18.3.2021

Kiskon Viikarilla

Kiskon Kirkonkylän Viikarin talo putkahtaa lähteisiin ensimmäisen kerran Raaseporin läänin kymmenysluettelossa vuodelta 1552[i]. Tuolloin taloa isännöi Matti Pentinpoika. Hänet mainitaan isäntänä aina vuoteen 1574, jonka jälkeen hänen poikansa Simo otti Viikarin ohjat käsiinsä. Tämän jälkeen talon isännyys vaihtui ensin Simo Tuomaanpojalle ja hänen jälkeensä vuoden 1619 sitä hallitsi Halikon Vuorentaan kartano. Seuraavaksi isäntänä oli Heikki Simonpoika vuosina 1625-1634 ja 1642-1656 mainitaan läänintileissä Viikarilla hänen leskensä Annan uusi puoliso, Sipi Matinpoika. Nämä kaikki tiedot löytyvät joko Uudenmaan voutikuntien asiakirjoista tai Uudenmaan ja Hämeen läänin tileistä.

Vihdoin 1662 alkaa talossa selkeämpi isäntälinja, kun em. Heikin poika Martti saadaan Viikarin isännäksi. Tämän poika Heikki on talollisena 1691-1694, kunnes Martti Heikinpoika ottaa pitkän rupeaman isäntänä. Hän kuolee vasta 1742[ii], mutta ehti luovuttaa talon pojalleen edellisenä vuonna. Martti Martinpoika jäi tämän suvun viimeiseksi isännäksi Viikarilla kuollen 1785. Leski Maria Simontytär emännöi sen jälkeen taloa hetken, kunnes sen joutui viereisen Immusen talon alaisuuteen. Nämä molemmat talot osti lopulta perinnöksi vääpeli Henrik Strandberg[iii], joka oli naimisissa Kristina Juliana Muhrin kanssa. Perinnöksioston päivämäärä oli 4. syyskuuta 1793, joka vahvistettiin ajan tavan mukaan Tukholman Kamarikollegion konttorilla. Viikari toimi Ruotsin vallan aikaan augmenttina eli apuverotilana Raaseporin komppanian rusthollille numero 83 eli Karjalohjan Särkijärven Ylhäisille[iv]. Itseasiassa on hieman väärin puhua talollisista ja isännistä, sillä em vuoteen 1793 saakka Viikari oli ns. kruununtila. Sen omisti valtio ja tilaa hoiti haltija, jolla oli kruunun myöntämä imissiokirja. Sen perusteella hän saattoi hallita taloaan miten halusi, mutta hän ei itse omistanut sitä. Kruununvouti tarkkaili kruununtilojen hoitoa ja viime kädessä maaherra päätti haltijasta.

Vuodesta 1793 talo ostettiin verolle eli siitä tuli perinnöllistä omaisuutta. Henrik Strandberg ja hänen jälkeläisensä saivat siis tehdä tilallaan mitä halusivat. Vääpeli Henrik Strandberg kuoli 1804, jonka jälkeen isännyyttä hoiti leski Kristina Muhr aina vuoteen 1834. Samalla hoituivat myös Immusen asiat, sillä perhe omisti molemmat tilat. Kristinan kuoltua poika Magnus Nathanael isännöi kolmisen vuotta ja edelleen hänen hänen veljensä Karl Henrik sekä Albert Hieronymous vuoteen 1844 saakka. Tuolloin tila siirtyi perikunnalle.  Vihdoin 1869 seurakunnan uusi lastenopettaja Frans Viktor Berglöf vuokrasi Viikarin itselleen. Siellä asui vielä em. veljesten sisko, ikäneito Carolina Serafina Strandberg. Hän kuoli talossa syksyllä 1876[v].

Mainittakoon lopuksi, että 1800-luvun lopulla Viikarin perintötilalla asui maakauppias Hjalmar Hahnsson puolisonsa Matilda Lindholmin sekä lastensa kanssa. Matidan isästä kirjoittelin muutama päivä sitten Mellerin talon yhteydessä.  Hjalmar asui talossa vielä vuonna 1919, mutta Matilda menehtyi 1916[vi].

Kuvituksena osa Kiskon Kirkonkylää koskevasta isojakokartasta vuosilta 1760-1779[vii]. Siinä näkyvät kauniilla tavalla kirkon ympäristön tiet ja kantatilat.



[i] Uudenmaan voutikuntien tilejä - Raaseporin läänin kymmenysluettelo 1552-1552 (3003), jakso 20

[ii] Kiskon seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1689-1839 (I F:1), jakso 22, sivu 34: 1740-1742

[iii] Maanmittaushallituksen maakirjat ja kruununmaaluettelot -arkisto - Turun ja Porin läänin maakirja 1875-1875 (46:1, III; Halikon kihlakunta), jakso 57

[iv] Maanmittaushallituksen maakirjat ja kruununmaaluettelot -arkisto - Turun ja Porin läänin maakirja 1875-1875 (46:1, III; Halikon kihlakunta), jakso 57

[v] Åbo Underrättelser, 07.09.1876, nro 207, s. 1

[vi] Kisko rippikirja 1910-1919 (AP I Aa:12)  Sivu 227

[vii] Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Kirkonkylä; Isojako, käsittäen myös Pappilan yksinäistalon 1760-1779 (A38:10/1-10), jakso 1

17.3.2021

Mellerin talolta


Kiskon Toijan Mellerin rusthollin omistajaksi tuli vuonna 1846[i] Perniössä 1810 syntynyt Vilhelm Lindholm, jolle ehti tapahtua vähän kaikenlaista elämänsä aikana. Sukunimensä Lindholm hän lienee saanut kotikylänsä Lintilän mukaan. Mellerin edellinen isäntä, Elias Meller kuoli 1847 ja hänen poikansa, insinööri Johan Meller muutti aatelissukuisen vaimonsa Anna Sofia von Brakelin kanssa Perniöön samoihin aikoihin myyden jo hieman aiemmin Mellerin sekä siihen yhdistetyn Maunun tilan. Lindholm maksoi tiloista 6857 ruplaa ja 44 kopeekkaa hopeassa.

Vilhelm Lindholmin elämään mahtui vähän kaikkea. Jo ennen Kiskoon tuloaan, vuonna 1843 hänen oli pitänyt avioitua sauvolaisen rusthollarintyttären, Lovisa Grönbergin kanssa. Tämä kihlaus meni syystä tai toisesta puihin. Pariskunnan pitikin lähettää yhdessä Turun tuomiokapitulille anomus kihlauserosta heidän välille aiotusta liitostaan[ii].  Sauvosta kesäkuussa 1843 Turkuun lähetettyyn anomukseen entiset rakastavaiset saivat myönteisen vastauksen eli ero myönnettiin.

Pienen hiljaiselon jälkeen Lindholm löysi elämänkumppanikseen Kavaston Satulamaakarin rusthollin tyttären, Gustava Saloniuksen. Häitä vietettiin syksyllä 1850.  Poika Johan syntyi heinäkuussa 1851, mutta hän menehtyi jo samana päivänä. Seuraavan vuoden helmikuussa Vilhelmiä kohtasi seuraava tragedia. Gustava menehtyi vesitautiin[iii].

Kahden vuoden päästä rusthollarimme meni toisen kerran naimisiin. Morsian oli Tieksmäen Lampolan tytär Lovisa Brandt. Pariskunnalle syntyivät tyttäret Matilda (1857) ja Sofia (1859). Kauaa ei onnea tainnut kestää, sillä 1860-luvun alussa Vilhelm Lindholm alkoi tuntea itsensä vanhaksi ja sairaaksi.  Tämä voidaan päätellä vuoden 1864 kesäkuussa Åbo Underrättelser[iv] -sanomalehdessä julkaistusta myynti-ilmoituksesta. Siinä hän tarjoaa vapaaehtoisella huutokaupalla Melleriä ja siihen yhdistettyä Maunun tilaa ostettavaksi. Tilojen kerrotaan sijaitsevan lähellä kahta järveä, olevan kahdeksan mailin päässä Turun kaupungista ja viiden mailin päässä Tammisaaresta. Tiloilla on tuossa vaiheessa kaksi puista päärakennusta, toisen ollessa uuden ja toisenkin hyvässä kunnossa. Syysruista on tullut 25 tynnyriä, keväällä 3-4 tynnyriä ohraa ja kauraakin 25 tynnyriä. Myös herneitä kerrotaan viljellyn. Metsää on tarpeeksi talojen tarpeisiin. Edelleen Melleriltä löytyi mm 20 lehmää ja yhdeksän hevosta. Torppia tilalle oli kaikkiaan yhdeksän, joista viisi teki ns päivätyötä talolle.

Vilhelm Lindholm jäi tämän jälkeen odottamaan tarjouksia. Uusi omistaja löytyi Perniöstä, kiun Karl Johan Lindström päätti tehdä kaupat Lindholmin kanssa. Hän muutti perheineen Mellerille 1867[v]. Lindholm ei tätä enää ehtinyt nähdä, sillä hän kuoli halvaukseen marraskuussa 1865[vi]. Talossa riitti vauhtia, sillä tuore leski Lovisa Brandt sai aviottoman pojan, Karl Viktorin marraskuussa 1866. Tästä häntä ripitettiin asiaankuuluvasti joulun alla samana vuonna[vii]. Rippikirjaan tämä em. poikalapsi kirjattiin termillä ”spurius”, avioton.

Leski Lovisa jäi Mellerille asumaan syytinkisopimuksen turvin. Lapset Matilda, Sofia ja Karl Viktor asuivat äitinsä kanssa, kunnes vähitellen lähtivät omaa elämäänsä rakentamaan. Tammikuussa 1874 Lovisa Brandtin vei vihille torppari Josef Frisk. Näin Mellerin entinen emäntä muutti tuoreen miehensä kanssa yhteen talon torpista, Kroukille[viii]. Mukana seurasi myös poika Karl Viktor. Tytär Matilda Lindholm nai 1878 Kirkonkylän Viikarin talon mailla asustanut maakauppias Hjalmar Hahnsson, joka oli kotoisin Pöytyältä. Sisko Sofia Lindholm eli ns ruotuvaivaisena Mellerillä, kunnes muutti 1882 Tammelaan[ix].

Kuvassa Toijan kylän isojakokarttaa vuodelta 1763. Melleri on merkitty numerolla viisi ja Maunu numerolla kolme[x].

 



[i] Piikkiön ja Halikon ylisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1845-1846 (KO b:7), sivu 613

[ii] Turun tuomiokapituli asiakirjoja 1843-1843 (AP F Ig:9a)

[iii] Kiskon seurakunnan arkisto - Rippikirja 1849-1855 (I Aa:20, Åboländska delen), sivu 127

[iv] Åbo Underrättelser, 18.06.1864, nro 71, s. 3

[v] K Kiskon seurakunnan arkisto - Rippikirja 1863-1869 (I Aa:26, Åboländska delen), sivu 139

[vi] Kiskon seurakunnan arkisto - Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1839-1900 (I F:2)

[vii] Kiskon seurakunnan arkisto - Ripitettyjen luettelot 1826-1889 (I Hb:1): 1866-69

[viii] Kiskon seurakunnan arkisto - Rippikirja 1870-1879 (I Aa:29, Åboländska delen), jakso 149, sivu 146

[ix] Kiskon seurakunnan arkisto - Rippikirja 1880-1889 (I Aa:31), jakso 260, sivu 271

[x] Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Toija; Isojako  1763-1763 (A38:26/1-8), jakso 2; Kansallisarkisto


13.3.2021

Painovirhe hautakivessä

Säkylän Iso-Säkylässä syntyi vuonna 1838 poikalapsi, jolla vanhemmat Johan Sjönberg ja Catarina Sofia antoivat nimen August Fabian. August Fabianista tuli aikanaan Merimaskun kuuluisa kanttori.

Äitinsä puolelta hänen esi-isiinsä kuului mm. pietarsaarelainen kauppias Erik Tawast, joka aateloitiin 1687 nimellä Tawaststjerna. Tämä suku esiteltiin pari vuotta myöhemmin Ruotsin ritarihuoneelle numerolla 107. Suomen ritarihuoneella sama suku sai 1818 numeron 81. Erik Tawast kuului Tawast-suvun samaan turkulaiseen sukuhaaraan, jonka eräät muut edustajat saivat 1756 käyttöönsä aiemmin sammuneen aatelisen hauholaisen sukuhaaran edustusoikeuden ritarihuoneella (Suomessa aatelissuku nro 3). Hänen veljensä Henrik puolestaan aateloitiin vuonna 1664 nimellä Tawastén. Varsinkin suvun nuorempi sukuhaara profiloitui 1700- ja 1800-luvuilla aikana sotilassukuna, ja siihen kuului useita kenraaleita. Näistä erään Venäjälle asettuneen sukuhaaran jälkeläisistä tuli 1900-luvulla useita valkoisia emigrantteja.

Tämän Erikin isä oli Henrik Matsson Tawast, joka eli vuosina 1600-1667. Tavast oli raatimies Turussa 1624. Hän oli myös läänitysvouti eli hopmanni (saksan sanasta “hauptman”) De la Gardien läänityskreivikunnassa 1627. Henrik kuoli “eräänä torstai-iltana kello viiden ja kuuden välillä” ja haudattiin 10.3.1667 omaan hautaan tuomiokirkkoon. Henrik oli aviossa kolmasti: kaksi ensimmäistä jäävät tuntemattomiksi (ensimmäinen kuoli 1630 mennessä, toinen ennen 1656), kolmas oli 1661 Maria Jakobintytär Kolloinen eli Collina.

Isän puolelta August Fabianin sukujuuret vievät mm. Kokemäelle. Hänen isoisänsä Erki Johansson oli rakuunan poika Rudangon kylästä mainittua pitäjää. 

August Fabian muutti Merimaskuun Säkylästä vuoden 1860 lopulla mennen seuraavassa lokakuussa naimisiin Hilma Augusta Karstenin kanssa. Sukunimi muodossa Schönberg tulee käyttöön rippikirjassa 1863-1869. Pariskunnan lapsista voidaan mainita poika Hugo Hjalmar, josta tuli aikanaan lääninkanslisti Turkuun. Hugo menehtyi 1906. Hänen veljensä Edvin Theodor ryhtyi papiksi saaden rovastin arvon 1925. Hänestä tuli 1928 Vahdon kirkkoherra. 

Hilma Augusta Karstenin oli kotoisin Merimaskun Lukkaraisista, jossa hänen isänsä oli ollut tilanvuokraajana 1830-luvulla. Hilmankin esipolvista löytyy aatelisia, sillä hänen isoisänsä äiti oli Ulrika Svinhufvud af Qvalstad. Ulrikan isä Petter Gustaf Svinhufvud af Qvalstad oli sotilasarvoltaan luutnantti. Hän syntyi Ruotsin Västeråsin Julpassa 1696 ja kuoli Sääksmäen Rapolassa 1732.

August Fabianin hautakiveen Merimaskun hautausmaalla liittyy painovirhe. Kanttorimme menehtyi maaliskuussa 1899, mutta kiveen on merkitty kuolinvuodeksi 1897. Schönberg palveli seurakuntaansa noin 40 vuoden ajan "ollen missä vaan kun oli kysymys laulusta tai soitosta".


10.3.2021

Viitasaarelta

 Terhi A:n kokoamia tietoja, toivottavasti on jollekin lukijalleni hyödyksi.


Taulu 1.

 

I. Lars Pålsson Carlström. Synt. (RK) 1720. Mf 55007 Toikkala GM 14.4.1750 sld no48 Lars Pålsson Carlström, 18å, ogift. Perukirja 10.4.1804 Muurasjärvi, kuoll. 3. Febr.
-  Pso 2.2.1752 Vsri Lisa Mattsdr Niskanen/Hjort.
Synt. (RK) 1721. 

 

II. Lapsia:

 

Pål Paananen. Synt. 2.12.1752 Vsri Alvajärvi Puurula, kast. 12/12 (T: Pål Paananen, Pål Backman, Pål Paananen, Lisa Savotar, Valborg Panatar, Karin do).

Lisa Paananen. Synt. 25.4.1754 Vsri Alvajärvi Puurula, kast. 23/5 (T: Matts Paananen, Anders och Matts Pekkarinen, Agneta Paananen, Karin Hassinen, Sofia Sverd ).

Greta Paananen. Synt. 11.12.1756 Vsri Alvajärvi Raikonlahti, kast. 11/12 (T: Matts Pekkarinen, Lars Sverd, Lisa Hjort, Brita Stina Svärd). Kuoll. (åld.br. 75.1.17) 17.1.1834 Lohtaja Marinkainen p320, haud. 9/2.
-  Pso Johannes Erikinpka. Synt. (RK) 27.10.1752,  kuoll. (nervfeber 56.9) 25.6.1809 Lohtaja Marinkainen Koski p225, haud. 2/7.

Valborg Paananen. Synt. 2.2.1759 Vsri Alvajärvi Puurula, kast. 15/2 (T: Gabriel Cahilin, Erik Puurunen, Samuel Paananen, Valborg Panatar, Kaisa Panatar, Kaisa Kumpulatar). Mainitaan vielä 1807 Muurasjärvi 1:ssä veljensä trp Lauri Paanasen taloudessa.
-  Pso 27.9.1781 Vsri Hemming Tossavainen. Synt. 8.4.1753 Vsri Muurasjärvi Tossavala, kast. 14/4 (T: Hemming Tossavainen, Henrik Turpeinen, Simon Hämäläinen, Valborg Markusdr, Stina Kanatar, Ingeborg Axelsdr).  Kuoll. (lungsot 44å) 1.3.1797 Vsri Muurasjärvi, haud. 9/3. Vnht: Matts Hemmingsson Tossavainen ja Karin Andersdr.

Stina Paananen. Synt. 1.5.1761 Vsri Alvajärvi Puurula. Kast. 31/5 (T: Lars Turpeinen, Henrik Pasanen, Maria Matsdr, Ingeborg Axelsdr).  Perukirja 21.9.1808 Alvajärvi Ingilä, kuoll. 18/2.
-  Pso 1:o 9.4.1786 Vsri Gustaf Eliasson Frisk. Synt. 15.5.1766 Vsri Elämäjärvi. Sotilas. Dödskuten i Fält. Vnht sld Elias Frisk/Finne ja Anna Andersdr Mielityinen.
-  Pso 2:o 30.8.1794 Vsri Anders Paananen. Synt. 17.7.1745 Vsri Alvajärvi Rekola, kast. 24/8 (T: Tomas Mattsson, Matts Henriksson Paananen, Lisa Hassitar, Annika Andersdr, Lisa Jöransdr Partanen). Vnht: Pål Henriksson Paananen ja Helga Henriksdr Rekonen

Abel Paananen. Synt. 1.1.1764 Vsri Alvajärvi Puurula, kast. 26/1 (T: Jöran Puurunen, Lars Turpeinen, Valborg Panatar, Kaisa Kumpulatar). Kuoll. (koppor 12å) 15.7.1776 Vsri Murepää. , haud. 21/7.

Matts Paananen. Synt. 28.8.1766 Vsri Alvajärvi Puurula, kast. 8/9 (T: Matts Pekkarinen, Lars Fogde, Maria Kumpulainen, Agneta Kinnutar).
-  Pso 23.4.1786 Vsri Murepää Helena Tossavainen. Synt. 9.4.1764 Vsri Muurasjärvi Tossavala, kast.
15/4 (T: Matts, Johan och Anders Turpeiset, Gertrud Turpetar, Lena Pekkaritar, Beata Turpetar). Vnht: Matts Hemmingsson Tossavainen ja Katarina Larsdr Pasanen.

Lars Paananen. Synt. 20.7.1770 Vsri Muurasjärvi Pekkarila, kast. 12/8 (T: Henrik Rekonen, Matts Tossavainen, Anders Rekonen, Lisa Pålsdr, Maria Pålsdr, Anna Mattsdr). Kuoll. (vattensot 58å) 31.1.1828 Reisjärvi Muurasjärvi Tossavainen, haud. 10/2.
-  Pso 19.11.1794 Vsri Lisa Pasanen. Synt. 10.7.1769 Vsri Pihtipudas Saparoniemi, kast. 23/7 (T: Lars Varis, Lars Jempseen, Kaisa Larsdr, Kaisa do, Kaisa Pasatar). Vnht: Erik Kristersson Pasanen ja Lisa Henriksdr Varis.

Henrik Paananen. Synt. 15.1.1773 Vsri Pekkarila, kast. 29/1. Muuttanut pois Reisjärvi 1796 Pihtipudas Muurasjärvi p82. Kuoll. (rödsot 53.0.20) 7.2.1826 Reisjärvi Muurasjärvi, haud. 12/2.
-  Pso Maria Simonsdr.

Johannes Paananen. Synt. 12.6.1776 Vsri Muurasjärvi Murepää,.kast. 15/6 (T: Matts och Johan Tossavaiset, Johan Pålsson, Karin Panatar, Valborg Mattsdr). Yliv. HK 1820 Muurasjärvi 1 trp.
-  Pso Brita Matintytär. Yliv. HK 1820 Muurasjärvi 1 trp.

 


Taulu 1.

 

I. Hemming Matinpka Tossavainen. Synt. 8.4.1753 Vsri Muurasjärvi Tossavala, kast. 14/4 (T: Hemming Tossavainen, Henrik Turpeinen, Simon Hämäläinen, Valborg Markusdr, Stina Kanatar, Ingeborg Axelsdr). Kuoll. (lungsot 44å) 1.3.1797 Vsri Muurasjärvi, haud. 9/3.
-  Pso 27.9.1781 Vsri Valborg Paananen. Synt. 2.2.1759 Vsri Alvajärvi Puurula, kast. 15/2 (T: Gabriel Cahilin, Erik Puurunen, Samuel Paananen, Valborg Panatar, Kaisa Panatar, Kaisa Kumpulatar). Mainitaan vielä 1807 Muurasjärvi no 1:ssä veljensä trp Lauri Paanasen taloudessa. 
Vnht: Lars Pålsson Carlström ja Lisa Mattsdr Niskanen/Hjort.

 

II. Lapsia:

 

Matts Tossavainen. Synt. 29.11.1783 Vsri Muurasjärvi Murepää, kast. 30/11 (T: Lars Carlström, Matts och Johan Paananen, Lisa Niskanen, Kaisa Pasatar, Maria Panatar).

Katarina Tossavainen. Synt. 20.4.1785 Vsri Muurasjärvi Murepää, kast. 1/5 (T: Mårten do, Gustaf Frisk, Kaisa Larsdr, Maria Tossavainen). Kuoll. (koppor) 15.9.1789 Reisjärvi Muurasjärvi, haud. 4/10.

Lisa Tossavainen. Synt. 7.1.1787 Vsri Muurasjärvi Murepää, kast. 20/1 (T: Henrik Rekonen, Anders Kananen, Matts Tossavainen, Lisa Niskatar, Lisa Närhi, Stina Tossavainen).

Lars Tossavainen. Synt. 26.3.1788 Vsri Muurasjärvi Murepää, kast. 6/4 (T: Matts Pasanen, Petter Jemseen, Anna Pekkarinen, Karin Räihä). Kuoll. (vattensot 45å) 2.1.1833 Reisjärvi Muurasjärvi, haud. 6/1.
-  Pso 14.11.1819 Reisjärvi Kaisa Lisa Erikintytär Ahola.

Hemming Tossavainen. Synt. 4.4.1790 Reisjärvi Muurasjärvi Tossavala, kast. 5/4 (T: Johan Tossavala, äa Stina Partanen, Matts Herrala, dess hu Lena, Simon Simonsson Partanen, Johan Mattsson Lehtoi, Karin Andersdr Katajanmäki).

Lena Stina Tossavainen. Synt. 9.12.1791 Vsri Muurasjärvi Murepää, kast. 18/12 (T: Abel Pekkarinen, Stina Paananen, Stina Tossavainen).

Maria Tossavainen. Synt. 13.8.1793 Vsri Muurasjärvi Murepää, kast. 25/8 (T: Johan Tossavainen, Matts Paananen, Johan Sax, Greta Ruhkainen, Kirstin Paananen).

Valborg Tossavainen. Synt. 14.8.1795 Vsri Muurasjärvi Luiskala, kast. 4/9 (T: Markus Tossavainen, Lars Paananen, Johan Paananen, Maria Rekonen, Lisa Pasanen, Lena Cauton). Tullut Vsri 1808 Lestijärvi Kangasvieri. Setänsä Markus Matinpojan 'fosterdotter' Lestijärvellä. Tullut Lestijärvi 31.10.1813 Veteli. Tullut Veteli 27.6.1830 Ullava Hanhisalo. Kuoll. (svullnad 67.7.13) 28.3.1863 Ullava Hanhisalo, haud. 6/4.
-  Pso 1:o Johannes Eliaanpka Meriläinen. Synt. 12.6.1788 Veteli Halsua Kauppi, kast. 15/6 (T: Matts Kauppinen, hu Margeta, Gustaf Niemi, hu Maria, Bdr Margeta Gust: Kauppinen). Kuoll. (slag 40å) 22.9.1828 Veteli Halsua Meriläinen p95, haud. 28/9.
-  Pso 2:o 30.5.1830 Ullava Erik Erikinpka Hanhisalo. Synt. 1.5.1796 Kälviä Hanhisalo, kast. 4/5. Kuoll. (70.3.27) 28.8.1866 Ullava Hanhisalo, haud. 9/9. 

Markus Tossavainen. Synt. 27.12.1796 Vsri Muurasjärvi, kast. 29/12 (T: Johan Turpeinen, Pål Paananen, Lisa Paananen, Maria Tossavainen).

 

 


8.3.2021

Mikko Katilan muistolle

Mikko Katila (4. lokakuuta 1863 Seinäjoki – 30. heinäkuuta 1924 Savitaipale) oli suomalainen pappi ja runoilija.

Katilan vanhemmat olivat maanviljelijä Kustaa Arvid Katila (ent. Logren) ja Justiina Absalomintytär Katila. Hän pääsi ylioppilaaksi 1891 Vaasan yksityislyseosta, ja hänet vihittiin papiksi 1897. Katila toimi 1897 ja 1898 Oulun tuomiokirkkoseurakunnan vt. kappalaisena, 1899–1902 Naantalin sijaiskirkkoherrana ja 1907–1924 Savitaipaleen kappalaisena. Katilan kirjoittamia runoja julkaistiin muun muassa Hengellisessä kuukausilehdessä. Katila on kirjoittanut sanat Siionin virsiin 137, 173 ja 244. 

Tuo edellä on otettu suoraan Wikipediasta. Tämä seuraava on puolestaan Roopertti Rainion muistopuhe rakastetulle pappismiehelle vuonna 1924.

 

MIKKO KATILA

Omaisten, ystävien, koulutoverien on raskasta ajatella,ettei enää ole tavattavissa hänkään, jonka kuvaa tässä julkaisussa katselemme.
Pidin määränäni käydä kerran kesässä Savitaipaleen kappalaispappilassa. Viimeksi kuluneena kesänä tuli käydyksi kaksikin kertaa.
Kirjevaihtoileminen oli tiedoittanut, että ystäväni ja koulutoverini oli saanut “kohtauksia” ja uusien sellaisten välttämiseksi on lääkärin määräyksestä kesäänsä viettämässä sängyssä.
Kun heinäkuun alussa oli jokunen päivä minulla vapautta, päätin jättää Portaanpään juhlat ja mennä katsomaan sairasvuoteella olevaa ystävääni. Enkä sitä kadukaan, sillä käyntini hänen luonaan oli viimeinen.
Kolmen viikon kuluttua, heinäkuun 30 p:nä klo 4 aamulla oli ystäväni nukkunut viimeiseen uneen. En uskonut yön niin pian tulevan, sillä sairas oli verrattain terve ruumiinsa ja virkeä sielunsa voimien puolesta. Viimeisen kohtauksensa oli saanut lievänä ja lyhyen ajan kestävänä. Katsonut oli vaan kauvas, sanonut Kristuksen kärsineen ja kuolleen meidän edestämme ja siinä tunnustuksessa sitten nukkunut. Elokuun 5 p:nä siunattiin sitten hänen maalliset jäännöksensä seurakunnan uuteen hautuumaahan vanhimman poikansa viereen. Mätäkuun lämpimien ilmojen tähden oli täytynyt siirtää ruumiin jo ennemmin hautaan. Siellä oli isäntä, kun edellisenä päivänä saavuimme surutaloon. Ennen oli hän iloisena rientänyt vieraitaan vastaan, pudistanut kättä ja sanonut vieraan tehneen hyvin, kun tuli. Tai, niinkuin viime kerralla, kun kävin, huusi sängystään ja sanoi toisen jo vyöttäneen hänen, ettei enää pääse mihin tahtoo.
Surutalosta mentiin seuraavana päivänä seurakunnan äsken valmistuneeseen kirkkoon, jossa vainaja oli jo muutamia kertoja sanaa saarnannut ja jonka valmistumiseen hän oli ottanut osaa rakennuslautakunnan puheenjohtajana. Avara kirkko oli väkeä täynnä. Ruumissaarnan pitämisen sai velvollisuudekseen allekirjoittanut. Alttaripalveluksen suorittivat rovasti Ek….h ja kirkkoherra Simola.

Mikko Katila oli syntynyt lokakuun 4 p:nä 1863 Seinäjoella. Vanhempansa kuuluivat heränneisiin. Isänsä oli nuoruudessaan palvellut Niilo Kustaa Malmbergia. Äitinsä oli tunnettu paikkakunnalla kelpo emäntänä ja taitavana lasten ja nuorten kasvattajana. Usein muisteli vainaja vanhempiaan ja kertoi heidän neuvojaan ja tekojaan. “Niin sanoi isä, niin teki äiti.”
Toivottavasti ovat he taas tavanneet toisensa ja saavat jälleen elää yksissä, samassa talossa, taivaassa. Aika heidät hetkeksi eroitti. Ijäisyys jälleen yhdisti. Toivon mukaan.
Kun kodissa harjoitettiin Jumalan sanaa, niin siihen rakastuivat pienuudesta pitäen lapsetkin. Varsinaisen, omakohtaisen sysäyksen ainoaan tarpeelliseen sanoi vainaja saaneensa rippikoulussa. Pappina oli silloin Seinäjoella Eugen Nyholm. Eteläpohjanmaan seurakunnissa kutsuttiin häntä “pruukin papiksi” - Östermyran rautatehtaan mukaan. Muistakin seurakunnista käytiin häntä, hänen elävähenkisten saarnojensa tähden kuulemassa. Eugen Nyholm kehoitti Mikkoa menemään Vaasaan kouluun. Kun vanhempansakin saatiin siihen suostumaan, niin lähti Mikko Vaasan suomalaiseen yksityislyseoon, jo 19 vuotta täyttäneenä nuorukaisena.
Vainajalla oli heikko terveys koko elämänsä ajan. Paljon tuli lukukausitodistuksiin poissaolotunteja. Mutta luokaltaan hän kuitenkin aina pääsi ensimmäisten joukossa. Maantiede, luonnontieteelliset aineet ja matematiikka häntä miellyttivät. Mutta erittäinkin aineitten kirjoittamisessa oli Katila lahjakas. Asianomainen opettaja usein luetutti Katilan kirjoittamia aineita meille muille. Ylioppilaskirjoituksetkin Katila vielä hyvästi läpäisi. Mutta sitten tuli taas sairaus, joka siirsi suullisten suorittamisen aina seuraavaan kevääseen, niin että Mikko Katila tuli ylioppilaaksi keväällä 1891.
Mutta sittenpä ne vasta alkoivatkin vaikeudet. Päätettävä oli, miksi rupeaa lukemaan. Tunto tuntui vaativan papiksi. Lahjat, taipumukset ja järjen neuvo kehoittivat lukemaan filologisia aineita. Tätä taistelua kesti parisen vuotta. Me tapaamme papiston matrikkelissa vainajan omana merkintänä: “filologi vuoteen 1893”. Silloin pääsi voitolle tunto. Oli ruvettava lukemaan papin tutkintoa. Sen suoritti vainaja kesäkuun 21 p:nä 1897. Mainittakoon tämän yhteydessä myöskin se, että Mikko Katila aikoi neljä luokkaa käytyään mennä lähetyskouluun. Silloinkin oli sisällistä taistelua, joka oli sukua sille, mikä ylioppilaaksi tultua oli ankarampaa laatua. Jumalan valtakunta sai Katilasta lopuksikin käskyläisen. Nämätkin taistelut, niiden häviöt ja voitot, olivat Mikko Katilalla vielä mielessä silloinkin, kun hänet viimeisen kerran näin.
Apulaispappina tuli Mikko Katila olemaan kaksi eri kertaa Pohjois-Suomessa, kerran Pohjois-Savossa ja Turun seuduilla. Ollessaan pappina Kemissä oli hän sikäläisen yhteiskoulun uskonnon ja kirkkohistorian opettajana kuusi vuotta. Näin sai Katila tilaisuuden tutustua eri seutuihin ja piireihin maassamme sekä kirkkomme uskonnollisiin pääsuuntiin: herännäisyyteen, evankelisuuteen ja lestadiolaisuuteen. Ensiksi mainittuun veti aina veri. Mutta ei vainaja ollut kuitenkaan mikään sokea puoluemies. Hänellä oli ystäviä kaikissakin suunnissa. Esim. Turun puolessa oli hänellä runsaasti kuulijoita. Jolleivät viisaammat olisi ruvenneet suutaan soittamaan, olisi Katila evankelisten seurakuntalaistenkin keskuudessa täydestä käynyt. Ja niin saanut pappina epäluuloja herättämättä vaikuttaa.

Mikko Katila ei saarnannut muiden saarnoja, ei käyttänyt muiden vertauksia, kuvia ja kieltä. Hänellä olivat omat selityksensä, oma hengellinen sana- ja asiavarastonsa. Näin sentähden, että hän eli omaa hengellistä elämäänsä, ajatteli omia asioitansa, selitteli itselleen Jumalan valtakuntaa kuvissa ja vertauksissa, koettaen ottaa vaaria Hengen liikehtimisistä. Tästä syystä oli mielenkiintoista kuunnella Katilaa, keskustella hänen kanssaan ja saada häneltä kirjeitä. Kun hän esim. puhuu ensimmäisen vaimonsa, poikansa ja lähestyvästä omasta kuolemastaan, niin hän sanoo jo kolmannen kerran itseään “keitettävän lipeässä”. Kun hän kirjoittaa jostakin kysymyksestä, johon ei ole saanut vastausta, niin hän sanoo: “tuo kysymys on pensas, johon sieluni oinas aina sarvistaan sekaantuu ja siinä vangittuna vangin kärsimyksiä kärsii, ja minä en saa sisällistä oinastani siitä irroitetuksi polttoalttarille nostaakseni”. Ja kun hän viime kesäkuussa kirjoittaa lähestyvästä kuolemastaan, niin hän sanoo: “kohta 10-vuotinen kitumiseni - miksen voisi sanoa 60-vuotinen - on kehittynyt viime vuosina kuoleman kukkaan.”
Katilan kirjoittamia aineita luettiin koulussa, Katilan kirjoittamia isänmaallisia, kansallisia ja erittäinkin hengellisiä runoja luetaan nykyään nautinnolla. Vasta viime aikoina ovat ne tulleet erikoisemman huomion esineeksi, niin että puuhataan niiden kokoamista ja painattamista. Eräs asiantuntija on sanonut: “Savitaipaleen kappalaistalossa asuu suuri runoilija.” Niin, nyt ei hän enää asu siellä. Katila itse kirjoittaa tästä huomaavaisuudesta, mikä hänen runojensa osaksi on tullut: “olin kyllä joskus ajatellut, että kuolemani jälkeen voisivat ehkä niitä esiin vetää ja, jos arvoa on jotain niillä, julkaista, sillä itsepä tunnen niiden puutteellisuuden hyvin. Erinomaisen hyvin, ehkä liiankin hyvin. Näet paras jää aina siinä työssäni sanomatta, povea polttamaan.”

Kun Mikko Katila oli kaksitoista vuotta ylimääräisenä pappina kierrellyt, sai hän vakinaisen paikan Savitaipaleen kappalaisena 1.5.1909. Kapinan aikana täytyi hänen jättää kotinsa ja paeta synnyinseudulleen. Ryöstöjä oli hänenkin talossaan tehty. Pahinta kuitenkin oli, kun kirkko oli palanut, seurakunnan arkisto poltettu ja kappalainen joutui yksin hoitamaan seurakuntaa ja korjaamaan sodan jälkiä. Entistäänkin huono terveys rupesi murtumaan, elatuksen huolet alkoivat painaa. Kun kappalaisesta yritti kirkkoherraksi päästä, niin ei häntä katsottu missään mahdolliseksi.
Näissä oloissa hän kuitenkin kirjoittaa kirjeessään viime huhtikuussa: “Herra on huulillaan - kertomaini kokemusten kautta - puhaltanut uskoni hiiltyvään, jopa kaiken hehkunsa menettäneeseen hiileen, että on ollut jonkun aikaa vähän keveämpää elämä, vaikka ristit ovat samat, jopa luvultaan lisääntyneetkin”.
Saman kirjeensä lopussa, kuvailtuaan maailman nykyistä tilaa, kirjoittaa vainaja hänelle omituisella tavallaan: “joutaisi muruiksi jo mennä tämä maankakkara jota tallaamme! Miksi et tule Ihmisen Poika, kuten lupaat, pian? Ei me tulla odottamalla paremmiksi, vaan pirummiksi. Mutta itsehän tiedät aikasi. Auta kuitenkin, että voisimme pitää sielumme kärsivällisyydessä!”

R. RAINIO


7.3.2021

Jylyn kylässä Kiskossa

Kiskon Jylyn kylässä oli aikoinaan kolme ns. kantataloa: Jaakola, Kauppila ja Finnari. Vanhimmat säilyneet verotusasiakirjat, esimerkiksi Raaseporin läänin nokkaveroluettelot[i] vuodelta 1553 kertovat isänniksi seuraavat miehet: Finnarilla Erkki Heikinpoika, Kauppilassa Mikko Jussinpoika ja Jaakolassa Mikko Uotinpoika. Tuohon aikaan kylässä oli tosin vielä neljäskin, myöhemmin kadonnut talo. Sen isäntänä on em. luettelossa Tuomas Manunpoika.

Erkki Hannunpojan talo maksoi nokkaveroa neljä markkaa,  Mikko Jussinpoika taasen yhdeksän ja Mikko Uotinpoika kahdeksan markkaa. Periaatteessa jokainen ehtoollisella käyvä maksoi tätä veroa yhden markan, joten maksettu kokonaissumma referoi talon aikuisväestön määrää. Tässä määrässä ei kuitenkaan ollut mahdollinen palvelusväki mukana.[ii]

Kaikkia näitä kolmea talo tuli paljon myöhempinä aikoina yhdistämään sama asia. Jaakolan, Kauppilan ja Finnarin omistus siirtyi Fiskarin ruukille. Jaakolassa tämä tapahtui jo 1766, Kauppilassa 1837 ja Finnarilla 1836. Tämän jälkeen taloissa ei ollut enää isäntiä, vaan lampuoteja, vuokraviljelijöitä.  Fiskarsille tilat olivat luonnollisesti rahanlähde ja omaisuutta, jota saattoi myös myydä ja ennen kaikkea vuokrata. Esimerkiksi ruukinpatruunana vuosina 1866-1885 toiminut Emil Lindsay von Julin käytti tiloja lainojen vakuutena[iii] moninaisia kertoja.

Lampuodit tekivät ruukin kanssa sopimuksen vuokrasta, jota maksettiin joko luontaistuotteina, päivätöinä tai rahana. Lampuodin ei välttämättä tarvinnut olla mies. Kun Finnarin lampuotina Abraham Holmström menehtyi luuvaloon helmikuussa 1857, käsiteltiin tilan jatkoa Kärkelän kylässä pidetyillä käräjillä elokuun viimeisenä päivänä 1858. Tuolloin leskivaimolle myönnettiin virallisesti talon lampuotisopimus. Samalla mainittu leski, Maria Kristina Grönqvist oli asianosaisena hänen alaikäistensä lasten holhousasiassa. Abraham Holmströmin siskonmies, torppari Anders Dahl Aijalasta pyysi oikeuden määräämään leskivaimon lasten holhoojaksi. Näin alkuperäinen holhooja, Elias Wikstedt luopui tehtävästään ja Maria Kristina sai käskyn valvoa lastensa Isak Mauritzin, Johan Vilhelmin, Erik Johanin, Eva Kristinan ja Erika Vilhelminan etuja joka suhteessa[iv].

Kaikki kolme Jylyn taloa olivat alkujaan ns verotaloja eli talon isäntä myös omisti tilan. Kauppilassa talon maksamat verot jaettiin sotilasvirastolle Ruotsin vallan aikaan. Sama koski myös Jaakolaa ja Finnaria. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että tietyn sotilasviran haltija sai tulonsa suoraan tietyltä talolta. Näin kyseinen raha ei kiertänyt kruunun kautta. Kauppilassa, tai kuten sitä vuoteen 1898 virallisesti nimitettiin Kaupilla, tuon palkansaaja oli Uudenmaan rakuunarykmentin Raaseporin komppanian luutnantti. Vastaavasti Finnarilla Uudenmaan jalkaväkirykmentin Karjaan komppanian vänrikki[v]. Jaakola oli puolestaan rustholli, joka varusti rakuunan Ruotsin armeijan palvelukseen. Rakuuna taisteli jalan, mutta kulki paikasta toiseen hevosella. Jaakolan rusthollin ruotunumero oli 87 Uudenmaan rakuunarykmentin Raaseporin komppaniassa. Sille oli määrätty aikanaan augmenteiksi eli apuverotiloiksi Tammisaaren Skåldön talo numero kaksi sekä talo numero yksi Nummen Järvenpään kylästä[vi].

Oheinen kuva on osa Jylyn kylän isojakokartasta vuodelta 1768[vii]. Siinä nähdään kauniilla tavalla, miten kylän kolme taloa sijaitsevan kaarevan tien varrella Jylynjärven eteläpuolella. Talot on merkitty numeroilla 1, 2 ja 3 tarkoittaen Jaakolaa, Kauppilaa ja Finnari.  Selityksistä ao. kartassa selviää, että Jaakolan pinta-ala oli 1065 tynnyrin- ja 20 kapanalaa. Vastaavasti Kauppilassa maita oli 871 tynnyrin- ja 28 kapanalaa sekä vihdoin Finnarilla 387 tynnyrin- ja 16 kapanalaa. Yhteensä Jylyn kylässä oli verotettavaa maata 2325 tynnyrinalaa. Yksi tynnyrinala vastasi vajaata puolta hehtaaria. On muuten mielenkiintoista todeta, että koko Suomesta löytyy vain 11 Jyly-nimistä paikkaa. Jyly-alkuisia paikannimiä onkin sitten jo 55 kappaletta[viii].

Tämä lyhyt blogiteksti jatkuu joku päivä Jylyn kylän torppien esittelyllä.



[i] KA: Uudenmaan voutikuntien tilejä - Raaseporin läänin nokkaveroluettelo 1554-1554 (3027), jakso 18

[ii] Seppälä Suvianna- Viljana, nahkoina,kapakalana - Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609

[iii] KA: Raaseporin tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat / Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1867-1868, s. 506->

[iv] KA: Raaseporin läntisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat / Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1856-1858, s. 758->

[v] KA: Maanmittaushallituksen maakirjat ja kruununmaaluettelot -arkisto - Turun ja Porin läänin maakirja 1875-1875 (46:1, III; Halikon kihlakunta), jakso 54

[vi] KA: Maanmittaushallituksen maakirjat ja kruununmaaluettelot -arkisto - Turun ja Porin läänin maakirja 1875-1875 (46:1, III; Halikon kihlakunta), jakso 53

[vii] KA: Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Jyly; Isojako 1768-1768 (A38:6/1-2), jakso 4

[viii] Nimisampo, Aalto University <nimisampo.fi> luettu 7.3.2021

6.3.2021

Uuteloita Suomesta

 

Suomalaisia Uuteloita

Ensimäinen vihko

Turussa,
painettu J. W. Lillja & Co:n kirjapainossa
1858
.

 

 


s67

 

Pappi ja Pahantekijä.

 

1.

 

Suomen maan sydämessä, jossa kolmen läänin rajat sattuvat yhteen, Waasan, Hämeen ja Kuopion läänin rajat, lepää Laukaan pitäjä, jota suuret vedet, tullen Wiitasaarelta, Saarijärveltä ja Rautalammilta, monin tahoin leikkelevät mennessänsä mainion Päijäneen järveen, tämä Suomen suuri sininen silmä, joka ylöllisyytensä Kymin kautta Suomen lahteen tyhjentää. Laukaan pitäjä oli tämän vuosisadan alussa vielä enimmäksi osaksi erämaana. Siihen aikaan eli Arvidson Laukaan kirkkoherrana.

Arvidson oli mies, joka täydellisesti nautti pitäjäläistensä kunnioituksen ja luottamuksen; hän oli totinen sielujen paimen, joka ei uupunut maalliseen talouden hoitoon, mutta ei myöskään yksitoikoisessa hengellisyydessä tavoitellut taivaita, eriten ihmisten jokapäiväisistä maallisista vehkeistä; hän eleskeli ja oleskeli kan-

s68
san keskellä, niin kuin Paulus, ja oli sille kaikki kaikissa: neuvonantaja, auttaja, manaaja, lohduttaja, useasti ankara, ei koskaan leppymätöin, aina isällinen, ei koskaan heikkomaisesti hempeä.

 

Pappila, vanhan kohtuuden tapaan rakettu, seisoi haavikossa veden rannalla; sen akkunoita ei oltu varustettu, sillä pahantekiöitä ei pelätty; tosin puhuttiin että paikkakunnassa oli joukko varkaita liikkeellä ja sanottiin että monta pahaa oli tehty, mutta ei ketään saatu kiini eikä ketään nähtykään.

 

Jouluaamuna, kuin perheen väki varhain pappilan tupaan kokoontui aamurukousta ennen kirkkoon mentyänsä pitämään, havaittiin ihmeeksi että tuo raskas tamminen pöytä, joka miesmuistossa ei ollut pitkäseinän vierestä liikutettu, oli muutettu keskelle laattiaa, paras pöytäliina sen päälle levitetty ja kaikki porsliniastiat ja hopeiset pöytäkalut, joita pappilassa oli koolta, hyvään järjestykseen pöydälle asetetut. Ei yksikään koko pappilassa ollut tätä yöllistä pöydän laitosta toimittanut. Ei kukaan tietänyt mitään selitystä siihen antaa, eikä löydetty mitään vieraan jälkiä ovissa, lukuissa eli akkunoissa, joista joku outo olisi sisään tullut. Ei myöskään mitään kaivattu, ei yhtään teelusikkaakaan, ei tipaustakaan ollut kadonnut suuresta hopiakannusta, joka illalla oli jäänyt olutta täyteen.

 

Mitä on tämä merkitsevä? kysyivät kaikki toinen toisiltansa.


p69

Kyllähän se on haltian tekemä, arvelivat useimmat, vaikka ei kukaan sitä tohtinut lujaan sanoa, että kirkkoherra olisi sen kuullut. Ja siihen se jäi. Kaikki semmoiset tapaukset, joita ei taideta selittää, syytetään haltian ja tontun päähän, joka kyllä on niin suuri että sinne voi kaikki mahtua; hän saa kantaa hyvät ja pahat, jälkimäisiä toki harvemmin. Pohjaisten kansain haltiat eivät ole niin pahan ilkiset kuin muiden peikot.

 

 

2.

 

Seuraavalla tammikuulla oli kirkkoherran lähteminen järvien ylitse itäänpäin aina Hankasalmen rajalle, pari penikulmaa pappilasta, uskon ja toivon lohdutusta jakamaan vanhalle sairaalle akalle. Hän lähti kotoa edellä puolen päivän; hevonen, sydänmaan vilpasta lajia, juoksi koputteli hetken ja penikulman niinkuin ei tuo mitään olisi ollut.

Tultua järvelle oli niin synkiä sumu, että vaivoin muutaman sylen eteensä taisi nähdä, ohukainen lumikerma jäällä ei estänyt hevosen kulkua ja valaisi, niinkuin ainakin, että pitkin jäätä silmä vähän paremmin kannatti. Kirkkoherran olisi ollut mahdotointa osata poikin sileätä järveä ellei hänen edellänsä olisi ajanut sairaan akan poika, joka oli tullut pappia noutamaan. Hänen hevosensa osasi hyvin tien kotiinsa, ettei muuta tarvinnut kuin vähän vitsalla virkuttaa.


s70

Kuin molemmat reet olivat ehtineet noin puolimatkaan, rupesi edellinen, akan poika, parantamaan kulkuansa. Kirkkoherran hevonen seurasi nopiasti jälessä.

“Mitä tuolla on? Kah karhu? No, jopa hyväkin”  sanoi pappi ja heitti ohjaksensa vanhan trengin käteen, joka reessä istui hänen vieressänsä. Samalla otti hän pyssynsä, jota hän aina kuljetti matkoilla ladattuna.

Nyt olivat he ehtineet aivan pedon rinnalle, joka vähän hämäräisesti näkyi sumun seasta. Kirkkoherra nosti pyssyn silmänsä alle, mutta trenki veti samassa ohjaksista hevosen sivulle että pyssyn piippu kääntyi varsin toisaalle. Karhu katosi samalla sumuun, ampumista ei tullutkaan.

“Mikä riivattu sinuun tuli?”  sanoi pappi närkästyksissä trengille ja laski pyssynsä karhunahkaisen rekipeiton alle.  “Eipä olisi karhun paisti sinunkaan poskissas pahaa tehnyt; sillä olisi vielä ollut syystalit jälillä.”

“Herra provasti! Ei se ollut mikään karhu”,  sanoi mies vakavasti.  “Se oli joku muu.”  Samalla näkyi peto uudesti sumun vaaleassa hämärässä. Se oli niin ihan karhun muotoinen että kirkkoherra uudesti sieppasi pyssynsä ja nosti sen silmäänsä kohden.

“Jesus, Jumala!”  lausui äkisti trenki ja tarttui kirkkoherran käteen.  “Älkäätte Jumalan tähden ampuka, se olisi meidän molempain loppumme;  se on se karkuri!”


s71

“Se karkuri!  Olenhan minä siitä kuullut puhuttavan, mutta en ole koskaan semmoista korviini ottanut. Mikä mies se on?”

“Hänen nimensä on Logren; hän on tuttu Porvoossa, jossa hän tuomittiin kuolemaan. Mutta häntä ei ole koskaan saatu vankiudessa pysymään; hän on ollut vangittuna Pietarissakin. Hän pääsee vallallensa koska ikänä hän vaan tahtoo. Sentähden ei hän nytkään pysynyt vankiudessansa, vaan pakeni tänne. Sitte on häntä takaa ajettu kuin petoa. Ennen on hän oleskellut Kangasniemen metsissä. Siellä kirkkoherraa palvellessani kuulin minä paljo hänestä puhuttavan. Se oli siihen aikaan kuin hän löi kuoliaksi Harjumaan rikkaan kestikiivarin, sentähden että hän oli köyhältä talonpojalta ryöstänyt kaikki mitä sillä oli. Mutta Logren otti Kestikiivarin hopiarahat ja pani ne tuon paljastetun talonpojan tunkioon, jossa talonpoika ne löysi eikä tietänyt mistä ne tulleet olivat. Ja niin hän tekee; hän ottaa rikkailta ja antaa köyhille; hän lyö ylpeitä ja auttaa viheljäisiä.”

“Hän on suuri roisto, kuulen minä”, sanoi kirkkoherra;  “hän sekä murhaa että varastaa. Ei sinun olisi pitänyt minua estämän ampumasta; minä olisin pelastanut ihmisyyden semmoisesta pedosta, joka on karhua kauhiampi.”

“Ette suinkaan saa häntä ampua niin kauvan kuin minä seurassanne olen, jos hän vielä kerran tuli nä-


s72

kyviin; sillä se olisi meidän molempain loppumme”, lausui tuo yksinkertainen trenki.

“Kuinka niin?”

“Niin aina; ei kirkkoherra enää taitaisi pappina olla enkä minä peevelin apulaista palvella.”

“Etkös luule että joku muu hänen vihdoin kuolettaa, tehdäksensä lopun hänen pahuudestansa.”

“Hän ei tee kellekään hyvälle ihmiselle pahaa.”

“Niin puhutte, te talonpojat, kaikista varkaista ja rosvoista. Ei ne tee kellään pahaa, ne ottavat rikkailta ja antavat köyhille; ja mitä muuta semmoista laperusta sylki suulle ajaa. Mutta koska olet sinä ollut Logrenin saaliin jaossa? Sinä olet köyhä kuin kirkkohiiri, kuinka paljo on hän sinulle antanut? Kyllä hän on tuomionsa ansainnut, sen minä kuulen, ja kyllä hän myös ansionsa perille tulee. Kyllä kaiketi on luvattukin palkintoja hänestä!”

“Sata ruplaa! ja moni niitä persottelee”, vastasi trenki.

“No, kyllä hän sitte pian ansionsa perille tulee.”

“Niin, niin! mutta onnetoin se, joka Logrenin tappaa; hän on luvannut tulla takaisin.”

“Usko sinä vaan semmoisia; kylläs niistä viisastut; Logren ymmärtää pelottaa vainoojansa, ja sen kuulen että hän hyvin siinä on onnistunutki”,  sanoi kirkkoherra.

Trenki jutteli vielä paljo Logrenin vehkeistä, kuinka kasakat häntä olivat takaa ajaneet ja hän niiden edestä pääsnyt pakoon metsiin ja järviin, hyvin tieten kaikki polut ja portaat korpien läpitse. Ja lisäsi trenki:

s73

“Logrenia syytetään tosin monista murhista ja paloista koko Suomessa, mutta hänen päänsä saa kantaa mitä muut tekevät. Logren on juureltansa hyvä ihminen, vaikka hän on joutunut harhateille. Sanokaat mitä tahdotte; hän on aina ollut köyhäin auttaja. Tavalliset varkaat varastavat kernaimmin köyhiä ihmisiä, joilla ei ole millä vastustetaan, vaivaisia ämmiä ja äijiä, jotka ovat voimattomat itsiänsä varjelemaan; mutta Logren varastaa ainoasti rikkailta ja mahtavilta, ja sentähden on huuto hänestä niin ankara. Köyhät raukat, joilta muut varastavat, harvoin huutelevat ja kuuluttelevat vahingoitansa.”

“Logren on rosvo, ryöväri, sen minä sinulle sanon ja siinä loppu. Pidä tästälähin semmoiset puheet hampaittes takana, taikka tulee meidän välillämme toinen leikki. Jos hän vielä tulee näkyviin pyssyn kannattamalle, niin totta kuin minä Laukaan kirkkoherra olen, minä ammun hänen niinkuin karhun!”  Samalla käänsi tie pitkäläntäisen niemen ohitse.

Kirkkoherra oli tuskin loppuun sanonut nämät kovat sanansa, joita hän myös kiivaudessansa lausui hyvin kovasti, kuin haikia valituksen ja epäilyksen ääni kirahti läpi ilman ja tuo sama hahmu vielä kerran vivahti hänen silmissänsä, mutta myös samalla katosi sumun synkeyteen.

Kirkkoherra tuli alakuloiseksi ja vaikeni; hän katui sydämessänsä että hän trengin loruista oli niin kiivastunut, jota hän senki enemmän pahaksui kuin tuo


s74
raukka onnetoin luultavasti oli sattunut hänen kovan puheensa kuulemaan. Hän kulki matkaansa, tuli kuolevan vaimon huoneeseen, lohdutti häntä, vakuutti hänen sydäntänsä taivaallisen armon osallisuudesta, antoi hänelle pyhän ehtoollisen ja näki hänen lohdullisena painavan silmänsä viimiseen uneen. Koko talon väki kokoontui ja veisasi virren kuolevaisuudesta; kirkkoherra luki muutamia rukouksia jälkeisten lohdutukseksi ja kehoitukseksi päättäin toimituksensa Herran siunauksella. Sitte palasi hän laitioonsa ja rupesi kotiin hankkimaan.

 

 

3.

 

Sumu oli kadonnut ja päivä joutunut illalle; kirkkaat tähdet taivaalla vuodattivat lempiätä valoansa valkoisen järven pinnalle, jossa pakkaisen lumi kiilotteli ikään kuin tuhansittain tuhansia kalliita helmiä jäähän olisi istutettu. Kauas oli hän jo taanne jättänyt tuon hiljaisen kuolinhuoneen, josta kaukainen valo vielä loisti ja johdatti häntä matkalle. Aavalla järvellä näkyivät metsäiset rannat niinkuin ripseet ympäri tuota valkoista peittoa, jonka alle levotoin vesi piti puolenvuotista lepoansa. Mitä enemmin yö läheni, sitä paremmin kirkastui taivas, sitä pahemmin ponnistui pakkainen. Revon tulet rupesivat leimahtelemaan, alussa vapisten ja vaihetellen pohjan puolisella taivaalla, mutta

s75
vähitellen leveni pohjaisen palo sekä länteen että itään; säteet tulivat aina selkiämmiksi ja suoremmiksi, nousivat ylös taivaalle korkiaan, jossa ne ikään kuin yhdistyivät hohtamaan. Ne olivat melkein kuin elävät, nousivat äkisti ilmarannasta, täyttivät ylöspäin ja katosivat ikään kuin kiiruhtain seuraavalle valosoitolle siaa antamaan. Ne olivat ikään kuin lähetyshenkiä hänen tuon ikuisen valvojan välillä tuolla ylhäällä ja torkkuvien pikkulasten välillä täällä alhaalla. Onhan se niin että valo ja valistus se side on, joka kuolemattoman ja kuolevaiset yhdistää.

Pakkainen aina parani paranemistaan. Kirkkoherran pitkät hiukset, jotka lepäsivät turkin kauluksella, tulivat härmää täyteen. Reipas hevonen juoksi ja korskui; mutta kuinka hän korskui, sai hän koko suunsa ja kuononsa ympäri lumisen parran ja suuret kirkkaat helmet vilahtelivat ympäri hänen punottavia sieramiansa.

 

“Mutta ajatteleppas, jos me taas kohtaisimme Logrenin!”  sanoi kirkkoherra, joka luuli jotakin hämärtävän kaukana edessänsä järvellä.  “Ei semmoiseen taida ollenkaan luottaa. Hän näki minun lähtömatkalla ja taitaa arvella että minulla on myötäni pyhän ehtoollisen astiat; ne taitavat hänen mielessänsä palaa.”

“Ei, herra provasti”,  vastasi vanha palvelia vakavasti;  “niin totta kuin tosi on, Logren ei ole kirkkovaras eikä hän kellekään papille tee pahaa, kaikista vähemmin herra provastille. Hänestä sanotaan, että hän jouluna aamusaarnan aikana, kuin kaikki ihmiset oli-

s76
vat sisällä, kiipesi kirkkoaidan ylitse ja ulkona seisoen kuulteli provastin saarnaa koko ajan eikä mennyt pois ennen kuin siunaus oli luettu ja päivä rupesi valkenemaan. Logren on ihminen, vaan ei peto.”

“Mutta hän on murhaaja, siitä et sinä pääse”,  sanoi kirkkoherra kamalalla äänellä;  “jos hän meitä vastaan tulee, mitä taidan minä muuta tehdä kuin oikaista pyssyni häntä kohtaan ja …”

“Tehkäät niin; mutta sairaan tykönä ollessamme ammuin minä pyssynne tyhjäksi ettei mitään onnetointa tapahtuisi.”

“Sinä hullu tomppeli; nyt olemme suojattomat.”

“Meitä on kaksi, vaikka hän on aseilla varustettu. Kukaties tein minä tyhmästi; mutta minä katson ainaki paremmaksi tulla murhatuksi kuin itse murhata. Älkäät suuttuko minulle, armon provasti, mutta minä en tahtoisi nähdä verta teidän puhtailla käsillänne. Jos Logren tulee ja sanoo jotakin pahaa, koetan minä hänen kanssansa otella, että herra provasti pääsee koko pulasta tappelematta.”

“Jumala on meidän suojeluksemme; en minä mitään pelkää itse puolestani, mutta en minä tahtoisi tulla todistajaksi että nämät pyhät astiat joutuisivat varkaan käsiin.”

 

Tämmöistä puhetta pitivät kirkkoherra ja hänen trenkinsä keskenänsä; mutta äkisti tunsi kirkkoherra että raskas käsi laskettiin hänen olallensa. Hän käänsi it-

s77
sensä taannepäin ja näki eriskummaisen olennon seisovan reen takana jalaksilla.

Ensimäisessä katsannossa olisi tämän olennon taitanut luulla totiseksi karhuksi, sillä semmoisen kämmen lepäsi tottakin papin olalla; sen paksu kuono, josta pitkät valkoiset hampaat loistivat, irvisteli kamalasti lähellä papin korvia, mutta tästä karvaläjästä, jonka härmä teki joksikin kirjavaksi, tirkisti kaksi silmää, jotka eivät suinkaan olleet karhumaiset. Mies oli taitavasti pukenut yllensä karhun nahan.

“Älkäät pelästykö, herra provasti, ei minulla ole pahoja aikomuksia”,  sanoi hän ja katseli kirkkoherraa silmillänsä, jotka pohjaisen palossa loistivat pimiästi.

“Mikä mies sinä olet?”  kysyi kirkkoherra vakavasti.

“Minun nimeni on kovin ruma ja julma; en tiedä uskallanko sitä sanoakaan.”

“Sano jos tahdot.”

“Logren.”

Vaikka kirkkoherra sekä Jumalan turvan että oman tuntonsa puhtauden vuoksi oli rohkiampia miehiä mitä olla taitaa, kävi kuitenki hirmuinen kylmä vapistus hänen läpitsensä, kuullessa murhaajan kamoksutun nimen ja tunteissa hänen raskaan kätensä.

“Mitäs minusta tahdot?”

“Tuo Kangasniemen mies tuossa ei ymmärrä ruotsia; puhutaan sitä.  Minä olen kauvan harhaillut Laukaan kirkon ympäri tavatakseni provastin, mutta ei ole

s78
se minulla onnistunut. Minulla on aivan painava asia herra provastia puhutellakseni.”

“Sinä, Logren? Mitä sinulla minulle on asiaa?”

“En minä tunne tässä maailmassa yhtäkään ihmistä, jota minä niin suuressa arvossa pitäisin kuin herra provastin. Sentähden tahtoisin minä sanoa provastille mihin minä olen kätkenyt kootut rahani, että ne jaettaisiin köyhille, sillä minä tunnen että minun hetkeni ovat pian luetut.”

“Tahdotkos minulle sanoa, kenen ne ovat, niin minä ne otan ja palautan omistajillensa sinun katumukses todistukseksi.”

“Ei, ei ikänä, herra provasti; ennen maatkoot missä ne makaavat, siksi että joku viatoin ne löytää; ne ei ikinä saa tulla takaisin niille pettureille ja roistoille, joilta minä ne ottanut olen.”

“Kyllä kai sinä monelta kunnialliselta mieheltä olet ottanut mitä hän rehellisesti oli koonnut, vaikka sinä heidän nimität pettureiksi ja roistoiksi.”

“Mitä piditte, herra provasti, pöydästänne, joka teille jouluaamuksi oli valmistettu Laukaan pappilassa?”

“Vai niin; sinäkö se olit, joka sinnekin ehdit?”

“No, oliko muruakaan kadonnut hopiasta taikka muusta?”

“Ei mitään; eikä minulla puolestani ole mitään valittamista sinua vastaan.”


s79

“Minä tarvitsin sinä yönä juomista, mutta en minä tahtonut tarttua teidän juomaanne; kernaammin söin minä lunta mäeltä.”

“Sinä mahdat olla merkillinen mies, Logren!”

“Oikein onnetoin ihminen, jonka vertaista onnettomuudessa ei maa päällänsä kanna; teiltä haen minä nyt apua ja lohdutusta.”

“Millä tavalla taidan minä sinua auttaa? Tahdotkos anoa armoa?”

“Tahdon!”

“Mutta Keisari ei sinulle sitä anna, vaikka kuinka lempiä Aleksanderi on.”

“Ei se ollutkaan aikomukseni; minä haen armoa ja apua häneltä tuolla ylhäällä!”  Hän nosti nihkeät silmänsä ylös pohjaisen paloa ja sen vaihettelevia säteitä kohden.

“Onnetoin!”  sanoi pappi;  “kauvan olet sinä viipynyt.”

“Vielä ei ole kello kahdentoista ajalla tuolla ylhäällä; se on minun nöyrin uskoni ja toivoni.”

“Oletpa sinä raamattuaki lukenut, kuulen minä; sinä toivot yhdennentoista hetken lopulla.”

“Niin teen minä, mutta aika joutuu enkä minä tohdi teitä seurata lähemmäksi kyliä; sentähden mahdan minä niin hyvin kohta kuin myöhemmin sanoa sydämellisen ajatukseni. Antakaat, hyvä provasti, minulle Herran ehtoollinen, minä tunnen että viiminen hetkeni lähestyy.”


s80

“Seuraa minua kotiini; siellä saan minä levossa ripittää. Ei kukaan ole sinulle pahaa tekevä niin kauvan kuin minun huoneessani olet.”

“Sata ruplaa sille, joka minun saa!”  vastasi Logren kolkosti.  “Vielä tarvitsen minä muutaman päivän ajatellakseni hänen armoansa, joka tuolla ylhäällä valkeudessa asuu. Tässä jäällä täytyy teidän minulle Herran ehtoollisen antaa. Tässä myös on kirkko; syvä hauta on meidän allamme ja monta lepää siinä hautausmaassa viimistä untansa. Hän itse on valmistanut tämän laattian kirkkoonsa, ja itse on hän muurannut tuon holvin, joka ei raukee; katsokaat kuinka monilla tähdillä ja valoilla hän sen on kaunistanut; mitä ovat ihmisten rakentamat kirkot sen suhteen. Täksi hetkeksi on hän sytyttänyt nuot suuret valosoitot pyhyydessänsä. Nyt on sen tapahtuminen; juuri nyt. Minä tiedän että te tulette sairaan tyköä, teillä on astiat muassanne. Kyllä siinä eine on minullekin ulottumaan. Älkäät Jumalan tähden minulta sitä kieltäkä!”

“Se olisi varsin vastoin kaikkia tapoja ja kirkollisia menoja.”

“Eikö papin ole tuleminen sairaan tykö sen kotiin ja antaminen hänelle pyhän ehtoollisen, jos hän on kuolemallansa?”

“On, on kyllä se tosi; mutta missä on sinun kotos?”

“Tässä, tässä on minun kotoni!”  vastasi Logren ja kyynelet hämmentivät hänen sanansa. Hän avasi kar-

s81
hun nahan, jolla hän oli peitetty ja sanoi: “eikö minulla ole kuolema povessani?”

Hänen povessansa loisti pari pistolia ja suuri puukko.

“Et sinä minua semmoisilla pelätä”,  lausui pappi vakaasti;  “minä kuolen kernaammin kuin minä pyhän ehtoollisen saastutan pahuuden palvelukseksi..”

“Ette minua nyt ole ymmärtänyt, herra provasti”,  sanoi Logren kolkolla äänellä tarttuissansa pistoliin;  “vaan jos te minulta sen pyhän lohdutuksen aterian kiellätte, ammun minä itseni kohta paikalla ja minun kirottu vereni on tuleva teidän ylitsenne.”

Hän nosti pistolinsa, veti hanan ja käänsi sen omaa rintaansa vastaan.

“No, vielä yksi ainoa sana; tahdotteko vai ettekö? Jos ette tätä palvelusta minulle tee, jos ette anna minulle tätä lohdutusta, niin minä kuolen paikalla niin kuin raato; sillä keneltäkään muulta kuin teiltä en minä apua taida saada; sanokaat viiminen sananne!  Jos kiellätte ….”

“Sinä olet sitte vakaa päätöksessäs. Ripitys on nyt alkanut; pane pois asees, rauhan toimituksiin ruvetessa. Tule rekeen ja istu tuonne jalkoihin; tyhjennä sydämes ja tee totinen synnintunnustus alusta loppuun asti. Trenki saa seisoa jalaksilla.”

Logren totteli ja kykisti itsensä sielun paimenen jalkain juureen ja kuulteli täynnänsä luottamusta hänen sanojansa.

s82

Kirkkoherra puhutteli häntä hänen sielunsa tilasta ja käski hänen jutella kaikki elämänsä vaiheet ja kuinka hän nykyiseen onnettomuuteensa oli joutunut.

 

 

4.

 

Karkuri tunnusti ja jutteli kaiken elämänsä monet vaihetukset, pappi kuulteli tarkasti, pohjaisen palo leimahteli aina kirkkaammin taivaalla.

 

“Minä en muista isääni enkä äitiäni”,  sanoi Logren.  “Lapsena olin minä jätetty ja hyljätty kaikilta; minä kuljeskelin ympäri kyläkuntia ja pitäjiä, jokaisessa töllissä oli aina minullekin leivän pala; mitä vähempi tölli sitä suurempi pala ja köyhimmän tykönä suoja yöksi. Vihdoin otti eräs armollinen maaviljeliä Turun läänissä minun noin 12 vuotisena; siellä sain minä tehdä mitä taisin; sain myös opetella lukemaan. Vähän vanhemmaksi tultua että taisin palvella, hain minä parastani maailmassa ja onnea monessa paikassa; minä vaihettelin usein isäntiä, enkä löytänyt lepoa missään; koko nuoruuteni olin kulkurina ollut, se tottumus ei enää lähtenyt minusta. Kahdenkymmenen ajastaikaisena tulin Harjumaan kestkiivarin palvelukseen; se oli onneni loppu. Mahtava outo matkustaja lepäsi yön kestkiivarissa; häneltä varastettiin paljo rahaa. Ennenkuin kukaan aavistikaan koko asiaa, tapahtui tutkinto paikalla. Kruunun miehet tulivat kestikiivarin huoneeseen, hän

s83
arvasi heidän asiansa ja juoksi pikaisesti talliin, jossa minä askaroitsin; äkisti tuli hän minun tyköni ja antoi minulle silkkisen kukkaron, joka tuntui raskaalta vaikka ei se suuri ollut.

Kätke tämä, sanoi hän, kyllä se minun omani on, mutta pelkään että tässä on jotakin koiruutta, tahtovat ehkä minulta kiusata jotakin.

Minä en tietänyt ollenkaan mistä kysymyskään oli, ja otin kukkaron. Isäntäni pidin minä niinkuin kaikki koko pitäjässä aivan rehellisenä miehenä. Hän lähti kohta tallista. Hetken kuluttua tulivat kruunun miehet sinnekin ja hakivat kauravakassa ja heinäparvessa.

“Mene tuomaan olutta herroille”,  sanoi isäntäni lujasti, mutta vilkutti silmiänsä että minä lähtisin tieheni. Aikoissani lähteä pisti yhden kruunun palvelian päähän tutkia minunki ennenkuin ulos pääsisin. Rahakukkaro löyttiin minun povestani. Se oli varastettu. Minä pidettiin varkaana, vaikka minä ehtimiseen kieltelin. Minä olin niin tyhmä ja mielestäni kiitollinen isäntääni kohtaan, etten minä totuutta tahtonut sanoa; väitin vaan vahvasti että olin kukkaron heinistä löytänyt. Oikeuden tutkiessa asiaa, oli hän usein minun puheillani, manasi ja rukoili minua pitämään totuuden salassa. Hän kuvaili minulle että hänellä oli monta lasta, että ne kaikki tulisivat onnettomuuteen, jos hän löydettäisiin rangaistuksen alaiseksi. Minä sitä vastoin olin yksinäinen; hän lupasi itkein ja vannoin minulle viisi sataa riksiä ja hyvän pääsökirjan, hän lu-

s84
pasi auttaa minua Ruotsiin muuttamaan, jos minä itseni tunnustaisin syypääksi. Sen tein minä ja sain rangaistuksen. Sitte pyysin minä häntä lupauksiansa täyttämään ja minua auttamaan vieraaseen maahan, jossa ihmiset eivät olisi kunniattomuuttani tunteneet. Mutta hän ajoi haukkuin minun ulos ovestansa. Minä sanoin ihmisille kuinka hän oli tehnyt; mutta hän oli niinkuin ennenki kaikkein silmissä kunniallinen; kaikki hänen uskoivat, minua ei kukaan. Kukas varasta uskoo? Minua kamoksuttiin, minä syöstiin kaikkein kunniallisten ihmisten seurasta. Ei kukaan ottanut minua palvelukseensa, ei kukaan antanut minulle maan palaa töllin paikaksi; minä olin ajettu pois kunniallisten ihmisten parista. Minä olen katunut etten kohta pistänyt puukkoa poveeni ja lopettanut ilottomia päiviäni. Kunniallisista ihmisistä syöstynä täytyi minun turvata kunniattomain apuun ja seuraan; minä jouduin varasten kumppaniksi ja vihdoin niiden päämieheksi. Minä olen tosin paljo pahoja tehnyt, mutta olen minä myös koettanut tovereini pahuutta estää ja heidän raakuuttansa hillitä.”

“Kuinka rupesit sinä parannusta ajattelemaan?”

“Ah, herra! myöhään, myöhään”,  huokasi Logren.  Se tapahtui puoli vuotta sitte. Koko viimisen talven istuin linnassa tutkinnon alla siitä että minä Harjumaan kestikiivarin murhasin; se oli minun kamala kostoni. Irti päästyäni pakenin tänne toiseen lääniin ja piilottelin näiden paikkakuntain synkeissä korvissa. Eräänä

s85
yönä rankan sateen ja kovan ukkoisen ilman tähden eksyin metsässä, vaikka minä muutoin aivan hyvin tunnen nämät maat. Harhaillessani tulin väsyneenä ja märkänä yksinäiseen pirttiin. Ovi ei ollut suljettu; minä menin sisään ja laskin hiljakseen levolle. Aamulla herätessäni oli täysi päivä. Heitin silmäni ympärilleni. Pirtissä ei ollut suurin mitään muuta kuin huono lava, jolla istui vanha akka, rypistynyt ja harmaa kuin kuusen kuori. Hän luki kirjaa eikä ollut minusta mitään huolivanansa. Muutoin peljästyivät kaikki muut ihmiset minun villistä näöstäni. Hiukseni ja partani olivat niinkuin nytkin, vaatteet ryysyiset, siellä täällä kokoon kurotut väännetyllä vitsalla. Vyössä kannoin minä terävän kirveen ja vieressäni oli pyssy.

Etkös pelkää, akka?  sanoin minä.

Jumalan rauha,  vastasi akka eikä nostanut silmiänsä kirjasta.

Mitäs luet?

Kirjaa.

Kirjoja on monta, mutta mikä on se, jota sinä luet? Taidan minäkin lukea.

On vaan yksi kirja, ja se on tämä!  vakuutti akka.

Minä uuteliaisuudessani nousin katsomaan mitä kirjaa akka luki niin hartaasti. Se oli pyhä Raamattu. Minä nauroin akan vastausta, jonka luulin tulevan tyhmyydestä.

Onko sinun nälkä?  sanoi hän;  mene arkkuun. Siellä on leipää. Vettä saat itse hakea.


s86

Minulla oli kova nälkä ja avasin arkun. Mutta siellä ei ollut kuin yksi ainoa kyrsä.

Se on viiminen leipäs; sitä en tahdo ottaa.

Jos et sitä tarvitse, anna sen olla; onko sinun nälkä, niin syö. Jumala antaa minulle toista, jos hän tahtoo minun pidemmälle elossa pitää.

Akka luki vaan lukemistaan ja minun kova nälkäni vaati minun turvaamaan akan leipään; minä söin koko kyrsän. Vielä heitin minä itseni pitkäksi, sillä kova väsymys tuntui jäsenissäni. Samassa tuli pieni paimenlapsi pirttiin, läheni akan vuodetta eikä sanonut sanaakaan, vaan otti pussistansa pehmiän leivän, taitti sen kahtia ja laski puolikkaan akan viereen. Mutta lähtemällänsä havaitsi minun ja vävähti peljästyksistä takaisin kysyen kuiskuttain akalta kuka minä olisin.

Köyhä mies, joka ei sinulle mitään pahaa tee.

Lapsen kasvot saivat taas iloisen muotonsa; neito katosi ovesta. Minä oleskelin koko päivän akan luona, mutta läksin pois yöksi. Aamulla toin minä pirttiin muutamia teeriä, joita minä pyssylläni pudotin puista; minä paistin ja jaoin niistä akallekin. Pirtti oli kaukana erämaassa, jonka vuoksi päätin oleskella akan luona ja olla levossa. Metsä oli täynnä lintuja, minulla hyvä pyssy ja metsässä elon tarpeeksi olin ostanut itselleni kyllin kruutia ja haulia. Akka oli alussa aivan harvasanainen ja typerä, mutta vähitellen lohkesi jää hänen sydämestänsä. Kuin hänen omat

s87
silmänsä väsyivät, käski hän minun lukea hänen oman näytöksensä jälkeen. Meidän tuttavuutemme eneni päivä päivältä ja minun tuttavuuteni “kirjassa”. Olinhan minä silloin tällöin tähän kirjaan silmäni heittänyt ja sitä lukenutki, mutta en ollut koskaan lukenut ymmärryksellä. Kuukauden kuluessa syntyi mielessäni monta ihmeellistä ajatusta; minä juttelin akalle alkavan levottomuuteni ja uuden tähän asti tuntemattoman tuskani. Hänelle juttelin minä myös koko elämäni; akka kuulteli minua ihmetellen.

Älä itke, sanoi akka, kuin minä kyynelissä kumartelin polvillani laattialla hänen vuoteensa edessä. Älä itke, sanoi hän turvallisesti, vielä taidat sinä armon löytää.

Mahdotointa! Minä olen varas ja murhamies.

Katso minua silmiin, sanoi akka; luuletkos että nämä rypyt ovat tyhjästä tulleet; enkö minä ole lohdutettu, itkenkö minä?

Et sinä ole niin pohjatoin syntinen kuin minä.

Tyhmä raukka! minä olen kaikkein suurin syntinen, mutta olen saanut anteeksi.

Et sinä ole varastanut.

Minä olen varastanut.

Mahdotointa! Ja jos oletki ottanut jotain, on se tapahtunut omassa hädässäs.

Minä olen varastanut pahanilkisyydestä.

Mutta et sinä kuitenkaan ole murhannut.

Minä olen murhannut.

Sinä, vaimo raukka!

Minä olen oman tyttäreni murhannut.

 

Tämän kuultuani en minä juljennut monen päivään lausua sanaakaan akalle; minä pidin itseni akkaa parempana ja aivoin hänet jättää. Minä katsoin hänen ulkokullatuksi ja tunnottomaksi. Vihdoin sanoin minä sen hänelle suorasti; hän ei siitä ollenkaan suuttunut niinkuin olin odottanut, vaan vastasi:

Sinulla on totuus ja sentähden on Jumala sinun tänne lähettänyt. En minä ole vielä kylliksi katunut, armon herra on minulle vielä suonut armon aikaa ja lähettänyt sinun muistuttajakseni. Ennen lähtemistäs tahdon sinulle puhua kuinka ihmeellisesti Herra hallitsee ja kuinka hän minua on totuuteen kurittanut. Luulin jo itseni valmiiksi, mutta nyt havaitsen että minun vielä on paljo itkemistä, paljo vielä puuttuu minulta kyyneliä.  Logren - Logren, minä olen sinun äitis äiti.

Sinä, vaimo! Mahdotointa!

Kuultuani kaikki mitä sinä olet lapsuudestas ja elämästäs minulle sanonut, tunnen minä sinun helposti. Minulla oli tytär, jonka lapsi sinä olet. Minä olin ylpiä ja omassa mielessäni vanhurskas, sentähden rangaisi minua Jumala. Outo mies tuli ja vietteli sinun äitis; minä kirosin tyttäreni ja ajoin hänen tyköäni. Hän synnytti kurjuudessa lapsen, joka olet siinä. Hän kuoli pian viheljäisyydessä ja sinä jäit hunningolle maan kulkuriksi. Minä en tahtonut sinusta mitään tie-

s89
tää, vaan pysyin itsehurskaudessani. Vasta mieheni kuoltua ja vanhaksi tultua avasi Sana omatuntoni silmät. Minä annoin omaisuuteni köyhille ja muutin tänne korpeen parannusta tekemään. Näin luulin kaikki hyväksi tehneeni, kuin kaksikymmentä ajastaikaa kyynelissä ja rukouksissa olin kuolemaa odottanut. Silloin en minä tietänyt että myös tyttäreni pojan synnit raskaina lepäsivät minun päälläni. Nyt näen minä sen hämmästyksellä. Viivy siis täällä ja auta minua rukoilemaan, että sinäkin saisit anteeksi; sitä ennen en taida minä saada lepoa.

Kenen olet sinä murhannut?  kysyin minä raskaalla sydämellä.

Kenen?  tyttäreni armottomuudellani.

Jumalan kiitos, et sinä ole verta vuodattanut.

Sama kaikki, murha kuin murha, synti kuin synti, minä olen kaikkiin vikapää.

Mutta et sinä ole varastanut, petollisesti varastanut, niinkuin minä, lähimmäises rahaa ja omaisuutta.

Pahaa on kaikki mitä tehnyt olen, pahaa, pahaa.  Mikä on suurempi varkaus kuin se että minä annoin pois kaiken omaisuuteni, sillä muka ostaakseni autuutta, enkä antanut mitään tyttäreni pojan kasvatukseksi? Sen suurempaa varkautta ei ole maailmassa.

Sinä olet kova itseäs vastaan.

Parempi sekin kuin perästäpäin Jumalan vitsa.

 

Minä olin akan luona hiljaiseen syksyyn asti, hän opetti minulle paljo, jota en ennen ollut aavistanut-

s90
kaan. Ah, jos hän samat opetukset olisi minulle antanut pari kymmentä vuotta ennemmin! Ei kuitenkaan tämä opetus nytkään ollut myöhäistä; hän herätti minussa toivon. Hän siunasi minua vielä kuollessansa; minä painoin hänen silmälautansa kiini. En kuitenkaan tohtinut mennä ihmisiin kuolemata ilmoittamaan. Synkeänä syysyönä kannoin minä akan lähinäisen kylän tanhualle, josta hän sitte korjattiin. Mutta siitä hetkestä olin minä uusi ihminen. Minä olen oleskellut akan pirtissä tähän asti; siellä on “kirja”, äitini äitin perintö, josta minä olen saanut taivaallisen tavaran. Siitä asti en ole minä tieteni kenellekään pahaa tehnyt; mutta sydämeni on särjetty, omatuntoni ei anna hetkeksikään lepoa. Minua ajetaan takaa kuin metsän petoa, enkä tiedä mikä päivä minulle on viiminen, ehkä jo huomenna on minun astuminen ijankaikkisen vanhurskauden eteen. Ja tänä talvena on minun nälkään kuoleminen; sillä en minä tohdi ihmisiä lähestyä eikä omatuntoni salli mitään luvattomasti ottamaan. Voi minua syntistä! Auttakaat, auttakaat, teillä on armon ja lohdutuksen välikappaleet; jos niistä teette minun osalliseksi, toivon minä taitavani kuoleman julmuuden nöyryydellä kohdata.”

 


s91

 

5.

 

“Ennenkuin minä taidan sinulle synnin päästön julistaa, täytyy sinun luvata minulle kaksi asiaa: ensin antaa kaiken varastetun tavaran, mitä sinun tiedossas on, takaisin omistajillensa, toiseksi antaa vapaehtoisesti itses maalliseen oikeuden käsiin!”  Tämän sanoi pappi vakaalla äänellä.

“Sen olen itsekin aikonut tehdä”,  sanoi Logren yhtä vakaisesti.

“Mutta sinulla oli toinen mieli äsken kuin minua puhuttelemaan rupesit.”

“Antakaat anteeksi; minä olin epäilyksissä mitä minä olisin sanonut; ei minun silmissäni asia oikein vielä silloin selinnyt. Mutta nyt vastaa minun omatuntoni teidän sanoihinne että ne ovat oikiat. Ripittäkää nyt minua!”

 

Kirkkoherra pysäytti nyt hevosen ja nousi laitiosta. Logren lankesi polvillensa ja pappi piti rippisaarnan, jonka vertaista tuskin koskaan on kuultu. Hän sanoi sitte että sanat tulivat ylhäältä hänen huulillensa. Hän lopetti pyhän toimituksensa pohjaisen polton leimussa ja kirkasten tähtien valossa.

Toimituksen päätettyä nousi Logren jäältä, pappi meni häntä vastaan; he syleilivät toinen toisiansa ja heidän kyynelensä juoksivat yhteen. Logren erosi vihdoin papin käsistä, katsahti taivasta kohden ja sanoi: “en ole minä mahdollinen tuonne tulemaan, mutta minä

s92
toivon armoa, vaikka ei minun järkeni taida ymmärtää kuinka se olis mahdollista. Hyvästi Jumalan nimeen!”

He erosivat. Logren meni matkaansa ja pappi palasi kotiin.

 

Logren piti puheensa. Hän kulki etelää kohden vapaehtoisesti antaaksensa oikeuden käsiin; mutta tiellä oli paljo väkeä koottu häntä hakemaan. Hänen perillensä tultiin, sillä nyt ei hän kovin paljo enää ihmisiä kamoksunut. Ei kukaan rohjennut häntä lähestyä, koko joukko piiritti hänen niinkuin karhun ja hän kaatui kuulasta, joka tunki hänen rintansa läpitse.  Sanoma käy, että nuori talonpojan trenki oli hänen ampunut ja saanut palkinnon, mutta sen jälkeen joutunut mielipuoleksi.

 

Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus

Carlos II de España. Juan Carreño de Mirand via Wikimedia Commons Genin avulla voi tietyin varauksin tarkastella mielenkiintoisia asioit...