Orpolasten osa ei ole varmaan koskaan ollut kovin mukava, mutta vielä 1800-luvulla se oli välillä suorastaan kauhistuttava. Osa lapsista asettui tietysti sukulaisten hoiviin, mutta oli niitäkin onnettomia, jotka joutuivat huutolaisiksi.Pitäjä järjesti erityisiä huutokauppoja, jossa lapsen sai hoidettavakseen edullisimman tarjouksen tehnyt. Näin kävi joskus 1860-luvun alkuvuosina, kun Maarian pitäjän Saramäen kylässä orpopoika Kaarle Grandberg annettiin "jumalisuudesta ja hengen lahjoista" tunnetulle Helena Sofia Vikmanille. Tämä oli ollut aviossa renki Vikmanin kanssa, mutta jäänyt sittemmin leskeksi. Iältään leskivaimo Vikmanin oli yli viisikymppinen.
Vaikka leski olikin hengen naisia ei maallinen elämä ollut yhtä helppoa. Kaarlen kohtalosta kirjoittanut aikalainen kuvaili, kuinka Vikman "pitää asuntoansa niin ruokottomana, että äköttää sitä kertoakin". Ovea avattaessa oli haju kuulemma niin paha, että tulija melkein tukehtuu siihen. Torpan lattialla röhöttää kaksi porsasta ja muutamia kanoja. Yleinen siivottomuus on sanoinkuvaamaton.
Ei siis ole ihme, että huutolaispoika Kaarle sairastui pahasti talvella 1862. Syksystä saakka hän oli joutunut kävelemään paljain jaloin ja muutenkin oli vaatteina vain pieniä riepujen riekaleita. Paidatta ja saastaisen likaisella rievulla peitettynä leski Vikman pisti pojan yöksi huoneen nurkkaan pahnoille nukkumaan. Nälissään ja viluissaan, porsaiden sekä kanojen häiritessä, sai orpolapsi viettää yönsä.
Eräänä talvi-iltana 1861-62 oli joku naapurivaimo tullut käymään torpassa. Emäntä Vikmanin hankkiutuessa levolla oli tämä varmistanut, että lapsi oli elossa. Tämän oli myös naapuri huomannut.
Mutta muutaman päivän päästä löydettiin Kaarle Grandberg aamusella kuolleena likaisten pahnojensa päältä. Toisen puolen ruumiista olivat porsaat tai rotat jo syöneet luihin asti. Samaan aikaan oli Vikman nukkunut huolettomana.
Sanomia Turusta -lehteen tapauksesta kirjoittanut kysyi oikeutetusti "eikö waiwais-hoittokuntain tulisi ottaa waarin kenenkä haltuun antaa orpoja turwattomia?" Samoin hän miettii, eikö "syy-pää ansaitsisi wähintäkin puolta hengen-rangaistusta?".
Asia meni tietysti viranomaisten tietoon ja lääkäri kutsuttiin tutkimaan vainaja. Vihdoin seuraavana vuonna saatiin Raision ja Maarian pitäjien kihlakunnanoikeudesta lausunto tästä kammottavasta tapauksesta. Sen mukaan ei voida laillisesti todistaa, että Helena Sofia Vikman oli suoraan ollut syyllinen Kaarlen kuolemaan. Täten hänet jätettiin tyysten vaille rangaistusta.
Turun Keisarillinen Hovioikeus, mihin tapaus seuraavaksi siirtyi, otti asiaan toisenlaisen näkökohdan. Oikeus sanoi "Helena Sofia Vikmannin sangen ruokottomasti hoittaneen ja pahasti kohdellen Kaarle Grandbergia ja siis todenmukaista olewan että sellainen käytös, jos ei juuri matkaansaattanut, niin kumminkin kiiruhti Kaarle Grandbergin kuolemaa".
Hovioikeuskaan ei toisaalta löytänyt laillista, suoraa syytä kuoleman ja Vikmanin käytöksen välillä ja näin ei leskivaimoa voitu rangaista taposta tai murhasta. Jotta oikeus ei olisi näyttänyt aivan saamattomalta, peri se lopulta lääkäritutkinnon kulut, 12 ruplaa ja 93 kopeekkaa hopeaa, Helena Sofia Vikmanilta. Tästä päätöksestä leskivaimo valitti vielä ylempään oikeusasteeseen.
Nykyajan ihmisen tämä kertomus saattaa suorastaan pahoinvoivaksi, niin julma oli pienen pojan kohtalo Maarian pitäjässä vuonna 1862. Kaiken lisäksi näyttää siltä, että vielä nykyisinkin ovat samantapaiset tarinat mahdollisia - muutama viikko sitten raportoitiin uutisissa Ruotsissa tapahtuneesta lasten täydellisestä heitteillejätöstä. Samaan sarjaan voitaneen lukea myös suurkaupunkien viemäreissä elävät katulapset ja slummien roskakasoja elannokseen tonkivat kouluikäiset.
Oheinen lehtileike on syksyltä 1902 - asiat eivät olleet kovin kummoisiksi muuttunut noin 40 vuoden kuluessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti