Karjalohjan Katteluksen kylän ratsutilan lampuotina, itsellisenä ja torpparina oli 1700-luvun loppupuolella muuan Mats Nyman, joka oli alunperin ollut sotilaana, mutta sittemmin eronnut palveluksesta. Hän oli syntynyt vuonna 1702. Vaimonsa Anna Johansdotter kanssa heillä oli mm. tytär Maria, joka syntyi 1744.
Maria vihittiin Sammatin Luskalassa 26.11.1775 renkimies Joseph Thomassonin kanssa. Joseph käytti myöhemmin sukunimeä Loström. Hänen vanhempansa oli Luskalan kartanon torppari Thomas Johansson ja vaimonsa Lisa Eriksdotter.
Joseph oli renkinä Luskalan Röysynportaan torpassa vuosina 1774-1779, jonka jälkeen hän värväytyi sotilaaksi kuninkaalliseen Flemingin rykmenttiin, joka toimi Suomenlinnassa.
Joulun alla 1778 vietti Joseph aikaansa maaseudulla rykmentin luvalla ja meni samalla rengiksi Someron Ihamäkeen, vapaaherratar von Dubenin luokse. Hän tutustui siellä piika Kaisaan ja suhde eteni nopeasti intiimiksi. Pariskunta alkoi jo suunnitella avioliittoa, mutta luonnollisesti esteenä oli Maria Matsdotter. Kaisa ehdotti Josephille myrkyn käyttöä ja hankkikin sitä emännältään. Joseph Loström yritti kahdesti käyttää tätä myrkkyä, mutta kummallakaan kerralla ei murha onnistunut. Niinpä Joseph kylmästi kuristi vaimonsa ja hävitti ruumiin hukuttamalla sen läheiseen järveen.
Kaikki tuli kuitenkin ilmi ja Joseph joutui naisystävänsä kera oikeuden eteen. Kolmenkymmenen ja muutaman vuoden ikäinen sotilas sai kuolemantuomion; 9. päivä elokuuta vuonna 1780 hänen oikea kätensä ja kaulansa katkaistiin. Lisäksi ruumiinkappaleet asetettiin kolmeen teilipyörään. Kuolemantuomion sai myös Kaisa, vaikka hänen hankkimaansa myrkkyä ei käytetty. Lisäksi vapaaherratar von Duben sai 50 hopeataalaria sakkoja. Kaisan kuolemantuomio lieveni hovioikeudessa 30 pariksi vitsoja (kolme lyöntiä paria kohti), julkiseksi kirkkorangaistukseksi Someron kirkonmäellä yhtenä sunnuntaina ja neljän vuoden tuomioksi Turun kehruuhuoneella.
Teloitus oli aikansa huomatuimpia tapahtumia Karjalohjan seudulla.
Joseph Loströmillä ja Maria Matsdotterilla oli ainakin tytär Maria, joka äitinsä murhan jälkeen jäi asumaan isovanhempiansa luokse Karjalohjan Kattelukseen. Sieltä hän muutti kolmevuotiaana Lohjan pitäjään, mutta hänen myöhemmät vaiheensa ovat tuntemattomat.
Loström Nyman Luskala
Karl Vigilius Arpalahti
Sangen komean nimen kasteessa saanut Karl Vigilius tuli Suomusjärven Arpalahden ikivanhan ratsutilan isännäksi vuonna 1888. Hänen isänsä Vigilius W. oli syntynyt Bromarvissa, mutta matkannut Suomusjärven Salitun kylän Uudentalon rusthollariksi Siuntion ja Karjalohjan kautta.Edellä mainitun appensa, Anders Johan Wendelinin kuoltua joutui Karl Vigilius hyvin nuorella iällä ottamaan vastuun Arpalahdesta. Perinnönjaossa tila oli joutunut suvun ulkopuoliselle taholle, mutta 13.7.1888 pidetyssä huutokaupassa Karl Vigilius ja vaimonsa Ida Maria Wendelin ostivat sen 26605 markas hinnasta. Tuon summan liäksi tuli edellisen isännän, Johan Alenin eläke, ts. syytinki. Perinnönjaon aikoihin tila ehti olla vuoden verran myös porilaisen vuorineuvos F. A. Juseliuksen omistuksessa.
Nuoripari Wikströmillä oli nyt käsissään sekä Arpalahti että miehen perintönä Salitun Uusitalo. Uusitalo myytiinkin sitten Karl Vigiliuksen sisarelle, Lovisalle. Tämä osti tilan yhdessä miehensä Juho Högmanin kanssa 25500 markan hintaa.
Karl Vigilius Wikström hallitsi Arpalahtea aina vuoteen 1919, mutta samalla hänestä tuli paikkakunnalla erittäin merkittävä vaikuttaja. Hänet nähtiin mm. kunnallislautakunnan esimiehenä, lautamiehenä ja seurakunnan taloudenhoitajana. Seurakunta oli ilmeisesti hyvin lähellä perhettä, koska he lahjoittivat kattokruunun Suomusjärven kirkkoon.
Vuonna 1919 Karl Vigilius lopulta luopui ison tilan isännyydestä. Hän myi Arpalahden vävylleen, Feodor Karjalaiselle, joka oli naimisissa tytär Anna Emilian kanssa. Tässä yhteydessä suuri määrä tilan irtaimistoa myytiin huutokaupalla.
Suomusjärvi Wikström Arpalahti
Tarvasjoen kirkko
Euran l. nykyisen Tarvasjoen saarnahuonekunnan kirkonkokous päätti toukokuun lopulla 1774 kappelin silloisen kirkon olevan niin huonossa kunnossa, että se olisi purettava ja tilalle rakennettava kokonaan uusi.Marttilan eli emäseurakunnan pitäjänapulainen Gabriel Haberfelt sai tehtäväkseen hankkia tuomiokapitulilta luvan tähän yritykseen. Asiassa ei kummankaan osapuolten taholta viivästelty ja jo vajaan kuukauden kuluttua, täsmälleen 25.6.1774 tuomiokapitulilta tuli myönteinen päätös.
Euran kappeliseurakunta ei ollut aivan yhtä nopea omissa päätöksissään ja vasta kolme vuotta myöhemmin, alkusyksystä 1777, sai asia jatkoa. Tuolloin kirkonkokous päätti seuraavaa;
A) Rakennusmestariksi otettaisiin turkulaisen kirkonrakentaja Antti Piimäsen poika, kirvesmies Mikkeli Hartlin, jolle maksettaisiin rahana 500 kuparitaalaria kirkonkassasta sekä kappa rukiita, kakku ja juusto joka talolta plus kyydit Euran ja Turun välillä
B) Hyväksyttiin Hartlinin tekemät piirustukset
C) Laittaa kirkon pituudeksi 12 syltä ja leveydeksi 5,5 syltä
D) Ottaa kirkonrakennuksen osakkaiksi ne Liedon emäseurakunnan kylät, joiden asukkaat ennenkin olivat käyneet Euran kappeliseurakunnan jumalanpalveluksissa ja varata näille tarvittavat penkit
E) Lähettää kirkon piirustukset tuomiokapitulin kautta Hänen Majesteettinsa vahvistettaviksi
F) Rakentaa kivijalka vielä samana vuonna, ajaa puutavara paikalle talven aikana ja rakentaa itse kirkko vuoden 1778 keväällä, mikäli Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa olisi siihen mennessä vahvistanut piirustukset
G) Laittaa kirkkoon kolme lehteriä.
Eräiden isäntien saamattomuuden takia puukuormia ei tullut tarpeeksi talven 1777-78 aikana, joten kirkko valmistui vasta vuonna 1779. Tämä kirkko palvelee yhä Tarvasjoen seurakuntaa ja on samalla muisto kustavilaisen ajan arkkitehtuurista sekä Piimäsen suvun tunnustetusta ammattitaidosta. Mikkeli Hartlin rakensi tämän kirkon lisäksi ainakin Pöytyän, Yläneen ja Säkylän kirkot sekä Kosken Tl kellotapulin.
Hartlin Piimänen Tarvasjoki
Kirkonvaras Simo Greek?
Vuoden 1685 talvikäräjillä Marttilan kirkkoherra Simo Greek syytti emäseurakunnan kirkonisäntää, entistä lainlukijaa Gabriel Melartopaeusta siitä, että tämä oli edellisenä syksynä pidetyssä rovastintarkastuksessa nimittänyt häntä kirkonvarkaaksi.
Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että kirkkoherra Greek oli helmikuussa 1684 antanut pitäjänapulainen Krister Bergerukselle luvan haudata vaimonsa rovasti Platessan sukuhautaan, joka sijaitsi kirkon permannon alla. Kun sitten lukkari Knuutti Yrjönpoika ja kirkonnikkari Heikki Jaakonpoika Muti olivat hautaan tilaa saadakseen (haudassa oli yli 40 kirstua) nostaneet sieltä ylös rovasti Platessan ja hänen vaimonsa kirstujen vanhanaikaisen korkeat kannet, kirkkoherra Greek oli ottanut toisesta niistä pois kyynärän pituisen ja 4-5 luotia painavan hopearistin käyttääkseen sen kirkon vanhan ehtoolliskalkin isontamiseen.
Myöhemmin keväällä kirkkoherra oli hankkinut toimenpiteelleen sekä kirkkoneuvoston että piispan suostumuksen, mutta syksyllä Melartopaeuksen haukuttua häntä rovastintarkastuksessa kirkonvarkaaksi hän oli naulattanut ristin takaisin kirstunkanteen.
Melartopaeus puolestaan vetosi nyt 28.11.1666 annettuun hautojen rauhoittamista koskeneeseen asetukseen, huomauttaen, että Greekin olisi pitänyt joka tapauksessa hankkia lupansa etukäteen. Samalla hän väitti, ettei kirkkoherralla ollut mitään tekemistä Platessan haudan kanssa, vaan että se kuului kappalainen Matias Judiukselle, pitäjänapulainen Krister Bergerukselle sekä kraatari Juha Erkinpojalle, jotka olivat edesmenneen rovastin lähimpiä perillisiä.
Tähän kirkkoherra Greek huomautti, että hänellä oli hautaan yhtä hyvä oikeus kuin näilläkin, koska hänen vaimonsa oli Platessan vaimon sisarentyttärentytär.
Lopuksi juttu päättyi siihen, että kihlakunnanoikeus tuomitsi Melartopaeuksen 40 markan sakkoon aiheettomasta herjauksesta. Hänen tapaus oli siis tappio, mutta jälkimaailmalle jäi käräjöinnin tiimoilta arvokkaita kulttuurihistoriallisia tietoja. Jutun pöytäkirjoista käy ilmi, että vuonna 1631 haudattujen rovasti Platessan ja vaimonsa ruumiit olivat 54 vuoden jälkeen yhä täysin tunnistettavissa. Rovasti makasi arkussaan mustaan verkatakkiin, mustaan samettimyssyyn ja valkoiseen röyhelökaulukseen puettuna, kun hänen vaimollaan oli yllään palttinainen vaatekerta. Hopearistien lisäksi arkuissa oli hopeiset vuosiluvut ja nimikirjoitukset.
Ilmeisesti Platessan sukuhauta oli tiilestä muurattu. Toinen marttilalainen sukuhauta, josta on hieman enemmän tietoja, oli hirsistä salvottu Prunkilan Prungin hauta. Se oli Isonvihan jälkeen niin lahonnut, että seurakunta otti haudan pois Prungin talon omistuksesta. Vuonna 1751 talon silloinen isäntä Yrjö Yrjönpoika sitten lunasti paikan uudelleen 15 kuparitaalerilla ja laitatti sen kuntoon.
Lähdeteoksena Aulis Oja : Marttilan Historia (1959) - Oja antaa alkuperäiseksi lähdeviitteeksi Greekin tapauksessa VA cc 13: 15-24
Marttila Melartopaeus Greek
Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että kirkkoherra Greek oli helmikuussa 1684 antanut pitäjänapulainen Krister Bergerukselle luvan haudata vaimonsa rovasti Platessan sukuhautaan, joka sijaitsi kirkon permannon alla. Kun sitten lukkari Knuutti Yrjönpoika ja kirkonnikkari Heikki Jaakonpoika Muti olivat hautaan tilaa saadakseen (haudassa oli yli 40 kirstua) nostaneet sieltä ylös rovasti Platessan ja hänen vaimonsa kirstujen vanhanaikaisen korkeat kannet, kirkkoherra Greek oli ottanut toisesta niistä pois kyynärän pituisen ja 4-5 luotia painavan hopearistin käyttääkseen sen kirkon vanhan ehtoolliskalkin isontamiseen.
Myöhemmin keväällä kirkkoherra oli hankkinut toimenpiteelleen sekä kirkkoneuvoston että piispan suostumuksen, mutta syksyllä Melartopaeuksen haukuttua häntä rovastintarkastuksessa kirkonvarkaaksi hän oli naulattanut ristin takaisin kirstunkanteen.
Melartopaeus puolestaan vetosi nyt 28.11.1666 annettuun hautojen rauhoittamista koskeneeseen asetukseen, huomauttaen, että Greekin olisi pitänyt joka tapauksessa hankkia lupansa etukäteen. Samalla hän väitti, ettei kirkkoherralla ollut mitään tekemistä Platessan haudan kanssa, vaan että se kuului kappalainen Matias Judiukselle, pitäjänapulainen Krister Bergerukselle sekä kraatari Juha Erkinpojalle, jotka olivat edesmenneen rovastin lähimpiä perillisiä.
Tähän kirkkoherra Greek huomautti, että hänellä oli hautaan yhtä hyvä oikeus kuin näilläkin, koska hänen vaimonsa oli Platessan vaimon sisarentyttärentytär.
Lopuksi juttu päättyi siihen, että kihlakunnanoikeus tuomitsi Melartopaeuksen 40 markan sakkoon aiheettomasta herjauksesta. Hänen tapaus oli siis tappio, mutta jälkimaailmalle jäi käräjöinnin tiimoilta arvokkaita kulttuurihistoriallisia tietoja. Jutun pöytäkirjoista käy ilmi, että vuonna 1631 haudattujen rovasti Platessan ja vaimonsa ruumiit olivat 54 vuoden jälkeen yhä täysin tunnistettavissa. Rovasti makasi arkussaan mustaan verkatakkiin, mustaan samettimyssyyn ja valkoiseen röyhelökaulukseen puettuna, kun hänen vaimollaan oli yllään palttinainen vaatekerta. Hopearistien lisäksi arkuissa oli hopeiset vuosiluvut ja nimikirjoitukset.
Ilmeisesti Platessan sukuhauta oli tiilestä muurattu. Toinen marttilalainen sukuhauta, josta on hieman enemmän tietoja, oli hirsistä salvottu Prunkilan Prungin hauta. Se oli Isonvihan jälkeen niin lahonnut, että seurakunta otti haudan pois Prungin talon omistuksesta. Vuonna 1751 talon silloinen isäntä Yrjö Yrjönpoika sitten lunasti paikan uudelleen 15 kuparitaalerilla ja laitatti sen kuntoon.
Lähdeteoksena Aulis Oja : Marttilan Historia (1959) - Oja antaa alkuperäiseksi lähdeviitteeksi Greekin tapauksessa VA cc 13: 15-24
Marttila Melartopaeus Greek
Nimismies Isak Edward Sjöman Marttilasta
Blogitekstini Kanttori Isak Sjöman esitteli taannoin marttilalaisen kanttorin vaimoineen. Heidän poikansa Isak Edward syntyi 12.8.1840 Tarvasjoella ja hänestä tuli lopulta Marttilan kaikkien aikojen pisimpään palvellut nimismies, jolle virkavuosia tuli peräti 36. Tässä on hänen pienoiselämänkertansa Aulis Ojan "Marttilan Historia" -teoksen pohjalta.
Isak muutti vanhempiensa mukana Marttilaan 1841. Kävi sitten Turun kimnaasia 1860-62. Turun lääninhallituksen lääninkonttoristina vuosinta 1862-67. Marttilan piirin nimismiehenä 1867-1903.
Otti innokkaasti osaa, useimmiten aloitteentekijänä, kaikkiin yhteisiin pyrintöihin Marttilassa.
Julkaisi teokset "Siveä kauno-annakka 1865" (1864), "Neuvoja mehiläishoidossa" (1895), "Kertomus Marttilan Säästöpankin toiminnasta v. 1875-1899 ja yleinen katsahdus saman pitäjän muihin oloihin" (1900), "Turun-Someron-Riihimäen rautatie" (1907) ja "Puolituhatta vuotta Marttilan seurakuntain vaiheista" (1909).
Omisti Marttilan mm. Ollilan kylässä sijainneen Kaunelan talon vuodesta 1871 alkaen.
Isak Edward Sjöman kuoli joulukuussa 1912 kotipitäjässään.
Marttila Sjöman nimismies
Isak muutti vanhempiensa mukana Marttilaan 1841. Kävi sitten Turun kimnaasia 1860-62. Turun lääninhallituksen lääninkonttoristina vuosinta 1862-67. Marttilan piirin nimismiehenä 1867-1903.
Otti innokkaasti osaa, useimmiten aloitteentekijänä, kaikkiin yhteisiin pyrintöihin Marttilassa.
Julkaisi teokset "Siveä kauno-annakka 1865" (1864), "Neuvoja mehiläishoidossa" (1895), "Kertomus Marttilan Säästöpankin toiminnasta v. 1875-1899 ja yleinen katsahdus saman pitäjän muihin oloihin" (1900), "Turun-Someron-Riihimäen rautatie" (1907) ja "Puolituhatta vuotta Marttilan seurakuntain vaiheista" (1909).
Omisti Marttilan mm. Ollilan kylässä sijainneen Kaunelan talon vuodesta 1871 alkaen.
Isak Edward Sjöman kuoli joulukuussa 1912 kotipitäjässään.
Marttila Sjöman nimismies
Juhannuksen viettoa!
Hembygden -lehdessä vuonna 1910 tarujen tutkija V. Wessman julkaisi muutamia Karjaan pitäjästä ylös kirjattuja tarinoita entisaikain juhlapyhien vietosta. Niiden joukossa on myös Juhannus;
"25-30 vuotta sitten nuorten ainoa huvitus kesällä oli juhannusvalvojaiset Mustion mäellä, jossa tanssittiin vaunuvajassa. Sinne kokoontui nuoriso pohjois-Karjaan kaikista kylistä. Illalla koristeltiin juhannussalko kieloilla ja lehdillä, laulettiin ja tanssittiin ja tanssien välillä virkistäydyttiin kaljalla.
Sitten yöllä "neiti" istui salon juurella ja jakoi lapsille piparkakkuja, jotka hän oli itse leiponut vanhempien saadessa kaljaa. Sillä tavalla huviteltiin aivan yksinkertaisesti aina valoisaan aamuun asti, ja kaikilla oli paljon mukavampaa kuin useasti nuorisolla meidän aikanamme, jolloin se on niin arpajaisten ja iltamien hemmottelema, ettei mikään "huvitus" ole sille kyllin hauskaa."
Mitähän mahtaisi tuon tekstin alkuperäinen kertoja miettiä vaikkapa Raumanmeren Juhannuksesta!
Oikein leppoisia kesäpäiviä - sivut päivittyvät taas ensi viikolla.
Karjaa Juhannus huvit
"25-30 vuotta sitten nuorten ainoa huvitus kesällä oli juhannusvalvojaiset Mustion mäellä, jossa tanssittiin vaunuvajassa. Sinne kokoontui nuoriso pohjois-Karjaan kaikista kylistä. Illalla koristeltiin juhannussalko kieloilla ja lehdillä, laulettiin ja tanssittiin ja tanssien välillä virkistäydyttiin kaljalla.
Sitten yöllä "neiti" istui salon juurella ja jakoi lapsille piparkakkuja, jotka hän oli itse leiponut vanhempien saadessa kaljaa. Sillä tavalla huviteltiin aivan yksinkertaisesti aina valoisaan aamuun asti, ja kaikilla oli paljon mukavampaa kuin useasti nuorisolla meidän aikanamme, jolloin se on niin arpajaisten ja iltamien hemmottelema, ettei mikään "huvitus" ole sille kyllin hauskaa."
Mitähän mahtaisi tuon tekstin alkuperäinen kertoja miettiä vaikkapa Raumanmeren Juhannuksesta!
Oikein leppoisia kesäpäiviä - sivut päivittyvät taas ensi viikolla.
Karjaa Juhannus huvit
Raasepori,Grabbacka,Junkarsborg
Viime vuonna uumoilemani Raaseporin pitäjä on sitten käytännössä tosiasia. Karjaa, Pohja ja Tammisaari ovat päättäneet yhdistyä vajaan 30000 hengen kaupungiksi.
Näistä Karjaa lienee ylivoimaisesti vanhin pitäjä. Tammisaari perustettiin vasta 1500-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan toimesta. Pohja mainitaan ensimmäinse kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1359. Karjaasta on ensimmäinen maininta jo vuodelta 1326. Tenhola sukeltaa esiin kolme vuotta myöhemmin. Tästä on päätelty, että Pohja saattaisi olla lohkaistu näiden kahden pitäjän maista mainittujen vuosien välisenä aikana.
Nimi Karjaa, ruotsiksi Karis, on mitä ilmeisemmin paljon varhaisempaa perua. Tanskalaisessa Tallinnaan johtavaa purjehdusreittiä koskevassa kuvauksessa on hieman hämärästi erottuva sana "Karienkaskae". Tämä viittaisi muinais-Karjaalla olleeseen kylään Äljö, joka 1500-luvulla esiintyy myös nimellä Karrieser. Tunnettu alueen tutkija, Gunvor Kerkkonen, pitääkin nimeä Karis "vaeltavana kulttuurinimenä", koska mm. Pusulasta löytyy Karisjärvi ja Lohjanjärveen pohjoisesta päin laskeva joki on puolestaan Karjaanjoki.
Karjaan nykyisessä vaakunassa on kolme tyyliteltyä linnaa, jotka tarkoittavat Raaseporia, Junkarsborgia ja Grabbackaa. Olen näitä linnoja hieman esitellyt aiemmissa teksteissäni ja googlettamalla asiasta kiinnostunut lukija löytää runsaasti lisätietoja.
Tällä kertaa kirjaan kuitenkin ylös kolme tarua, jotka kertovat näiden linnojen synnystä. Kaikki tarut ovat nimenomaan satua, yhtymäkohtia todellisuuteen on vaikeata osoittaa tai niitä ei yksinkertaisesti ole. Joka tapauksessa tässä muodossa kansa on keskuudessaan näistä linnoituksista puhunut.
Söderby, Snappertunassa;
"Ensimmäiset ruotsalaiset, jotka tulivat väkensä kanssa Snappertunaan, olivat kolme veljestä. He nousivat maihin Rådsbölessä ja siirtyivät sieltä sitten kauemmaksi sisämaahan ja rakensivat Raaseporin linnan, Grabbackan ja Junkarsborgin."
Västanby, Karjaa;
"Kolme veljestä tuli Ruotsista. Kaksi veljestä rakensi ensin Raaseporin linnan ja toinen sen jälkeen Grabbackan linnan, mutta se paloi eikä sitä enää rakennettu uudelleen. Kauempana oli Junkarsborg, mutta sitä linnaa ei koskaan rakennettu valmiiksi."
Samlingar utg. af Nyländska afdelningen, Nyland;
"Hyvin kauan aikaa sitten tuli kolme ruhtinaallista sukua olevaa veljestä purjehtien laivoillaan ja rakensi ensin Raaseporin joen saarelle. Sitten he purjehtivat jokea ylös, kunnes tulivat suurelle järvelle, joka muinoin peitti Grabbackan jyrkän linnavuoren alapuolella olevan laajan tasangon. Sinne he rakensivat linnan toiselle veljelle. Lopulta rakennettiin saareelle Karjaanjokee kolmannelle veljelle linna, jonka he nimittivät Junkarsborgiksi. Voidakseen Grabbackan alla olevasta järvestä purjehtia aina Karjaanjoelle asti, on veljesten täytynyt antaa kaivaa kanava järven ja joen välille. Siitä on jälkiä vielä nykyäänkin."
Karjaa Raasepori Junkarsborg
Näistä Karjaa lienee ylivoimaisesti vanhin pitäjä. Tammisaari perustettiin vasta 1500-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan toimesta. Pohja mainitaan ensimmäinse kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1359. Karjaasta on ensimmäinen maininta jo vuodelta 1326. Tenhola sukeltaa esiin kolme vuotta myöhemmin. Tästä on päätelty, että Pohja saattaisi olla lohkaistu näiden kahden pitäjän maista mainittujen vuosien välisenä aikana.
Nimi Karjaa, ruotsiksi Karis, on mitä ilmeisemmin paljon varhaisempaa perua. Tanskalaisessa Tallinnaan johtavaa purjehdusreittiä koskevassa kuvauksessa on hieman hämärästi erottuva sana "Karienkaskae". Tämä viittaisi muinais-Karjaalla olleeseen kylään Äljö, joka 1500-luvulla esiintyy myös nimellä Karrieser. Tunnettu alueen tutkija, Gunvor Kerkkonen, pitääkin nimeä Karis "vaeltavana kulttuurinimenä", koska mm. Pusulasta löytyy Karisjärvi ja Lohjanjärveen pohjoisesta päin laskeva joki on puolestaan Karjaanjoki.
Karjaan nykyisessä vaakunassa on kolme tyyliteltyä linnaa, jotka tarkoittavat Raaseporia, Junkarsborgia ja Grabbackaa. Olen näitä linnoja hieman esitellyt aiemmissa teksteissäni ja googlettamalla asiasta kiinnostunut lukija löytää runsaasti lisätietoja.
Tällä kertaa kirjaan kuitenkin ylös kolme tarua, jotka kertovat näiden linnojen synnystä. Kaikki tarut ovat nimenomaan satua, yhtymäkohtia todellisuuteen on vaikeata osoittaa tai niitä ei yksinkertaisesti ole. Joka tapauksessa tässä muodossa kansa on keskuudessaan näistä linnoituksista puhunut.
Söderby, Snappertunassa;
"Ensimmäiset ruotsalaiset, jotka tulivat väkensä kanssa Snappertunaan, olivat kolme veljestä. He nousivat maihin Rådsbölessä ja siirtyivät sieltä sitten kauemmaksi sisämaahan ja rakensivat Raaseporin linnan, Grabbackan ja Junkarsborgin."
Västanby, Karjaa;
"Kolme veljestä tuli Ruotsista. Kaksi veljestä rakensi ensin Raaseporin linnan ja toinen sen jälkeen Grabbackan linnan, mutta se paloi eikä sitä enää rakennettu uudelleen. Kauempana oli Junkarsborg, mutta sitä linnaa ei koskaan rakennettu valmiiksi."
Samlingar utg. af Nyländska afdelningen, Nyland;
"Hyvin kauan aikaa sitten tuli kolme ruhtinaallista sukua olevaa veljestä purjehtien laivoillaan ja rakensi ensin Raaseporin joen saarelle. Sitten he purjehtivat jokea ylös, kunnes tulivat suurelle järvelle, joka muinoin peitti Grabbackan jyrkän linnavuoren alapuolella olevan laajan tasangon. Sinne he rakensivat linnan toiselle veljelle. Lopulta rakennettiin saareelle Karjaanjokee kolmannelle veljelle linna, jonka he nimittivät Junkarsborgiksi. Voidakseen Grabbackan alla olevasta järvestä purjehtia aina Karjaanjoelle asti, on veljesten täytynyt antaa kaivaa kanava järven ja joen välille. Siitä on jälkiä vielä nykyäänkin."
Karjaa Raasepori Junkarsborg
Karjaan kirkosta (300. teksti)
Karjaa Ennen ja Nyt - kirjassa, jonka silloisen kauppalan kotiseutulautakunta julkaisi vuonna 1970 kunnallisen itsehallinnon satavuotismuistoksi, on kerrottu muutamia perimätietoja Karjaan ensimmäisestä kirkosta.
Torppari Otto Nylund Totalin kylästä;
"Pohjan ja Karjaan kirkot on kumpikin rakennettu 1100-luvulla. Edellinen on hovineuvoksettaren rakennuttama ja Karjaan kirkko kreivittären."
Lepin kylästä on muistiin merkitty;
"Karjaan kirkon kuuluu rakentaneen kaksi naista."
Nykyisin Karjalohjaan kuuluvassa Lönnhammarin kylässä on asiaa muisteltu ehkä sen pohjalta, että vielä vuonna 1870 oli kirkkomaalla 1414 kuolleen porvarinvaimo Katarinan hautakivi;
"Kun Karjaan kirkko piti rakentaa, oli vaikeata löytää rakennusmestari, joka osasi muurata kirkonseinät kohtisuoraan. Monet lähetettiin pois sopimattomina ja lopulta uskottiin työ naisrakennusmestarille, jonka nimi oli Katarina. Mutta hänkään ei onnistunut, minkä vuoksi häntä rangaistiin jollakin tavalla. Ja vielä nykyään kirkonkellojen soidessa ihmiset sanovat "Kaisan itkevän"."
Kirkkojärven rannalla sijaitsevaa kivikirkkoa vanhemmasta kirkonpaikasta on muutamia taruja ja paikannimiä. Sutarkullan peltomäellä Lepinjärven vierellä on kivimuuri. Vanha kansa kertoi sen olleen alun kirkolle, joka aiottiin rakentaa ennen nykyistä kirkkoa.
Karjaan pohjoisosassa on kummallisia paikannimiä; Visanbackan luoteispuolella oleva suo on Kyrkmossen ja kylännimi itsessään on 1500-luvulla vaihtunut muutaman kerran Kyrkbackaksi. Karjaanjoen länsipuolelta, Kasabyn ikivanhasta kylästä on tämä taru; "Backbyn asukkaat kuuluvat ennen maailmassa haudanneen vainajansa Kasabyn Enboskaan. Siellä oli ennen näkyvissä ikään kuin vajonneiden hautojen kuoppia."
Tutkituksi faktaksi jää se, että nykyinen kirkko on vanhimmalta osaltaan rakennettu 1400-luvun alkupuolella puukirkon yhteyteen. Kokonainen kivikirkko vihittiin 1470. Luonnollisesti pitäjässä on jo tätä ennen ollut kirkko tai kirkkoja. Nämä ovat olleet puurakenteisia.
Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana kirkot eivät toki välttämättä olleet pitäjänkirkkoja. Kristityt, isot talolliset saattoivat pitää talokirkkoja. Näistä on tietoja useista eri Pohjoismaista. Samantapaisena voitaneen pitää Mustion ruukin tehtaankirkkoa.
Vanhimmat esineet nykyinen kirkko on saanut perintönä jostain 1300-luvun pyhätöstä. Tammipuusta veistetyt Ylösnouseva Kristus ja Pyhä Olavi ovat säilyneet läpi vuosisatojen. Niiden tekijänä pidetään tuntematonta "Karjaan mestari", jonka käsien jälkiä voidaan nähdä myös Tenholan kirkossa.
Karjaa church Lönnhammar
Torppari Otto Nylund Totalin kylästä;
"Pohjan ja Karjaan kirkot on kumpikin rakennettu 1100-luvulla. Edellinen on hovineuvoksettaren rakennuttama ja Karjaan kirkko kreivittären."
Lepin kylästä on muistiin merkitty;
"Karjaan kirkon kuuluu rakentaneen kaksi naista."
Nykyisin Karjalohjaan kuuluvassa Lönnhammarin kylässä on asiaa muisteltu ehkä sen pohjalta, että vielä vuonna 1870 oli kirkkomaalla 1414 kuolleen porvarinvaimo Katarinan hautakivi;
"Kun Karjaan kirkko piti rakentaa, oli vaikeata löytää rakennusmestari, joka osasi muurata kirkonseinät kohtisuoraan. Monet lähetettiin pois sopimattomina ja lopulta uskottiin työ naisrakennusmestarille, jonka nimi oli Katarina. Mutta hänkään ei onnistunut, minkä vuoksi häntä rangaistiin jollakin tavalla. Ja vielä nykyään kirkonkellojen soidessa ihmiset sanovat "Kaisan itkevän"."
Kirkkojärven rannalla sijaitsevaa kivikirkkoa vanhemmasta kirkonpaikasta on muutamia taruja ja paikannimiä. Sutarkullan peltomäellä Lepinjärven vierellä on kivimuuri. Vanha kansa kertoi sen olleen alun kirkolle, joka aiottiin rakentaa ennen nykyistä kirkkoa.
Karjaan pohjoisosassa on kummallisia paikannimiä; Visanbackan luoteispuolella oleva suo on Kyrkmossen ja kylännimi itsessään on 1500-luvulla vaihtunut muutaman kerran Kyrkbackaksi. Karjaanjoen länsipuolelta, Kasabyn ikivanhasta kylästä on tämä taru; "Backbyn asukkaat kuuluvat ennen maailmassa haudanneen vainajansa Kasabyn Enboskaan. Siellä oli ennen näkyvissä ikään kuin vajonneiden hautojen kuoppia."
Tutkituksi faktaksi jää se, että nykyinen kirkko on vanhimmalta osaltaan rakennettu 1400-luvun alkupuolella puukirkon yhteyteen. Kokonainen kivikirkko vihittiin 1470. Luonnollisesti pitäjässä on jo tätä ennen ollut kirkko tai kirkkoja. Nämä ovat olleet puurakenteisia.
Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana kirkot eivät toki välttämättä olleet pitäjänkirkkoja. Kristityt, isot talolliset saattoivat pitää talokirkkoja. Näistä on tietoja useista eri Pohjoismaista. Samantapaisena voitaneen pitää Mustion ruukin tehtaankirkkoa.
Vanhimmat esineet nykyinen kirkko on saanut perintönä jostain 1300-luvun pyhätöstä. Tammipuusta veistetyt Ylösnouseva Kristus ja Pyhä Olavi ovat säilyneet läpi vuosisatojen. Niiden tekijänä pidetään tuntematonta "Karjaan mestari", jonka käsien jälkiä voidaan nähdä myös Tenholan kirkossa.
Karjaa church Lönnhammar
Harvinainen tapaus Tarvasjoen kirkossa vuonna 1746
S. G. Elmgren kertoo vuodelta 1857 peräisin olevassa Marttilan Karinaisten Kosken ja Tarvasjoen historia -kirjasessaan harvinaisesta tapauksesta Tarvasjoen kirkossa vuonna 1746. Tuolloin oli vielä käytössä nykyistä edeltävä kirkkorakennus.
Tekstin on alkuperäisestä ruotsinkielestä suomentanut Esko Hallanheimo - originaalin oli herra Elmgren löytänyt tuolloin 150 vuotta sitten kirkonarkistosta.
"Virren 95 viimeisen säkeistön aikana tuli kirkkoherra kappalaisen kanssa sakaristosta ja heti heidän jäljessään seurakuntaan hakeutuvat Ivan Gusminsin ja hänen jälkeensä lautamies Johan Julla Halikkolasta ja kuudennusmies Johan Mikkola Hongistolta. Sitten kirkkoherra virkaveljensä kanssa astui alttarille, kun taas esiteltävä ja todistajat eli kummit jäivät seisomaan alttarikaiteen ulkopuolelle.
Kirkkoherra piti lyhyen puheen seurakunnalle psalmin 117 johdolla rohkaisten kaikkia kiittämään ja ylistämään Herraa esilläolevan asian johdosta, jonka jälkeen seurakuntaan otettava teki uskontunnustuksen julkisesti lukemalla Athanasiuksen tunnustuksen ja sai uuden nimen Johan Kustaanpoika kirkkoherran ja kappalaisen käsien päällepanemisella. Sen jälkeen tilaisuus päättyi Herran siunaukseen ja virteen 150."
Kyse oli siis kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan kuuluneen henkilön ottamisesta luterilaisen seurakunnan jäseneksi. Muutama vuosi tuon edellä kuvan tapahtuman jälkeen eräs ranskalainen opettaja kastettiin myös luterilaiseksi samoin kuin pari venäläistä.
Tarvasjoki church
Tekstin on alkuperäisestä ruotsinkielestä suomentanut Esko Hallanheimo - originaalin oli herra Elmgren löytänyt tuolloin 150 vuotta sitten kirkonarkistosta.
"Virren 95 viimeisen säkeistön aikana tuli kirkkoherra kappalaisen kanssa sakaristosta ja heti heidän jäljessään seurakuntaan hakeutuvat Ivan Gusminsin ja hänen jälkeensä lautamies Johan Julla Halikkolasta ja kuudennusmies Johan Mikkola Hongistolta. Sitten kirkkoherra virkaveljensä kanssa astui alttarille, kun taas esiteltävä ja todistajat eli kummit jäivät seisomaan alttarikaiteen ulkopuolelle.
Kirkkoherra piti lyhyen puheen seurakunnalle psalmin 117 johdolla rohkaisten kaikkia kiittämään ja ylistämään Herraa esilläolevan asian johdosta, jonka jälkeen seurakuntaan otettava teki uskontunnustuksen julkisesti lukemalla Athanasiuksen tunnustuksen ja sai uuden nimen Johan Kustaanpoika kirkkoherran ja kappalaisen käsien päällepanemisella. Sen jälkeen tilaisuus päättyi Herran siunaukseen ja virteen 150."
Kyse oli siis kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan kuuluneen henkilön ottamisesta luterilaisen seurakunnan jäseneksi. Muutama vuosi tuon edellä kuvan tapahtuman jälkeen eräs ranskalainen opettaja kastettiin myös luterilaiseksi samoin kuin pari venäläistä.
Tarvasjoki church
Häiden viettämisestä
Juhannus on aivan kohta ja niinpä olen tähän kopioinut S.G. Elmgrenin vuonna 1857 julkaisemasta "Marttilan, Karinaisten, Kosken ja Tarvasjoen Historia vuodelta 1857" kirjasesta hieman tietoja entisaikain häiden vietosta ao. seudulla. Tekstin on alkuperäisestä ruotsinkielisestä versiosta suomentanut Esko Hallanheimo. Julkaisua myydään Tarvasjoen kunnantalolla.
Häitä vietetään tavallisesti kaksi päivää ja jatkona seuraa vielä tupaantuliaiset. Sulhanen vierasjoukon kanssa matkaa morsiamen kotiin kovaäänisen musiikin soidessa ja perinteeseen kuuluu, että ken tahansa kohtaakin matkueen, on kestittävä paloviinalla tai vastaavalla koko hääsaaton seisahtuessa.
Morsian koristetaan kaikin tavoin ja sen suorittavat siihen kykenevät morsiamen pukijat eli kaaset. Häämusiikkia soitetaan tavallisesti kahdella viululla ja klarinetilla, tanssitaan polkkaa ja katrillia.
Kutsumattomia kuokkavieraita eli nurkkafyrrejä tulee runsaasti. Vihkiminen ja lapsen kastaminen suoritetaan nykyään sangen harvoin kirkossa.
Toisaalla kirjasessa kerrotaan, että nuoret miehet joutuvat osaksi etsimään morsmaikkunsa lähipitäjistä, koska tyttöjä ei kotiseudulla ole riittämiin. Ajanjaksolla 1795-1855 seudulla oli naisia noin 4,5% enemmän kuin miehiä. Herra Elmgrenin mukaan tämä tilanne on melko poikkeuksellinen moneen muuhun alueeseen nähden.
Tarvasjoki Elmgren Marttila
Häitä vietetään tavallisesti kaksi päivää ja jatkona seuraa vielä tupaantuliaiset. Sulhanen vierasjoukon kanssa matkaa morsiamen kotiin kovaäänisen musiikin soidessa ja perinteeseen kuuluu, että ken tahansa kohtaakin matkueen, on kestittävä paloviinalla tai vastaavalla koko hääsaaton seisahtuessa.
Morsian koristetaan kaikin tavoin ja sen suorittavat siihen kykenevät morsiamen pukijat eli kaaset. Häämusiikkia soitetaan tavallisesti kahdella viululla ja klarinetilla, tanssitaan polkkaa ja katrillia.
Kutsumattomia kuokkavieraita eli nurkkafyrrejä tulee runsaasti. Vihkiminen ja lapsen kastaminen suoritetaan nykyään sangen harvoin kirkossa.
Toisaalla kirjasessa kerrotaan, että nuoret miehet joutuvat osaksi etsimään morsmaikkunsa lähipitäjistä, koska tyttöjä ei kotiseudulla ole riittämiin. Ajanjaksolla 1795-1855 seudulla oli naisia noin 4,5% enemmän kuin miehiä. Herra Elmgrenin mukaan tämä tilanne on melko poikkeuksellinen moneen muuhun alueeseen nähden.
Tarvasjoki Elmgren Marttila
Kesälomatauko
Kartanonvouti Olof Warell
Mm. Maskun Kankaisten kartanon vuokraajana toiminut Olof Warell oli syntynyt Lohjan Varolassa vuonna 1675. Hänen vaiheikkaasta elämästään olen eri lähteistä koonnut seuraavia tietoja;
Nimismies;Kankaisten kartanon hoitaja ja vuokraaja 1704-1721. Olof Warellin nimi syntymänsä perusteella oli Varola, mutta hän käytti myöhemmin nimeä Warelius ja sitten Warell. Hän oli Mietoisten Saaren kartanon voutina 1703-1704, Maskun Kankaisten kartanon vuokraaja 1704-1721 ja Koski Tl:n Tuimalan Isotalon ratsutilan vuokraajana 1700 alkaen ja isäntänä 1728-1735. Hoiti Maskussa kirkonisännän tointa 1708-1720 ja nimismiehen tointa 1713-1719.
Kankaisten kartano on syntynyt keskiajalla. 1400-luvun alussa sen omisti Diekn-suku. Avioliittojen kautta kartano siirtyi Horn-suvulle, jonka omistuksessa se oli noin 350 vuotta. Aulis Ojan Maskun historia taas kertoo jatkoa: Eversti Eevert Kustaanpka Horn vuokrasi kartanon 1681-1685 kihlakunnantuomari Kaarle Carpelanille.
Everstin kuoltua 1687 hänen perikuntansa pitivät kartanoa hallussaan v:een 1694, jolloin se luovutettiin eversti Johan Ribbingin omistukseen. Hornin perikunnan aikaan, samoin kuin Johan Ribbingin aikana kartano oli vuokrattu, samoin Ribbingin perillisten aikana, jolloin kartanonvoutina ja myöhemmin myös vuokrajana oli Olof Warell (-1719) sekä hänen poikansa Anders Warell (1719-1721).
Vasta v. 1721 Johan Ribbingin tyttären tyttäret, Brunowin sisarukset, tulivat asumaan Kankaisiin.
Kankainen oli suuri tila: 1719 oli kylvö-ja karjaluettelossa rukiita 23 tynnyriä, ohria 2, kauroja 2. hevosia 4, härkiä 8, lehmiä 9, hiehoja 10 ja lampaita 30. Aminoffit ovat omistaneet kartanon 1846 alkaen. v. 1939-40 pinta-alaa oli 1261 ha, josta peltoa 320 ha, karjaa oli 40 hevosta + 100 lehmää, oma meijeri, metsänhoitaja ja metsänvartija. (Jutikkala-Nikander: Suomen kartanot ja sukutilat).
Olof Warellin ollessa nimismiehenä, oli hän muiden voutien tapaan velvollinen vastaamaan omalla omaisuudellaan kruunulle toimitettavien verojen perinnästä, joten veronkeräys lienee ollut tehokasta. Maskun kruununvoudille kuului 1690-1744 Marttila, Masku, Naantalin mlk, Nousiainen, Oripää, Paattinen, Pöytyä, Raisio, Rusko, Tarvasjoki, Vahto ja Yläne. 1717 kuului 80 manttaalia alueeseen Maskusta, Raisiosta ja Lemulta, josta Warellin oli kerättävä ja tilitettävä verot. Yhteensä piti saadakokoon 586:67 ruplaa sekä 482:05 ruplan arvosta viljaa ja ne määrät Warell myös tarkalleen tilitti.
Määrät olivat yli 10% koko Turun seudulta kerättävästä määrästä. Kenraalikuvernööri Douglas määräsi 1718 kirjeillään pappeja ottamaan voudilta verorästiluettelot ja hankkimaan verot kokoon yhdessä nimismiesten ja veronkantomiesten kanssa ja tekemään niistä tili kenraalikuvernöörin virastoon - muuten ne tultaisiin ottamaan heidän yksityisomaisuudestaan, Douglas saattoi määrätä muitakin tehtäviä voudeilleen: 1719 hän määräsi vouti Varellin hankkimaan hänelle rapuja niin paljon kuin saattoi.
Kiitän lämpimästi minulle tietoja antaneita sukututkijoita Palosaari, Juhala ja Launikivi.
Masku Warelius Warell
Nimismies;Kankaisten kartanon hoitaja ja vuokraaja 1704-1721. Olof Warellin nimi syntymänsä perusteella oli Varola, mutta hän käytti myöhemmin nimeä Warelius ja sitten Warell. Hän oli Mietoisten Saaren kartanon voutina 1703-1704, Maskun Kankaisten kartanon vuokraaja 1704-1721 ja Koski Tl:n Tuimalan Isotalon ratsutilan vuokraajana 1700 alkaen ja isäntänä 1728-1735. Hoiti Maskussa kirkonisännän tointa 1708-1720 ja nimismiehen tointa 1713-1719.
Kankaisten kartano on syntynyt keskiajalla. 1400-luvun alussa sen omisti Diekn-suku. Avioliittojen kautta kartano siirtyi Horn-suvulle, jonka omistuksessa se oli noin 350 vuotta. Aulis Ojan Maskun historia taas kertoo jatkoa: Eversti Eevert Kustaanpka Horn vuokrasi kartanon 1681-1685 kihlakunnantuomari Kaarle Carpelanille.
Everstin kuoltua 1687 hänen perikuntansa pitivät kartanoa hallussaan v:een 1694, jolloin se luovutettiin eversti Johan Ribbingin omistukseen. Hornin perikunnan aikaan, samoin kuin Johan Ribbingin aikana kartano oli vuokrattu, samoin Ribbingin perillisten aikana, jolloin kartanonvoutina ja myöhemmin myös vuokrajana oli Olof Warell (-1719) sekä hänen poikansa Anders Warell (1719-1721).
Vasta v. 1721 Johan Ribbingin tyttären tyttäret, Brunowin sisarukset, tulivat asumaan Kankaisiin.
Kankainen oli suuri tila: 1719 oli kylvö-ja karjaluettelossa rukiita 23 tynnyriä, ohria 2, kauroja 2. hevosia 4, härkiä 8, lehmiä 9, hiehoja 10 ja lampaita 30. Aminoffit ovat omistaneet kartanon 1846 alkaen. v. 1939-40 pinta-alaa oli 1261 ha, josta peltoa 320 ha, karjaa oli 40 hevosta + 100 lehmää, oma meijeri, metsänhoitaja ja metsänvartija. (Jutikkala-Nikander: Suomen kartanot ja sukutilat).
Olof Warellin ollessa nimismiehenä, oli hän muiden voutien tapaan velvollinen vastaamaan omalla omaisuudellaan kruunulle toimitettavien verojen perinnästä, joten veronkeräys lienee ollut tehokasta. Maskun kruununvoudille kuului 1690-1744 Marttila, Masku, Naantalin mlk, Nousiainen, Oripää, Paattinen, Pöytyä, Raisio, Rusko, Tarvasjoki, Vahto ja Yläne. 1717 kuului 80 manttaalia alueeseen Maskusta, Raisiosta ja Lemulta, josta Warellin oli kerättävä ja tilitettävä verot. Yhteensä piti saadakokoon 586:67 ruplaa sekä 482:05 ruplan arvosta viljaa ja ne määrät Warell myös tarkalleen tilitti.
Määrät olivat yli 10% koko Turun seudulta kerättävästä määrästä. Kenraalikuvernööri Douglas määräsi 1718 kirjeillään pappeja ottamaan voudilta verorästiluettelot ja hankkimaan verot kokoon yhdessä nimismiesten ja veronkantomiesten kanssa ja tekemään niistä tili kenraalikuvernöörin virastoon - muuten ne tultaisiin ottamaan heidän yksityisomaisuudestaan, Douglas saattoi määrätä muitakin tehtäviä voudeilleen: 1719 hän määräsi vouti Varellin hankkimaan hänelle rapuja niin paljon kuin saattoi.
Kiitän lämpimästi minulle tietoja antaneita sukututkijoita Palosaari, Juhala ja Launikivi.
Masku Warelius Warell
Kovelan kartano Nummella
Osmo Jussilan Pusulan Historia -kirjassa on suuri joukko hyödyllisiä viitteitä. Näiden joukossa on lyhyt kertomus Kovelan kartanosta. Lukijoiden pyynnöstä kertaan Jussilan tekstin pohjalta Kovelan vaiheita;
Kovelan kartano muodostettiin 1650-luvulla neljästä silloisen Kovelan kylän tilasta, jotka olivat olleet rälssiä vuodesta 1569. Johan Boosen jälkeen olivat Kovelan omistajia hänen kaksi lankoaan eversti Klaus Slang ja ratsumestari Bertil Nieroth sekä Bertilin vävy Nils Fogelhufvud. Vuosina 1652-92 kartano oli kapteeniluutnantti Klaus Sabelstjernalla, jonka aikana se muuttui säteriratsutilaksi.
Klaus Lang omisti myös Laakspohjan kartanon Lohjalla. Hän oli tunnettu tulisesta luonteestaan ja istui käräjillä jatkuvasti erilaisten arvovalta- ja omistusriitojen takia.
Klausilta tilan osti kapteeni Erik Giös. Vuosina 1697-1710 mainitaan kuitenkin Erik Giösin veli Jakob omistajana ja hänen leskensä Anna aina vuoteen 1741 asti, jolloin taloon tuli vävyksi aateliton kruununvouti Woivalenius. Giösin suku kuitenkin säilyi tilalla äidin puolelta Brunaeus, Tallqvist ja Tolpo -nimisenä aina vuoteen 1829 saakka.
Sen jälkeen seurasi pari polvea Oileniuksia (nimi tulee Oinolan kylästä), kunnes Kovelan osti 1869 Nummen Lukkarin talon poika Henrik Forsgren. Hän piti taloa kuolemaansa saakka ja leski Johanna, joka oli kotoisin Sammatin Leikkilän kylän Piekalta, aina vuoteen 1898.
Edellä esitetty teksti pohjautuu siis Osmo Jussilan tekstiin, joka taasen on saatu Pentti Hiidenheimon vuonna 1953 laatimasta selvityksestä. Ohessa sekä Jakob Giösin että Henrik Forsgrenin sukutaulustot jälkipolvien osalta. Taulustot ovat puutteellisia ja odottavat lisäselvityksiä.
Kovela Woivalenius Giös
Kovelan kartano muodostettiin 1650-luvulla neljästä silloisen Kovelan kylän tilasta, jotka olivat olleet rälssiä vuodesta 1569. Johan Boosen jälkeen olivat Kovelan omistajia hänen kaksi lankoaan eversti Klaus Slang ja ratsumestari Bertil Nieroth sekä Bertilin vävy Nils Fogelhufvud. Vuosina 1652-92 kartano oli kapteeniluutnantti Klaus Sabelstjernalla, jonka aikana se muuttui säteriratsutilaksi.
Klaus Lang omisti myös Laakspohjan kartanon Lohjalla. Hän oli tunnettu tulisesta luonteestaan ja istui käräjillä jatkuvasti erilaisten arvovalta- ja omistusriitojen takia.
Klausilta tilan osti kapteeni Erik Giös. Vuosina 1697-1710 mainitaan kuitenkin Erik Giösin veli Jakob omistajana ja hänen leskensä Anna aina vuoteen 1741 asti, jolloin taloon tuli vävyksi aateliton kruununvouti Woivalenius. Giösin suku kuitenkin säilyi tilalla äidin puolelta Brunaeus, Tallqvist ja Tolpo -nimisenä aina vuoteen 1829 saakka.
Sen jälkeen seurasi pari polvea Oileniuksia (nimi tulee Oinolan kylästä), kunnes Kovelan osti 1869 Nummen Lukkarin talon poika Henrik Forsgren. Hän piti taloa kuolemaansa saakka ja leski Johanna, joka oli kotoisin Sammatin Leikkilän kylän Piekalta, aina vuoteen 1898.
Edellä esitetty teksti pohjautuu siis Osmo Jussilan tekstiin, joka taasen on saatu Pentti Hiidenheimon vuonna 1953 laatimasta selvityksestä. Ohessa sekä Jakob Giösin että Henrik Forsgrenin sukutaulustot jälkipolvien osalta. Taulustot ovat puutteellisia ja odottavat lisäselvityksiä.
Kovela Woivalenius Giös
Eräs tapaturma vuodelta 1883
Helsingin Wiikko-Sanomia -lehdessä ilmestyi 6.4.1883 tämä uskomattomasta tapaturmasta kertova uutinen.
Orijärven kaivos ja Satulamaakarin rustholli
Kiskon Orijärven kaivos suljettiin lopullisesti vuonna 1957 malmin ehdyttyä niin paljon, ettei sen louhiminen ollut enää taloudellisesti kannattavaa. Kaivos perustettiin pari sataa vuotta aiemmin ja sen löytymisestä ansio kuuluu Orijärven Isotalon rusthollin isännälle, Johan Isakssonille (s. 1712).Johan Isaksson oli vienyt kotiinsa muutaman malmiliuskeen, jotka sitten näki hänen kyläilemässä ollut lankonsa Anders Holmberg. Anders H. toimi tuolloin Kosken tehtaan kirjanpitäjänä, ehkä myös voutina. Hän vei sitten Johanin löydökset vuorivouti Lilljeqvistille, joka sattui olemaan käymässä Kosken ruukilla. Samana vuonna aloitettiin Lilljeqvistin luvalla louhinta Orijärvellä 1758. Tulokset olivat niin rohkaisevia, että Lilljeqvistin johdolla perustettiin yhtiö kaivostoimintaa harjoittamaan.
Palkinnoksi malmilöydöstään Anders Holmberg sai Ruotsin vuorikollegioltav vuonna 1778 lähes 24 luotia painaneen hopeapikarin. Se kulkeutui sittemmin kaivoksen omistajien keskuudessa joutuen 1800-luvun lopulla Fiskars -yhtiöiden omistukseen. Näin kaivoksen varsinainen löytäjä, Andersin sisaren mies Johan Isaksson jäi täysin sivuun koko toiminnasta.
Oheinen lehtiartikkeli kertoo Orijärven alkuvaiheista. Se on julkaistu Uusi Suometar -sanomalehden numerossa 93, joka ilmestyi 6. elokuuta vuonna 1879. Kuvaa klikkaamalla saat sen suuremmaksi.Jälkeläisluettelo lähtee Kiskon Kavaston Satulamaakarin ratsutilan isännästä, Christer Matssonista, joka oli naimisissa Karjalohjan Särkijärveltä kotoisin olleen rusthollarin tyttären, Anna Nilsdotterin kanssa.
Sammatin kirkkomaa
Reino Silvanto on vuonna 1929 ilmestyneeseen Sammatti -kirjaansa kopioinut G. Nyströmin vuonna 1885 tekemän pitäjän kirkkomaan asemapiirroksen. Nykyisinkin käytössä oleva kirkkotarha oli alun alkaen hyvin pieni käsittäen lähinnä kapean maakaistaleen heti kirkon eteläläisellä seinämällä. Kirkkoon hautaamisen loputtua alkoi tila täyttyä nopeasti 1800-luvun alkupuolella.Syksyllä 1831 hautausmaata laajennettiin Gabriel Lekmanin isännöimän Vanhatalon rusthollin maille. Samalla rakennettiin kivinen aita, koska uusi kirkkolaki ei enää hyväksynyt puisia. Uuden kiviaidan oli määrä olla valmis kahdessa vuodessa. Pituudeltaan se oli 155 kyynärää korkeuden ollessa 2 kyynärää.
Hautausmaan ympärysmitta oli siis noin 92 metriä, johon on lisättävä kirkon itäinen pääty, kellotapulin ulkosivu ja ehkä sakastin pääty. Ne olivat niin lähellä kirkkomaan rajaa, ettei aitaa ollut tarvetta tehdä.
Vanhakin aita oli ollut jykevä, koska se oli asiakirjojen mukaan rakennettu hirsistä. Kiviaitaa tehtäessä hävitettiin kokonaan läntisellä seinustalla ollut sisäänkäyntihuone l. ryömyaukko. Se katsotiin tarpeettomaksi ja sopimattomaksi, koska se ollen matala ja kapea teki läpikäynnin hankalaksi ja epämukavaksi. Sen sijalle tehtiin tilava portti.
Toinen sisäänkäynti oli kellotapulin lävitse ja kolmatta ei vielä tuossa vaiheessa ollut.
Uuden kiviaidan teko jaettiin suhteessa eri talojen manttaalien kesken. Työ valmistui lähes määräajassa ainoastaan Niemenkylän Oinoon Samuel Lindholmin osalta. Hänen osuutensa tekivät muut hänen kustannuksellaan.
Kesällä 1833 uusi hautausmaa jaettiin neljään eri osaan. Ensimmäisessä osassa hautaus maksoi 32 killinkiä, toisessa 21, kolmannen ollessa köyhien ilmainen maa ja neljäs osa oli varattu itsemurhan tehneille yms.
Vuoden 1833 jälkeen hautausmaata oli vuoteen 1929 mennessä laajennettu kahdesti. Laajennus tapahtui näissäkin tapauksissa Vanhatalon rusthollin maiden kustannuksella. Kirkkotarhan ulkonäköä kohennettiin vuonna 1899 puutarhuri Frans Heermanin johdolla ja 1920 Johan Lohilammen toimesta.
Pappilanpuoleinen pieni rautaportti on vuodelta 1907 ja vastapäätä oleva 2-osainen portti tehtiin kaksi vuotta myöhemmin Leikkilän kyläseppä E. Enqvistin pajassa, kuten siinä olevat nimikirjaimet todistavat.
Sammatti hautausmaa Heerman
Henricus Martini Brennerus
Mustasaaren lukkarin poika Henricus Martini Brennerus syntyi vuoden 1552 paikkeilla.Hänestä tuli ajan myötä Mustasaaren kappalainen ja lisäksi vuodesta 1590 hän sai lukkarinpalkkaa. Ehtona oli hoitaa samalla myös lukkarintehtävät. Hän oli mukana Upsalan kirkolliskokouksessa 1593 allekirjoittamassa päätösasiakirjaa yhdessä Suomen piispan ja 12 muun papin kanssa. Hänen isänsä oli yksi allekirjoittajista.
Paikallinen vouti olisi halunnut valita katolisen kirkkoherran Mustasaareen, mutta lopulta Henricus sai nimityskirjeen vuonna 1599. Seitsemää vuotta myöhemmin Mustasaaresta tuli kaupunki ja kaupunkioikeudet saanut osa pitäjää sai nimen Vaasa. Henricus oli siis Mustasaaren ja Vaasan kirkkoherra, jonka lisäksi hänestä tuli Pohjanmaan lääninrovasti. Tässä ominaisuudessa hän osallistui Linköpingin sekä Tukholman valtiopäiville 1600 ja 1602.
Henricus hankki Mustasaaren Helsingbystä autiotilan 1596/97. Hän omisti myös muitakin tiloja paikkakunnalla sekä pienen aluksen. Henricus kuoli maaliskuussa 1616 Vaasassa.
Vuonna 1586 Henricus oli mennyt naimisiin Margareta Porshankin kanssa, joka oli syntynyt Tukholmassa vuoden 1567 paikkeilla raatimies Knut P:n perheeseen. Henricuksen kuoleman jälkeen Margareta asui leskenä miehensä hankkimalla yhden manttaalin tilalla.
Tekstin alalaidassa on Henricus Brenneruksen eri vuosina käyttämiä sinettejä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Blogitekstisuositus
-
1860-luvun katovuodet jättivät Hämeen Härkätien varrelle Marttilaan raskaita muistoja. Koska Härkätie oli yksi valtakunnan pääväylistä, täyt... -
Antti Lizelius syntyi 12. lokakuuta 1708 Tyrväällä ja siirtyi ajasta ikuisuuteen 15. lokakuuta 1795 Mynämäellä. Hän oli suomalainen pappi ja... -
Professori Jaakko Oskar Forsman syntyi kirkkoherra Georg Jakob F:n ja Anna Lovisa Ebelingin perheeseen Vähäkyrössä heinäkuun lopulla 1839. H...
