Juhan suku-uutiset

Karjalohjan Katteluksen kylän ratsutilan lampuotina, itsellisenä ja torpparina oli 1700-luvun loppupuolella muuan Mats Nyman, joka oli alunperin ollut sotilaana, mutta sittemmin eronnut palveluksesta. Hän oli syntynyt vuonna 1702. Vaimonsa Anna Johansdotter kanssa heillä oli mm. tytär Maria, joka syntyi 1744. Maria vihittiin Sammatin Luskalassa 26.11.1775 renkimies Joseph Thomassonin kanssa. Joseph käytti myöhemmin sukunimeä Loström. Hänen vanhempansa oli Luskalan kartanon torppari Thomas Johansson ja vaimonsa Lisa Eriksdotter. Joseph oli renkinä Luskalan Röysynportaan torpassa vuosina 1774-1779, jonka jälkeen hän värväytyi sotilaaksi kuninkaalliseen Flemingin rykmenttiin, joka toimi Suomenlinnassa. Joulun alla 1778 vietti Joseph aikaansa maaseudulla rykmentin luvalla ja meni samalla rengiksi Someron Ihamäkeen, vapaaherratar von Dubenin luokse. Hän tutustui siellä piika Kaisaan ja suhde eteni nopeasti intiimiksi. Pariskunta alkoi jo suunnitella avioliittoa, mutta luonnollisesti esteenä

Sangen komean nimen kasteessa saanut Karl Vigilius tuli Suomusjärven Arpalahden ikivanhan ratsutilan isännäksi vuonna 1888. Hänen isänsä Vigilius W. oli syntynyt Bromarvissa, mutta matkannut Suomusjärven Salitun kylän Uudentalon rusthollariksi Siuntion ja Karjalohjan kautta. Edellä mainitun appensa, Anders Johan Wendelinin kuoltua joutui Karl Vigilius hyvin nuorella iällä ottamaan vastuun Arpalahdesta. Perinnönjaossa tila oli joutunut suvun ulkopuoliselle taholle, mutta 13.7.1888 pidetyssä huutokaupassa Karl Vigilius ja vaimonsa Ida Maria Wendelin ostivat sen 26605 markas hinnasta. Tuon summan liäksi tuli edellisen isännän, Johan Alenin eläke, ts. syytinki. Perinnönjaon aikoihin tila ehti olla vuoden verran myös porilaisen vuorineuvos F. A. Juseliuksen omistuksessa. Nuoripari Wikströmillä oli nyt käsissään sekä Arpalahti että miehen perintönä Salitun Uusitalo. Uusitalo myytiinkin sitten Karl Vigiliuksen sisarelle, Lovisalle. Tämä osti tilan yhdessä miehensä Juho Högmanin kanssa 25500 m

Euran l. nykyisen Tarvasjoen saarnahuonekunnan kirkonkokous päätti toukokuun lopulla 1774 kappelin silloisen kirkon olevan niin huonossa kunnossa, että se olisi purettava ja tilalle rakennettava kokonaan uusi. Marttilan eli emäseurakunnan pitäjänapulainen Gabriel Haberfelt sai tehtäväkseen hankkia tuomiokapitulilta luvan tähän yritykseen. Asiassa ei kummankaan osapuolten taholta viivästelty ja jo vajaan kuukauden kuluttua, täsmälleen 25.6.1774 tuomiokapitulilta tuli myönteinen päätös. Euran kappeliseurakunta ei ollut aivan yhtä nopea omissa päätöksissään ja vasta kolme vuotta myöhemmin, alkusyksystä 1777, sai asia jatkoa. Tuolloin kirkonkokous päätti seuraavaa; A) Rakennusmestariksi otettaisiin turkulaisen kirkonrakentaja Antti Piimäsen poika, kirvesmies Mikkeli Hartlin, jolle maksettaisiin rahana 500 kuparitaalaria kirkonkassasta sekä kappa rukiita, kakku ja juusto joka talolta plus kyydit Euran ja Turun välillä B) Hyväksyttiin Hartlinin tekemät piirustukset C) Laittaa kirkon pituudek

Vuoden 1685 talvikäräjillä Marttilan kirkkoherra Simo Greek syytti emäseurakunnan kirkonisäntää, entistä lainlukijaa Gabriel Melartopaeusta siitä, että tämä oli edellisenä syksynä pidetyssä rovastintarkastuksessa nimittänyt häntä kirkonvarkaaksi. Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että kirkkoherra Greek oli helmikuussa 1684 antanut pitäjänapulainen Krister Bergerukselle luvan haudata vaimonsa rovasti Platessan sukuhautaan, joka sijaitsi kirkon permannon alla. Kun sitten lukkari Knuutti Yrjönpoika ja kirkonnikkari Heikki Jaakonpoika Muti olivat hautaan tilaa saadakseen (haudassa oli yli 40 kirstua) nostaneet sieltä ylös rovasti Platessan ja hänen vaimonsa kirstujen vanhanaikaisen korkeat kannet, kirkkoherra Greek oli ottanut toisesta niistä pois kyynärän pituisen ja 4-5 luotia painavan hopearistin käyttääkseen sen kirkon vanhan ehtoolliskalkin isontamiseen. Myöhemmin keväällä kirkkoherra oli hankkinut toimenpiteelleen sekä kirkkoneuvoston että piispan suostumuksen, mutta syksyllä Melartopa

Blogitekstini Kanttori Isak Sjöman esitteli taannoin marttilalaisen kanttorin vaimoineen. Heidän poikansa Isak Edward syntyi 12.8.1840 Tarvasjoella ja hänestä tuli lopulta Marttilan kaikkien aikojen pisimpään palvellut nimismies, jolle virkavuosia tuli peräti 36. Tässä on hänen pienoiselämänkertansa Aulis Ojan "Marttilan Historia" -teoksen pohjalta. Isak muutti vanhempiensa mukana Marttilaan 1841. Kävi sitten Turun kimnaasia 1860-62. Turun lääninhallituksen lääninkonttoristina vuosinta 1862-67. Marttilan piirin nimismiehenä 1867-1903. Otti innokkaasti osaa, useimmiten aloitteentekijänä, kaikkiin yhteisiin pyrintöihin Marttilassa. Julkaisi teokset "Siveä kauno-annakka 1865" (1864), "Neuvoja mehiläishoidossa" (1895), "Kertomus Marttilan Säästöpankin toiminnasta v. 1875-1899 ja yleinen katsahdus saman pitäjän muihin oloihin" (1900), "Turun-Someron-Riihimäen rautatie" (1907) ja "Puolituhatta vuotta Marttilan seurakuntain vaiheista&quo

Hembygden -lehdessä vuonna 1910 tarujen tutkija V. Wessman julkaisi muutamia Karjaan pitäjästä ylös kirjattuja tarinoita entisaikain juhlapyhien vietosta. Niiden joukossa on myös Juhannus; " 25-30 vuotta sitten nuorten ainoa huvitus kesällä oli juhannusvalvojaiset Mustion mäellä, jossa tanssittiin vaunuvajassa. Sinne kokoontui nuoriso pohjois-Karjaan kaikista kylistä. Illalla koristeltiin juhannussalko kieloilla ja lehdillä, laulettiin ja tanssittiin ja tanssien välillä virkistäydyttiin kaljalla. Sitten yöllä "neiti" istui salon juurella ja jakoi lapsille piparkakkuja, jotka hän oli itse leiponut vanhempien saadessa kaljaa. Sillä tavalla huviteltiin aivan yksinkertaisesti aina valoisaan aamuun asti, ja kaikilla oli paljon mukavampaa kuin useasti nuorisolla meidän aikanamme, jolloin se on niin arpajaisten ja iltamien hemmottelema, ettei mikään "huvitus" ole sille kyllin hauskaa. " Mitähän mahtaisi tuon tekstin alkuperäinen kertoja miettiä vaikkapa Raumanmer

Viime vuonna uumoilemani Raaseporin pitäjä on sitten käytännössä tosiasia. Karjaa, Pohja ja Tammisaari ovat päättäneet yhdistyä vajaan 30000 hengen kaupungiksi. Näistä Karjaa lienee ylivoimaisesti vanhin pitäjä. Tammisaari perustettiin vasta 1500-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan toimesta. Pohja mainitaan ensimmäinse kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1359. Karjaasta on ensimmäinen maininta jo vuodelta 1326. Tenhola sukeltaa esiin kolme vuotta myöhemmin. Tästä on päätelty, että Pohja saattaisi olla lohkaistu näiden kahden pitäjän maista mainittujen vuosien välisenä aikana. Nimi Karjaa, ruotsiksi Karis, on mitä ilmeisemmin paljon varhaisempaa perua. Tanskalaisessa Tallinnaan johtavaa purjehdusreittiä koskevassa kuvauksessa on hieman hämärästi erottuva sana "Karienkaskae". Tämä viittaisi muinais-Karjaalla olleeseen kylään Äljö, joka 1500-luvulla esiintyy myös nimellä Karrieser. Tunnettu alueen tutkija, Gunvor Kerkkonen, pitääkin nimeä Karis "vaeltavana kulttuurinimenä

Karjaa Ennen ja Nyt - kirjassa, jonka silloisen kauppalan kotiseutulautakunta julkaisi vuonna 1970 kunnallisen itsehallinnon satavuotismuistoksi, on kerrottu muutamia perimätietoja Karjaan ensimmäisestä kirkosta. Torppari Otto Nylund Totalin kylästä; " Pohjan ja Karjaan kirkot on kumpikin rakennettu 1100-luvulla. Edellinen on hovineuvoksettaren rakennuttama ja Karjaan kirkko kreivittären. " Lepin kylästä on muistiin merkitty; " Karjaan kirkon kuuluu rakentaneen kaksi naista. " Nykyisin Karjalohjaan kuuluvassa Lönnhammarin kylässä on asiaa muisteltu ehkä sen pohjalta, että vielä vuonna 1870 oli kirkkomaalla 1414 kuolleen porvarinvaimo Katarinan hautakivi; " Kun Karjaan kirkko piti rakentaa, oli vaikeata löytää rakennusmestari, joka osasi muurata kirkonseinät kohtisuoraan. Monet lähetettiin pois sopimattomina ja lopulta uskottiin työ naisrakennusmestarille, jonka nimi oli Katarina. Mutta hänkään ei onnistunut, minkä vuoksi häntä rangaistiin jollakin tavalla. Ja v

S. G. Elmgren kertoo vuodelta 1857 peräisin olevassa Marttilan Karinaisten Kosken ja Tarvasjoen historia -kirjasessaan harvinaisesta tapauksesta Tarvasjoen kirkossa vuonna 1746. Tuolloin oli vielä käytössä nykyistä edeltävä kirkkorakennus. Tekstin on alkuperäisestä ruotsinkielestä suomentanut Esko Hallanheimo - originaalin oli herra Elmgren löytänyt tuolloin 150 vuotta sitten kirkonarkistosta. " Virren 95 viimeisen säkeistön aikana tuli kirkkoherra kappalaisen kanssa sakaristosta ja heti heidän jäljessään seurakuntaan hakeutuvat Ivan Gusminsin ja hänen jälkeensä lautamies Johan Julla Halikkolasta ja kuudennusmies Johan Mikkola Hongistolta. Sitten kirkkoherra virkaveljensä kanssa astui alttarille, kun taas esiteltävä ja todistajat eli kummit jäivät seisomaan alttarikaiteen ulkopuolelle. Kirkkoherra piti lyhyen puheen seurakunnalle psalmin 117 johdolla rohkaisten kaikkia kiittämään ja ylistämään Herraa esilläolevan asian johdosta, jonka jälkeen seurakuntaan otettava teki uskontunnus

Juhannus on aivan kohta ja niinpä olen tähän kopioinut S.G. Elmgrenin vuonna 1857 julkaisemasta "Marttilan, Karinaisten, Kosken ja Tarvasjoen Historia vuodelta 1857" kirjasesta hieman tietoja entisaikain häiden vietosta ao. seudulla. Tekstin on alkuperäisestä ruotsinkielisestä versiosta suomentanut Esko Hallanheimo. Julkaisua myydään Tarvasjoen kunnantalolla. Häitä vietetään tavallisesti kaksi päivää ja jatkona seuraa vielä tupaantuliaiset. Sulhanen vierasjoukon kanssa matkaa morsiamen kotiin kovaäänisen musiikin soidessa ja perinteeseen kuuluu, että ken tahansa kohtaakin matkueen, on kestittävä paloviinalla tai vastaavalla koko hääsaaton seisahtuessa. Morsian koristetaan kaikin tavoin ja sen suorittavat siihen kykenevät morsiamen pukijat eli kaaset. Häämusiikkia soitetaan tavallisesti kahdella viululla ja klarinetilla, tanssitaan polkkaa ja katrillia. Kutsumattomia kuokkavieraita eli nurkkafyrrejä tulee runsaasti. Vihkiminen ja lapsen kastaminen suoritetaan nykyään sangen ha

Uusia juttuja tulossa 15.6.2007!

Urheiluvamman takia jäävät päivitykset pariksi kolmeksi päiväksi väliin. Selattavanasi on kuitenkin jo lähes 300 artikkelia historiasta ja sukututkimuksesta sun muusta - tutustu oikeasta reunasta löytyvään arkistoon!

Mm. Maskun Kankaisten kartanon vuokraajana toiminut Olof Warell oli syntynyt Lohjan Varolassa vuonna 1675. Hänen vaiheikkaasta elämästään olen eri lähteistä koonnut seuraavia tietoja; Nimismies;Kankaisten kartanon hoitaja ja vuokraaja 1704-1721. Olof Warellin nimi syntymänsä perusteella oli Varola, mutta hän käytti myöhemmin nimeä Warelius ja sitten Warell. Hän oli Mietoisten Saaren kartanon voutina 1703-1704, Maskun Kankaisten kartanon vuokraaja 1704-1721 ja Koski Tl:n Tuimalan Isotalon ratsutilan vuokraajana 1700 alkaen ja isäntänä 1728-1735. Hoiti Maskussa kirkonisännän tointa 1708-1720 ja nimismiehen tointa 1713-1719. Kankaisten kartano on syntynyt keskiajalla. 1400-luvun alussa sen omisti Diekn-suku. Avioliittojen kautta kartano siirtyi Horn-suvulle, jonka omistuksessa se oli noin 350 vuotta. Aulis Ojan Maskun historia taas kertoo jatkoa: Eversti Eevert Kustaanpka Horn vuokrasi kartanon 1681-1685 kihlakunnantuomari Kaarle Carpelanille. Everstin kuoltua 1687 hänen perikuntansa piti

Osmo Jussilan Pusulan Historia -kirjassa on suuri joukko hyödyllisiä viitteitä. Näiden joukossa on lyhyt kertomus Kovelan kartanosta. Lukijoiden pyynnöstä kertaan Jussilan tekstin pohjalta Kovelan vaiheita; Kovelan kartano muodostettiin 1650-luvulla neljästä silloisen Kovelan kylän tilasta, jotka olivat olleet rälssiä vuodesta 1569. Johan Boosen jälkeen olivat Kovelan omistajia hänen kaksi lankoaan eversti Klaus Slang ja ratsumestari Bertil Nieroth sekä Bertilin vävy Nils Fogelhufvud. Vuosina 1652-92 kartano oli kapteeniluutnantti Klaus Sabelstjernalla, jonka aikana se muuttui säteriratsutilaksi. Klaus Lang omisti myös Laakspohjan kartanon Lohjalla. Hän oli tunnettu tulisesta luonteestaan ja istui käräjillä jatkuvasti erilaisten arvovalta- ja omistusriitojen takia. Klausilta tilan osti kapteeni Erik Giös. Vuosina 1697-1710 mainitaan kuitenkin Erik Giösin veli Jakob omistajana ja hänen leskensä Anna aina vuoteen 1741 asti, jolloin taloon tuli vävyksi aateliton kruununvouti Woivalenius.

Helsingin Wiikko-Sanomia -lehdessä ilmestyi 6.4.1883 tämä uskomattomasta tapaturmasta kertova uutinen.

Kiskon Orijärven kaivos suljettiin lopullisesti vuonna 1957 malmin ehdyttyä niin paljon, ettei sen louhiminen ollut enää taloudellisesti kannattavaa. Kaivos perustettiin pari sataa vuotta aiemmin ja sen löytymisestä ansio kuuluu Orijärven Isotalon rusthollin isännälle, Johan Isakssonille (s. 1712). Johan Isaksson oli vienyt kotiinsa muutaman malmiliuskeen, jotka sitten näki hänen kyläilemässä ollut lankonsa Anders Holmberg. Anders H. toimi tuolloin Kosken tehtaan kirjanpitäjänä, ehkä myös voutina. Hän vei sitten Johanin löydökset vuorivouti Lilljeqvistille, joka sattui olemaan käymässä Kosken ruukilla. Samana vuonna aloitettiin Lilljeqvistin luvalla louhinta Orijärvellä 1758. Tulokset olivat niin rohkaisevia, että Lilljeqvistin johdolla perustettiin yhtiö kaivostoimintaa harjoittamaan. Palkinnoksi malmilöydöstään Anders Holmberg sai Ruotsin vuorikollegioltav vuonna 1778 lähes 24 luotia painaneen hopeapikarin. Se kulkeutui sittemmin kaivoksen omistajien keskuudessa joutuen 1800-luvun lo

Reino Silvanto on vuonna 1929 ilmestyneeseen Sammatti -kirjaansa kopioinut G. Nyströmin vuonna 1885 tekemän pitäjän kirkkomaan asemapiirroksen. Nykyisinkin käytössä oleva kirkkotarha oli alun alkaen hyvin pieni käsittäen lähinnä kapean maakaistaleen heti kirkon eteläläisellä seinämällä. Kirkkoon hautaamisen loputtua alkoi tila täyttyä nopeasti 1800-luvun alkupuolella. Syksyllä 1831 hautausmaata laajennettiin Gabriel Lekmanin isännöimän Vanhatalon rusthollin maille. Samalla rakennettiin kivinen aita, koska uusi kirkkolaki ei enää hyväksynyt puisia. Uuden kiviaidan oli määrä olla valmis kahdessa vuodessa. Pituudeltaan se oli 155 kyynärää korkeuden ollessa 2 kyynärää. Hautausmaan ympärysmitta oli siis noin 92 metriä, johon on lisättävä kirkon itäinen pääty, kellotapulin ulkosivu ja ehkä sakastin pääty. Ne olivat niin lähellä kirkkomaan rajaa, ettei aitaa ollut tarvetta tehdä. Vanhakin aita oli ollut jykevä, koska se oli asiakirjojen mukaan rakennettu hirsistä. Kiviaitaa tehtäessä hävitett

Mustasaaren lukkarin poika Henricus Martini Brennerus syntyi vuoden 1552 paikkeilla. Hänestä tuli ajan myötä Mustasaaren kappalainen ja lisäksi vuodesta 1590 hän sai lukkarinpalkkaa. Ehtona oli hoitaa samalla myös lukkarintehtävät. Hän oli mukana Upsalan kirkolliskokouksessa 1593 allekirjoittamassa päätösasiakirjaa yhdessä Suomen piispan ja 12 muun papin kanssa. Hänen isänsä oli yksi allekirjoittajista. Paikallinen vouti olisi halunnut valita katolisen kirkkoherran Mustasaareen, mutta lopulta Henricus sai nimityskirjeen vuonna 1599. Seitsemää vuotta myöhemmin Mustasaaresta tuli kaupunki ja kaupunkioikeudet saanut osa pitäjää sai nimen Vaasa. Henricus oli siis Mustasaaren ja Vaasan kirkkoherra, jonka lisäksi hänestä tuli Pohjanmaan lääninrovasti. Tässä ominaisuudessa hän osallistui Linköpingin sekä Tukholman valtiopäiville 1600 ja 1602. Henricus hankki Mustasaaren Helsingbystä autiotilan 1596/97. Hän omisti myös muitakin tiloja paikkakunnalla sekä pienen aluksen. Henricus kuoli maalisk