Orpolasten huutokauppa

Pitkälle 1800 -luvulle seurakuntien ja myöhemmin kuntien köyhäinhoito kohdistus ainoastaan heihin, jotka eivät voineet itse hankkia elatustaan. Kaikkien työkykyisten piti pärjätä omillaan. Erityisen heikossa asemassa olivat orpolapset, joilla ei ollut edes sukulaisten tuomaa turvaa. Heistä osa oli aviottomia lapsia, joilla asiat saattoivat olla jo lähtökohtaisesti vieläkin heikommin.

1700-luvun loppupuolella ei ollut enää tarpeen ilmoittaa lapsen isää oikeudessa. 1800-luvulle tultaessa aviottoman lapsen äitiä vastaan esitetyt syytteet olivat harvinaisia. Jos äiti kuitenkin halusi, että lapsen isä maksaisi elatusmaksuja eikä asiasta päästy sopimukseen, äiti saattoi haastaa isän oikeuteen: maaseudulla kihlakunnanoikeuteen ja kaupungissa raastuvanoikeuteen. Isyyden tunnustamiset ja elatusmaksuasioita koskevat tiedot löytyvät alioikeuden varsinaisasioiden pöytäkirjoista. Kaupungeissa sitten raastuvanoikeuksien pöytäkirjoista. Nämä kaikki on digitoitu 1800-luvun lopulle saakka melko kattavasti.

Eräs pieni esimerkki aviottomien orpolasten kohtaloista voisi olla nykyisen Auran kunnan alueella syntyneiden sisarusten tapaus. Maria Antintytär, joka syntyi itsekin aviottomana vuonna 1806, sai Järvenojan Käyrällä maaliskuussa 1832 tyttären[1]. Tämä sai nimen Maria. Seitsemää vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1839, sai Maria pikkuveljen nimeltä Kustaa. Tämän isäksi on merkitty renki Akseli Kallenpoika kastettujen luettelossa[2]. Tuossa vaiheessa äiti Maria työskenteli piikana Leikolan kylässä. Lokakuun alussa 1841 Maria ja Kustaa joutuivat kohtaamaan suuren tragedian. Heidän äitinsä menehtyi keuhkotautiin ainoastaan 35 vuoden iässä. Haudattujen luetteloon hänet on merkitty kirkonvaivaiseksi eli seurakunta oli joutunut huolehtimaan hänen ja hänen lastensa elannosta.

Nelisen vuotta myöhemmin, lokakuun lopulla 1845 pidetyssä kirkonkokouksessa[3] Prunkkalan kappeliseurakunta otti kantaa siihen, mitä em. kahden sisaruksen elatus järjestyy seuraavan vuoden ajaksi. Niinpä 13 -vuotias Maria Mariantytär huutokaupattiin itsellisvaimo Liisa Matintytär Lithoniukselle Leikolan kylään 26 ruplalla ja vastaavasti Kustaa Marianpoika talollinen Jaakko Heikinpoika Ojalalle Skinnarlaan 11 ruplalla. Lithoniuksen ja Ojalan tehtävänä oli huolehtia lasten lukemisen opetuksesta ja yleisestä huolenpidosta.

Lasten myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt.


Kuvassa Aurajokea Auran pitäjän Pitkäniityn kylän paikkeilta.

---

[1] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=27091&pnum=70

[2] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21971&pnum=83

[3] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/aura/pitajankokouksia_1829-1847_jk1012/22.htm

Orpolapsi Kaarlen kohtalo

Orpolasten osa ei ole varmaan koskaan ollut kovin mukava, mutta vielä 1800-luvulla se oli välillä suorastaan kauhistuttava. Osa lapsista asettui tietysti sukulaisten hoiviin, mutta oli niitäkin onnettomia, jotka joutuivat huutolaisiksi.

Pitäjä järjesti erityisiä huutokauppoja, jossa lapsen sai hoidettavakseen edullisimman tarjouksen tehnyt. Näin kävi joskus 1860-luvun alkuvuosina, kun Maarian pitäjän Saramäen kylässä orpopoika Kaarle Grandberg annettiin "jumalisuudesta ja hengen lahjoista" tunnetulle Helena Sofia Vikmanille. Tämä oli ollut aviossa renki Vikmanin kanssa, mutta jäänyt sittemmin leskeksi. Iältään leskivaimo Vikmanin oli yli viisikymppinen.

Vaikka leski olikin hengen naisia ei maallinen elämä ollut yhtä helppoa. Kaarlen kohtalosta kirjoittanut aikalainen kuvaili, kuinka Vikman "pitää asuntoansa niin ruokottomana, että äköttää sitä kertoakin". Ovea avattaessa oli haju kuulemma niin paha, että tulija melkein tukehtuu siihen. Torpan lattialla röhöttää kaksi porsasta ja muutamia kanoja. Yleinen siivottomuus on sanoinkuvaamaton.

Ei siis ole ihme, että huutolaispoika Kaarle sairastui pahasti talvella 1862. Syksystä saakka hän oli joutunut kävelemään paljain jaloin ja muutenkin oli vaatteina vain pieniä riepujen riekaleita. Paidatta ja saastaisen likaisella rievulla peitettynä leski Vikman pisti pojan yöksi huoneen nurkkaan pahnoille nukkumaan. Nälissään ja viluissaan, porsaiden sekä kanojen häiritessä, sai orpolapsi viettää yönsä.

Eräänä talvi-iltana 1861-62 oli joku naapurivaimo tullut käymään torpassa. Emäntä Vikmanin hankkiutuessa levolla oli tämä varmistanut, että lapsi oli elossa. Tämän oli myös naapuri huomannut.

Mutta muutaman päivän päästä löydettiin Kaarle Grandberg aamusella kuolleena likaisten pahnojensa päältä. Toisen puolen ruumiista olivat porsaat tai rotat jo syöneet luihin asti. Samaan aikaan oli Vikman nukkunut huolettomana.

Sanomia Turusta -lehteen tapauksesta kirjoittanut kysyi oikeutetusti "eikö waiwais-hoittokuntain tulisi ottaa waarin kenenkä haltuun antaa orpoja turwattomia?" Samoin hän miettii, eikö "syy-pää ansaitsisi wähintäkin puolta hengen-rangaistusta?".

Asia meni tietysti viranomaisten tietoon ja lääkäri kutsuttiin tutkimaan vainaja. Vihdoin seuraavana vuonna saatiin Raision ja Maarian pitäjien kihlakunnanoikeudesta lausunto tästä kammottavasta tapauksesta. Sen mukaan ei voida laillisesti todistaa, että Helena Sofia Vikman oli suoraan ollut syyllinen Kaarlen kuolemaan. Täten hänet jätettiin tyysten vaille rangaistusta.

Turun Keisarillinen Hovioikeus, mihin tapaus seuraavaksi siirtyi, otti asiaan toisenlaisen näkökohdan. Oikeus sanoi "Helena Sofia Vikmannin sangen ruokottomasti hoittaneen ja pahasti kohdellen Kaarle Grandbergia ja siis todenmukaista olewan että sellainen käytös, jos ei juuri matkaansaattanut, niin kumminkin kiiruhti Kaarle Grandbergin kuolemaa".

Hovioikeuskaan ei toisaalta löytänyt laillista, suoraa syytä kuoleman ja Vikmanin käytöksen välillä ja näin ei leskivaimoa voitu rangaista taposta tai murhasta. Jotta oikeus ei olisi näyttänyt aivan saamattomalta, peri se lopulta lääkäritutkinnon kulut, 12 ruplaa ja 93 kopeekkaa hopeaa, Helena Sofia Vikmanilta. Tästä päätöksestä leskivaimo valitti vielä ylempään oikeusasteeseen.

Nykyajan ihmisen tämä kertomus saattaa suorastaan pahoinvoivaksi, niin julma oli pienen pojan kohtalo Maarian pitäjässä vuonna 1862. Kaiken lisäksi näyttää siltä, että vielä nykyisinkin ovat samantapaiset tarinat mahdollisia - muutama viikko sitten raportoitiin uutisissa Ruotsissa tapahtuneesta lasten täydellisestä heitteillejätöstä. Samaan sarjaan voitaneen lukea myös suurkaupunkien viemäreissä elävät katulapset ja slummien roskakasoja elannokseen tonkivat kouluikäiset.

Oheinen lehtileike on syksyltä 1902 - asiat eivät olleet kovin kummoisiksi muuttunut noin 40 vuoden kuluessa.