Juhan suku-uutiset

Lapsuuden kodin kellarista voi löytää vaikka mitä!

Sukutieto 2/2011 ilmestyi 27.6 Facebookissa muutavien ystävien kanssa pohdimme sitä, miksi Suomen Sukututkimusseuran Sukutieto-lehteen tarjotaan artikkeleita turhan vähän. Yritän nyt omalta osaltani kantaa korteni kekoon ja kannustan jokaista lukijaani miettimään, mitä juuri sinä voisit seuralle tarjota. Vapaaehtoistyössä tulee aina se vaihe, että parhaat ideat on tullut esitettyä ja iskee ns. taisteluväsymys. Sen takia olisi kaikin puolin mielekästä, että maan johtava sukututkimusseura saisi jatkuvasti uusia puuhaihmisiä toimintaansa mukaan. Iälläsi, ammatillasi, koulutustaustallasi tai sukupuolellasi ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on omasta mielestäni, että sinulla on jokin tarina tai asia kerrottavana muille sukututkijoille. Olen ainakin itse huomannut, miten tietoja ja ajatuksiaan jakamalla saa myös vastavuoroisesti ottaa niitä vastaan. Näin tapahtuu kehitystä siinä omassa tutkimuksessa tai mistä sitten ikinä kiinnostunut oletkin. Uusin Sukutieto tipahti postilaatikos

Karjalohjan kastetut 1892 Karjalohjan sukuja pitkään tutkittuani olen voinut jo aikoja sitten vetää sen johtopäätöksen, että morsiamet ja sulhaset löysivät toisensa hyvin läheltä. Lisäksi oli tuiki harvinaista, että kummankaan esivanhemmat olisivat olleet kovin kaukaa. Jokaisesta säännöstä on tietysti poikkeuksia ja niin tietysti tästäkin. Eräs mielenkiintoisimmista löytöretkistä oli Karjalohjan Härjänvatsan kylässä vuonna 1892 syntyneen Suoma Johanssonin sukujuurien lyhyt selvittäminen. Hänen molemmat vanhempansa olivat kylläkin lähialueelta eli isä Johan Edvard Suoman kotitalosta, Härjänvatsan Tölmän Perheentuvasta ja äiti Amalia Wilhelmina naapuripitäjä Nummelta. Tästä taakse päin katsottaessa löytyykin sitten paljon muitakin pitäjiä, jotka eivät olleet aivan päivämatkan päässä Karjalohjalta. Näin kesäkuumalla tarinani jatkuukin ilman sen kummempia kommentteja perinteisellä esipolvitaulustolla - sen ei ole tarkoituskaan olla täydellinen, sillä kyseiset henkilöt eivät varsinai

Kellon viisarit lähentelivät viittä. Oli aika herätä. Äidillä oli herätys ollut vielä aikaisempi. Korvike ja voileipien tekoaineet jo pöydällä. Samoin oli limpun leikatut siivut, reilusti voita välissä, voipaperiin käärittynä ja sanomalehden sisässä maitopullo, reppuun laitettavaksi. Isä oli hoidellut, väliaikaisessa eläinsuojassa olleelle hevoselle aamuruuan normaalia aikaisemmin. Oli myllyynlähtöaamu, Uusikirkkolainen sanonta mielessä, "varrai myllyy myöhää kirkkoo ni pääsöö välleimpää pois", oli aamutoimet hoidettu. Pika- asutustilan rakentaminen oli kesken. Rehu- ja työkaluvarastona sekä viljan aittana oli muutaman sadan metrin päässä oleva makasiini. Siellä oli illalla tehty myllykuorma valmiina. Isä talutti hevosta makasiinille. Kappalainen Kilpijoen pappilassa nukkui mutta Kylä-Uotilan keittiön ikkunasta näkyi jo valo. Nelipyöräkärryjen eteen valjastaminen kävi kyllä pimeässäkin mutta varmuuden vuoksi tuodun myrskylyhdyn valossa tulivat rinnustin, setolkkaremmit ja

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalin mukaan; Kuuston kankivasarapaja on sijainnut Hamarjärvestä Koskenjokeen (Perniönjokeen?) laskevan pienen puron alkupäässä, kapeassa jyrkkäreunaisessa jokilaaksossa. Vuonna 1732 sai Claes Flemming luvan perustaa Perniön Isokuuston verotalon maalle kankirautapajan. Pajassa taottiin Teijon masuunin takkirautaa. Myös Noran kaivosseudun rautaa käytettiin. 1800-luvun alussa kankivasarapajan taontaoikeutta nostettiin ja takkirautaa alettiin tuoda suurelta osin Ruotsista Grythyttanin ja Nya Kopparbergetin vuorikunnista. Vuonna 1830 silloinen ruukinomistaja Carl Johan Sallmen sai luvan siirtää ruukin Latokartanon Myllykosken rannalle ja takkiraudan taonta Kuustossa loppui. Kohteen sijaintitieto on arvioitu peruskartalta ja esitetty pistemäisenä. Tarkkaa sijaintitietoa ja alueen laajuutta ei ole tiedossa. Kankivasarapajan muuratut harmaakiviset seinät ovat säilyneet maastossa parhaimmillaan 2,5 m korkeudelta. Paja on noin 22x25 m kokoine

Heinäkuun puolivälissä 1909 kävi halkokauppa Turussa kiivaimmillaan. Parhaimmillaan halkorannassa oli jopa 50 alusta myymässä tuotteitaan. Suurimmalla osalla oli tarjolla koivuhalkoja, jotka maksoivat 17,50 markkaa viiden korttelin pituisena tai 23 markkaa kuuden korttelin pituisena. Mänty- ja kuusihalot olivat 17 markan arvoisia, kun taas ns. lumppupuuta sai jopa 12 markalla. Samalla rahalla irtosivat saharimat. Edelliseen vuoteen verrattuna hinnat olivat halventuneet reilusti. Pääasiakkaina halkolaivoilla olivat koulut sekä erilaiset teollisuuslaitokset. Kysyntää oli hyvin, sillä Turun Sanomien tietojen mukaan neljäkin lastia odotti rinnakkain noutajiaan. Sisämaasta tuotettuja halkoja oli mahdollista ostaa Brahenkadun varrelta, jossa metriset koivupuut maksoivat 25 markkaa kappaleelta. Edellisenä kesänä hinta oli ollut peräti 33 markkaa, joten ostajat olivat varmasti tyytyväisiä säästäessään rahaa. Puukin oli todennäköisesti hyvin kuivaa, sillä kesältä 1908 oli kadun varren kaupp

Yläneen pitäjän kertoo kansa ennen vanhaan olleen nimeä vailla. Seutua oli vain sanottu ylängöksi tai ylänteeksi, josta sitten vähitellen syntyi Yläne nimi. Tämän pitäjän suuren Heiniö- (kirjoissa väärin Heinjoki) nimisen korpikylän tietää kansa saaneen alkunsa siten, että kaksi kalastajaa, joitten nimet olivat Lauri ja Jaakko, noin puolitoista sataa vuotta takaperin asettuivat asumaan korpeen nykyisen kylän kohdalle rakentaen kalasaunansa kahden puolen jokea, joka yhdisti kaksi nyt jo kuivunutta järveä. Kalastuksen ohella olivat miehet ruvenneet maanviljelystäkin harjoittamaan ja jonkun ajan kuluttua olivat korpeen kohonneet Laurilan ja Jaakkolan rusthollit, joista sitte vähitellen muodostui monitaloinen kylä. Vielä muutama aika takaperin oli kylässä ollut vain Laurila ja Jaakkola nimisiä taloja. Samaisen Heiniön kylän lähistöllä on muutamia paikkoja, joitten nimien synnyn kansa osaa selittää. Niinpä ovat Tappokallio ja Pöytäkallio nimiset, eri puolilla Elijärveä olevat kalliot saan

Hämeenlinnan rk 1831-1836 Sarjassamme nettilöytöjä osuin jälleen kerran helsinkiläisen Pekka Järvisen kotisivuille, joilla hän esittelee mm. Rengon Ahoisten kylän Talpilan talon jälkeläisiä vuodesta 1731 lähtien. Olin jo aikaisemmin bongannut Pekan asiapitoisilta sivuilta Lohjan Kiertilän kylän talollisen, Niilon ja hänen vaimonsa Kirstin jälkeläisiä. Kirsti oli kotoisin Lohjan Roution rusthollista, vaikka hän ei käyttänytkään suvun vakiintunutta Rautell-nimeä. Pariskunnan lapsista Anna syntyi vuonna 1759 ja avioitui helmikuussa 1783 Rengon Oinaalan Hakkolan talon isännän, Risto Ristonpojan kanssa. Tästä liitosta ehti syntyä viisi lasta ennen Riston kuolemaa vuonna 1795. Seuraavana vuonna Annan nai Hakkolan uusi isäntä, Erkki Erkinpoika. Hänen kanssaan Anna sai vielä kaksi lasta. Annan seitsemästä lapsesta nuorin oli helmikuussa 1800 syntynyt Tuomas. Hän meni kesällä 1828 naimisiin naapuritalo Talpilan tyttären, Hedvigin kanssa. Asuttuaan kotikylässä muutaman vuoden, muutti hän pe

Suomalaisuuden perikuva, Elias Lönnrot syntyi huhtikuun yhdeksäntenä päivänä Sammatin Haarjärven kylässä räätäli Fredrik Johan L:n ja Ulrika Wahlbergin perheen neljäntenä lapsena. Kahta päivää myöhemmin lapsi kastettiin Karjalohjalla, mutta kiireisen isän sijasta pienokaista lähti viemään naapuritorpan vaimo. Kevät oli myöhäisessä tuona vuonna, sillä perimätiedon mukaan koko matkan ajan tuiskusi lunta ja lapsikin itki jatkuvasti. Kun naapuri sitten pääsi lapsen kanssa perille Sammatin kappalaisena 1794-1825 toimineen Gabriel Procopaeuksen kotiin, oli hän unohtanut kokonaan pojan kotona sovitun etunimen. Näin ollen todistajina paikalla olleet lukkari Stenholm, talollisen poika Johan Michelsson, vaimo Greta Jacobsdotter ja talollisen tytär Stina Johansdotter joutuivat hyväksymään nimen Elias. Tätä ehdotti kappalainen itse ja tähän Lönnrothien perheen oli tyytyminen. Vaikka kaste ja nimen antaminen ovatkin kaksi eri asiaa, sai kansallissankarimme siis etunimensä Procopaeukselta.

Peder Danskesta itsestään ei ole paljon kerrottavaa. Hänestä, kuten monista muista keskiajan henkilöistä, on jäänyt vain välillisiä tietoja. Lähteissä Pederin nimi mainitaan kahdesti ja silloin vain tyttäriensä Margitin ja Ragnhildin isänä. Lisänimi Danske, tanskalainen, voi tarkoittaa että hän oli sieltäpäin kotoisin, mutta se voi olla myös edellisiltä siirtolaispolvilta periytynyt, sukunimen omaiseksi muuttunut lisänimi. Siihen aikoihin oli Suomessa muitakin Danske-nimisiä henkilöitä, esim. eräs Nigels Danske oli 1353 voudin kutsumana todistajana kun Perniön Pyhäjoki vaihtoi omistajaa, eräs Olof Danske omisti 1400-luvun alussa rälssimaata Ahvenanmaalla ja Björn Danske puolestaan 1423 Hämeenlinnan lähettyvillä. Näiden henkilöiden mahdollista yhteyttä Peder Danskeen ei tiedetä. Suomessa oli keskiajalla ainakin kolme Tanskila-nimistä rälssitilaa: Oripäässä, Merimaskussa ja Raision Tahviossa ja sen lisäksi Sauvon Danskekulla. Raisin Tahvion Tanskila näyttääkin kuuluneen Pederille, sill

Muistaakseni tätä tarinaa on kerrottu eri puolilla Suomea, mutta "Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti 27.6.1908" kertoo sen olevan peräisin Ahvenanmaalta vuodelta 1598. Tuolloin olisi eräs taidemaalari korjannut kirkon sisustusta ja esittänyt lopuksi seurakunnalle laskun seuraavista töistä; " Muuttanut kymmenet käskyt ja korjannut kuudetta Laatinut uuden nenän toiselle ryövärille ristillä ja pidentänyt hänen sormiansa Puhdistanut Pontius Pilatuksen ja pannut uutta nahkaa hänen myssyynsä sekä sivellyt häntä edestä ja takaa Tehnyt uudet siivet enkeli Gabrielille ja kullannut etumaiset Pistänyt uuden hampaan Pietarin suuhun ja korjannut kukkoa Laajentanut taivasta ja lisännyt muutamia uusia tähtiä Parantanut helvetin tulta ja sivellyt pirun kasvot kamalammiksi Täyttänyt uuden läven neitsyt Mariassa Hopeoinut Juudaksen 30 penninkiä Parantanut pyhän Magdalenan, joka oli aivan turmeltunut Vedellyt Moosekseen muutamia ilmehikkäitä piirteitä ja siistinyt hänen v

Otsikkoteksti Yläneen kartanon tilikirjasta 1579 Yläneen kartano mainitaan jo vuonna 1381 "vanhana rälssitalona". Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin eli 1400-luvun alussa sen omisti Turun linnan silloinen isäntä Klaus Lydekenpoika Djäkn. Hän tyttärensä mentyä naimisiin laamanni Klaus Flemingin kanssa, siirtyi Yläne tälle suvulle. Flemingin pojanpoika myi sen sitten saman vuosisadan lopussa valtionhoitaja Sten Sturelle. Perinnönjaon yhteydessä Yläne kuului hetken aikaa kuningas Kustaa Vaasalle, kunnes kaupan kautta omistajaksi tuli jälleen Fleming-sukuinen Joakim Joakiminpoika. Vaikka Kustaa Vaasa välillä olisi halunnut kartanon takaisin itselleen, joutui se lopulta Eerik Flemingin ja hänen vaimonsa Hebla Sparren tyttärelle, Filippalle. Filippalla ja hänen miehellään Knut Kurjella ei ollut lapsia. Rouvan kuoltua avattiin hänen testamenttinsa ja sen perusteella itse kartano joutui herttua Juhanalle, kun taas irtaimisto sai leski Knut. Säilyneistä tilikirjoista ja vastaavista

Salon rippikirja 1809-1814 Salon Hakostaron kylässä joulukuun yhdeksäntenä 1846 kuollut muonatorppari Johan Lind ehti elämänsä aikana olla monessa mukana. Hän oli syntynyt useiden vanhempien lähteiden mukaan 9.5.1784, mutta Salon rippikirjasta 1809-1814 löytyy tarkempi tieto. Johan syntyi vasta 19.5.1787 Salon Pukkilassa torppari Erik Matssonin ja vaimonsa Kaisa Eriksdotterin perheeseen. Erik Erik oli kovin liikkuvaista sorttia ollen torpparina tai lampuotina Pukkilan lisäksi ainakin Kistolan Lassilassa ja Salon kylässä. Kun Suomen Sotaa käytiin, oli palveli Johan Lind Hakostaron Kankareen talon puolesta kuuluen Turun ja Porin läänin jalkaväkirykmenttiin. Eräiden tietojen mukaan Lind olisi ollut sotilasarvoltaan kersantti Porin rykmentissä, mutta em. rippikirjassa hän on yksinkertaisesti Hakostaron Kankareen talon Hossamon torppari. Aikalaiset kuvailivat Lindiä pitkäksi, rotevaksi, vaaleaveriseksi ja kiharatukkaiseksi, jolla oli tavattoman suuret ruumiinvoimat. Luonteensa puoles

Vuoden 1907 joulukuussa "Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti" julkaisi tulokset kilpailustaan, jossa automobiilille oli keksittävä suomalainen nimi. On todella harmi, ettei mikään näistä loistavista ehdotuksista vakiintunut kieleemme pysyvästi; " Pikavaunu ", koska se on nopea kulkuneuvo " Pikaliikkuja ", kuten yllä " Pikuri ", koska esim. lokomotivia sanotaan veturiksi " Sähköhepo ", koska se on nopealiikkeinen " Vinhake ", koska se kulkee vinhasti " Huima ", koska huima on suomalainen sana ja koska kielessämme käytetään sellaisia sanoja kuin "huimaa kyytiä" ja "huimaa vauhtia". Karjalassa sanotaan vauhtipyörää huimaksi " Tulihepo ", koska sanotaan esim. höyryhepo ja koska vaikuttamassa on räjähtävä kaasu (=tuli) samoin kuin höyry vaikuttaa höyryhevossa " Tulivaunu ", koska vaunu kulkee tulen avulla " Matkamylly ", koska esim. maitoseparaattoria sanotaan

Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 1.5.1894 Albert Oskar Snellman syntyi Oulussa vuonna 1844 käyden lapsuusvuosinaan täkäläista koulua. Tämä kauppaneuvos Johan Vilhelm S:n poika lähetettiin pian lisäopintoihin Behmin saksalaiseen kouluun Viipurin kaupungissa. Koulun hyvä maine oli levinnyt laajalle ja täten nuoren Albertin odotettiin saavan parasta mahdollista opetusta tässä koulussa. Opiskeluiden jälkeen Snellman tuli isänsä palvelukseen tämä saha-, laiva- ja kauppaliikkeisiin Oulussa. Kun isä kuoli 1881, tuli Albertista johtaja. Kun oululainen laivaliikenne ei enää kannattanut, keskittyi liike puu- ja tervakaupan kehittämiseen. Taitavana liikemiehenä Snellman sai yrityksen kukoistamaan ja aikalaisten mukaan "tuskin oli sitä ulkomaista maanosaa, jossa hänellä ei ollut kauppatuttavia ja ystäviä". Käytännön miehenä hänestä tuli kysytty jäsen erilaisiin Oulun kaupungin luottamustoimiin ja niinpä hän oli mm. kaupunginvaltuusmiehenä valtuuston perustamisesta lähes elämänsä lopp

Karjalohjan kirkkoherraksi tuli vuonna 1869 turkulaisen kauppiaan, Zacharias Ingermanin ja Gustava Lindebergin poika Frans Ludvig. Hän oli syntynyt 1819 ja ollut ennen Karjalohjalle tuloaan pappina Pusulassa, Mietoisissa, Vehmalaisissa, Karjalassa ja Mietoisissa. Vuonna 1846 hän oli mennyt naimisiin Gustava Steningin kanssa, joka oli kruununnimismies Gustaf S:n ja Anna Wahlbäckin tytär Merimaskusta. Tosin Gustava oli syntynyt Mynämäellä. Vuosien mittaan Frans Ludvigille ja Gustavalle syntyivät lapset Olga Theodora, Mathilda Amalia, Oskar Napoleon, Gustava Benedicta, Thekla Eugenia, Arthur Ludvig, Elina Sofia, Selma Victoria ja Fritz Leopold. Heistä Oskar Napoleon ja Arthur Ludvig opiskelivat ylioppilaaksi saakka. Arthur täydensi opintojaan valmistumalla farmaseutiksi 1887 ja jatkamalla tämän jälkeen lääket. tiedekunnassa. Hän menehtyi Karjalohjalla tammikuussa 1890 vain 30 vuoden iässä. Oskar Napoleonista ehti tulla Tilastollisen päätoimiston aktuaari 1881, mutta ura päättyi hänen

Taivassalon Särkilahdella asui keskiajalla suku, joka myöhemmin tultiin tuntemaan kantatilansa nimellä Särkilahti, ruots. Särkilax, tai vaakunakuvionsa mukaan nimellä Stiernkors. Vaakunassa oli tähti, ruots. stjärna, sekä risti, ruots. kors. Särkilahti mainittiin asiakirjoissa jo 1374, jolloin siellä oli isäntänä eräs Mielivalta, "Melevaltae" – nimi on pakanaajan suomalainen nimi. Mielivallan mahdollinen yhteys myöhempiin Särkilahden asukkaisiin tulee asiakirjalähteiden vähyyden vuoksi ikuisiksi ajoiksi jäämään selvittämättä. Särkilahti-suvun kantaisäksi täytyy siksi kirjata se Per, jolla oli ainakin kaksi poikaa. Heistä peri Olof Perinpoika Suur-Särkilahden ja sai rälssivapauden 1410. Olofista lisää alla. Olofilla oli nimettömäksi jäävä veli, joka sai Vähä-Särkilahden, jossa jälkeläiset elivät verotalonpoikina. *** Jälkeläisten Ruotsin ritarihuoneelle 1620-luvulla jättämän sukuselvityksen mukaan sai Olof Perinpoika rälssivapauskirjeen kuningas Eerik Pommerilaiselta, Poh

Salon Kärkän kartanon kreivi Hornilla oli perimätiedon mukaan Kirsti-niminen piika, joka valehteli, että kreivitär olisi ollut luvattomassa suhteessa palvelijan kanssa. Kreivi ei tätä kuitenkaan uskonut. Kun kreivi Horn sitten kerran oli ulkona, kehotti Kirsti palvelijaa menemään kreivittären luo, jolla muka oli tälle asiaa. Palvelija teki työtä käskettyä. Samalla Kirsti löi puomin ovelle ja juoksi kreiville sanomaan, että tulkaa katsomaan, nyt se on siellä. Kreivi Horn suuttui niin kovin, että pani kartanonsa palamaan tappaen samalla kreivittären ja kaksi lastaan. Palvelija hyppäsi ikkunasta ulos ja kuoli. Kreivi joutui oikeuteen, mutta laki pystynyt näin korkea-arvoiseen herraan. Sen takia ratkaisua haettiin paavilta saakka. Paavi tuomitsikin Hornin rakentamaan kolme kirkkoa ja näin saivat alkunsa Halikon, Salon kappelin ja Perttelin pyhätöt. Kreivi määrättiin myös kulkemaan kirkkojen väli polvillaan. Horn väsyi ja kuoli Lustojan ahteeseen ja tuli haudatuksi Salon kappelin kirk

Vuonna 1736 teki 16 talollista nykyisen Tarvasjoen ja Pöytyän pitäjistä, silloisista Euran ja Karinaisten kappelista Turun Tuomiokapituliin valituksen. Sen mukaan Marttilan silloinen kirkkoherra Mathias Riman ei noudattanut konsistorin päätöstä vuodelta 1686, jonka mukaan Euran kirkossa pidettäisiin joka kolmas ja Karinaisten kirkossa joka neljäs saarnapäivä jumalanpalvelus. Tuolloin saarnaajan tuli kyseisen päätöksen mukaisesti saada kirkon läheisyydessä olevasta talosta näitten seurakuntien kustannuksella ruokaa ja hevoselleen apetta. Kuitenkin kyseinen saarnaaja vaati laittomia veroja, kuten heiniä, olkia, päivätöitä ja jopa joulupaistia. Kun kappeliseurakuntalaiset kieltäytyivät näistä, jätti Riman heidät jopa kahdeksaksi saarnapäiväksi ilman herran sanaa. Kirkkoherra kertoi vastineessaan valituksen olevan aiheettoman. Hän selitti, että hän on katsonut näissä seurakunnissa toimittamiensa vihkiäisten yhteydessä pitämiensä saarnojen korvanneen jumalanpalveluksen kirkossa ja jos jos