Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

2.5.2019

Traaginen hahmo

26.4.1928
Valkeakosken ja
Sääksmäen Sanomat
Tammelan Mustialan maanviljelyslaitoksen ”tutkimuksen läpikäynyt aliluokan” oppilas Aleksander
Ollonberg muutti Yläneen Vanhakartanoon vuonna 1874. Hänestä tuli hetkeksi aikaa jonkinlainen tarkastaja tuohon ikivanhaan kartanoon, jonka isännäksi oli edellisenä vuonna saapunut Helsingistä hovioikeudenneuvos Reinhold Ernst Peter Jägerhorn. Noin vuoden päästä vuonna 1847 Nurmijärven Palojoella muonatorpparin poikana syntynyt Ollonberg kuitenkin muutti työskentelemään Uudenkartanon puolelle. Näihin aikoihin Tammelan muuttokirjaan kirjattu sukunimi Ollonberg muuttuu muotoon Ollenberg. Samaisessa muuttokirjassa, joka toimii myös eräänlaisena mainetodistuksena, Ollenbergin kerrotaan lukeneen sisältä ”jotenki puhtaasti” ja ymmärtäneen kristinoppia auttavasti. Aapiskirja, Lutherin katekismus ja selitykset sujuivat häneltä myös auttavasti.
Lukusilla mies oli käynyt säännöllisesti ollen ulkonaisessa elämässään hyvämaineinen.

Kun Yläneen rippikirjoja vuodesta 1878 alkaen kirjoitettiin suomeksi, oli Aleksanderin titteliksi tullut pehtori. Lopulta 1883 hän kuitenkin lähti Auranmaalta asettuen Urjalaan, Matkun rustholliin pehtooriksi. Paria vuotta myöhemmin tapaamme maanviljelijäksi ryhtyneen Ollenbergin Akaan pitäjän Konhon säterikartanon isäntänä. Vaimo Emma Vilhelmiina Akkola oli kotoisin Honkilahdelta. Pariskunnalla oli ainakin kaksi Urjalassa syntynyttä tytärtä, Laina Alice ja Linda Vilhelmiina.

Konho oli iso maatila, joten Ollenbergin palveluksessa oli työnjohtaja ja karjanhoitaja sekä suuri joukko muuta palvelusväkeä. Konhon kartanon historian synkintä aikaa oli sisällissota reilu sata vuotta sitten. Sääksmäen Pietolan rusthollin isäntä Kustaa Laine murhattiin ampumalla Konhon metsässä huhtikuussa 1918. Tämän jälkeen samassa metsässä joutui uhriksi Jaakkolan isäntä Eemeli Jaakkola, jonka ruumis löydettiin vasta noin kolmen kuukauden kuluttua murhasta. Molkan talollinen Jalmari Salonen yritti paeta, mutta joutui ammutuksi omalla pihalla. Myös Aleksander Ollenberg,

joka tuolloin oli 70 vuoden iässä, joutui punaisten ampumaksi. Hän ei enää tuossa vaiheessa omistanut Konhoa, mutta häneltä kiristettiin rahoja kapinallisten toimesta. Kaksi esikunnan lähettämää vartijaa saikin noin 8500 markkaa Ollenbergilta, jonkavjälkeen hänet ammuttiin erään aution mökin seinustalle Konholta Nuuttilaan johtavan tien varrella. Ennen tätä tragediaa oli häntä kuulusteltu punaisten esikunnassa syytettynä vakoilusta valkoisen armeijakunnan hyväksi.

Leskivaimo Emmi säilyi fyysisesti vahingoittumattomana. Täyttäessään 60 vuotta häntä muistettiin sanomalehdissä. Lehtikirjoituksissa ylistettiin rouva Ollenbergin olevan niitä uhrautuvia talonemäntiä, jotka antavat elämänsä työn ja kodin hyväksi. Aikalaiset totesivat myös harvoin nähtävän niin hyvin hoidettua taloutta kuin mitä Konhon tilalla oli.  Tätä voinee kuvastaa sekin, että miehensä murhan jälkeen heinäkuussa 1918 leski järjesti asianmukaisen perunkirjoituksen Konholla. Apunaan hänelle tosin oli tamperelainen asianajotoimisto K.O. Laitinen & Viljo Sainio.

Vaikka Aleksander Ollenbergin aika Yläneellä jäi melko lyhyeksi vaiheeksi hänen elämässään, oli hän yksi pitäjän kartanoiden puutarhoihin ja viljelyksiin vaikuttaneista Mustialan kasvateista. Suuren maailman trendejä kartanoille toivat myös Ruotsin tulleet puutarhamestarit.

12.3.2019

Löysä

Pöytyän pitäjästäkin löytyi vielä 1900-luvun alussa muutamia löysiä. Tämä eri puolilla Suomea käytössä ollut termi tarkoitti henkilöä, joka ei omistanut kiinteää omaisuutta. Hän asusti muiden nurkissa eikä hän välttämättä ollut ns. vähempiosainen. Jopa kotona asuvia talollisen veljiä on saatettu nimittää löysäläisiksi, sillä he eivät omistaneet maata. Löysiä eli löysäläisiä on nimitetty myös kesteiksi, kotureiksi, huonemiehiksi, loisiksi ja löytyypä jostain päin maatamme sana purlakka kuvaamaan näitä henkilöitä.

Yksi näistä löysistä oli 1900-luvun alussa Auvaisten kylän mailla asunut maalari Kalle Evald Karitamäki, joka tosin oli muuttanut sukunimensä Koskiseksi. Hän oli syntynyt Ordenojan Luolajan talon piian, Maria Samuelintyttären aviottomana lapsena lokakuussa 1873. Marian omat vanhemmat olivat olleet torppareita Pöytyän Vähä-Juvalla. Kalle Evaldin äidinisä Samuel Erkinpoika mainitaan välillä sukunimellä Karitamäki, joka oli heidän asumansa torpan nimi. Samuel puolestaan oli syntynyt Haverin yksinäistalossa, mutta perheen nuorimpana poika oli joutunut etsimään asuinsijansa muualta kuin kotitilaltaan. Kyseessä oli mitä tyypillisin yhteiskunnallisessa asemassa vajoaminen. Haverin puolikkaan tilan isännyys siirtyi muualle Samuelin siskon Eevan mentyä naimisiin Loimaalta tulleen Henrik Matinpojan kanssa.

Marian äidin, Johanna Jaakontyttären juuret löytyvät Hypöisten Simolan talosta. Isä Jaakko oli kotoisin Simolasta ja äiti Valpuri Henrikintytär oli vihkimisen aikaan vuonna 1805 ollut piikana Viilalan Äärin talossa. Valpurin vanhemmat olivat Tanskilan Pietilän isäntäpari.
Vuonna 1905 olisi Auranmaalla ja sen liepeillä ollut paljon töitä kunnolliselle maalarille. Esimerkiksi heinäkuussa mainittua vuotta Alastaron kirkon ulkomaalauksen öljyäminen olisi annettu huutokaupalla pätevälle tekijälle, joka myös olisi täyttänyt takuuehdot.

Tämä ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin Auvaisilla asunutta Kalle Evaldia. Sen sijaan hän vietiin Eurajoen ym. pitäjien välikäräjille kuun alussa syytettynä kolminkertaisesta törkeästä varkaudesta. Maalari Koskinen oli kevättalvella 1905 murtautunut useisiin kiinteistöihin Lapin pitäjän Kirkonkylässä ja Kaukolassa sekä Rauman maaseurakuntaan kuuluneessa Kollan kylässä. Näistä kaikista varkauksista hänet tuomittiin käräjillä yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja tämän jälkeen olemaan 12 vuotta vailla kansalaisluottamusta. Valtiolle hänet määrättiin korvaamaan todistajanpalkkioita noin 120 markkaa. Koska kyse oli näin kovasta tuomiosta, se alistettiin vielä Turun hovioikeuden käsittelyyn. Siellä tuomiosta karsittiin yksi vuosi kuritushuonetta pois, mutta muutoin välikäräjien päätös jäi voimaan.

Tuomion kärsittyään hän syyllistyi uusiin rikoksiin saaden lopulta vuonna 1923 elinkautisen tuomion murhasta. Tätä hän joutui istumaan Turun keskusvankilaan. Tarina päättyi hyvin onnettomasti, sillä Kalle Koskinen löydettiin maaliskuisena iltapäivänä 1925 elottomana sellistään. Hän oli tehnyt päättänyt päivänsä oman käden kautta eikä entisen maalarin hyväksi voitu tehdä enää yhtään mitään. Tekoaan varten hän oli puusepänverstaalta saanut käsiinsä sahan jännitysnuoran, johon onneton kuristi itsensä.

Kyseisen ryöstömurhan Koskinen oli tehnyt jossain päin Rengon pitäjän metsiä jo 1921. Pöytyän mies joutui heti epäilysten alaiseksi, mutta hän oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin marraskuussa 1922 eräs poliisi Hämeenlinnan kaupungissa huomasi Koskisen kadulla pidättäen tämän saman tien. Epäilty tunnusti em. rikoksen, mutta edes murhatun henkilöllisyys ei vielä tuossa vaiheessa selvinnyt. Siitä ei saatu selkoa edes oikeudenkäynnissä, vaikka Koskinen sanoi murhanneensa turkulaisen talonomistaja Sulo Emil Rannan. Tuollaista henkilöä ei ollut kateissa ja metsästä löytyneen vainajan salaisuus säilyi.

26.2.2019

Rautalammilla helmikuussa 1794

Rautalammin kastettujen luettelossa on helmikuun yhdeksännen päivän kohdalla vuonna 1794 tavallista enemmän tekstiä. Tuolloin syntyi talollinen Pekka Liimataisen ja vaimonsa Anna Markkasen perheeseen kaksostytöt, joista toinen kuolleena ja toinen menehtyi vedettyään kolme kertaa henkeä.

Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen merkintä siamilaisista kaksosista maassamme. Nämä tytöt olivat vatsoistaan kasvaneet yhteen, mutta pää sekä jalat olivat erillään. Kädet olivat syntyessä toinen toisensa kaulan ympärillä.

Pekan ja Annan perheessä oli kaksi muutakin tyttöä, mutta nämä olivat tiettävästi täysin normaaleja lapsia. Siamilaisten kaksosten syntymisen taustalla ei ole perinnöllisyyttä.



2nne fl.b. med sammanvuxna magor, men hufvuden ochfötter åtskilda med händerna om hvarandras halsamage rörde sig, men denne död redan vid födelsen_och den andre efter nämde 3ne andedrag

21.2.2019

Kuralan Kallesta

Kenties halutuin pöytyäläinen vuonna 1923 oli Kuralan Kalle, Ordenojan kylässä syntynyt nuorimies. Hänen perässään oli erityisesti virkavalta, sillä mies oli karannut vartijoiltaan Hämeenlinnan asemalla mainitun vuoden tammikuussa. Tuntomerkkeinä oli 180 sentin pituus, ruskeat silmät ja vaaleat hiukset. Hänen omallatunnollaan oli runsaasti rötöksiä ja niinpä valtio lupasi maksaa 500 markan palkkion pidättämiseen johtavista tiedoista.

Kuralan Kalle oli oikealta nimeltään Kalle Sjöblom. Hän oli syntynyt Pöytyän Ordenojan Kuralan torpassa vuoden 1894 viimeisinä päivinä. Hänen isänsä Kalle Vihtori oli Kaulanperän Ylijaakolan piian, Justiina Liisantyttären aviottomana lapsena. Kuten äidin nimestä voi päätellä, oli Liisakin avioton lapsi. Kalle äiti Johanna Helena Matintytär oli kotoisin Raisiosta rippikirjojen mukaan. Tosin hänen isänsä Ville Lähteenmäki oli viettänyt sangen matkustelevaista elämää.

Tämä vietti lienee kulkeutunut myös Kalle Sjöblomille, sillä hän ei aikuisiällä ehtinyt pahemmin asettua aloilleen. Sisällissotamme vuonna hän syyllistyi rikoksiin enemmän tai vähemmän, mutta tämän jälkeenkin hänen näyttää olleen mahdotonta elää kunniallista elämää. Hänet saatiin kiinni vuoden 1918 lopulla, mutta Kalle pääsi melkein välittömästi karkuteille. Sen jälkeen Sjöblom asusteli Oripään metsäkulmilla varastaen sieltä täältä haluamansa tavarat. Poliisit olivat pitkään voimattomia, mutta lokakuun loppupuolella 1919 hänet napattiin Kankaanpään torpasta Oripäässä. Mies lähetettiin saman tien Turun lääninvankilaan.

Kiven sisässä Kalle Sjöblom ei kauaa viihtynyt, sillä esimerkiksi syksyllä 1922 häntä syytettiin etsiväpoliisi Kallion ampumisesta, luvattomasta sotilaspuvun käytöstä ja luvattomasta ampuma-aseen halllussapidosta. Sjöblom myönsi syytteet osin, mutta Kalliota hän ei myöntänyt koskaan ampuneensa. Hämeenlinnan raastuvanoikeus päätyi todistajien kuulemisen jälkeen samaan tulokseen. Hänelle rapsaistiin 300 markan sakot luvattomasta aseesta ja kaksi kuukautta vankeutta sotilaspuvun käyttämisestä. Muista rötöksistä Sjöblom joutui Tampereen raastuvanoikeuden eteen.
Muita miehemme ”urotekoja” olivat olleet polkupyörävarkaus Loimaalla, kolme samanlaista Tampereella, viljavarkaus Vampulassa, luutnantin virkapuvun anastaminen ja Siurossa tapahtunut 12000 markan arvoisen omaisuuden varastaminen eräältä opettajalta. Tässäkin oli vain osa rikoksista, joista hän myös oli saanut useita kuritushuonetuomioita. Näistä osan hän sovitti istumalla kiven sisässä, mutta suurimman osan ajasta virkavalta sai olla hänen kintereillään. Suomen Kuvalehti julkisti Kalle Sjöblomin kuvan helmikuussa 1823 luonnehtien häntä samalla nykyajan Matti Haapojaksi.

Kuralan Kallella, kuten hänen lempinimensä siis kuului, saattoi olla myös auervaaramaisia ominaisuuksia. Pirkkalan välikäräjillä talvella 1923 sai Loimaalta kotoisin ollut irtolaisnainen Elli Aleksandra Salmi kahdeksan kuukauden kuritushuonetuomion Kallen karkaamisen avustamisesta. Elli oli ostanut rautakaupasta terässahan, jonka sitten toimitti leivän sisässä Sjöblomille. Tämän avulla miehen onnistui sahata kahleensa poikki. Salmen lisäksi tuomiolle joutui Pirkkalan vanginvartija huolimattomuutensa takia. Tämä erhe katsottiin 600 markan sakon arvoiseksi.

11.2.2019

Kiertävä opettaja

Vuonna 1887 saapui Tarvasjoella Taivassalosta 26 vuotias nuorukainen David Alfred Seppälä, joka oli syntynyt Hylkilän Sepällä. Hänen isänsä oli kyseisen talon rusthollarina tuohon aikaan. Nuorukaisemme päätti lähteä tai lähetettiin opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Tämän opetuslaitoksen, joka oli perustettu 1863, ensimmäisenä johtajana toimi itse Uno Cygnaeus. Vuosien mittaan Jyväskylän seminaarista valmistui 4500 kansakoulunopettajaa ennen sen lakkauttamista 1938.

David Seppälä osallistui siihen ”julkiseen vuositutkintoon”, joka järjestettiin seminaarissa kesäkuun puolivälissä 1886. Hänen kanssaan samaan aikaan valmistui 31 opettajatarta ja 24 opettajakokelasta. Tämän jälkeen olikin vuorossa muutto Euran kylän kansakoululle. Koulun edellinen opettaja Frans Kivimäki muutti marttilalaissyntyisen vaimonsa Matilda Bromanin kanssa 1888 Vesilahdelle. Samalla Vesilahdelta tuli Tarvasjoelle David Seppälä morsian, Suoma Gustava Salvin. Tarvasjoella pariskunnalle syntyivät tyttäret Suoma Helena ja Anna Kyllikki.

Kansakoulunopettaja Seppälä vuosiin Tarvasjoella osui merkittävä seurakunnallinen tapahtuma. Kirkkoon päätettiin hankkia uudet urut, jotka sitten vuonna 1887 saatiin vedettyä paikalle Kyrön aseman kautta. Kirkkoväärti Kaarle Vähätalo ja isäntä Otto Tahila hoitivat kuljetuksen rautatieltä kirkkoon 1,50 markkan maksulla per hevonen. Yhteensä työhön tarvittiin peräti kahdeksan hevosta, joten mistään ihan pienestä paketista ei ollut kyse.

Kuntakokouksen esimies Anton Ahlroth kertoi kesäkuun neljäntenä päivänä kokoontuneelle kirkkoraadille kahden henkilön hakeneen urkupolkijan tointa. Hakemuksensa olivat jättäneet itsellismies Iisakki Oksanen sekä torpparinpoika Augusta Scharlin Kirkonkylältä. Valituksi tuli kirkkoraadin toimesta herra Oksanen 15 markan vuosipalkkaa vastaan. Kyseessä oli toistaiseksi voimassa ollut työsuhde. Samalla päätettiin ehdottaa tulevalle kirkonkokoukselle, että uusia urkuja tarkastamaan otettaisiin Turun kaupungista herra Oscar Pahlman. Heinäkuinen kirkonkokous päätti myös urkuparven rappusten, pilarien ja seinien maalauksesta.

Myöhemmin samana kesänä päästiin käsittelemään v.t. urkurin palkkaamista. Tähän tehtävään haluttiin kansakoulunopettaja David Seppälä. Asia ei kuitenkaan ollut mikään läpihuutojuttu, sillä kirkonkokous joutui ensin tarkastamaan hänen todistuksensa urkujen soittamis- ja hoitamistaidoista sekä takauskirjan. Sen Seppälä oli antanut vastaanottaessaan urut. Koska Seppälällä ei vielä ollut ensin mainittuja, lykättiin käsittelyä myöhemmäksi.

Heinäkuun lopulla 1888 nämä todistukset olivat vihdoin saatavilla. Turun tuomiokirkon kanttori oli antanut todistuksen, jonka mukaan David Seppälä omistaa tyydyttävät tieteellisen opin taidot ja riittävät käytännölliset voimat soittaakseen kirkkouruilla messut, kirkkovirret ja ”tavalliset etusoitot”. Samoin oli urkujen rakentaja Johan Zachariasson antanut Seppälälle todistuksen välttävistä taidoista mitä tulee uusien urkujen hoitoon. Maanviljelijät Anton Ahlroth ja Karl Lindström toimittavat 500 markan takauskirjan, joka myöskin tarvittiin.

David Seppälä muutti perheineen Iitin pitäjään 1896 ja myöhemmin Lehtimäelle. Toukokuun puolivälissä 1907 hänelle annettiin elinikäinen 1000 markan suuruinen vuosieläke. Seppälä kuoli Taivassalossa joulun alla 1922. Hän oli ostanut sieltä vanhuuden päivikseen Rauhamäki -nimisen tilan. Hänet opittiin tuntemaan puutarhurina ja mehiläisten hoitajana. Taivassalossa hän ehti työskennellä myös Ingerannan kansakoulussa käsitöiden opettajana.


Kuva :
Euran kirkko
Vuori Kaarlo, 1885
Museovirasto - Musketti

7.2.2019

Kuusamon sulhanen


Pöytyän Lankkisten takamailla asusteli 1800-luvun alkupuoliskolla entinen sotilas ja reserviläinen Henrik Holm yhdessä poikansa Matin perheen kanssa. Henrikin käyttämää nimeä Holm on pidettävä sotilasnimenä pikemminkin kuin sukunimenä. Ruotusotilaaksi tulleessaan mies sai säädöksien mukaan liikanimen, jota kutsutaan myös sotilasnimeksi. Nimi saattoi myös välillä vaihtua ja niinpä Henrik tunnettiin nuorempana nimellä Orm, käärme. Sotilasnimet tulivatkin monesti luonnosta, mutta myös miesten varusteista ja ulkonaiseen olemukseen liittyvistä seikoista.

Kuusamon rk 1857-1866, osa II
Henrik Ormin l. Holmin ja hänen vaimonsa Valpurin vanhin poika Matti ei käyttänyt sukunimeä lainkaan, vaan hänet mainitaan rippikirjoissa pelkällä patronyymillä. Puolisokseen tämä 1795 syntynyt Matti otti itseään yhdeksän vuotta nuoremman Maija Juhontyttären, joka vihkimisen aikaan oli ollut piikana Leisalan yksinäistalossa. Kuten niin usein kävi, oli myös Maijan isä Juho Alm ollut Ruotsin armeijan palveluksessa rakuunana asuen perheineen Auvaisissa.

Matilla ja Maijalla oli yhteensä neljä lasta; Maijastiina, Liisa, Samuel ja Johanna vuosien 1828-1846 välillä. He asuivat ensin Leisalan talon mailla, mutta viimeistään 1840-luvun lopulla perhe on kirjattu rippikirjassa Lankkisten takamaiden sivuille. Pöytällä asui tuohon aikaan muitakin sukunimeä Holm käyttäneitä henkilöitä, kuten Pappilassa asunut räätäli Jaakko Holm. Heillä ei kuitenkaan ollut sukusiteitä Henrik Holmiin.  Pappilassa asui toinen räätäli, Juho Holm. Haudattujen luettelon mukaan hänet haudattiin kirkon pohjoissivulle, vaikka kuolinsyynä olikin paleltuminen. Joka tapauksessa tätä räätäliparkaa kohdeltiin epäkristillisenä hänen kuoltuaan.

Edellä mainituista Henrik Holmin pojanlapsista Liisa lähti heti kohta ripille päästyään omille teilleen. Hänet löytää mm. Prunkkalan Järykselän kylän Alitalosta 1848-1849, missä Liisa oli piikana yhden palvelusvuoden palatakseen sitten Pöytyän puolelle. Siellä hän sai palveluspaikan Auvaisten kylän Jaakkolan talosta. Sitten tapahtui jotain erittäin harvinaista koko Auranmaan historiassa, vähintäänkin tuohon ajankohtaan verrattuna. Liisa Matintyttären vei vihille peräti Kuusamosta saakka tullut itsellismies Risto Kyllisen poika Yrjö. Häitä vietettiin morsiamen kotitorpassa maaliskuun lopulla 1852. Ensimmäinen yhteinen lapsi, Juho Risto syntyi jo kesäkuun puolivälissä samana vuonna. Kummeikseen tämä vanhempiensa kanssa Kuusamoon saman tien muuttanut lapsukainen sai Naaranojan itsellisvaimon Liisa Mikontyttären, Auvaisten Jaakkolan piian, Maija Matintyttären sekä suutarioppilas Samuel Matinpojan.

Kuusamossa Liisa perheineen asettui Poussun kylään. Rippikirjaan hänet on 1850-luvun lopulla merkitty sukunimellä Jaakkola, joka siis on luonnollisesti perua Pöytyän ajoilta. Perheessä oli useita lapsia ja suku on heidän kauttaan jatkunut aina tähän päivään saakka. Liisa Matintytär oli yksi pisimmän muuttomatkan 1800-luvulla tehneistä pöytyäläissyntyisistä naisista. Oli erittäin harvinaista, että sulhanen tuli kauempaa kuin omasta seurakunnasta tai sen naapureista. Esimerkiksi vuosien 1750-1850 välisenä aikana solmituissa 1999 liitossa vain 330 tapauksessa sulhanen oli kotoisin muualta kuin Pöytyältä.



5.2.2019

Pappien touhuja

Vuonna 1736 teki 16 talollista nykyisen Tarvasjoen ja Pöytyän pitäjistä, silloisista Euran ja Karinaisten kappelista Turun Tuomiokapituliin valituksen. Sen mukaan Marttilan silloinen kirkkoherra Mathias Riman ei noudattanut konsistorin päätöstä vuodelta 1686, jonka mukaan Euran kirkossa pidettäisiin joka kolmas ja Karinaisten kirkossa joka neljäs saarnapäivä jumalanpalvelus. Tuolloin saarnaajan tuli kyseisen päätöksen mukaisesti saada kirkon läheisyydessä olevasta talosta näitten seurakuntien kustannuksella ruokaa ja hevoselleen apetta. Kuitenkin kyseinen saarnaaja vaati laittomia veroja, kuten heiniä, olkia, päivätöitä ja jopa joulupaistia. Kun kappeliseurakuntalaiset kieltäytyivät näistä, jätti Riman heidät jopa kahdeksaksi saarnapäiväksi ilman herran sanaa.
Kirkkoherra kertoi vastineessaan valituksen olevan aiheettoman. Hän selitti, että hän on katsonut näissä seurakunnissa toimittamiensa vihkiäisten yhteydessä pitämiensä saarnojen korvanneen jumalanpalveluksen kirkossa ja jos joskus olisikin tapahtunut, että saarnavuoro näissä seurakunnissa oli laiminlyöty, ovat seurakuntalaiset siihen itse syypäitä, kun eivät ole antaneet saarnaajalle ruokaa, vaan hänen on itse täytynyt nälissään palata kotiin niin pitkän matkan takaa. Mutta mitä tulee hänen laittomaan valituksessa mainittuun seurakuntalaisten verottamiseen, niin kieltää hän koskaan mitään pyytäneensä, vaan ovat seurakuntalaiset mielensä mukaan antaneet hänelle erityisiä tarveaineita kuten villoja, pellavia ja kauroja.

Käsittelyn lopputuloksen kirkkoherra Riman ja kappelilaiset löivät kuvainnollisesti kättä päälle sekä lupasivat molemmin puolin noudattaa vuoden 1686 päätöstä. Tuomiokapituli ohjeisti lisäksi, että saarnapäiviksi luetaan sunnuntaipäivät ja juhlapäivät, paitsi joulua, pääsiäistä ja helluntaita kuin myöskin rukouspäiviä, jolloin kappelilaisten tuli saapua emäkirkkoon, Marttilaan. Sen sijaan apostolien päivät ja saarnat kärsimisestä eivät ole saarnapäiviksi luettavia, vaikka Euran ja Karinaisten kappelien väki niin olisi halunnut.

Matias Riman oli syntynyt nykyisessä autopääkaupungissamme eli Uudessakaupungissa. Hänen isänsä oli täkäläinen kirkonisäntä ja porvari Yrjö Riman. Sieltä hänet oli lähetetty Turkuun opiskelemaan. Matias sais pappisvihkimyksen hieman ennen Isovihan alkua 1708, jonka jälkeen hänet määrättiin apulaispapiksi Kokemäelle. Sieltä matka jatkui 1716 Luvian kappalaiseksi ja edelleen 1721 Marttilaan. Vuoden 1730 pappeinkokouksessa hän toimi saarnaajana, joka oli vähintäänkin jonkinlainen virkakunnan kunnianosoitus hänelle. Matias Rimanin ja hänen vaimonsa Magdalena Paulinuksen tyttäristä neljä nai aikanaan pappismiehen. Niinpä hänen vävyjään olivat Säkylän kappalaiset Tomas Lindqvist ja Simo Fonselius sekä Kiikalan kirkkoherra Mikael Wanonius. Kvartetin täydensi Auran kappalainen Johan Zelonius.

Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin eli 1790 Turun Hovioikeus langetti Kosken kappeliseurakunnan kappalaiselle, Henrik Hammarenile ja lukkari Yrjö Rothbergille jumalanpalveluksen laiminlyönnistä rukoussunnuntaina 1788 rajut sakot eli kuudennen osan heidän vuotuisista tuloistaan. Sakoista puolet lankesi pitäjän köyhien kassaan ja toinen puoli kirkolle.

30.1.2019

Palvelijatar ja testamentti

Turun kaupungissa lokakuussa 1815 syntyi räätäli Henrik Sevonin ja hänen vaimonsa Stinan perheeseen tytär, jolle vanhemmat antoivat nimen Stina Henrika. Äiti Stina oli kotoisin Perniön pitäjästä, kun taas Henrikin sukujuuret ovat todennäköisesti Paimiion Sievolassa. Stina Henrika viihtyi Turussa aina vuoteen 1841 saakka, kunnes löysi työpaikan Yläneeltä.




Hänestä tuli Yläneen Vanhakartanon omistajan, alikapteeni Johan Reinhold Jägerhornin ja vapaaherratar Henrietta Kristina Lybeckerin palvelijatar. Alikapteeni oli saanut kartanon omistukseensa vuonna 1837.

Hän oli syntynyt Mietoisissa sotaneuvos Reinhold Ernst Jägerhorn (af Spurila -sukua) lapsena. Suomen sodan jälkeisinä vuosina nuori Johan Reinhold palveli kersanttina 1. Suomen jääkärirykmentissä. Hän yleni alikapteeniksi ja otti eron väestä 1831. Hänen veljensä Blechard Gustaf toimi senaatin protokollasihteerinä ja lanko Blechard Johan Lybecker kersanttina samaisessa jääkärirykmentissä kuin edellä on mainittu.

Vaimo Henrietta Kristina oli miehelleen sukua. Hän kuoli Yläneen kartanossa 1879. Puolisonsa Johan Reinhold oli menehtynyt kunnioitettavassa 80 vuoden iässä jo 1874 Mietoisissa. Kauan ennen tätä, tammikuussa 1859 olivat molemmat puolisot tehneet yhteisen testamentin. Siinä he ilmaisivat viimeisenä tahtonaan, että jälkimmäisen heistä kuoltua on pariskuntaa 17 vuotta tuolloin palvellut Kristina Sevon saava kartanoon kuuluvista Lietsan talosta ja Lietsan torpasta vuosittain elämänsä loppuun saakka kaksi tynnyriä rukiita, tynnyrin ohria, yhdeksän kappaa nisuja, kuusi kappaa herneitä, kuusi nelikkoa potaatteja, yhden leiviskän voita, puhdasta rahaa 12 ruplaa hopeassa, neljä syltä koivu- ja yhden sylen mäntyhalkoja sekä vihdoin kaksi kannua ”rievää maitoa” viikossa Maarian päivästä Mikonpäivään. Tämän lisäksi uskolliselle palvelijattarelle testamentattiin asuttavaksi kahden huoneen mökki tarpeellisine ulkohuoneineen. Tämän testamentin todistivat Yläneellä Oripään välisaarnaajat Nils Helenius Oripäästä ja Karl Hagelberg Pöytyältä.

Tämä kaunis testamentti ei kuitenkaan koskaan tavoittanut saajaansa, sillä Kristina Sevon kuoli ennen hyväntahtoisia työnantajiaan vuonna 1870. Tämän jälkeen Jägerhorn ja Lybecker tekivät uuden testamentin, jonka sisältö pysyi samana kuin edellä. Tällä kertaa edunsaajaksi tuli heidän kasvattityttärensä Venla Sofia Iisakintytär. Tämä oli syntynyt kartanoon kuuluneessa Keskitalon torpassa joulun alla 1856 renki Iisakille ja tämän vaimolle Maijalle. Jostain syystä lapsi oli sitten annettu kartanon omistajien kasvatiksi. Omia lapsia heillä ei ollutkaan. Uuden testamentin todistivat sen kirjoittaja, Anders Lunden, kartanon palvelusneiti Ester Pihl sekä renki Johan Wikström, kaksi viimeksi mainittua puumerkeillään.

Venla Sofia käytti sukunimeä Lybeck, jonka alkuperä ei tarvitse selittää. Vuonna 1876 hän muutti Yläneeltä Porin kaupunkiin ja meni naimisiin sahatyömies Ernst Grandellin kanssa. Heidän ensimmäinen lapsensa, elokuussa 1877 Porissa syntynyt tytär sai nimen Heleni Henriette, kasvattiäidin muistoa kunnioittaen. Grandellien perhe asui tuossa vaiheessa neljännessä kaupunginosassa.

Kuva; Yläneen kartanon päärakennus - Museovirasto - Musketti


27.1.2019

Armovuodensaarnaaja

Marttilan kirkko 2010 - kuva JP Vuorela
Armovuodensaarnaaja oli pappismies, joka ilmestyi seurakuntaan kirkkoherran kuoltua. Armovuosi myönnettiin kuolleen perheelle ja tämän aika he saivat nauttia kyseisen vainajan palkkaetuja. Tuon ajan papin tehtäviä hoiti em. armovuodensaarnaaja. Usein tämä henkilö oli sukua edesmenneelle kirkkoherralle ja saattoipa armovuodensaarnaaja joskus naida kirkkoherran lesken. Armovuosi perustui alun perin papiston erioikeuksiin vuodelta 1723. Vainajan leski ja tämän mahdolliset lapset olivat toisaalta velvollisia huolehtimaan viran hoitamisesta johtuneista kuluista.

Marttilan kirkkoherra Jakob Ziden kuoli 1801 ja hänen seuraajakseen aiottu Johan Ytter menehtyi ennen virkaan astumistaan. Tällöin Marttilan Pappilaan riensi Uudenmaan Pyhäjärveltä Anders Henrik Schaeffer, joka oli valmistunut papiksi joulukuussa 1799. Hän oli syntynyt 1773 em. pitäjässä ja käynyt Turun katedraalikoulua päästen ylioppilaaksi 1795. Isä Johan Kristoffer Schaeffer oli saanut pappisvihkimyksen 1750-luvun alussa, jonka jälkeen hänet nimitettiin Pyhäjärven kappalaisen apulaiseksi sekä edelleen varsinaiseksi kappalaiseksi vuonna 1759. Pyhäjärvellä hän myös kuoli 1799. Hänen vaimonsa, Anders Henrikin äiti oli Brita Sofia Schytterus, jonka isä Johan S. oli Pyhäjärven edellinen kappalainen. Tämä herra oli muuten syntynyt Liedossa ja suvun juuret vievät turkulaiseen porvari Martti Markuksenpoika Skyttiin. Johan Schytteruksen puolison, Helena Coreliuksen ensimmäinen aviomies oli myöskin saman seurakunnan kappalaisena. Kuviot olivat hyvin pienet, mitä tuli pappissäätyyn kuuluneiden naimiskauppoihin.

Armovuodensaarnaaja Anders Henrik Schaeffer oli Marttilassa vuoteen 1805 saakka, jolloin hänet määrättiin vt. pitäjänapulaiseksi Vihtiin. Siellä hän myös kuoli naimattomana ja lapsettomana paria vuotta myöhemmin.

Melko nuorena kuolleen armovuodensaarnaajamme sukujuuret ovatkin osin myös Marttilassa. Isänisä Johan käytti sotilasnimeä Schefer palvellen kuninkaallisen henkirakuunarykmentin Maskun komppania kengitysseppänä. Tämän arvonsa kautta hän sai perheineen asua Tiipilän kylän Lammin puustellissa. Hänen ja vaimonsa Anna Yrjöntyttären lapsenlapsista toinenkin antautui papilliselle uralle. Anders Henrikin veli Karl Johan Schaeffer kuoli 1840 Lempäälän kirkkoherrana. Kengitysseppä Scheferin ja Annan toinen poika Karl taasen työskenteli pappisvihkimyksen jälkeen kappalaisena Kullaalla ja Harjavallassa. Vuonna 1791 hänestä tuli Someron kirkkoherra, mutta valitettavasti hän kuoli jo helmikuussa 1792. Hänen ja vaimonsa Gertrud Bährin poika Karl Johan syntyi Paimiossa 1761 ja tuli nimitetyksi Rymättylän kappalaiseksi 1798. Hän kuitenkin kuoli ennen virkaan astumistaan Somerolla, jossa hän oli työskennellyt kirkkoherran apulaisena.

Tiipilän Lammin puustelli näki seuraavina Maskun komppanian kengitysseppinä Jakob Malmstedtin ja hänen jälkeen Fredrik Wallin. Viimeksi mainitun herran aikaan Ruotsin vallan alta siirryttiin Venäjän autonomiseksi osaksi. Samalla Fredrik Wall jäi puustellin viimeiseksi aliupseeriksi henkirakuunarykmentissä.

2.1.2019

Iäkkäitä ihmisiä

Auranmaalla on viime vuosina asunut ja asuu edelleen muutamia yli 100 -vuotiaita henkilöitä. Pitkän elämän salaisuus on luonnollisesti aina kiinnostunut ihmisiä, joten näiden tervaskantojen edesottamuksiakin on esitelty lehdistössä jo hyvin varhain. Ensimmäinen sanomalehti ilmestyi maassamme 1771 ja tätä aikaisemmin eläneistä iäkkäistä auranmaalaisista täytyy etsiä jälkiä esimerkiksi haudattujen luetteloista. Merkillistä kyllä, Marttilan emäpitäjässä kuoli vuosina 1747-1750 aikana peräti kolme 103 -vuotiasta henkilöä. Huhtikuussa 1747 haudattiin Suurilasta leskivaimo Anna ja kaksi vuotta myöhemmin Ollilasta niin ikään leski Anna. Molempien vainajien patronyymikin sattui olemaan sama, Pertuntytär. Huhtikuussa 1750 Euran kappelissa menehtyi pitkään sairastettuaan unilukkari Lauri Juhonpoika, jolle rippikirjaan on merkitty syntymäajaksi vuosi 1646.

Sanomalehti Aura tiesi puolestaan kesäkuussa 1886 Pöytyän kunnan toiseksi vanhimman asukkaan, kunnanvaivaisen Justiina Lähteenojan kuolleen 91 vuoden iässä. Rippikirjassa hänen nimenään on yksinkertaisesti Justiina Matintytär, mutta hän asui Pihlavan Lähteenojan torpassa. Samassa kylässä hän oli myös syntynyt joulun alla 1799. Isä Matti Jung oli ollut ruotusotilas eikä hänen sotilasnimensä jäänyt jälkipolvien käyttöön. Justiina Matintyttären puoliso oli ollut Lähteenojan torppari Juho Samulinpoika. He saivat vuosien 1822-1841 välillä yhteensä seitsemän lasta. Juho Samulinpoika kuoli 1854 eikä Justiina mennyt koskaan uudelleen naimisiin.

Hänen kuoltuaan Pöytyän vanhimpana asukkaana mainitaan samaisessa Aura -lehdessä Valpuri Simola, joka oli syntynyt kahta vuotta aiemmin, 1797. Hän asui Ellisten kylän Simolan talossa. Siellä hän olikin asustanut jo vuodesta 1829 lähtien tultuaan tuolloin emännäksi Simolaan kotipitäjästään Vampulasta. Puolisonaan hänellä oli rusthollari Erkki Tuomaanpoika. Tosin sekä Vampulan vihittyjen luettelossa että Valpurin muuttokirjassa on merkitty puolisoksi Erkin velipoika Henrik. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä Henrik kuoli jo 1827. Erkki menehtyi keuhkotautiin jo kesällä 1832, jonka jälkeen Valpuri asui koko loppuelämänsä leskenä Simolassa. Hän kuoli kunnioitettavassa 94 vuoden iässä toukokuussa 1892. Hänen kastettaan ei löydy Vampulan syntyneiden luetteloista, mutta hänen vanhempansa olivat Soinilan kylän Harakan talon vävy Henrik Mikonpoika ja vaimonsa Maria Matintytär.

Todellinen ikänestori olisi ollut Pöytyällä helmikuussa 1697 haudattu Henrik ”Kuutis”, mutta hänen kuolinikänsä 130 vuotta tuntuu aivan liian korkealta. Sen sijaan Aurassa eli silloisessa Prunkkalan kappelissa vuosina 1697 ja 1700 haudatut 100 -vuotiaat ”vanhat ukot” ovat mahdollisuuksien rajoissa. Edellisen vainajan kohdalla ei ilmoiteta edes hänen nimeään, mutta lokakuussa 1700 haudattu ”ålderstigen gubbe” oli nimeltään Martti Tapaninpoika.

Rippikirjat alkavat pääosin Auranmaalla vasta 1700-luvun puolella eikä vanhimmista löydy välttämättä syntymätietoja. Täten monen iäkkään henkilön todellinen ikä jää lähinnä arvailujen varaan. Virallisesti maamme vanhimmaksi elänyt asukas oli vuonna 2000 kuollut Lempi Rothovius, joka oli syntynyt 1887. Hän ehti elää kolmella eri vuosisadalla ja nähdä Suomen sekä suuriruhtinasmaana että itsenäisenä kansakuntana. Helsingissä vuoden 1946 paikkeilla kuolleen Maria Anderssonin väitetään olleen reilusti yli 117 ikäisen. Tästä ei kuitenkaan ole olemassa varmoja todisteita. 

Blogitekstisuositus

Julmaa vanhuksen hoivaa

Liedon Ankan kylän Ryngöllä syntyi tammikuussa 1821 rusthollari Matti Heikinpojan ja Ulrika Jaakontyttären perheeseen tytär, jolle annettiin...