Siirry pääsisältöön

Eräs mylläri

Suomessa ensimmäiset kirjalliset maininnat myllyistä ovat 1300-luvulta. Seuraavien parin vuosisadan ajalta voidaan koota tietoja noin sadasta vesimyllystä, joista suurin osa sijaitsi Hämeessä. On melko todennäköistä, että meikäläisen myllyn malli on tullut lännestä. Muinaisruotsin sanat Möllu ja Myllu muistuttavat äänteeltään kovasti suomen vastaavaa sanaa.

Toisaalta möllu / myllu sekä mylna -sanat korvautuivat Ruotsissa noin 1200-luvun lopulla germaaniperäisiin kvaern ja quarn -sanoihin. Näillä tarkoitettiin alunperin vain käsimyllyä, joten vesimyllyn on täytynyt jo ennen tätä aikaa kotoutua maahamme.

Paimionjokeen oli Koskella rakennettu ainakin neljä myllyä jo 1500-luvun lopulla; Tuimalaan, Patakoskelle, Myllykylään ja Koivukylään. Niissä kaikissa oli yksi kivipari eli ne olivat jalkamyllyjä. Vuonna 1588 mainitaan Sorvastolla mylly ja 1643 kartanonomistaja Gustaf Grass rakennutti uuden laitoksen. Kosken kartanoa lukuun ottamatta myllyt olivat osuuskuntien omistuksessa. Jokaisella talolla oli oma myllyvuoronsa, joita sitten saatettiin ostaa, myydä tai jopa vuokrata.

Yksi varhaisimmista rippikirjoista mainituista Tuimalan myllyn mylläreistä oli muuan Simo Erkinpoika Leijon, joka oli naimisissa Kirsti Yrjöntyttären kanssa. Hän saattoi samalla olla pitäjässä kaikista iäkkäin pitäjässä koskaan työskennellyt mylläri. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt 1696 ja vielä 1770-luvulla hänet mainitaan tässä raskaassa ammatissaan. Mylläri-Simo saattoi olla alkujaan sotilas, sillä hänen sukunimensä viittaa vahvasti tähän suuntaan. Tämä otaksuma vahvistuu, sillä aina 1740-luvun alkupuolelle saakka Simo asui perheineen Liedon Hihnan kylässä. Siellä ollessaan hänet mainitaan rakuunana. Simon ja Kirstin lapsista vanhin oli isänsä kaima. Hänestä tulikin aikoinaan Tuimalan mylläri isänsä jalanjäljissä.

Nuorempi Simo oli hänkin melko iäkäs mylläriksi tullessaan, sillä hän työskenteli saharenkinä Kirkonmäellä 1780-luvun alkuun saakka. Vasta 1783 hänet mainitaan ensimmäisen kerran Tuimalassa ja tuolloin hän on jo yli 50-vuotias. Puolisoaan ei Simon tarvinnut kovin kaukaa hakea. Nuorikko Matleena Niilontyttären isä oli Tuimalan Isotalon rusthollari Niilo Helsteen ja äiti Kristiina Warell, Matleenan äidinisä oli lohjalaissyntyinen Olavi (Olof) Warell, joka työuransa aikana ehti olla mm. Mietoisten Saaren kartanon voutina, Maskun Kankaisten vuokraajana ja Maskun nimismiehenä. Tuimalan Isotaloon hän tuli ensin vuokraajaksi ja vuodesta 1728 eteenpäin isännäksi.

Simon ja Matleenan lapsia olivat Matti, Maria ja Liisa. Heistä Matti asui koko ikänsä kotitorpassaan kuollen naimattomana ja lapsettomana 25 vuoden iässä vuonna 1803. Hänen molemmat siskonsa, Liisa ja Maria olivat kuolleet vain muutamien kuukausien ikäisinä. Näin tämä sukuhaara Simo Leijonin jälkeläisiä sammui Tuimalan kylässä, sillä Simo Simonpoika menehtyi syksyllä 1813 ja leski Matleena Niilontytär keväällä 1833.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohdiskelua äitilinja eli mtDNA -testauksesta

Isoäitini mtDNA on selvitetty, mutta kovin läheisiä osumia ei tule. Toki tulee geneettisellä etäisyydellä 0 olevia kaukaisia sukulaisia, joilla on yhteinen kantaäiti on isoäitini kanssa. Mutta se ei nyt olekaan tämän lyhyen pohdinnan aihe. Tarkoituksena on kertoa mikä muu kuin mtDNA:ssa harvaan tapahtuvat mutaatiot voi selittää läheisten osumien puutetta äitilinjan testissä. Jokaiseen sukupolveen syntyy satunnaisesti tyttöjä ja poikia. Soluelimen eli mitokondrion DNA siirtyy seuraavalle sukupolvelle aina naisen kautta. Jos äidillä on pelkkiä poikia, katkeaa linja heihin. Poikien mahdolliset omat lapset saavat mtDNA:nsa omalta äidiltään. Tarkastelin muutamia sukupolvia taaksepäin isoäitini Esterin suoraa äitilinjaa ja sain kokoon oheisia tietoja. Esteristä eteenpäin äitilinja jatkuu tällä hetkellä yhden henkilön, serkkuni tyttären voimin. Täten tässä  matriarkaalisessa jälkipolvitaulussa tapahtuva naislinjojen "kato" jatkuu vieläkin! Tämä sukutaulusto kertoo siis sen, että vuo

40 paria raippoja sotilas Stenille

Halikon Ruuhikoskella asui 1770-luvulta alkaen sotilas Henrik Stenin perhe. Vuonna 1754 syntynyt Henrik oli mennyt naimisiin lokakuussa 1773 Noukkilan kylän piian, Maria Mikontyttären kanssa. Sotilaselämä oli Marialle tuttua jo lapsuudesta, sillä hänen vanhempansa olivat Karvalan rakuuna Mikko Yrjönpoika ja vaimonsa Elina Juhontytär. Maria oli miestään vuoden verran nuorempi. Ruuhikoskella Henrik ja Maria saivat peräti 11 lasta, joista esikoisena ja kuopuksena syntyivät kaksoset. Kummassakin tapauksessa toinen sisaruksista m enehtyi hyvin pienenä. Lapsista voisi mainita ainakin räätälin töissä aloittaneen Aleksanterin, joka sitten pääsi Ruuhikosken Sepän talon isännäksi naituaan talon tyttären, Kreetan. Myös Aleksanterin veli Juho pääsi samalla konstilla Ruuhikosken Simolan isännäksi. Hänen vaimonsa oli Simolan edellisen "bonden", Juho Juhonpojan tytär Maija Kreetta. Veljesten isä, entinen sotilas ja torppari Henrik Sten menehtyi vesitautiin Ruuhikosken Vähäkosken torpassa

Sokean miehen elämää

Kesällä 1806 menivät naimisiin Marttilan Vättilän kylän Postin perillinen Mikko Matinpoika ja viereisen Prunkilan kylän Päärnin talon Maria Simontytär. Mikosta tuli sitten ns. kotivävy Päärnille, kunnes hän jo parin vuoden päästä oli talon isäntänä. Seuraavien reilun 20 vuoden kuluessa pariskunta sai yhdeksän lasta, joista osa menehtyi jo pienenä. Lisämurhetta perheelle toi poika Heikin ja tyttärien Julianan sekä Liisan kohtalo - kaikki kolme syntyivät sokeina. Noin kaksisataa vuotta sitten käytäntö Heikin ja Julianan kohdalla oli julma. Sisarukset joutuivat jo lapsena ruotuvaivaisiksi. Lyhyesti sanottuna ruotuvaivainen saattoi joutua asumaan joka vuosi er i taloon, aina sen mukaan, kuka halvimmalla hänet vaivoikseen vain huoli. Sisko Liisa oli kuollut parin vuoden iässä, joten hänen ei tarvinnut kärsiä tästä kurimuksesta. On tietysti mielenkiintoista pohtia, miksi samassa perheessä oli näinkin monta sokeaa lasta. Tilannetta voi tuskin laskea ympäristömyrkkyjen syyksi, koska mitään t