Konditorian sälli

Vuoden 1895 paikkeilla Yläneen Heinijoelle muutti Hämeenlinnan kaupungista ”konditoriasälli” Karl Albert Kristian Juslenius. Tämä tuolloin noin 27-vuotias nuorukainen oli syntynyt Jyväskylän maaseurakunnan Tikkamannilan kylän Räsälässä, jonka lampuoti eli tilanvuokraajana hänen isänsä tuolloin oli. Hämeenlinnan vuosina nuorukaisemme oli ollut kauppias ja leipuri Johan Sjöblomin opissa. Tämän herran talo sijaitsi tuolloisen kaupungin tontilla numero 88. Samassa paikassa olivat oppipoikana myös Karl Albertin serkku Alfrid Juslenius. Hän kuitenkin kuoli vain 18 vuoden iässä.

Heinijoelle tultuaan ei mennyt kauaa, kun Juslenius löysi oman rakkaansa pitäjäläisten keskuudesta. 

Sulhastaan tasan 10 vuotta nuorempi Sofia Vilhelmina oli Heinijoen räätälin, Juha Lindvallin ja tämän vaimon Miina Matintyttären järjestyksessä neljäs lapsi. Häitä nuori pari vietti joulukuussa 1898 ja ensimmäinen yhteinen lapsi, Frans Albert, syntyi jo tammikuussa seuraavana vuonna. Vuoteen 1902 mennessä syntyi vielä poika Yrjö Bernhard ja tytär Tyyne Ida Sofia. Poikien nimissä on havaittavissa selkeästä patriarkaalinen malli etunimien periytymisestä sukupolvelta toiselle.

Yläneellä tämä Keski-Suomen lapsi viihtyi vuoteen 1904 saakka. Tuolloin hän muutti perheensä kera Karjalaan, joka tässä tapauksessa ei tarkoittanut kovin pitkää matkaa. Kyseessä oli nimittäin entinen Mynämäen saarnahuonekunta, josta 1797 oli tullut kappeli. Itsenäiseksi seurakunnaksi Karjala tuli 1906 liittyen sitten 1977 uudelleen Mynämäen yhteyteen. Uudeksi asuinpaikaksi Jusleniusten perheelle tuli Laajoen Alirekolan alusmaat. Konditoriasälli ammattinimike muuntui muuton yhteydessä leipuriksi. Tämä työtä Juslenius teki Yläneelläkin, sillä varsinaisia konditorioita ei maaseudulla tuohon aikaan ollut.

Karjalassa Juslenius asuikin loppuelämänsä ajan ryhtyen jossain vaiheessa kauppiaaksi. Hänen täyttäessään 60 vuotta maaliskuussa 1928 oli Suomen Kuvalehden ”Muotokuvia” -palstalla kauppias Karl Albert Jusleniuksen kuva. Nuorekkaan oloisen miehen kasvoissa huomio kiinnittyy ennen kaikkea todella upean lennokkaisiin viiksiin.

Karl Albertin isä Karl Johan Bernhard Juslenius samoin kuin em. serkun ALfridin isä Edvard Fredrik Juslenius olivat molemmat syntyneet Uudenmaan Inkoon Hovgårdin Storgårdissa. Tämä vanha allodiaalisäteri oli tullut suvulle naimakaupan kautta 1700-luvulla. Jusleniusten sukuun kuuluivat mm. Viipurin hiippakunnan piispana 1734 ja uudelleen 1742-43 toiminut Daniel Juslenius, joka pikkuvihan aikaan pakeni Ruotsiin. Hän oli 1700-luvun alkupuolella Turun akatemiassa mm. kreikan ja heprean kielten professorina. Vielä ennen kuolemaansa tämä Karl Albertin isoisän isoisän isä ehti olla hetken Skaran hiippakunnan piispana. Jos menemme vielä yhden sukupolven taaksepäin, löydämme leipurimme esivanhemmista Mynämäen kirkkoherrana toimineen Daniel Jusleniuksen, jonka isä ja samalla suvun kantaisä oli Huittisten kirkkoherra, Juuselan talon omistanut Henrik Klemetinpoika. Samoin Karl Albertin sukujuurista löytyy turkulainen kauppias Jost Schultz, jonka poika, Karl Albertin esisetä toimi mm. Narvan kaupungin raastuvan- ja kämnerioikeuden asianajanana.

Pappilan palo Marttilassa

Tekstissä mainittujen herrojen allekirjoituksia
vuoden 1778 piispantarkastuksen pöytäkirjassa

Vuosina 1738-1781 Marttilassa kirkkoherrana olleen Johan Horteliuksen synkin virkapäivä sattui kesällä 1772. Tuolloin Marttilan Pappila syttyi tuleen tuhoutuen melko perusteellisesti. Tästä tapahtumasta kuuluisa kasvitieteilijä Pehr Kalm kirjoitti ystävälleen Carl Fredrik Mennanderille heinäkuussa 1772 seuraavaa; ”Marttilan Pappila on näinä päivinä palanut niin perusteellisesti ja kokonaan, ettei vanha mies Johan Hortelius menetti koko omaisuutensa ja joutuu asumaan saunatuvassa. Tämä on vasta huhu.” Carl Fredrik Mennander oli paitsi pappissäädyn valtiopäivämies, myös Uppsalan arkkihiippakunnan piispa ja Uppsalan yliopiston varakansleri. Ruotsin tiedeakatemian jäsen hän oli ollut jo vuodesta 1744 lähtien. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi herra Kalm kirjoitti hänelle Marttilan ”huhuista”.

Seuraavan kerran Palm palasi eräässä kirjeessään asiaan vielä kuutisen vuotta myöhemmin. Tuolloin hän kertoili Paimiossa asuneen piispa Jacob Haartmanin halunneen käydä piispantarkastuksella Marttilassa, mutta tämän Hortelius torjui. Vanhan kirkkoherran mukaan hänellä ei ole tilaa piispalle, ei vuodevaatteita, ei kalusteita ja vaikka uusi pappila oli jo saatu pystyyn, sieltä puuttuivat liedet ja kakluunit. Näin ei edes ruokaa voitaisi tarjota arvoisalle piispalle.

Lopulta kaikki saatiin kuitenkin Horteliuksen viimeisinä virkavuosina kuntoon ja piispakin pääsi tekemään tarkastuksensa. Tarkalleen ottaen tämä tapahtui jo helmikuussa 1778. Tuolloin Jacob Haartmanin mukana Marttilan emäseurakunnan sekä Euran, Kosken ja Karinaisten asioita kävi läpi myös fysiikan professori, Paimion kirkkoherra Anders Planman. Tämä kirkkoherra oli maamme johtavia tähtitieteilijöitä 1700-luvulla. Hän teki Ruotsin tiedeakatemian toimeksiannosta havaintomatkan Kajaanin tarkkaillen Venuksen ylikulkua auringon editse vuosina 1761 ja 1769.  Piispa Haartman oli puolestaan ylimääräinen filosofian ja oppihistorian professori vuosimallia 1756 sekä neljäs teologian professori 1773. Jacob Haartman oli myös valtiopäivämiehenä 1778-1779 piispan virkansa takia.

Näiden oppineiden herrojen vierellä kirkkoherra Johan Hortelius ei voinut kilpailla opillisilla saavutuksillaan, sillä ennen Marttilaa hän oli ehtinyt olla Turun väliaikaisen tuomiokapitulin notaarina 1717-1722 sekä samalla saarnaajana Turun ruotsalaisessa seurakunnassa. Eräässä asiassa hän kuitenkin voitti Planmanin ja arvoisan piispa Haartmanin. Johan Hortelius oli syntynyt Keuruulla noin vuonna 1688, joten tarkastuksen aikaan hän saattoi olla jo 90 vuoden ikäinen. Hän onkin yksi pisimpään samassa seurakunnassa kirkkoherran virassa olleista pappismiehistä koko Suomessa.  Hänen ja vaimo Elisabet Walleniuksen kolmesta pojasta kaikki ehtivät kuolla ennen isäänsä, joka menehtyi elokuussa 1781. Isänsä apulaisena toiminut poika Johan Hortelius kuoli jo 1765, kihlakunnantuomari Josef Hortell 1784 ja Turun hovioikeuden ylimääräinen kanslisti Isak Hortelius 1780.

Marttilan nykyinen tai pitäisikö sanoa entinen nykyinen pappila ei ole tuo Horteliuksen aikaan rakennettu. Uusittu versio tehtiin aumakattoineen vuonna 1849.

Rötöstelijä

Tarvasjoen Karhulan kylän Ali-Anttilan tai kuten taloa tuohon aikaan nimitettiin, Alisen Anttilan uudeksi isännäksi tuli 1875 herra Matti Matinpoika yhdessä vaimonsa Kustava Karoliina Tuomaantyttären kanssa. Matin sukujuuret veivät Satakunnan Lavian Suodenjoelle, kun taas Kustava oli kotoisin saman pitäjän Kallion yksinäistalosta. Pariskunta isännöi jonkin aikaa 1860-luvun taitteessa Karkun Heinoisten kylän Ala-Ellilää. Tarvasjoelle he tulivat Vampulasta, missä Matti oli omistanut Lintulan rusthollin. Yhteisiä lapsia oli tuossa vaiheessa siunaantunut jo kahdeksan kappaletta. Tarvasjoella syntyikin sitten vielä kaksi poikaa, mutta matkan varrella osa lapsista oli ehtinyt kuolla hyvin nuorena.

Marraskuussa 1886 isäntä Matti Matinpoika kuoli noin 57 vuoden iässä. Leski jälkeläisineen jäi vielä asumaan Ali-Anttilaan, jonka uudeksi omistajaksi tuli naapuritalo Yli-Anttilan isäntä Fredrik Jaakonpoika. Tämä oli kotoisin Paimiosta ja kolmen vuoden sisään jo kolmas talon omistaja.

Leski Kustava Karoliinan murheena oli jo miehensä eläessä ollut poika Kaarle Fredrikin, joka oli syntynyt Karkussa 1859, elämäntavat. Melko nuorella iällä hänestä tuli väkivaltaan taipuvainen pikkurikollinen nykytermein kuvattuna. Liedon välikäräjillä 1884 Kaarlea sakotettiin ihmisrääkkäyksestä, lepopäivän rikkomisesta ja tavallisesta rääkkäyksestä. Samalla napsahti kolmen vuoden kuritushuonetuomio. Kirkko hoiti vielä tähän päälle ripityksen samoista aiheista. Tämä ripitys tapahtui Helsingissä, minne Kaarle lähetettiin lukemaan tiilenpäitä.

Tämä ei kuitenkaan hillinnyt Kaarle Fredrikin menohaluja, sillä jo maaliskuussa 1887 hän oli vankilareissun jälkeen uudelleen oikeuden edessä. Tällä kertaa syyte tuli ensikertaisesta näpistelemisestä. Samoin Halikon käräjillä saman vuoden heinäkuussa tuli tuomio ensikertaisesta juoppoudesta yleisellä maantiellä. Tämän rötöksen sakkoina joutui Kaarle maksamaan 24 markkaa ja lisäksi tuli vuosi kuritushuonetta pahoinpitelystä. Kaiken huipuksi 1891 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi miehemme pahoinpitelystä ja toiskertaisesta juoppoudesta jälleen vuodeksi vankilaan. Sakoiksi tuli taas 24 markkaa. Helsingin kuritushuoneessa vankilansaarnaaja ripitti Kaarlea vuonna 1892 ihmisrääkkäyksestä. Tässä vaiheessa Kaarle Fredrik Matinpoika häviää lopullisesti Tarvasjoelta.

Äiti Kustava Karoliina meni uusiin naimisiin vuoden 1900 toiseksi viimeisenä päivänä Kosken kappelista Tarvasjoelle muuttaneen Mesak Kaarlenpojan kanssa. Tavallista erikoisempi etunimi mainitaan Raamatussa, yhtenä Babylonin maakunnan hallinnon hoitajista.

Jos oli Ali-Anttilan emännällä murheita pojastaan, oli niitä myös itse tilanpidossa. Loppuvuodesta 1892 talon mailla, Paimionjoen rantamailla tapahtui iso maanvyörymä. Noin yksi tynnyrinala peltoa vajosi jokeen ja vyöryminen jatkui useita päiviä. Talosta ei heti huomattu maanvyörymän alkua, sillä se tapahtui öiseen aikaan. Kahden Härkätietä matkustaneen ulkopaikkakuntalaisen kuultiin myöhemmin olleen tuolloin vastakkaisella rannalla. He olivat kuulleet erikoisen huminan, joka oli pelästyttänyt kulkijoiden hevosetkin. Aamulla Ali-Anttilan väki saattoi todeta veden nousseen yli viisi syltä eli noin kolme metriä tavanomaisesta yön kuluessa, mutta lopulta Paimionjoki asettui taas entiseen korkeuteensa.

Punataudin satoa

Punataudin kreikankielisestä nimi dysenteria on peräisin Hippokrateen ajalta noin 2400 vuoden takaa. Ruotsin kielen termi rödsot sai nimensä taudin yleiskuvasta, joka on verensekainen ripuli. Antiikin ajoista lähtien tämä viheliäinen bakteerin aiheuttama sairaus on vienyt miljoonien ja taas miljoonien ihmisten hengen. Omassa maassamme punatauti lähti kulkemaan paitsi sotajoukoissa, myös siviiliväestön parissa 1770-luvulta eteenpäin. Erityisen paljon uhreja aiheuttivat sotavuodet. Isorokkokin jäi välillä toiseksi verrattuna kuolleiden määrään.

Kansan parissa, jossa ei vielä aikohin tiedetty bakteerien olevan syypäänä tappavaan tautiin, yritettiin keksiä tapoja ehkäistä sairastumista. Tartunnan epäiltiin saavan alkunsa esimerkiksi siitä, jos elonkorjuunaikaan kuuman päivän jälkeen erehtyy makaamaan kylmälle tahi kostealle maalle. Tosiasiassa tauti levisi huonosti hoidettujen käymälöitten ja yleisen epähygieenisyyden takia. Lisäksi leviämisaikaa oli nimenomaan loppukesä ja syksy. Punatautiin ei kehittynyt elinikäistä immuniteettia ja samat seudut saattoivat kärsiä epidemiasta perättäisinä vuosina.

Marttilaan punatauti levisi Suomen sodan melskeissä kesällä 1808. Se iski erityisen kovaa Hämeen Härkätien varrella sijaitseviin kyliin aloittaen tuhotyönsä elokuussa alussa Lovella. Sieltä tauti löysi pian tiensä Palaisille, Siutilaan, Heikolaan, Hirvakselle, Ollilaan, Huovaristolle ja Jutilaan. Ensimmäiseksi menehtyi Loven piika Tiina Simontytär, joka oli iältään hieman yli viisikymppinen. Elokuun loppuun mennessä punatautiin oli kuollut jo 20 henkeä. Suurin osa heistä oli lapsia, mutta myös Ruskolaisten Tyyrin vanha emäntä Maria kuoli tähän ankaraan sairauteen. Toinen iäkäs vainaja oli Palaisten Paltan rusthollarin tytär Tiina.

Murheellisimpia tapauksia olivat Huovariston rusthollin isännän, Kustaa Bergin kolmivuotiaina menehtyneet kaksoset Liisa ja Juho. Ollilan kylässä asuneen renki Antti Ristonpojan ja vaimonsa Tiina Björkin viidestä lapsesta kuolivat peräkkäisinä päivinä kahdeksanvuotias Risto ja yksivuotias Juho. Kirkkoherralle ja tietenkin koko pitäjälle elokuun 21. päivä oli erityisen raskas. Tuolloin siunattiin haudan lepoon peräti yhdeksän punataudin uhria. Tasan viikkoa aiemmin oli haudattu neljä vainajaa samalla kuolinsyyllä.

Tauti niitti satoa vielä seuraavan vuoden tammikuussakin rauhoittuen vähitellen enemmän tai vähemmän satunnaiseksi vieraaksi Marttilassa. Seuraava suurempia epidemia koettiin vuonna 1814, jälleen syksystä. Elokuun ja marraskuun välillä ympäri pitäjää kirjattiin parikymmentä uhria, etupäässä lapsia. Toisaalta 1830-luvulta alkaen punatauti kävi aina vain harvinaisemmaksi eikä vastaavan mittaluokan katastrofeja enää koettu. Viimeinen koettelemus punataudin osalta Marttilassa oli alkusyksystä 1854.

Tietoja kuolinsyistä on kirjattu haudattujen luetteloihin kattavammin vasta vuodesta 1749 lähtien, kun ns. väkilukutaulukot tulivat kirkkoherrojen käyttöön. Tosin kuolinsyyt olivat pitkään pikemminkin oireenmukaisia kuin todellisia.

Spoof

Spoof-suku, joka tuli Lempäälän pitäjään 1600-luvun lopulla, katsoi saaneensa alkunsa eräästä Matti Erikinpojasta. Tämä oli toiminut Turun linnankirjurina sekä Ylisen Satakunnan henkikirjurina. Hänen kolmesta pojastaan Erik omisti Kukkolan ja Kuljun tuolloiset ratsutilat Lempäälässä. Hänestä tuli aikanaan kruununvouti sekä Spoof-suvun jatkaja. Veli Joonaksella oli vain tyttäriä ja toisella veljellä, Johanilla ei ollut miespuolisia lapsenlapsia. Toisaalta hän perusti Sotavallan kartanon Lempäälään ja sai virka-ansioistaan aatelisarvon nimellä Spofvenhielm.

Erikin pojanpoika Joonas nuorempi oli Spoof -suvun varsinainen kantaisä. Hän omisti Kukkolan rusthollin ja laittoi poikansa Jonaksen opintielle. Tämä valmistui maanmittariksi, vaikka lopulta työskenteli tilityskomissaarina kotiseudullaan. Toisella pojalla, Mathiaksella oli peräti kahdeksan lasta, joiden joukosta löydämme mm. kappalaisen, sotilaan ja turkulaisen kauppiaan. Perheen kuopus Sophia Margareta tuli avioliiton kautta ruustinnaksi Hämeenkyröön.

Edellä mainittujen lisäksi voidaan esitellä perheen järjestyksessä seitsemäs lapsi, Anders Wilhelm, joka värväytyi klarinetinsoittajaksi Porin läänin jalkaväkirykmentin Vesilahden komppaniaan. Suomen sodan jälkeen 1809 hän asettui asumaan Tarvasjoen Mäentaan Junnilan rustholliin. Sotaväessä hän oli ylennyt vänrikiksi. Tarvasjoen vuosina hän kävi Kangasalan pitäjässä naimassa korpraali von Hausenin tyttären, Sofia Elisabetin. Pariskunnalle syntyi vuosien 1820-1832 välillä yhteensä seitsemän lasta. Tosin vain osa kastettiin Tarvasjoella, sillä perhe asui välillä myös Kangasalalla.

Tästä pesueesta on mielenkiintoista nostaa esiin kevättalvella 1821 syntynyt Karl Kristian, jota tosin ei löydy sen kummemmin Euran kappelin kuin Kangasalan kastettujen luetteloista. Hän seilasi merillä vajaan 20 vuoden iässä. Hän pestautui laivaan Turussa ja mitä sopivimmin laivan nimi oli Åbo.

Naituaan Someron Talvisillan kylän Yli-Nikkarin talosta kotoisin olleen Kristiina Katariinan, tuli hänestä hetkeksi 1850-luvun alussa mainitun tilan omistaja. Sen jälkeen perhe asui lähinnä Tarvasjoen Juvan kylässä, tosin vieraillen ainakin kerran Paattisilla. Karl Kristian Spoof kuoli helmikuussa 1899. Hänen viimeisinä vuosinaan jonkinasteinen seikkailijan veri veti häntä tien päälle, sillä mies mainitaan mm. Atle Wilskmanin ”Släktbok II” -teoksessa kulkurina.

Kristina Katarinan kanssa hänellä oli viisi lasta, joista kaksi ehti kasvaa aikuisiksi. Tytär Maria Karolina sai aviottomat pojat Juho Vernerin ja Ilmari Edvinin. Sisko Vendla Sofian vei vihille raisiolainen seppä Henrik Lindgren.

Kuten edellä käy ilmi, oli Karl Kristianin isä väessä klarinetinsoittajana. Vielä enemmän musiikkia taisi harrastaa Karl Kristianin setä Erik Ulrik Spoof, joka veljensä tavoin palveli Vesilahden komppaniassa. Hänen nuottikirjansa on säilynyt meidän päiviimme saakka ja 1969 siitä teki väitöskirjansa suomalainen musiikintutkija ja filosofian maisteri Eero Nallinmaa. Paitsi nuotteja, sisältyy Erik Ulrikin nuottikirjaan vieraskirjasivu vuodelta 1822. Tämän perusteella saadaan hyvä käsitys vesilahtelaisista musiikkipiireistä 1820-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan kirjasessa on peräti 128 viulusävelmää.

Tukholmasta Tampereelle

Vanhoissa asiakirjoissa törmää vähän väliä ruotsiksi kirjoitettuihin käsitteisiin, joita saattaa olla vaikea kääntää nykysuomeksi. Yksi näistä tulkinnanvaraisista termeistä löytyy Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan vihittyjen luettelosta. Nimismies Christian Oseenin ja vaimonsa Sophia Starckon tytär Catharinan vei lokakuussa 1773 vihille tukholmalainen ”klensmed” Erik Öhrling.

Klensmed -termin voi kääntää useallakin tavalla, joista yksi on hienotaeseppä. Tämä tuntuu hieman erikoiselta ainakin omiin korviini, joten on syytä turvautua 1800-luvun sanakirjoihin. Nordlundin sanakirja vuodelta 1889 kääntää termin muotoon kaluseppä, kun taas kuuluisa Knut Cannelin käännöskirja 1900-luvun alkupuolelta puhuu käsitaesepästä.  Käytännössä Erik Öhrling lienee tehnyt esimerkiksi avaimia ja lukkoja sekä muita pienikokoisia rautaesineitä. Pääsääntöisestä näitä herroja löytyi ruukeilta, mutta myös itsenäisinä ammatinharjoittajina.

Gyldenin kaupunkikartta 1841

Kun Erik Öhrling ja nuorikkonsa Catharina Oseen olivat avioituneet, he ei eivät suinkaan muuttaneet Ruotsiin. Erik sen sijaan hankki perheelle kodin Pöytyältä ja siellä syntyi heidän poikansa Laurent kesällä 1775. Tosin hänen nimensä kirjoitetaan myöhemmin muotoon Lorentz. Hieman myöhemmin pariskunta otti suunnan kohti Pirkanmaata ja Tammerkoskea. Tampereen kaupungin oli perustettu syrjäiselle takamaalle kuningas Kustaa III:n määräyksellä lokakuun ensimmäisenä päivänä 1779. Vielä vuonna 1809 oli uudessa kaupungissa vain vajaat tuhat asukasta.

Öhrlingien perhe asettui tontille numero 65. Lorentzin lisäksi Erikin ja Catharinan lapsia olivt Gustaf Erik, Anna Lovisa ja Ulrika Sophia. Leski menehtyi ”vanhuuteen” helmikuussa 1801. Tosin ikää hänelä oli vasta 58 vuotta. Seppä Erik Öhrling oli kuollut jo 1790. Hänen hautausmerkintänsä löytyy kuitenkin Messukylän historiakirjoista, ei suinkaan Tampereen.

Esikoispoika Lorentz, joka nyt sittemin mainitaan etunimellä Lars, on 1800-luvulle tultaessa päässyt yhdeksi kaupungin porvareista. Hän asui perheineen edelleen talossa 65. Lars Örlingillä (sillä myös sukunimen kirjoitusmuoto vaihtui aikanaan) oli useita lapsia vaimonsa Annan kanssa. Näistä eräs menehtyi Teiskon suunnalla Suomen sodan aikaan, sillä äiti oli lapsineen lähtenyt Venäjän joukkoja pakoon maaseudulle. Sen sijaan Larsin ja Annan poika Lars Reinhold muutti Poriin värjärinkisälliksi 1820-luvun lopulla palaten nopeasti takaisin kotiseudulleen. Värjärinkisällinä hän myös menehtyi keväällä 1844 Karkussa.

Larsin velipoika Gustaf Eric ei menestynyt elämässään yhtä hyvin. Hän kuoli punatautiin keväällä 1812 kaupunginköyhänä. Toisaalta toinen veli Gustaf Adolf löysi työpaikan viinanpolttimolta, jossa hän yleni vajaassa kymmenessä vuodessa työnjohtajaksi. Ensimmäinen puolisokin Hedvig Simontytär oli polttimon työntekijöitä. Tämä kuoltua nai Gustaf Adolf erään Albertinan ja hänenkin kuoltuaan Maria Justina Nymanin. Lopulta lavantauti vei miehemme joulukuussa 1867.

Näin siis auranmaalaisen nimismiehen tyttären jälkeläiset olivat rakentamassa Tampereen hyvinvointia jo kauan ennen herra Finlaysonin ilmestymistä tähän tulevaan suurkaupunkiin oman maamme mitta-asteikolla. Edellä mainittu Lars (Lorentz, Laurent) Örling kuoli matkoilla ollessaan Iitin Kimolassa 1819.

Kavaltaja ja kruununpuisto

Yläneen Uusikartano

Museovirasto - Musketti

Toukokuussa 1896 teki silloinen Keisarillinen Suomen senaatti päätöksen, jonka mukaan Uudentalon 1/6 manttaalin kokoisesta maatilasta, joka kuului Yläneen kartanon kanssa samaan kylään, tehtäisiin kruununpuisto. Kruunun- eli valtionpuisto tarkoitti aluksi sellaista metsätalouden käyttöön erotettua aluetta, jolle ei saanut perustaa uudistilaa. Kuitenkin 1886 metsälain muutoksessa sallittiin myös kruununpuiston asuttaminen, ellei se haitannut valtion metsätaloutta. Niinpä joillekin alueille perustettiin kruununmetsätorppia tai vuokrapalastoja. Kruuununpuiston nimi korvattiin valtionpuistolla vähitellen. Niitä ei perustettu enää vuoden 1921 jälkeen eivätkä ne 1960-luvulta lähtien eronneet mitenkään valtion muutoin omistamista metsistä.

Yläneen Uusitalon kruuununpuistoon metsänhoitajaksi vuonna 1904 Orimattilassa syntynyt Väinö Johan Alopaeus, jonka isä oli mainitun seurakunnan kappalainen. Alopaeus-suvun kantaisänä pidetään Jääsken kirkkoherrana 1612-34 toiminutta Pertteli Antinpoika Kettuniusta. Hänen jälkeläisenä muuttivat sukunimen Alopaeukseksi, joka tulee kreikan kielen sanasta alopeeks eli kettu.

Yläneelle Väinö Alopaeus toi mukanaan vaimonsa Aina Emilia Fagerlundin, joka oli kotoisin Lappvedeltä. Pariskunta oli vihitty Muolaan pitäjässä elokuussa 1903. Yläneellä syntyi seuraavana vuonna perheen esikoispoika Martti Mauno Johannes, mutta kauaa hän ei saanut Auranmaan ilmanalasta nauttia. Isä Väinö nimittäin otti kesän 1905 lopulla vastaan uuden toimen Orivedellä, minne perhe luonnollisesti muutti saman tien. Hänestä tuli uudessa asemapaikassaan Kalajoen hoitoalueen aluemetsähoitaja vuosiksi 1905-1927. Väinö Alopaeus kuoli Längelmäellä 1947.
Ikävä kyllä hänen virkauransa loppu olisi voinut olla hieman kunniakkaampi. Kevättalvella 1926 Alopaeuksen huomattiin tehneen useita eri kavalluksia muutaman edellisen vuoden aikana. Yhteensä näiden kavallusten summa nousi 120 000 markan tienoille. Lisäksi hän oli tehnyt erinäisiä virkavirheitä. Näihin kuului puutavaran myynti valtionmetsästä omaan laskuun. Ostajana oli ollut raahelainen Sovio & Kangas -niminen yritys. Myydyn puutavaran arvo oli ollut noin 9000 markkaa, minkä lisäksi ilman selvitystä jäi vielä lähes 8000 markkaa.

Tämä kaikki johti myös siihen, että Alopaeuksen pariskunnat omistukseensa hankkimat kuusi verotilaa Sievin kunnan Sievin kylässä joutuivat pakkohuutokauppaan. Velkojina olivat maanviljelijä Emanuel Ojalehto sekä Keski-Pohjanmaan Mylly- ja Saha Oy saataviensa osalta. Lisäksi valtio velkoi tulo- ja omaisuusveroa ja palovakuutusmaksutkin olivat rästissä. Jo kolme vuotta aiemmin maaliskuussa 1926 oli Sievissä ulosottoapulainen kuuluttanut Alopaeukselta ulosmitatuksi kahdeksan kantakirjalehmää, seitsemän lypsylehmää, viisi kantakirjahiehoa sekä kolme erittäin hyvää hevosta. Lisäksi ulosottoon joutui vaatemankeli, kaksi kirjahyllyä, yksi ”arvokas” lattiamatto ja salin kalusto sekä muuta pienempää tavaraa.

Yläneelle Alopaeuksen seuraajaksi senaatti nimitti huhtikuussa 1904 Halmejärven hoitoalueen metsänhoitaja Gustaf Harlinin. Yläneen ns. hoitoalue oli perustettu vain hetkeä aiemmin, mutta Harlin viihtyi pitäjässä vain vuoden verran vaimonsa Elna Brobergin kanssa. He vaihtoivat Varsinais-Suomen maisemat Kainuuseen muuttaen 1906 Kajaaniin. Mainittakoon vielä, että Helsingin Sanomista oli toukokuussa 1905 tietoja Helsingin suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa kuulutetuista pariskunnista. Mukana olivat metsäherra Gustaf Harlin ja insinöörin tytär Elna Broberg. Yläneelle Gustaf oli ”vain” metsänhoitaja!

Uudet urut

Heinäkuussa 1888 raportoitiin Pöytyän kirkon saaneen uudet urut. Tämän Bror Axel Thulenin rakentaman soittimen vihkijäisjuhlaa vietettiin Juhannuspäivänä. Uruissa oli lehtitietojen mukaan kaikki ”uudemman ajan mukavuudet”. Sointi oli mitä miellyttävin ja rakentajan kädenjälki ”sangen tarkkaa työtä”. Urkujen tarkastamisen hoiti turkulainen johtaja Pahlman, joka totesi niiden käsittävän 13 äänikertaa, kaksi koskettimistoa sekä itsenäisen pedaalin. Niin kutsutuilla makasiinipalkeilla saatiin urkuihin riittävä paine, silloinkin, kun niitä soitettaisiin kirjaimellisesti täysin palkein.

Ilmakanavien Pahlman totesi olevan riittävän tiiviiden ja tarkasti nahoitettujen. Kun vielä todettiin, että Thulella oli ollut sekä taitoa että kykyä toimittaa ”samannäköistä ja pienimpiin osiinsa huolellista työtä”, voitiin urut ottaa käyttöön suurella mielihyvällä. Ensimmäinen kanttori seurakuntaan saatiin herra Karl Emil Seleniuksesta, joka tosin suomensi nimensä Sauraksi muutamia vuosia myöhemmin. Hän oli kotoisin Sääksmäeltä, mutta Pöytyälle tultuaan hän myös jäi sinne kuolemaansa saakka 1948. Tässä varmaan auttoi puolisoksi löytynyt Pöytyän tyttö Ida Eufemia Ketola.

Urkujen rakentaja Bror Axel Thulen oli saanut urkujen rakentamisen taidon jo verenperintönä, sillä myös hänen isänsä Anders oli tehnyt lukuisia soittimia. Hän myös perusti legendaarisen Kangasalan urkutehtaan, joka oli ensimmäinen laatuaan maassamme. Siellä ehdittiin valmistaa urkuja neljässä sukupolvessa vuosien 1844-1983 välillä.

Bror Axel syntyi Kangasalan pitäjässä syksyllä 1847. Hänen piti lähteä Turun tuomiokirkon urkurin, herra Boströmin oppilaaksi, mutta opettajan kuolema esti tämän suunnitelman. Sen sijaan hän työskenteli em. tehtaalla mm. virittäen urkuja. Ensimmäisiä itsenäisiä töitä olivat Hollolan ja Oriveden kirkkojen urut.

Isä Anders menehtyi melko nuorena ja monista epäilyksistä huolimatta Bror Axel pystyi kehittämään tehtaan toimintaa edelleen. Kaiken kaikkiaan miehemme rakensi 195 urut, joista nelisenkymmentä oli yksiäänikertaisia koulu-urkuja.

Hänen poikansa Martti, joka suomensi sukunimensä Tulenheimoksi, otti tehtaan johdon haltuunsa 1911. Tuohon aikaan tulivat tuotantoon myös harmonit. Martti Tulenheimon aikakaudella tehdas ylsi kenties hienoimpaan saavutukseensa rakentaen Lapuan kirkkoon maamme suurimmat urut.
Pöytyän urut olivat kyseisen kirkon ensimmäiset ja rakentajan poika Martti uudisti ne täysin vuonna 1928. Nykyiset urut ovat vuodelta 1983 ja niissäkin on saman suvun jälki. Ne ovat nimittäin konkurssiin menneen Kangasalan urkutehtaan viimeiset urut. Alussa mainittu tarkastaja, johtaja Oscar Pahlman oli suomalainen kirkkomuusikko. Hän oli perustanut 1878 Turun lukkari- ja urkurikoulun, jonka johdossa hän oli aina vuoteen 1928 saakka.

Urkujen tulo vauhditti jumalanpalveluksia melkoisesti, sillä aikaisempi verkkainen veisaustyyli muuttui säestyksen myötä. Kansantarinoissa kerrotaan, miten hitaampi mökin emäntä oli virren loppuessa pari säkeistöä jäljessä, vaikka kuinka oli yrittänyt pitää vauhtia yllä.


Kuva; Kotimainen työ : Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja, 01.08.1925, nro 8-9, s. 25
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970753?page=25
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tauteja

Nettikurssi Avioton lapsi

Tällä 20 minuutin lyhytkurssilla perehdytään aviottoman lapsen isän etsintään liittyviin lähteisiin ja käytäntöihin. Saat tietoa mistä lähteä etsimään mahdollista isää ja mitkä lait sekä säädökset olivat kulloinkin voimassa. Lyhytkurssi antaa eväitä omatoimiseen etsintään tässä sukututkijalle niin tyypillisessä tilanteessa. Kun tilaat kurssin, saat sähköpostissa linkin kurssivideoon. Voit katsoa sen läpi niin monta kertaa kuin ikinä haluat!

KLIKKAA, TILAA JA OPI!

Habsburgit ja sisäsiittoisuus

Carlos II de España.
Juan Carreño de Mirand
via Wikimedia Commons

Genin avulla voi tietyin varauksin tarkastella mielenkiintoisia asioita. Yksi silmiini osunut tarina kertoo Espanjaa 1600-luvulla hallinnesta Kaarle Toisesta (Carlos II de España). Hän kuului 1300-luvulta alkaen Itävaltaa, Espanjaa ja Pyhää Rooman valtakuntaa hallinneisiin Habsburg-sukuisiin kuninkaallisiin. Viimeiset Habsburgit joutuivat luopumaan vallastaan vasta 1900-luvulla. Esimerkiksi Ranskan kuuluisia päänsä menettänyt kuningatar Marie Antoinette kuului tähän sukuun.

Valitettavasti erilaisten, monimutkaisten vallanperimysseikkojen ja muiden syiden takia Habsburgien linjassa oli aivan liikaa sisäsiittoisuutta. Espanjan Kaarlen kohdalla tämä kävi suorastaan kohtalokkaaksi. Kuten oheisesta sukupolvikaaviosta voi todeta, hänen esivanhemmissaan oli jo viidessä sukupolvessa todella monta kertaa samoja nimiä.

Suvussa oli eräitä voimakkaita piirteitä, kuten ylisuuret leukalinjat ja suuri kieli. Espanjan kuninkaamme kohdalla nämä ja monet muut ominaisuudet, jotka luultavasti johtuivat sisäsiittoisuudesta, olivat suorastaan kohtalokkaat. Hän pystyi hädin tuskin puhumaan tai edes syömään ylisuuren leukansa takia. Hänen tiedettiin myös kuolaavan valtavasti. Kävelemään Kaarle II oppi vasta kahdeksan vuoden iässä ja silloinkin vain suurien vaikeuksien kautta.

Vaikka hän oli kaksi kertaa naimisissa, kerrotaan vaimojen suorastaan pelänneen hänen ulkonäköään.  Lapsia Kaarle II ei saanut kummankaan puolisonsa kanssa, ehkä juuri sukurasituksesta johtuen. Kun kuningas kuoli ilman perillisiä 1700 vain 39-vuoden iässä, loppui Habsburgien valta Espanjassa kuin seinään.

Sukujalka

Joskus 1800-luvulla levisi nykytermein sanottuna pseudotieteellinen teoria, jonka mukaan henkilön muinaiset juuret voi selvittää yksinkertaisesti tutkimalla tämän jalkoja ja varpaita. Englanniksi termi oli "foot and toe ancestry", jota on hieman hankala kääntää suomeksi.

Joka tapauksessa teorian kannattajat ajattelivat, että on olemassa viisi erilaista jalan perusmuotoa; kelttiläinem, kreikkalainen, egyptiläinen, germaaninen ja roomalainen.  Jokainen näistä erottui toisistaan mm. varpaiden pituuden ja jalkaterän muodon perusteella.

Kelttiläinen tyyppi oli monimutkaisin ja epätyypillisin. Siinä jalka oli melko suuri, mutta isovarvas lyhyt. Isovarpaan viereinen varvas taasen oli kelttijalassa hyvin pitkä, mutta muut lyhyitä. Kelttiläinen oli sekoitus kreikkalaista ja germaanista jalkatyyppiä. Isovarpaan viereisen varpaan poikkeuksellinen pituus oli tyypillistä myös germaaniselle jalalle.

Oheisen kuvan perusteella jokainen voi lähteä pseudotieteelliselle matkalle omien juurien menneisyyteen......

Taalintehtaan tragedia

Torppalöytöjä

Salon Kaakelitehdas

Vanhan torpan hankkimisen hauskimpia puolia kaiken muun lisäksi on paikkojen perusteellinen nuohoaminen. Tässä yhteydessä voi löytyä vaikka mitä. Tällä kertaa yläpohjan pehkuista osui käteen palasia vanhasta kaakelista, mutta ensimmäisen fragmentin perusteella tarkempi ajoittaminen oli mahdotonta - ainakin amatöörille.

Sen sijaan tänään löytynyt toinen palanen sisälsi yksiselitteisen vastauksen uunin tekijästä. Tämä tehdas aloitti toiminnan vuonna 1903. Omistajina olivat A Tapio, K Ahlgren, K Nummelin ja J Kajander. Tehtaan tarui päättyi viimeistään 1923.

Fragmentti 1

Fragmentti 2

Outo nimi

Suomalaiset etunimet muodostuivat kristillisenä aikana lähinnä raamatullisin perustein. Todella vanhoja, pakana-aikaisia nimiä on ollut käytössä sangen niukasti. Toisaalta koko etunimistö oli hyvin vaatimaton. Mielenkiintoista onkin aina hieman erikoisemman nimen putkahtaessa esiin miettiä sen alkuperää. Koska pappien oli pakko käyttää virkakielenään ruotsia, voivat kirjoitetut muodot olla erittäin persoonallisia. Nykyisen suomen kielen muotoa on toisinaan haastavaa selvittää.

Yksi näistä harvinaisemman nimen kantajista oli Tammelassa vuoden 1817 lopulla syntynyt Syrach Jacobsson Teur, kuten hänet nimensä rippikirjoissa esitetään. Kyse on täysin suomenkielisestä perheestä, joten ns. normalisoitu versio hänen nimestään olisi Siirak Jaakonpoika Teur. Sukunimi Teur on perua Siirakin syntymäkylästä, sillä hän oli kotoisin Tammelan Teurolta.

Siirak tuli 1840-luvun alussa Marttilan Loven pitäjän Knaapille rengiksi. Heti seuraavana vuonna hän löysi vaimon Knaapin talon Hakalan torpasta, jossa Anna Antintytär oli jäänyt leskeksi 1841. Anna ei ollut mikään nuori neito, sillä hän oli Siirakkia peräti 29 vuotta vanhempi. Olipa Anna ehtinyt saada haasteen käräjillä 1838. Syy oli mitä tyypillisin tuon ajan tapahtuma, luvaton viinanpoltto. Tämä sakoilla sovitettu synti jäi elämään Marttilan rippikirjoihin vuosi vuoden jälkeen, kuten tapana oli.

Pariskunta asettui vihkimisen jälkeen Knaapin Kankareen torppaan. Pariskunnalle ei omia lapsia ilmaantunut perin yksinkertaisesta syystä, sillä olihan morsian vihkimisen aikaan jo kypsässä 65 vuoden iässä. Turusta 1854 Marttilaan muuttanut Amalia Alm tuli perheen piiaksi. Hän oli tosin syntynyt samaisessa Loven kylässä piian aviottomana lapsena 15 vuotta aikaisemmin. Amalia ei viihtynyt kauaa Teurin perheessä, vaan muutti pois jo seuraavana vuonna. Anna Antintytär menehtyi helmikuussa 1865 ja Siirak otti saman tien uuden puolison. Euran kappelin Seppälän kylän Myllyholman torpasta kotoisin ollut Maria Kristiina Juhontytär vihittiin Siirakin kanssa muutama kuukausi Annan hautajaisten jälkeen. Maria Kristina oli ehtinyt saada aviottoman pojan reilu vuosikymmen aiemmin ja tästäkin tehty merkintä siirtyi muuttotodistuksen myötä Marttilan rippikirjoihin. Siirakin ja Maria Kristinan elämät päättyivät samana vuonna 1884. Rippikirjaan ilmestyi vielä viime vuosina maininta siitä, että vaimo oli puolisokea. Ehtipä Siirak saada Marttilan rikosluetteloon merkinnän jostain rötöksestä hieman ennen kuolemaansa.

Mistä Teuron kylän torpparipariskunta sitten sai idean antaa pojalleen nimen Siirak (ruots. Syrach). Nimi juontaa juurensa ns. apokryfikirjoihin Vanhassa testamentissa. Sen kirjoittajaksi sanotaan Jeesus Siirakinpoikaa, joka eli vajaat 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Alkuperäinen teksti oli hepreaksi, mutta Jeesus Siirakinpojan lapsenlapsi käänsi sen kreikaksi. Kirja on kooste erilaisista eettisistä opetuksista hieman Raamatun Sananlaskujen tapaan. Kaikki tekstit ovat kuitenkin yhden kirjoittajan tekemiä. Tämä Sirakin kirja ei ole mukana evankelisluterilaisen kirkon käyttämässä Raamatussa, mutta ortodoksit ja katoliset käyttävät siitä osia messuissa.

Rautateiden historiasta

Pohjankurun asemaa 2019

Lähinnä omaksi iloksi lista maamme leveäraiteisista rautateistä käyttöönottovuosineen;

Lähtöasema	Pääteasema	Vuosi	Pituus
Helsinki	Hämeenlinna	1862	108 km
Riihimäki	Lahti	1869	59 km
Viipuri	Pietari	1870	129 km
Lahti	Viipuri	1870	183 km
Hyvinkää	Hanko	1873	150 km
Kerava	Porvoo	1874	34 km
Hämeenlinna	Tampere	1876	79 km
Toijala	Turku	1876	128 km
Tampere	Vaasa	1883	306 km
Simola	Lappeenranta	1885	19 km
Seinäjoki	Oulu	1886	334 km
Pännäinen	Pietarsaari	1887	11 km
Kouvola	Kuopio	1889	273 km
Suonenjoki	Iisvesi	1889	7 km
Kouvola	Kotka	1890	51 km
Kouvola	Kuusankoski	1892	4 km
Viipuri	Imatra	1892	72 km
Antrea	Sortavala	1893	139 km
Sortavala	Joensuu	1894	133 km
Imatra	Vuoksenniska	1895	7 km
Tampere	Pori	1895	135 km
Peipohja	Rauma	1897	49 km
Haapamäki	Jyväskylä	1897	78 km
Jyväskylä	Suolahti	1897	41 km
Pori	Mäntyluoto	1899	20 km
Turku	Karjaa	1899	113 km
Lappi	Raahe	1900	29 km
Inkeroinen	Hamina	1901	27 km
Kuopio	Iisalmi	1902	85 km
Pasila	Karjaa	1903	83 km
Oulu (Tuira)	Tornio	1903	129 km
Iisalmi	Kajaani	1904	83 km
Elisenvaara	Savonlinna	1908	82 km
Laurila	Rovaniemi	1909	106 km
Joensuu	Lieksa	1910	104 km
Lieksa	Nurmes	1911	56 km
Seinäjoki	Kaskinen	1913	112 km
Perälä	Kristiinankaupunki	1913	23 km
Kiukainen	Kauttua	1914	13 km
Pieksämäki	Savonlinna	1914	106 km
Huutokoski	Varkaus	1914	18 km
Terijoki	Koivisto	1916	73 km
Jyväskylä	Pieksämäki	1918	79 km
Hiitola	Rautu	1919	107 km
Tornio	Karunki	1923	27 km
Turku	Naantali	1923	14 km
Matkaselkä	Suojärvi	1924	108 km
Jänisjärvi	Harlu	1924	9 km
Kajaani	Kontiomäki	1924	25 km
Raisio	Uusikaupunki	1924	57 km
Harlu	Läskelä	1924	8 km
Liimatta	Koivisto	1925	43 km
Iisalmi	Ylivieska	1925	154 km
Kaislahti	Uuras	1926	13 km
Kontiomäki	Vuokatti	1926	24 km
Vuokatti	Sotkamo	1926	6 km
Kymi	Karhula	1927	7 km
Suojärvi	Naistenjärvi	1927	32 km
Joensuu	Outokumpu	1928	48 km
Karunki	Kauliranta	1928	49 km
Lohja	Lohjan satama (Pitkäniemi)	1928	5 km
Vilppula	Mänttä	1929	9 km
Vuokatti	Nurmes	1929	85 km
Liimatta	Valkjärvi	1930	70 km
Oulu	Kontiomäki	1930	166 km
Lahti	Heinola	1932	38 km
Läskelä	Alaluuksu	1933	55 km
Rovaniemi	Kemijärvi	1934	83 km
Lappeenranta	Tainionkoski	1934	39 km
Toijala	Valkeakoski	1937	17 km
Tainionkoski	Elisenvaara	1937	64 km
Pori	Haapamäki	1938	193 km
Kontiomäki	Hyrynsalmi	1939	46 km
Varkaus	Viinijärvi	1939	101 km
Koria	Voikka	1940	12 km
Suojärvi	Äänislinna	1941	139 km
Kemijärvi	Salla	1942	86 km
Suolahti	Äänekoski	1942	7 km
Uuksu	Mäkriä	1943	110 km
Simpele	Parikkala	1947	19 km
Kovjoki	Uuskaarlepyy	1949	8 km
Orivesi	Jämsänkoski	1951	60 km
Murtomäki	Otanmäki	1952	26 km
Jämsä	Olkkola	1952	7 km
Vihanti	Ristonaho	1953	12 km
Hyrynsalmi	Pesiökylä	1955	28 km
Pesiökylä	Ämmänsaari	1955	18 km
Siilinjärvi	Juankoski	1957	42 km
Joensuu	Kovero	1958	44 km
Lahti	Valko	1960	77 km
Äänekoski	Haapajärvi	1960	163 km
Pesiökylä	Taivalkoski	1961	83 km
Luumäki	Lappeenranta	1962	27 km
Tuupovaara	Herajärvi	1963	9 km
Kaulinranta	Pello	1964	42 km
Pello	Sieppijärvi	1965	43 km
Säkäniemi	Puhos	1965	28 km
Sieppijärvi	Kolari	1965	21 km
Puhos	Parikkala	1966	65 km
Parikkala	Onkamo	1966	93 km
Herajärvi	Ilomantsi	1967	18 km
Kolari	Äkäsjoki	1967	17 km
Juankoski	Luikonlahti	1968	25 km
Luikonlahti	Sysmäjärvi	1970	31 km
Seinäjoki	Parkano	1970	84 km
Parkano	Lielahti	1971	70 km
Olli	Sköldvik	1972	11 km
Vuonoksen haararata		1972	3 km
Niesa	Rautuvaara	1973	10 km
Vuokatti	Lahnaslampi	1974	12 km
Huopalahti	Martinlaakso	1975	8 km
Kontiomäki	Vartius	1976	94 km
Mynttilä	Pellos	1979	21 km
Jämsänkoski	Jyväskylä	1977	53 km
Juurikorpi	Salmenkylä	1984	14 km
Mäntyluoto	Tahkoluoto	1984	11 km
Lautiosaari	Elijärvi	1985	8 km
Hovinsaari	Mussalo	1989	5 km
Martinlaakso	Vantaankoski	1991	4 km

Hurja rakuuna

Euran kappelin eli Tarvasjoen Euran kylän Vanhatalon Kuoppamäen torpassa asui Suomen Sodan 1808-1809 jälkeen muuan Jaakko Wacker.  Jo hieman ennen sotaa tämä Kuninkaallisen Henkirakuunarykmentin Maskun komppanian sotilas oli mennyt naimisiin Kankareen Isotalossa tuolloin piikana olleen Ulrika Juhontyttären kanssa. Perheeseen oli syntynyt kuolleen yksi lapsi 1808. Paria vuotta myöhemmin syntyi tytär Maria ja 1812 poika Henrik. Viimeksi mainittu kuoli vuosikymmenen lopulla. Sama kohtalo tuli 1819 syntyneen poikalapsen kohtaloksi. Vaimo Ulrika menehtyi Kuoppamäen torpassa elokuussa 1829 keuhkotautiin. Uusi vaimo löytyi Killalan kylästä, Sätin torpasta, jossa muuan Anna Matintytär oli jäänyt hiljattain leskeksi.

Jaakko Wacker itse kuoli joulukuussa 1859. Perunkirjoitus pidettiin vain kuusi päivää myöhemmin. Sen lopputuloksena voitiin huomata Jaakon jättäneen 26 ruplan ja 55 kopeekan suuruisen perinnön, kun kaikki pesän kulut oli vähennetty. Anna Matintytär oli kuollut jo 1857.

Nämä Jaakko Wackerin siviilielämän asiat saavat uudenlaista syvyyttä, kun perehdytään hänen sotilasuraansa. Varamiehenä Maskun komppanian ruodussa numero 48 aloittanut rakuuna Wacker määrättiin Suomen Sodan alussa Viaporiin. Tämän komennuksen aikana hän ehti nähdä sen antautumisen viholliselle. Koko maailman mittakaavassa ainutlaatuisen lujaa linnoitusta pommitettiin maaliskuun 28. päivästä alkaen viisi päivää. Tuloksettomien neuvotteluiden jälkeen Viaporin komentaja Cronstedt päätti antautua venäläisille.

Jaakko Wacker pääsi kotimatkalle, mutta ei viihtynyt torpassaan kauaa. Aikalaismuisteluiden mukaan hänestä ”murhaavat kuulat ja tykin räiske” olivat rattoisampaa ajankulua kuin pienen torpan ylläpito. Jaakko lähti Ahvenanmaalle liittyen Gyllenbögelin vapaaehtoisjoukkoihin. Sieltä hän riensi Kaskisten taisteluun sekä edelleen Lappväärtiin ja Uudenkaarlepyyn koitoksiin. Lopulta hän matkasi joukkojen mukana aina Tornioon saakka talvileiriin. Taisteluiden tiimellyksessä hänet otettiin venäläisten toimesta vangiksi, mutta päästettiin pian vapaaksi. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Wacker käveli Torniosta kotiin Tarvasjoelle.

Vielä 50 vuotta myöhemmin, kun maassamme kerättiin Suomen Sodan veteraanien kokemuksia, aiheutti Viaporin komennus ongelmia rakuunallemme. Hän oli erittäin arka ja vapiseva luonteeltaan myöhemmällä iällä. Sen Jaakko Wacker itse sanoi johtuvan siitä, että hän eräänä päivänä vei kahvia Tawaststjerna -nimiselle upseerille päävahtihuoneeseen. Matkalla Jaakko pysähtyi rupattelemaan erään sotamiehen kanssa, jolta vihollisen laukaus lennätti koko pään tiehensä kauhistuneen rakuunamme silmien edessä.

Itseasiassa sanaa veteraani ei vielä tuolloin käytetty, vaan vanhat rakuunat ja sotilaat olivat sotauroita tai sotaurhoja. Mitään kovin kummoista eläkettä eivät nämä miehet saaneet, sillä Wackerille maksettiin Suomen sotaväen vanhuskassasta kolme ruplaa vuodessa. Eipä ollutkaan ihme, että 1850-luvun lopulla hänen asumaansa torppaa luonnehdittiin huonoksi. Perukirjassa tämän mökin arvoksi laskettiin vain neljä ruplaa.

Aulis Ojan Tarvasjoen historiateoksessa Wackerin etunimeksi on merkitty Johan eli Juho, mutta todellisuudessa hän oli syntymästä kuolemaansa saakka Jaakko. Virkakielenä ruotsia käyttäneet kirkonmiehet kirjoittivat nimen muodossa Jakob. Mainittakoon lopuksi Jaakon olleen Euran kylässä asuneen siltavouti Helinin poika.


Kuva - Suomen sota wuosina 1808-1809
Kivekäs, K. F. (kirjoittaja.) (Helsingissä: [Kansanwalistus-seura], 1876), Kansalliskirjasto

Leväluhta ja uusimmat tulokset

Zervitski

Auran Pitkäniityn kylän Ylitalon renkimiehenä oli 1840-ja 1850-luvuilla Fredrik Zervitsky, joka oli naimisissa Johanna Mikontyttären kanssa. Sukunimi Zervitsky kuulostaa sukututkijan korviin hieman itään päin vivahtavalta, mutta oliko tosiaan näin? Kun Johanna ja Fredrik vihittiin huhtikuussa 1850, oli sulhanen ollut jo jonkin aikaa Pitkäniityllä. Pikainen silmäys vuosien 1847-1853 Prunkkalan eli Auran rippikirjoihin kertoo Fredrikin syntyneen Turussa kesäkuussa 1812.

Turun ruotsalaisen seurakunnan kastetuista hänet löytääkin helposti. Isä Petter Ulrik työskenteli tuohon aikaan vaununtekijäkisällinä. Äidin nimi oli Maria Cajalin. Petter Ulrik ja Maria oli vihitty Turun suomalaisessa seurakunnassa maaliskuussa 1791 ja he asuivat avioliiton solmimisen jälkeen Eteläisen kaupunginosan talossa numero 119. Kyseinen rakennus tunnettiin myös nimellä Kauris.
Tuon ajan rippikirja ei kerro Maria Cajalinin syntymäaikaa, mutta vaununtekijäkisällimme syntymävuodeksi on merkitty 1768. Paikkakuntaa ja/tai maata ei rippikirja myöskään kerro, mutta onneksi internetin kautta on helppoa sekä nopeaa hakea tietoa mitä moninaisimmista lähteistä. Niinpä tie vie google-haun kautta Rötter –sivustolle, jota ylläpitää Sveriges Släktforskarförbunds. Yhdistys vastaa omaa Suomen Sukututkimusseuraamme.

Mainitulla sivulla on hakukone materiaaliin, jonka otsikkona on ”Barnhus-Sök”. Tämä tietokanta sisältää Tukholman lastenkodin asukkaiden tiedot vuosilta 1713-1802. Tuona aikana lastenkodissa asui yli 7000 henkilöä. Tästä joukosta löytyy vuodesta 1777 lähtien myös tuleva kisälli Petter Ulrik, joka on joutunut lastenkotiin isänsä, peruukintekijä Jan Peter Zervitskin kuoltua. Lastenkodin tiedoista selviää myös Petter Ulrikin äiti, Ulrika Sophia Brandt sekä tarkka syntymäaika. Petter Ulrik (ruots. Peter Ulric) asusti lastenkodissa aina vuoteen 1784, kunnes hänet lähetettiin setänsä, puuseppä Johan Conrad Zervitsken luo Turkuun. Ikävä kyllä, puuseppä Johan Conrad menehtyy jo seuraavana vuonna kivitautiin ja näin Petter Ulrik jää tavallaan toisen kerran orvoksi.

Joka tapauksessa Petter Ulrik taisi elää Turussa onnellisen elämän. Hän kuolee ”vanhuuteen” 72 –vuoden iässä elokuussa 1840. Puoliso Maria Cajalin puolestaan menehtyi aiemmin samana vuonna ja tuli haudatuksi Auran kirkkomaahan maaliskuussa 1840. Petter Ulrikin ja Maria Cajalinin muista lapsista voi mainita poika Johanin, jonka kohtaloksi tuli sairastuminen epilepsiaan. Ilmeisesti samaa sukua oli asunut jo 1730-luvulla Turussa, sillä 1770 kaupungissa kuoli puuseppä Johan Petter Zervitsky, jonka vaimo Margareta oli menehtynyt vuotta aiemmin.  Pariskunnan poika, isänsä kaima, oli syntynyt Turussa 1738. Luultavasti tämä poika oli em. peruukintekijä Jan Peter, sillä Johan ja Jan ovat synonyymeja keskenään. Isä Johan Petter muutti Turkuun Tallinnasta 1736 ja toimi sittemmin puuseppien oltermannina 1746-1770. Hänen kättensä työtä voi ihailla Piikkiön kirkossa, jonne hän teki yhdessä veistäjä Gabriel Malmbergin kanssa alttaritaulun kehykset.

Renki Fredrik Zervitskillä ja Johanna Mikontyttärellä oli ainakin kaksi lasta, vuonna 1851 syntynyt Maria sekä paria vuotta aiemmin syntynyt sekä lapsena kuollut Agneta. Fredrik kuoli Pitkäniityllä kesällä 1868 ja leski Johanna 1875.

Marian vei vihille maaliskuussa 1872 Simolan yksinäistalon renki Jaakko Mikonpoika Grönberg. Tämän pariskunnan esikoislapsi Aina Maria syntyi jo samana vuonna Pitkäniityn Veräjänkorvalla. Vuoteen 1880 mennessä perhe kasvoi kolmella pojalla; Juho Oskari, Kustaa Adolf ja Antti Jaakko.  Perhe asui Pitkäniityllä mm. Heikalla ja Veräjänkorvalla. Katraan täydensi huhtikuussa 1886 syntynyt Vilhelm Kristian. Isä Jaakko kuoli saman vuoden lopulla. Maria Zervitsky sai aviottoman Nikolai –pojan joulun alla 1890. Nelisen vuotta myöhemmin loimaalainen Kaarlo Reinhold Kaarlenpoika Hakala vei Marian vihille ja pariskunta sai Irene Albertina –nimen saaneen tyttären keväällä 1894. Kaarlo Reinhold toi mukanaan Heikan torppaan edellisestä avioliitosta syntyneen tyttärensä, Maria Josefinan.