Juhan suku-uutiset

Nyt on ollut pienen hengähdystauon paikka ja normaaliin viiden viikottaisen kirjoituksen rytmiin päästään elokuun ensimmäisestä päivästä lukien. Luvassa on mm. tarinoita Ahvenanmaalta....

Henrik Edvard Tallqvistin vanhemmat olivat tulleet Karjalohjan Lohjan Pietilän kylän Lennon talon isäntäväeksi vuonna 1851. Henrik Johan Tallqvist oli kotoisin Pellonkylän rusthollista, jota hänen isänsä suku oli hallinnut jo vuosikymmeniä. Henrik Edvardin äiti Eva Stina Sorren oli taasen rusthollarin tytär Ilmoniemen Rasvalta. Tämä Sorren -suku oli kotoisin Mustlahden Sorrin talosta osan jälkeläisistä käyttäessä sukunimen Flink. Henrik Edvard Tallqvist löysi puolisokseen Lohjan Marttilan Martin talossa syntyneen Sofia Vilhelmiina Marttelinin. Sofian sukunimi on luonnollisesti saanut alkunsa talon ja/tai kylän nimestä. Hän oli perheensä vanhin lapsi ja asui myöhemmin Henrik Edvardin kanssa Pietilän, Marttilan ja Seppälän kylissä. Heidän omista lapsista Johan Edvardista tuli Seppälän isäntä vuonna 1902 hänen avioiduttua talon edellisen isännän tytärpuolen, Ida (Söderblom) Erikssonin kanssa. Mukavalla tavalla Henrik Edvard Tallqvist, Sofia Martelin ja Ida Eriksson ovat kaikki kolme itsel

Werner Joenpelto aloitti 17-vuotiaana opiskelun Helsingissä Taideteollisessa Keskuskoulussa. Opiskeli siellä kaksi lukuvuotta ja aloitti sen jälkeen opinnot Sortavalan Opettaja-seminaarissa, josta valmistui 10.6.1904. Oli ensin opettajana Tuusulan Nahkelan koululla 1.8.1905...31.7.1908. Tämän jälkeen Karstun kansakoululla kevääseen 1915 asti. Verneri osti 11.12.1913 vaimonsa veljeltä, Yrjö Lemanilta Lohjan Skraatilan tilan ja hoiti sitä aluksi toimensa ohella vuoteen 1915, jolloin perhe muutti Skraatilaan. Skraatila myytiin 31.1.1920 kuopiolaiselle tehtailijalle Antti Kaukoselle. Lohjalta Verneri osti liikekiinteistön, jossa Elsa ryhtyi harjoittamaan ompelutarvikeliikettä. Verneri nimitettiin v. 1920 Länsi-Suomen Osuuspankin Lohjan Konttorin esimieheksi. Vuonna 1928 hän ryhtyi kauppias Jussi Hynnisen kanssa rakennuttamaan Lohjan keskustaan, nykyisen Laurinkadun ja Tehtaankadun kulmaan silloisen kauppalan suurinta liiketaloa, joka valmistui vuoden 1929 lopulla. Hänen johtamansa pank

Halikon Åminnen kartanon Rienun torpassa kuoli 1782 vanha torppari ja entinen laivanrakennusmestari Erik Abramsson. Hän oli syntynyt 13.4.1710 jossain Åminnen torpassa Abram Bertilssonin ja Maria Jöransdotterin perheeseen. Erikin taustasta ei itselläni ole tämän tarkempaa tietoa. Viimeistään vuodesta 1741 lähtien Erik Abramsson mainitaan Åminnen eli Joensuun kartanon vakinaisena laivanrakennusmestarina. Esimerkkinä hänen työstään käy vuonna 1757 aloitettu rakennusprojekti. Tuolloin mestarimme johdolla hankkivat laivamiehet sekä kartanosta erikseen määrätyt henkilöt Joensuun ja muiden talojen metsistä yhteensä 400 kaaripuuta. Maksuksi näistä puista annettiin yhteensä 25,16 silloista rahaa. Tämän lisäksi tarvittiin 50 kappaletta suuria puita, joista halkaisemalla tehtiin lankkuja. Näistä lankuista tehtiin laivan runko. Hinnaksi tälle määrälle tuli hieman yli 37 silloista rahayksikköä. Kölin hinta oli reilut 14 ja mastopuu Kierlan Mänkärin talon metsästä noin 12. Muihin tarpeisiin käyt

Varsinais-Suomessa oli tapana 1800-luvullakin, että kuollut oli pestävä ennen arkkuun laittamista. Pesijäksi valittiin joku vanha, yleensä köyhä henkilö. Hänelle annettiin korvaukseksi kuolleen päällä olleet vaatteet sekä kaikki tämän sänkyvaatteet. Kun ruumis oli pesty, se käärittiin lakanoiden väliin ja asetettiin laudan päälle arvokkaimpaan huoneeseen talossa. Huoneen ikkunaan ripustettiin valkoinen lakana. Ruumiin pesussa käytetty vesi piti kaataa maahan, kuitenkin vähintään 50 kyynärän päähän talosta. Pesijä, joka kaatoi veden, ei saanut paljastaa tarkkaa paikkaa. Muutoin seurauksena saattoi olla suuri onnettomuus. Tämän kaiken jälkeen tilattiin arkku, joka tehtiin yleensä oman talon laudoista. Mitat vietiin puusepälle tai muulle arkuntekijälle. Halikon pitäjässä puhuttiin ruumiinveippaajista eli naishenkilöistä, joiden tehtävänä oli sovittaa ruumis arkkuun. Kun mitat olivat sopivat, tämä nainen kiinnitti lakalla punaisen tyllin vuoraukseksi. Ruumis pantiin arkkuun ja nuorena kuol

Salon Harjolan kylän Ylimmäisen talon isäntänä viimeistään vuodesta 1836 lähtien oli Carl Wilhelm Böhling. Hän oli mennyt naimisiin 1831 Kaukolan kyl än Eskon talosta kotoisin olleen Ulrikan kanssa, mutta tämä avio oli päättynyt lapsettomana vaimon kuolemaan vain reilut kaksi vuotta myöhemmin. Carl Wilhelm eleli yksin muutamia kuukausia, mutta syksyllä 1834 hän lähti kosiomatkalle Kiskon Kurkelan kylän Heikolaan. Matka oli ilmeisen menestyksellinen ja 23.9.1834 vietettiin Ylimmäisen tulevan isännän ja Fredrika Juhontyttären häitä Kiskossa. Fredrikan sukujuuret vievät paitsi Heikolaan, niin myös Suomusjärven Laperlaan sekä Hintsalaan ja edelleen Nummen Leppäkorven kylään. Carl Wilhelmin esivanhempia puolestaan löytyy Heikolan naapurista, Liuhdon rusthollist a. Jännittävästi myös Leilän rusthollin von Lund - sukukin kuuluu Ylimmäisen nuoren isännän esipolviin. Carl Wilhelm Böhlingille ja Fredrikalla oli yhteensä seitsemän lasta, joista toiseksi vanhin oli Karl Johan. Hän meni naimisiin L

Vuonna 1894 Geografiska Förenings Tidskrift julkaisi Robert Ker Porterin matkakertomuksen " En resa genom Södra Finland i december 1807 ". Siinä säätyläisherra Porter kuvailee tunnelmiaan matkattuaan talvisena kuukautena läpi Uudenmaan pikku pitäjien. Hänen arvionsa suomalaisesta kansasta ei ole mairitteleva; " Suomalaiset ovat pienikasvuisia, teräväpiirteisiä, eikä heillä ole jälkeäkään parrasta. Heillä on vaalea iho, vaaleat hiukset, jotka pitkinä ja kampaamattomina ympäröivät kasvoja molemmilta puolilta. Heidän pukunaan on lyhyt, ruskea villakauhtana, joka ulottuu polviin, leveät mustat housut ja saappaat. Silloin tällöin näkee brodeerauksella koristetun takin, mikä onkin eleganssin huippu. Lakit ovat poikkeuksetta samaa kuosia. Lyhyesti sanoen; kun on nähnyt yhden suomalaisen, on nähnyt heidät kaikki, ja kuvaukseni heidän ulkonäöstään on niin heidän harjaamattoman muotonsa näköinen, kuin jos sen olisi tehnyt heidän oma räätälinsä. " Nykyajan ihmisen on vaikea ar

Turkulaisen kauppiaan ja purjekangastehtailijan, Otto Olof Aspelundin poika Olof Fredrik syntyi 30.9.1827. Äiti Karolina Dickman oli syntynyt Hiittisissä, missä isä Fredrik D. oli ollut tuohon aikaan kappalaisena. Karolinan äiti oli Anna Kristina Sundelin. Myös isoisä Johan Dickman oli kappalainen, joka oli koko virkauransa töissä Bromarvin seurakunnassa. Isoisän isä Anders Dickman oli Pohjan ja Karjalohjan nimismies, jonka omisti talon Pohjan Hälskullassa. Otto Olof Aspelundin vanhemmat taasen olivat Hiittisissä asunut luutnantti Olof Gustaf A. ja vaimonsa Lovisa Ulrika Björman. He olivat menneet naimisiin joulun alla 1778. Tuolloin sulhanen oli vielä ollut ammatiltaan purjekankaiden ja kompassien tekijä. Pariskunta asui ainakin vuoteen 1786 saakka Tu russa ja tästä eteenpäin Lövön saaressa nykyisessä Dragsfjärdin pitäjässä. Olof Gustafin ammatti muuttui saaristossa ja haudattujen luettelossa vuodelta 1810 hänet mainitaan jahtiluutnanttina sekä sukelluskomissaarina. Lovisa Ulrika oli

Herra Wilhelm Usselinx l. Uxelius oli hollantilainen kauppamies, joka oli 1600-luvun alkuvuosikymmeninä käynyt Amerikan siirtokunnissa ihastuen niiden luontoon ja maan tuottavuuteen. Tuohon aikaan hänen maanmiehensä olivat jo perustaneet uudisasutuksensa lähelle nykyistä New Yorkia. Wilhelm Usselinx saapui Eurooppaan palattuaan Ruotsiin, joka oli vielä tuolloin todellinen suurvalta. Hän puhui kuningas Kustaa Adolfille innostuneesti ruotsalaisen siirtokunnan perustamisesta Amerikkaan tuon mainitun suurvalta-aseman eräänläiseksi kunniamerkiksi. Ruotsissa vaikutti monia muitakin "lobbareita", jotka halusivat päästä maan palvelukseen ja korkeaan asemaan. Usselinx ehdotti kuninkaalle kauppasopimuksia eri maiden kanssa, siirtokuntia kristinuskon levittämiselle ja valtion kassavarojen lisäämiseksi sekä etujen hankkimista maailmankauppaa ajatellen. Nuorehko kuningas innostui tavattomasti hollantilaisen puheista ja antoi tälle vuonna 1624 valtakirjan Etelämeren komppanian muodostamis

Halikkolaisista häävalmisteluista kerrotaan seuraavaa; Kun muut valmistelut saatiin tehtyä, sovittiin sulhasen kanssa hääpäivästä noin kahden viikon päähän. Hääpäiväksi soveltui torstai tai lauantai, joskus myös tiistai. Häitä ei koskaan pidetty maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina. Jos näinä päivinä joutui vihille, niin pariskunnasta tuli niin ikävä pari, että ao. päiviä tuntui olevan viikossa kaksi. Torstai oli ehdottomasti paras päivä, koska silloin häät saattoivat kestää kolme päivää, aina sunnuntaihin saakka. Halikosta tiedetään myös se, että palvelijat eivät muuttaneet talosta toisinaan näinä samoina epäonnen päivinä. Kun häät siis saatiin määrättyä, niin seuraavana maanantaina sulhanen ja morsiamen isä lähtivät käskemään vieraita. Seuraavana sunnuntaina sulhanen ilmoitti, kuinka paljon vieraita oli hänen sukunsa puolelta käsketty ja saatettiin näin laskea hääväen kokonaismäärä. Vieraita saattoi olla jo kolmisensataa. Kaksi viikkoa ennen häitä otettiin taloon kokiksi joku

Halikon Kumion kylässä on pitäjäläisten muistitiedon mukaan sijainnut Vellon kartano, joka oli äärettömän rikas. Sen kaivon karkku oli kuparista ja portintolpat kivestä. Portit itsessään olivat niin mahtavat, että niiden kiinnilyönnin ääni kaikui aina kirkolle saakka. Vellon erääseen isäntään oli pesinyt ylpeyden paha henki. Isäntä oli kerran Halikon Kuninkaantien sillalla heittänyt yhden sormuksensa jokeen ja sanonut; "Yhtä mahdotonta on minun tulla köyhäksi kuin tuon sormuksen joutua takaisin tuolta". Mutta kävi kuten arvata saattaa. Muutaman ajan päästä Halikonjoesta pyydystettiin iso hauki, jonka vatsasta löytyi Vellon isännän sormus. Kartano paloi ja isännästä tuli rutiköyhä. Vielä 1850-luvulla osasi vanha kansa näyttää kartanon paikan, mutta nykypäivänä maastosta tai vanhoista kartoista ei löydy tietoa tästä muinaisesta mahtitalosta, Vellon kartanosta. Mainittakoon vielä, että Virossa Vello on ollut ja on edelleen käytössä etunimenä. Aiheesta enemmän kiinnostuneet voiv

Turun hautausmaalla sijaitsee Edinburghissa vuonna 1827 syntyneen William Crichtonin ja hänen vaimonsa Anna Owenin perhehauta. Massiivisen rakennelman uumenissa lepäävät heidän lisäkseen perheen neljästätoista lapsesta neljä sekä Annan isä Samuel Owen. William Crichton oli koulutukseltaan insinööri ja hän tuli vuonna 1850 Turkuun työskentelemään A.T. Erikssonin ja David Cowien perustaman höyrykoneita valmistaneen yrityksen palvelukseen nykyisen Itäisen rantakadun numero 56:n paikkeille. Neljää vuotta myöhemmin William jatkoi matkaansa Pietariin, mutta palasi seuraavalla vuosikymmenellä takaisin Turkuun. Samalla hänestä tuli em. yrityksen osakas ja toimitusjohtaja. Yrityksen nimeksi tuli Wm. Crichton & Co. Vuoden 1874 paikkeilla Willian Crichton perusti uuden osakeyhtiön, jonka toisena omistajana oli Erik Julin. Nimenä tällä nyt telakkatoimintaa harjoittaneella yrityksellä oli Wm. Crichton & Co Aktiebolaget. Viisi vuotta tästä muuan Johan Eager tulee yhtiön palvelukseen Venäjält

Suomalaisten Amerikan siirtolaisten tärkein rakennus oli tietysti sauna. Saunaa pidettiin yleisesti nimenomaan "suomalaisuuden merkkinä". Rakentaminen aloitettiin keräämällä tontilla kaikki järeät kivet. Nämä aseteltiin ke oksi, jonka keskeltä oli maata kaivettu riittävästi pois. Ympärille kyhättiin sopivan kokoinen rakennus eli itse saunamökki. Alemmassa kuvassa on Minnesotan Floodwoodiin aikoinaan tehty suomalainen "bathhouse". Kun kaikki oli valmista, aloitettiin saunan lämmitys. Puita poltettiin niin kauan, että koko kivinen kiuas oli tullut kuumaksi. Kun tuli oli varmasti sammunut, kerättiin kekäleet ja tämän jälkeen kiville kaadettiin muutamia ämpärillisiä vettä. Joku saattoi tehdä pienen reiän kattoon savun ja turhien höyryjen ulospäästämistä varten. Yleensä rakenteiden pienet raot katossa ja seinissä riittivät ilmanvaihtoon. Lämmitys ja löylynheitto vaiheessa naapureissa usein luultiin saunan olevan tulessa. Hyvin pian muista maista tulleet siirtolaiset opp

Krimin l. Oolannin sodan aikaan perustui Hangon puolustaminen lähinnä muutamille vanhoille linnaikkeille Hangonniemeä ympäröivillä saarilla. Itse kasarmialue, komendantin talo ja kirkko sijaitsivat mantereen puolella, suurin piirtein nykyisen keskustaajaman kohdalla. Huhtikuussa 1854 alueen uudeksi komendantiksi määrättiin everstiluutnantti Moller Turusta. Hän oli jo 66 vuoden ikäinen Napoleonin sotien veteraani, joka Borodinossa oli haavoittunut oikeaan käteensä ja keuhkoihin. Tästä huolimatta everstiluutnantti oli täynnä tarmoa. Vihollisalukset kävivät useasti lähellä Hankoniemeä. Ensimmäiset laukaukset ammuttiin 18. päivä huhtikuuta kello yhdentoista aikoihin. Linnoituksessa tehtiin tietysti hälytys ja pian horisontista voitiin huomata vihollisaluksia. Ne pysyttelivät puolustajien kanuunoitten ulottumattomissa. Sota-aluksia ilmestyi lisää ja muutamia laukauksia vaihdettiin puolelta toiselle. Varhain seuraavana aamuna, kello kolmen maissa nähtiin merellä mastoihin sytytetyt varoitu

Tukholmalaisen tupakkakauppiaan, Henrik Tallqvistin tytär Margareta Magdalena palasi 1800-luvun alussa isänsä syntymämaahan mennen naimisiin leskeksi jääneen kauppias Johan Sucksdorffiin kanssa. Perhe asui Loviisan kaupungin ensimmäisen korttelin talossa numero yksitoista. Puoliso Johan oli ollut jo aiemmin naimisissa kauppiaantytär Anna Unoniuksen kanssa ja tästä avioliitosta oli syntynyt kuusi lasta. Unonius -suvun kautta perheellä oli yhteys Sibeliuksiin. Annan sisko Katarina Fredrika, joka oli syntynyt 1792 Loviisassa, oli säveltäjä Jean Sibeliuksen isoäiti. Vuonna 1887 aloitteleva säveltäjämestarimme teki sävellyksen pianolle, harmoonille, viululle ja sellolle. Teoksen nimeksi tuli "Sucksdorffska". Tämä oli yksi Sibeliuksen viidestä Loviisan kaupunkiin jollain tavalla liittyvästä sävellyksestä. Johan Sucksdorffin suku oli alunperin lähtöisin Saksasta, missä yksi tunnettu esi-isä oli toiminut suklaantekijänä, "Chokolatenmacher". Suomeen ensimmäinen Sucksdorff

Vielä 1800-luvulla Varsinais-Suomessa katsottiin naisen sopivaksi naimaiäksi noin 20 vuotta. Nuorempana naimisiin menoa kutsuttiin hätänaimiseksi , mutta toisaalta yli 25 vuoden ikäinen morsian oli jo turhan vanha. Sulhasen iällä ei ollut suurtakaan väliä, kunhan se vain oli suurempi kuin morsiamen. Pariskuntaa, jossa mies oli vaimoaan nuorempi, sanottiin takaperoiseksi pariksi. Vanhempien suurin haaste oli saada omat tyttärensä naitetuksi ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Aina tämä ei onnistunut ja jos nuorempi sisko tuli naitetuksi ensin, sanottiin jäljelle jäänyttä seulanpäälliseksi . Jotta tytär pääsi ylipäätänsä naimisiin, piti hänen osata ainakin leipoa ruistaikina, kutoa sukkaa ja tehdä paita. Bonusta tuli kukan tekemisestä kankaan päälle. Vasta 1880-luvulla esimerkiksi Halikossa tämä ikivanha tapa alkoi jäädä pois käytöstä. Ulkonaisilla seikoilla ei ollut suurtakaan merkitystä naimakauppoja tehtäessä. Sopivaksi omaisuudeksi nuorelle parille katsottiin tuollainen 10,000

Halikon seurakunnassa käytiin kesällä 1729 ensimmäinen lukkarinvaali, josta on säilynyt jälkipolville tietoja. Edellinen lukkari Christer Pietarinpoika oli kuollut vuonna 1728 ja uutena virkaan olivat pyrkimässä Henrik Carpaeus ja eräs herra Salin, jonka isän sisko oli naimisissa Uskelasta kotoisin olleen Jaakko Simonpojan kanssa. Jaakko oli jostain päättänyt saada Salinin lukkariksi uudelle kotipaikkakunnalleen ja turvautui suorastaan rikollisiin keinoihin. Hän käytti luvattomasti hyväkseen Joensuun kartanon inspehtori Wallersteenin nimeä. Tämä oli nimittäin itse Salinin kannalla. Jaakko Simonpoika kirjoitti myös papereihin luvatta toisten ihmisten nimiä. Henrik Carpaeus voitti kuin voittikin vaalin, mutta silti Jaakko valitti tuloksesta Turun tuomiokapituliin sanoen kirkkoherra Aeimelaeuksen nimittäneen luvatta ja vastoin seurakunnan tahtoa Carpeauksen. Asia vedettiin oikeuteen ja siellä Jaakko Simonpojalle lankesi sakko vaaleihin liittyvistä epäselvyyksistä. Carpaeus jäi virkaan. T

Oripäässä vuonna 1784 syntyneen Juhana Fredrik Boreniuksen vanhemmat olivat Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen Karl Peter B. ja vaimonsa Margareta Hosslenius.Tämän Borenius -suvun katsotaan polveutuvan Turussa 1600-luvulla asuneesta porvari Henrik Matinpoika Lähteenkorvasta, joka olisi ollut kotoisin Kiskosta. Tultuaan Turkuun kauppiaaksi asui Henrik viimeksi Tuomiokirkon läheisyydessä sijainneessa Iso-Lähteenkorvan talossa. Sukunimi Boreniuksen muodosti hänen poikansa, Maskun kirkkoherra Erik. Lähde on hepreankielellä bor ja tähän Erik lisäsi latinankielisen päätteen. Henrikin jälkeläinen, vuonna 1840-luvulla syntynyt kansanrunouden kerääjä Axel August otti uudelleen käyttöön suvun 150 vuotta aiemmin hylkäämän nimen ja tuli tunnetukseni A. A. Lähteenkorvana sekä nykyaikaisen kansanrunoustutkimuksen alkuunpanijana. Juhana Fredrik Borenius avioitui vuonna 1810 Paimiosta kotoisin olleen Sofia Albertiina Dammertin kanssa. Sofian isoisä Erik Nilsson oli Lohjan Humppilan yksinäistal

Krimin sodan eli suomalaisittain Oolannin sodan aikaan koettiin rannikkoalueillamme ja Ahvenanmaalla useita vavahduttavia tapahtumia. Erityisesti aikalaiset huomasivat suomalaisten luotsien peräänantamattomuuden ja uutteruuden. Yksi pieni episodi monien muiden joukossa tapahtui jossain Porkkalanniemen edustalla kruununluotsi Carl Johan Söderlingille. Carl Johan oli syntynyt Kirkkonummella, Porkkalan Rönskärissä kesäkuun 24. päivä vuonna 1826. Hänen isänsä Erik S. oli myös kruununluotsi. Äiti Greta Lisa Ekbom oli kalastajan tytär Upinniemestä. Ammatti kulki hyvin voimakkaasti perheen piirissä ja niinpä myös Carl Johanin isoisä oli kruununluotsi, joka asui poikansa Erikin syntymän aikaan Tvärminnessä, hieman alempana Suomenlahden rannikolla. Erikin ja Greta Lisan perheessä oli useita lapsia, joista nuorimman, Immanuel Ferdinandin kohdalla on pitäjän kastettujen luettelossa kummallinen merkintä. Hänen äidikseen väitetään "vaimo Margaretha Bergqvistiä". Joka tapauksessa rippikir

Suku Forumilla käydyn Emerentia Tott -keskustelun pohjalta etsin tietokoneeni syövereistä erään nettituttavani minulle lähettämän tiedoston ja pienen tiivistyksen jälkeen se näyttää tältä; "" Hattulan kirkkoherra Abraham Alftanuksen vuodelta 1695 kirjattujen muistiinpanojen perusteella julkaistiin Alftanien sukukronikka 1770-luvulla (Samuel Loenbom, Upplysningar i Svenska Historien, 1773, s. 82-85) . Suvun kantaisä oli kronikan mukaan Hans Eriksson, vahtimestari Tukholman linnassa (kuninkaan sihteeri) ja kuningatar Kaarina Maununtyttären veljen vävy. Mahdollista sukulaisuutta Kaarina Maununtyytäreen on kuitenkin mahdotonta todeta, sillä aikakauden asiakirjoista ei löydy tällaista Hans Erikssonia ollenkaan, eikä Kaarina Maununtyttären perheestä tiedetä mitään. Alftaneja on muutenkin yritetty liittää Kaarina Maununtyttäreen, sillä Abraham Alftanin ensimmäisen puolison, Emerentia Torskin nimi painettiin kronikkaan virheellisessä muodossa ”Abraham Alftanin äiti Emerentia Tott

Kiskon Hongiston kylän yhtenä torpparina oli 1790-luvulta alkaen pitäjän entinen nimismies, Israel Lundborg. Yhdessä Jylyn kylän Finnarin torpasta kotoisin olleen vaimonsa, Maija Greta Ståhlin kanssa heillä oli kuusi lasta. Heistä esikoisena syntyi tytär Helena Christina. Hän lähti parikymppisenä kodistaan piiaksi eri puolilla Kiskoa ja naapuripitäjä Kiikalaa. Lopulta hän palasi kotimaisemiin asuen äitinsä kanssa Hongiston Kylänpään rustholliin kuuluneessa torpassa. Vuonna 1837 torppaan toi elämää Leenan aviottomana syntynyt poika August. Seuraavina Israelin perheeseen syntyivät Gustaf ja Johanna. Tytär Johannan tie vei 1816 Tieksmäen kylän toiseen rustholliin piiaksi, mistä hän neljän vuoden palveluksen jälkeen muutti Jylyn Finnarille. Ehkä jotkin jälkimaailmalle tuntemattomaksi jäävät ystävyyssuhteet olivat tämän takana, Johannan äitihän oli kotoisin Finnarin Haukian torpasta. Johanna muutti 1822 Vihtiin ja samana vuonna velipoika Gustaf oli varttunut niin paljon, että hänestä tuli r

Perttelin pitäjässä tapahtui kummia hieman Isovihan jälkeen 1720-luvulla. Muuan Liisa Erkintytär oli mennyt naimisiin 1700-luvun alkupuolella, mutta hänen miehensä Matti Mikonpoika oli otettu sotamieheksi Ruotsin armeijaan. Muutamien vuosien päästä Vihmalon kylän Maen taloon palasi muuan sotamies, Matti Långström. Hän väitti olevansa Liisan jo kadonneeksi luultu puoliso. Niinpä tämä pariskunta jatkoi kesken jäänyttä perhe-elämäänsä aina vuoteen 1730. Tuolloin yksi jos toinenkin alkoi epäillä, että tällä sodasta palanneella Matilla ei ollut aivan puhtaita jauhoja pussissaan. Matti hän saattoi olla, mutta ei tuo Liisan kanssa aikoinaan naimisiin mennyt Matti. Näin ollen nimismies Matti Wennerqvist haastoi entisen sotamiehen, Matti Långströmin kihlakunnanoikeuden istuntoon joulukuussa 1731 kuultavaksi asian tiimoilta. Oikeusistuimen puheenjohtajalle Långström väitti syntyneensä Vihmalon kylässä ja että kapteeni Göös olisi hänet kirjoittanut sotilaaksi 1701 Vihmalon ruodusta. Sotaan joudut