Sofia Josefinan arkielämässä käyttäneen nimeä Fiina.

Niilo Ihamäen haastatteleman Aleksandra Kylanderin myöhemmistä vaiheista Turkuun lähdön jälkeen en ole tietoinen. On todella upeaa, että Yleisradio pystyy jakamaan meille näitä arkistojensa aarteita. Meillähän on nyt mahdollisuus kuunnella 1800-luvun lopun tapahtumista niiden henkilöiden kautta, jotka itse olivat niitä kokemassa paikan päällä.

Mannerheim ja Tarvasjoki

Mannerheim ja eversti Laaksonen - kuvaa ei ole ennen julkaistu netissä

Jatkosodan melkeissä vuonna 1941 tarvasjokelaiset lähettivät sotamarsalkka Mannerheimille kaksi eri kirjettä, joista toiseen saatiin myös vastausta itse ylipäälliköltä.

Tarvasjoen komppania 1/JR 35 oli nimittäin taistellut käytännössä levähtämättä Ivanselän, Kutisman, Villavaaran, Kenjakin ja Muntjärven kautta saapuen lopulta Suununjoen Viiksitsan kylään lokakuun 16. päivänä. Tähän Itä-Karjalassa olevan paikkaan kommpania jäi yhdeksäksi päiväksi, minkä aikana miesten ja kaluston huolto saatiin hieman paremmalle tolalle.

Komppania oli taistellut määrätietoisesti ja voitokkaasti, mutta yhteistyö ennestään kaikille tuntemattoman komppanian päällikön kanssa ei onnistunut. Miehet eivät luottaneet häneen. Niinpä em. yhdeksän päivän aikana miehet puivat tapahtumia yhä uudelleen todeten hyvien monien aseveljiensä kaatuneen tai haavoittuneen. Vähitelleen jutut ja mielipiteet alkoivat kulminoitua johonkin ennen näkemättömään. Neuvottelussa 21. päivä lokakuuta päättivät epätoivoiset tarvasjokelaiset lähettää Mannerheimille kirjelmän tilanteestaan. He pyysivät, ettei kaikkia saman pitäjän miehiä pidettäisi samassa komppaniassa. Näin jäisi ainakin osa miehistä henkiin.

Päämajan säilyneiden asiakirjojen mukaan Mannerheim oli esikuntansa kanssa hyvin tietoinen tästä kirjeestä, mutta ylipäällikkö ei ryhtynyt esimerkiksi rankaisutoimenpiteisiin niskuroinnin suhteen. Realistisena miehenä hän ymmärsi miesten hädän, mutta asia jäi siltä erää siihen.

Kun tieto rintaman synkistä tapahtumista kantautui kotipitäjään, lähtivät oman kunnan miehet katsomaan sotatanteretta. Kaikille asianosaisille tärkeäksi jääneen vierailun lopputuloksena oli, että Tarvasjoen kunnanvaltuusto lähetti viranomaisille pyynnön kolme viikon yhtäjaksoisesta lomasta kyseisille sotilaille. Pyyntöä perusteltiin mm. sillä, että "he (sotilaat) taas henkisen tasapainon saavutettuaan ja varusteensa täydennettyään uudelleen voisivat menestyksellä taisteluun käydä meille kaikille kalliin ja tärkeän asian puolesta".

Tästä pykälästä lähetettiin ote myös Mannerheimille, joka sitten myös vastasi kunnanvaltuustolle.

Rintamalla oleville tämä kaunis ja hyvin perusteltu pyyntö aiheutti kauhun hetkiä, sillä komppanian kuuluvia kuulusteltiin kapinan lietsonnasta. Kirjelmästä oli kuulemma saanut sen kuvan, että komppaniassa on vihollisen kätyreitä, jotka yllyttävät komppaniaa kapinaan. Tarkemmassa kuulustelussa kävi pian ilmi, että mistään tuollaisesta ei todellakaan ollut kyse. Kuulustelupöytäkirja ja Tarvasjoen kunnanvaltuuston ote saapuivat ilmeisesti lähes samaan aikaan Mannerheimille, joka vastasikin muutamassa päivässä tarvasjokelaisille.

Hän perustelee parisivuisessa kirjeessään sodan vaativan ankaria uhrauksia, vaikka ymmärtääkin pitäjäläisten huolen.  Mannerheim lupaa, "että minä puolustvoimain ylipäällikkönä teen kaikkeni urhoollisten joukkojeni hyväksi." Samalla hän lupaa miehille n. 10 vuorokauden loman matkoja mukaanlaskematta. Pitempiaikaiset lomat oli jätettävä sotatilanteesta riippuvaiseksi.

Oheinen kuva on Tarvasjoen Kotiseutuyhdistyksen tulevan kesän   "Jatkosodasta 70-vuotta" -valokuvanäyttelystä, joka avautuu kotiseutumuseossa 12.6.2011. Kuvaa ei tiettävästi ole aiemmin julkaistu internetissä.

Paniikki Moskovassa

Kuten ainakin kaikki suomalaiset historiallisista tapahtumista kiinnostuneet tietävät, oli myöhempi sotamarsalkka C. G. Mannerheim mukana Venäjän tsaarin, Nikolai Toisen kruunajaiskulkueessa. Itse asiassa hän kulki aivan Nikolain ja tämän vaimon, Alexandran edellä henkivartiokaartilaisen ominaisuudessa. Huomattavasti vähemmän on ollut puhetta siitä onnettomuudesta, mikä tapahtui neljä päivää myöhemmin, lauantaiaamuna 30.5.1896.

Varhain tuona päivänä satoja tuhansia henkilöitä kokoontui Rodinin kentälle, koska siellä oli tarkoitus pitää kruunajaisjuhlallisuuksiin kuuluva yleisötarjoilu. Nämä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset vyöryivät pitopaikkaa kohti sellaisella voimalla, että etummaiset jäivät kirjaimellisesti jälkimmäisten jalkoihin. Sotilaat palauttivat vähitellen järjestyksen, mutta yleisöjoukon hajaannuttua hiukan, kohtasi kaikkia surkea näky.

Aikalaiset kuvailivat tapahtumaa seuraavasti;

Noin 30 sylen päässä niistä pöydistä, jotka oli laitettu ruokalahjain antamiseksi kansalle, oli syvä, yhdeksän syltä leveä hauta. Päälle tunkeutuva rahvasjoukko työnsi etummaiset rivit hautaan ja neljännestunnin kuluessa se täyttyi vain yhä ihmisistä, jotka väkisin takaa päin työntäytyvä rahvas tunki hautaan, nämä kun eivät huomanneet ruumiita eivätkä välittäneet siitä, oliko maa vai ihmisiä jalkain alla.

Hirvittävä sekasorto syntyi ja vielä enemmän ihmisiä ruhjoutui kuin mitä jo oli litistetty kuoliaaksi ja tukehtunut. Pelkästään yhdelle hautausmaalle kuljetettiin 1282 ruumista sukulaisten ja omaisten tunnistettaviksi. Kasvot olivat tuntemattomia ja ainoastaan vaatteiden perusteella saattoivat sukulaiset tunnistaa vainajan.

Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Venäjän Tsaari ja Suomen Suuriruhtinas Nikolai II oli syvästi suruissaan tästä onnettomuudesta. Hän antoi määräyksen vähintään 1000 ruplan avustuksesta jokaiselle perheelle, joka oli menettänyt elättäjänsä. Lisäksi kuolleiden hautaus luvattiin maksaa hänen omasta kassastaan.

Virallinen kuolleiden luku oli lopulta 2000, minkä lisäksi noin nelisentuhatta oli saanut vammoja. Paljon ihmisiä kuoli ja haavoittui, kun ruoan anniskelupöytien luona takimmaiset tunkivat etummaisten päälle ja ensin mainitut alkoivat puolustautumaan ruhjoutumiselta heittelemällä ensin mainittuja kaikella käteen sattuneilla esineillä. Jopa kansalle kruunajaisten johdosta jaettavaksi tarkoitetut lahjat kelpasivat kättä pidemmäksi. Lopulta pöytien luona käytiin suoranaista käsirysyä.

Nämä tapahtumat alkoivat jo aamu viiden aikoihin ja loppuivat vasta kolme tuntia myöhemmin. Väkeä arvioitiin olleen paikalla jopa miljoonan verran. Viranomaiset määräsivät tapauksesta tarkan tutkinnan, jotta jatkossa voitaisiin välttyä vastaavanlaisilta katastrofeilta.