Herra Wilhelm Usselinx l. Uxelius oli hollantilainen kauppamies, joka oli 1600-luvun alkuvuosikymmeninä käynyt Amerikan siirtokunnissa ihastuen niiden luontoon ja maan tuottavuuteen. Tuohon aikaan hänen maanmiehensä olivat jo perustaneet uudisasutuksensa lähelle nykyistä New Yorkia.Wilhelm Usselinx saapui Eurooppaan palattuaan Ruotsiin, joka oli vielä tuolloin todellinen suurvalta. Hän puhui kuningas Kustaa Adolfille innostuneesti ruotsalaisen siirtokunnan perustamisesta Amerikkaan tuon mainitun suurvalta-aseman eräänläiseksi kunniamerkiksi. Ruotsissa vaikutti monia muitakin "lobbareita", jotka halusivat päästä maan palvelukseen ja korkeaan asemaan.
Usselinx ehdotti kuninkaalle kauppasopimuksia eri maiden kanssa, siirtokuntia kristinuskon levittämiselle ja valtion kassavarojen lisäämiseksi sekä etujen hankkimista maailmankauppaa ajatellen. Nuorehko kuningas innostui tavattomasti hollantilaisen puheista ja antoi tälle vuonna 1624 valtakirjan Etelämeren komppanian muodostamista varten. Tämä etuoikeus sai laillisen vahvistuksen kesäkuussa 1626 ja komppanian pääpaikaksi määrättiin Göteborg.
Kuningas Kustaa Adolf II antoi nyt tiedoksi, että kaikilla ruotsalaisilla oli vapaus mennä perustettavaan siirtokuntaan Amerikassa. Jopa kuningas itse merkitsi komppanian osakkeita ja siirtolaisehdokkaita alkoi ilmaantua säätyihin katsomatta. Innostus oli paljon suurempi kuin käytettävissä olevat resurssit. Pitkien sotien jäljiltä maan talous oli kehno ja omat pöytähopeansa myynyt kuningas ei pystynyt edes lunastamaan haluamiaan osakkeita. Kaikki varat menivät Saksanmaalle, uskonveljien avuksi.
Etelämeren komppania sinänsä pääsi toimintaan kiinni ja toimeliaan Usselinxin johdolla se yritti saada saksalaisia innostumaan uuden mantereen asuttamisesta. Mitään selkeää tietoa hänen ja ruotsalaisen uudisasutuksen syntymisestä Amerikassa ei loppujen lopuksi ole. Tarina kertoo keväällä 1627 Delawarejoen suulle tulleen väkeä Ruotsista, Suomesta, Liivinmaalta ja Virosta. Luultavasti tämä porukka oli enemmänkin irtolaisia kuin organisoituneita muuttajia.
Etelämeren komppania kohtasi ankaria vaikeuksia ja sen parhaat laivat joutuivat hollantilaisten ja espanjalaisten kaappaamiksi. Ruotsin uuden valtakunnankanslerin, Oxenstjernan toimesta komppaniaan saatiin rahoittajiksi hollantilaiset Samuel Blommaert, Peter Minuit ja Peter Spiring. Näistä Minuit oli ollut hollantilaisen siirtokunnan kuvernööri Amerikassa mistä toimesta hänet oli sittemmin erotettu.
Nyt Minuit sai aikaan uuden siirtolaisuuskiihkon Ruotsinmaalla. Edellä mainitut kolme miestä lupasivat maksaa puolet mahdollisen siirtokunnan kustannuksista toisen puoliskon jäädessä Klaus Flemmingin ja kolmen Oxenstjerna-suvun jäsenen maksettaviksi. Kuningatar Kristiina vahvisti siirtokunnan säännöt ja laivat "Kalmarin Avain" sekä "Grip" varustettiin syksyllä 1637 tapahtunutta retkeä varten.
Mukaan laivoihin tuli pappi, insinööri ja noin 50 perhettä. Näiden joukossa oli melkoisella varmuudella Värmlannin metsien suomalaissukuisia. Nämä olivat joutuneet kärsimään sortotoimista Ruotsissa ja tämä saattoi olla sysäyksenä siirtolaisuudelle.
Maaliskuussa 1638 laivat pääsivät perille Delawarejoelle ja Minuitin johdolla aloitettiin neuvottelut alueella tuolloin asuneiden intiaanien kanssa. Näiden päälliköistä merkittävin oli Mitatsimint, Minquessa-heimon vanha johtaja. Hänet saatiin taipumaan maidensa myyntiin lahjoilla ja samalla Mitatsimint painosti muitakin alueen heimoja luopumaan maastaan. Ruotsalaiset ostivat loppujen lopuksi nykyisen Christiana Creekin ja Schuylkiljoen välisen alueen ja maksoivat niistä enemmän kuin intiaanit osasivat pyytää. Harvinaista kyllä, uudisasukkaiden ja intiaanien välille "ikuisiksi ajoiksi" solmittu ystävyys ei ollut oikeastaan koskaan uhattuna. Molemmat kansat elivät rinnakkain.
Vaikka intiaanien kanssa ei ongelmia ollut, aiheuttivat hollantilaiset lopulta siirtokunnalle pulmia. Ruotsissa jatkuvat sodat vaativat maan hallinnon huomiota ja Peter Minuit kuoli hukkumalla. Hänen tilalleen tullut kuvernööri palasi melkein samantien takaisin Eurooppaan ja jätti siirtokunnan oman onnensa nojaan. Heidän turvanaan oli pieni linnoitus nykyisen Wilmingtonin kaupungin kohdalla. Tämä kuningattarelle nimensä saanut Kristiinalinna käsitti vaatimattomat muurit ja muutaman tykin. Sotamiehiä oli ainoastaan 24, mutta hollantilaiset eivät uskaltaneet koskaan hyökätä linnoitukseen, siksi hurja oli ruotsalaisten maine sotasankareina.
Seuraavina vuosina tapahtui suuria muutoksia. Delawaren alueen uudeksi kuvernööriksi tuli Johan Klaudius Rysingh, jonka sanotaan olleen jäykkäniskaisen ja sotaisan. Hän hävitti ensi töikseen hollantilaisten ruotsalaisten omistamalle maalle rakennuttaman Kasimirinlinnan ja sai näin osakseen toisen sotaintoilijan, vihollissiirtokunnan kuvernööri Peter Stuyvesantin vihat.
Tämän myötä sai Ruotsi heittää hyvästit itsenäiselle Uuden Ruotsin siirtokunnalleen. Stuyvesant tuli syyskuussa 1655 viidellä sotalaivalla ja 600 miehellä Delawarejoen suulle. Sven Skuten urheasti puolustama etuvartioasema valloitettiin nopeasti. Kahden viikon piirityksellä saatiin Kristiinanlinna kukistumaan. Tämä oli siirtokunnan itsenäisyyden loppu, mutta sinänsä siirtolaiset jatkoivat elämäänsä entiseen tapaan. Nyt vain jokainen perhekunta joutui maksaan kuusi floriinia veroa hollantilaisille vuodessa ja kuvernööriksi tuli hollantilainen ylivouti. Ensimmäinen ns. alavouti oli suomensukuinen Antti Jurgen.
Hollantilaiset menettivät itse omat siirtokuntansa englantilaisille yhdeksän vuotta myöhemmin ja ruotsalaiset sekä Värmlannin metsien suomalaissiirtolaiset jatkoivat eloaan uusien isäntien johdolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti