8.3.2021

Mikko Katilan muistolle

Mikko Katila (4. lokakuuta 1863 Seinäjoki – 30. heinäkuuta 1924 Savitaipale) oli suomalainen pappi ja runoilija.

Katilan vanhemmat olivat maanviljelijä Kustaa Arvid Katila (ent. Logren) ja Justiina Absalomintytär Katila. Hän pääsi ylioppilaaksi 1891 Vaasan yksityislyseosta, ja hänet vihittiin papiksi 1897. Katila toimi 1897 ja 1898 Oulun tuomiokirkkoseurakunnan vt. kappalaisena, 1899–1902 Naantalin sijaiskirkkoherrana ja 1907–1924 Savitaipaleen kappalaisena. Katilan kirjoittamia runoja julkaistiin muun muassa Hengellisessä kuukausilehdessä. Katila on kirjoittanut sanat Siionin virsiin 137, 173 ja 244. 

Tuo edellä on otettu suoraan Wikipediasta. Tämä seuraava on puolestaan Roopertti Rainion muistopuhe rakastetulle pappismiehelle vuonna 1924.

 

MIKKO KATILA

Omaisten, ystävien, koulutoverien on raskasta ajatella,ettei enää ole tavattavissa hänkään, jonka kuvaa tässä julkaisussa katselemme.
Pidin määränäni käydä kerran kesässä Savitaipaleen kappalaispappilassa. Viimeksi kuluneena kesänä tuli käydyksi kaksikin kertaa.
Kirjevaihtoileminen oli tiedoittanut, että ystäväni ja koulutoverini oli saanut “kohtauksia” ja uusien sellaisten välttämiseksi on lääkärin määräyksestä kesäänsä viettämässä sängyssä.
Kun heinäkuun alussa oli jokunen päivä minulla vapautta, päätin jättää Portaanpään juhlat ja mennä katsomaan sairasvuoteella olevaa ystävääni. Enkä sitä kadukaan, sillä käyntini hänen luonaan oli viimeinen.
Kolmen viikon kuluttua, heinäkuun 30 p:nä klo 4 aamulla oli ystäväni nukkunut viimeiseen uneen. En uskonut yön niin pian tulevan, sillä sairas oli verrattain terve ruumiinsa ja virkeä sielunsa voimien puolesta. Viimeisen kohtauksensa oli saanut lievänä ja lyhyen ajan kestävänä. Katsonut oli vaan kauvas, sanonut Kristuksen kärsineen ja kuolleen meidän edestämme ja siinä tunnustuksessa sitten nukkunut. Elokuun 5 p:nä siunattiin sitten hänen maalliset jäännöksensä seurakunnan uuteen hautuumaahan vanhimman poikansa viereen. Mätäkuun lämpimien ilmojen tähden oli täytynyt siirtää ruumiin jo ennemmin hautaan. Siellä oli isäntä, kun edellisenä päivänä saavuimme surutaloon. Ennen oli hän iloisena rientänyt vieraitaan vastaan, pudistanut kättä ja sanonut vieraan tehneen hyvin, kun tuli. Tai, niinkuin viime kerralla, kun kävin, huusi sängystään ja sanoi toisen jo vyöttäneen hänen, ettei enää pääse mihin tahtoo.
Surutalosta mentiin seuraavana päivänä seurakunnan äsken valmistuneeseen kirkkoon, jossa vainaja oli jo muutamia kertoja sanaa saarnannut ja jonka valmistumiseen hän oli ottanut osaa rakennuslautakunnan puheenjohtajana. Avara kirkko oli väkeä täynnä. Ruumissaarnan pitämisen sai velvollisuudekseen allekirjoittanut. Alttaripalveluksen suorittivat rovasti Ek….h ja kirkkoherra Simola.

Mikko Katila oli syntynyt lokakuun 4 p:nä 1863 Seinäjoella. Vanhempansa kuuluivat heränneisiin. Isänsä oli nuoruudessaan palvellut Niilo Kustaa Malmbergia. Äitinsä oli tunnettu paikkakunnalla kelpo emäntänä ja taitavana lasten ja nuorten kasvattajana. Usein muisteli vainaja vanhempiaan ja kertoi heidän neuvojaan ja tekojaan. “Niin sanoi isä, niin teki äiti.”
Toivottavasti ovat he taas tavanneet toisensa ja saavat jälleen elää yksissä, samassa talossa, taivaassa. Aika heidät hetkeksi eroitti. Ijäisyys jälleen yhdisti. Toivon mukaan.
Kun kodissa harjoitettiin Jumalan sanaa, niin siihen rakastuivat pienuudesta pitäen lapsetkin. Varsinaisen, omakohtaisen sysäyksen ainoaan tarpeelliseen sanoi vainaja saaneensa rippikoulussa. Pappina oli silloin Seinäjoella Eugen Nyholm. Eteläpohjanmaan seurakunnissa kutsuttiin häntä “pruukin papiksi” - Östermyran rautatehtaan mukaan. Muistakin seurakunnista käytiin häntä, hänen elävähenkisten saarnojensa tähden kuulemassa. Eugen Nyholm kehoitti Mikkoa menemään Vaasaan kouluun. Kun vanhempansakin saatiin siihen suostumaan, niin lähti Mikko Vaasan suomalaiseen yksityislyseoon, jo 19 vuotta täyttäneenä nuorukaisena.
Vainajalla oli heikko terveys koko elämänsä ajan. Paljon tuli lukukausitodistuksiin poissaolotunteja. Mutta luokaltaan hän kuitenkin aina pääsi ensimmäisten joukossa. Maantiede, luonnontieteelliset aineet ja matematiikka häntä miellyttivät. Mutta erittäinkin aineitten kirjoittamisessa oli Katila lahjakas. Asianomainen opettaja usein luetutti Katilan kirjoittamia aineita meille muille. Ylioppilaskirjoituksetkin Katila vielä hyvästi läpäisi. Mutta sitten tuli taas sairaus, joka siirsi suullisten suorittamisen aina seuraavaan kevääseen, niin että Mikko Katila tuli ylioppilaaksi keväällä 1891.
Mutta sittenpä ne vasta alkoivatkin vaikeudet. Päätettävä oli, miksi rupeaa lukemaan. Tunto tuntui vaativan papiksi. Lahjat, taipumukset ja järjen neuvo kehoittivat lukemaan filologisia aineita. Tätä taistelua kesti parisen vuotta. Me tapaamme papiston matrikkelissa vainajan omana merkintänä: “filologi vuoteen 1893”. Silloin pääsi voitolle tunto. Oli ruvettava lukemaan papin tutkintoa. Sen suoritti vainaja kesäkuun 21 p:nä 1897. Mainittakoon tämän yhteydessä myöskin se, että Mikko Katila aikoi neljä luokkaa käytyään mennä lähetyskouluun. Silloinkin oli sisällistä taistelua, joka oli sukua sille, mikä ylioppilaaksi tultua oli ankarampaa laatua. Jumalan valtakunta sai Katilasta lopuksikin käskyläisen. Nämätkin taistelut, niiden häviöt ja voitot, olivat Mikko Katilalla vielä mielessä silloinkin, kun hänet viimeisen kerran näin.
Apulaispappina tuli Mikko Katila olemaan kaksi eri kertaa Pohjois-Suomessa, kerran Pohjois-Savossa ja Turun seuduilla. Ollessaan pappina Kemissä oli hän sikäläisen yhteiskoulun uskonnon ja kirkkohistorian opettajana kuusi vuotta. Näin sai Katila tilaisuuden tutustua eri seutuihin ja piireihin maassamme sekä kirkkomme uskonnollisiin pääsuuntiin: herännäisyyteen, evankelisuuteen ja lestadiolaisuuteen. Ensiksi mainittuun veti aina veri. Mutta ei vainaja ollut kuitenkaan mikään sokea puoluemies. Hänellä oli ystäviä kaikissakin suunnissa. Esim. Turun puolessa oli hänellä runsaasti kuulijoita. Jolleivät viisaammat olisi ruvenneet suutaan soittamaan, olisi Katila evankelisten seurakuntalaistenkin keskuudessa täydestä käynyt. Ja niin saanut pappina epäluuloja herättämättä vaikuttaa.

Mikko Katila ei saarnannut muiden saarnoja, ei käyttänyt muiden vertauksia, kuvia ja kieltä. Hänellä olivat omat selityksensä, oma hengellinen sana- ja asiavarastonsa. Näin sentähden, että hän eli omaa hengellistä elämäänsä, ajatteli omia asioitansa, selitteli itselleen Jumalan valtakuntaa kuvissa ja vertauksissa, koettaen ottaa vaaria Hengen liikehtimisistä. Tästä syystä oli mielenkiintoista kuunnella Katilaa, keskustella hänen kanssaan ja saada häneltä kirjeitä. Kun hän esim. puhuu ensimmäisen vaimonsa, poikansa ja lähestyvästä omasta kuolemastaan, niin hän sanoo jo kolmannen kerran itseään “keitettävän lipeässä”. Kun hän kirjoittaa jostakin kysymyksestä, johon ei ole saanut vastausta, niin hän sanoo: “tuo kysymys on pensas, johon sieluni oinas aina sarvistaan sekaantuu ja siinä vangittuna vangin kärsimyksiä kärsii, ja minä en saa sisällistä oinastani siitä irroitetuksi polttoalttarille nostaakseni”. Ja kun hän viime kesäkuussa kirjoittaa lähestyvästä kuolemastaan, niin hän sanoo: “kohta 10-vuotinen kitumiseni - miksen voisi sanoa 60-vuotinen - on kehittynyt viime vuosina kuoleman kukkaan.”
Katilan kirjoittamia aineita luettiin koulussa, Katilan kirjoittamia isänmaallisia, kansallisia ja erittäinkin hengellisiä runoja luetaan nykyään nautinnolla. Vasta viime aikoina ovat ne tulleet erikoisemman huomion esineeksi, niin että puuhataan niiden kokoamista ja painattamista. Eräs asiantuntija on sanonut: “Savitaipaleen kappalaistalossa asuu suuri runoilija.” Niin, nyt ei hän enää asu siellä. Katila itse kirjoittaa tästä huomaavaisuudesta, mikä hänen runojensa osaksi on tullut: “olin kyllä joskus ajatellut, että kuolemani jälkeen voisivat ehkä niitä esiin vetää ja, jos arvoa on jotain niillä, julkaista, sillä itsepä tunnen niiden puutteellisuuden hyvin. Erinomaisen hyvin, ehkä liiankin hyvin. Näet paras jää aina siinä työssäni sanomatta, povea polttamaan.”

Kun Mikko Katila oli kaksitoista vuotta ylimääräisenä pappina kierrellyt, sai hän vakinaisen paikan Savitaipaleen kappalaisena 1.5.1909. Kapinan aikana täytyi hänen jättää kotinsa ja paeta synnyinseudulleen. Ryöstöjä oli hänenkin talossaan tehty. Pahinta kuitenkin oli, kun kirkko oli palanut, seurakunnan arkisto poltettu ja kappalainen joutui yksin hoitamaan seurakuntaa ja korjaamaan sodan jälkiä. Entistäänkin huono terveys rupesi murtumaan, elatuksen huolet alkoivat painaa. Kun kappalaisesta yritti kirkkoherraksi päästä, niin ei häntä katsottu missään mahdolliseksi.
Näissä oloissa hän kuitenkin kirjoittaa kirjeessään viime huhtikuussa: “Herra on huulillaan - kertomaini kokemusten kautta - puhaltanut uskoni hiiltyvään, jopa kaiken hehkunsa menettäneeseen hiileen, että on ollut jonkun aikaa vähän keveämpää elämä, vaikka ristit ovat samat, jopa luvultaan lisääntyneetkin”.
Saman kirjeensä lopussa, kuvailtuaan maailman nykyistä tilaa, kirjoittaa vainaja hänelle omituisella tavallaan: “joutaisi muruiksi jo mennä tämä maankakkara jota tallaamme! Miksi et tule Ihmisen Poika, kuten lupaat, pian? Ei me tulla odottamalla paremmiksi, vaan pirummiksi. Mutta itsehän tiedät aikasi. Auta kuitenkin, että voisimme pitää sielumme kärsivällisyydessä!”

R. RAINIO


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus

Carlos II de España. Juan Carreño de Mirand via Wikimedia Commons Genin avulla voi tietyin varauksin tarkastella mielenkiintoisia asioit...