Palasin nyt parin viikon perästä taas tervehtimään arvoisia herroja, niin vastenmielistä kuin se olikin. Tällä kertaa sattui nyt olemaan poissa herra Hacklin ja myöskin se julmuudestaan kuuluisa herra M….ter, joka kyllä oli edelliselläkin kertaa poissa. Sattuma suosi minua tälläkin kertaa niin, etten tarvinnut kohdata mainittua kuuluisuutta. Kerrottiin, että se oli juuri hän, joka heikkoon naiseenkin kävi käsiksi ja paiski seinästä seinään.
Tällä kertaa johti kuulustelua herra Wahlroos. Ajattelin että kyllä mar nyt tiukataan lujalle, kun en mennytkään niin pian kuin toivoivat. Päinvastoin vastaanotto oli nyt paljon maltilllisempi.
Tein nyt ensiksi huomautuksen, että nyt olisi määräaika täysi, jolloin sahayhtiön huone on oltava tyhjä ja minä en voi tyhjentää, koska kerran oveni on lukittu. Kyllä nyt luvattiin antaa avain, mutta tehtiin vielä pieni tutkinto raha-asioista, vaikka tietysti samalla tuloksella. Otettiinpa puheeksi eräs juorukin. Minä olin muka jollekin sanonut, etten välitä miehestäni vaikka se menikin. Nyt pantiin piukalle, että kyllä mar minulla täytyy sitte olla varoja, koska en miehestäni välitä. Selviydyin tästä puheesta pienellä sivuhuomautuksella. Kuultuaan, että asuimme sahan huoneissa, huomautti Wahlroos: ”Jaa, tehdään puhdasta vaan.” Tarkoitti tietysti, että pois kaikki pahimmat ’punikit’ sahankin alueelta.
Sain siis vihdoinkin avaimen entiseen asuntooni ja sain nähdä sen kauhistuksen hävityksen, mikä siellä vallitsi. Ensi silmäyksellä näin, kuinka perinpohjainen tarkastus siellä oli käynyt. Voi miten ikävältä tuntui, kun kaikki tutut ja rakkaaksi käyneet esineet olivat niin raastettu. Kaikkiin pikku esineisiinkin oli vieras käsi koskenut ja kaikkea omaa ja rakasta oli vihamiehen silmä tarkastellut. Mutta tämä täytyi kärsiä. Olihan se heillä tavallaan ’oikeutettua’. Kertoivatpa he itse, että punakaartilaiset olivat heille paljon pahempaa tehneet, esimerkiksi rikkoneet paljon arvokasta ja hävittäneet monen perheen omaisuuden perin pohjin.
Päätin nyt pitää huutokaupan ja panna kaupaksi ensin mieheni puusepänkaluston. Olihan hänellä arvokas kalusto. Sillä ryöstötavaran etsijätkin olivat epäilleet höyliä, koska niitä oli heidän mielestään liian paljon. Herra M….ter oli epäillyt kirjastoa, koska sekin oli kylliksi arvokas herättämään huomiota. Hän oli muun muassa lausunut: ”Ei punakaartilainen lue ikinä sellaista kirjallisuutta.”
Pidin siis huutokaupan 12. pnä heinäkuuta ja möin kaikki mieheni työvälineet sekä osan kirjastoa ja muuta sellaista, joita en välttämättä tarvinnut. Kyllä se oli raskas tehtävä. Kaikkiin niihin joista nyt täytyi luopua, sisältyi jokin pieni muisto. Sitä paitsi olivathan ne mieheni työvälineitä, joiden kanssa hän oli kotona työskennellyt ja monta markkaa ansainnut.
Nyt olivat kaikki poissa. Mies tiellä tietämättömillä ja hänen arvokkaat esineensä muutettuna rahaksi. Sain täten nyt alun kuudetta sataa mk rahaa, jolla voin nyt tulla lapsineni pienen aikaa toimeen. Rahaa kyllä silloin tarvittiinkin lujasti, sillä ruisjauhotkin maksoivat 10 mk kilo. Höyläpenkki nousi huutokaupassa 45 mk ja sain siitä vastineeksi siltä joka sen huusi 4,5 kg jauhoja. Söimme siis isän höyläpenkin neljässä-viidessä ateriassa. Sorvi nousi ainoastaan 21 mk. Olisi se kyllä korkeammallekin noussut, jos ei vasaramies olisi niin kovin hätiköinyt.
Kyllä se koko toimitus teki hyvin ikävän tunnelman.
Asumme nyt Ahlaisten Alakylässä, siskoni Hildan sekä miehensä Matti Kiekkijeffin huoneissa. Keväällä ensin olimme kaikkialla liikaa. Syynä oli tietysti, että meitä muka pelättiin. Pelättiin että meidän kautta muka joudutaan tekemisiin suojeluskuntain ja isännöitsijäin ja ties kenen kaiken kanssa. Olimmehan me ’punikeita’ eikä mitään suosituita kansalaisia.
 |
| Panoraama Ahlaisista |
Isännöitsijän pelko oli muka syynä meidän työntämiseemme mieheni kodista Alakylään. Ties mitkä tuhannet pelot minun vanhemmillani olivat, sillä tultuani Lampista Alakylään oli vastaanotto sellaista, että heti sain tietää, ettei ollut tilaa siellä. Mutta todellisuus oli, ettei kenenkään haluttanut ottaa kuusihenkistä perhettä luoksensa. Nyt sain kokea taas sen kohtalon, että ’taivaan linnuilla ovat pesänsä ja ketuilla luolansa, mutta ihmisen pojalla ei ole, kuhun hän päänsä kallistaa’.
Tämän elämäni raskaimman päivän sain viettää Juhannuksena, jolloin aina ennen, mieheni kotona ollessa, oli tapanamme tulla Ahlaisiin huviretkelle ja olimme silloin hyvinkin suuresta arvosta. Nyt sen sijaan olin hyljätty, turvaton leski, viiden pienen lapsen kanssa. Nyt sain tuntea mitä on nainen silloin, kun ei sillä ole miestä rinnallaan. Se on hyljätty, turvaton raukka, jota kaikilla on oikeus potkia. Nyt ei tahtonut olla tilaa missään. Nytpä löydettiin tekosyitä, monenmoisia. Itkin sinä päivänä itseni uuvuksiin ja tuskani oli niin suuri, että huusin mieheni nimeä, vaikka en edes tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut.
Totta sitte sain luvan jäädä vanhempaini kotiin, mihin sitte kuletin huonekalumme ja muunkin omaisuutemme Reposaarelta. Kamari, missä asuimme, oli kovin ahdas meille ja meidän huonekaluillemme, vaikka niistä osa oli myytykin.
Koetin kärsiä vaan ja olimme vuoroin Lampissa ja vuoroin Alakylässä lokakuuhun asti. Silloin tuli tilaisuus, joka teki helpon asunto-oloomme. Siskoni mies perheineen muutti pois paikkakunnalta ja minä päätin vuokrata heidän asuntonsa. Olihan mulla nyt vähän rahoja; kun säästäen eli, niin ajattelin tulevani jonkin kuukauden toimeen, vaikka vuokraakin joutuu maksamaan. Vuokraksi kyllä määrättiin 15 mk kuussa, joka tuntui vähän liian kalliilta näin maalaisoloissa, mutta kun huoneet olivat tilavat ja ennestäänkin mulle tutut, niin päätin koettaa maksaa, ja niin sitte muutettiin lokakuun ensi päivänä.
Nyt alkoi meillä jo vapaampi elämä. Voin heti ruveta töihin käsiksi uudella innolla, sillä nyt mulla oli tilaa. Kangaspuut olivatkin ensimmäiset ’mööpelit’ jotka tuotiin uuteen kotiin ja töitä mulla oli aika tavalla, joten aika kului ahkerassa työssä nopeaan. Minulla oli siis mahdollisuus vähän ansaitakin.
Elämä tuntui nyt jo muutenkin rattoisammalta, sillä meillä oli jo isästäkin vähän tietoa. Ei ollutkaan isä vielä kuollut, sillä häneltä tuli kirje hänen kotiinsa Lamppiin 1. pnä elokuuta. Oli siis huhuissa perää, että hän todellakin oli päässyt pakenemaan Venäjälle. Voi arvata, että ilomme silloin oli suuri. Oli hän nyt ainakin pelastanut henkensä; vaikka onkin maanpakolainen niin jos elää, voi hän joskus vielä kohdata omaisensa. Siinä pieni toivo.
Olimme siis neljättä kuukautta tiedottomia hänen kohtalostaan. Nyt alkoi kirjeitä saapua useampia, joihin kyllä koetettiin vastata mukana seuraavalla osoitteella, mutta niistä ei vaan perille mennyt kuin kaksi ainoaa. Rajalla oleva sensuuri ne tietysti pidätti. Hän puolestaan ei tiennyt meidän kohtalostamme mitään eikä edes osoitteestani. Sitte vasta kun hän sai ne kirjeet syyskuussa, hän sai meidän osoitteemme, mutta ei mitään muita tietoja. Siitä asti olen saanut melkein säännöllisesti kirjeen joka kuukausi. Mutta se on pahin seikka kun en voi kirjoittaa puolestani hänelle, sillä postikulkukin on rajalla pysäytetty, ja niin muodoin en voi olla minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa hänen kanssaan.
Elämä kulkee eteenpäin yksitoikkoista kulkuaan. Ihmiset näyttävät nyt mukautuvan niin tyynesti nykyiseen olotilaan. Ei mitään vaatimuksia kuten ennen - ei edes vappuna. Näyttää että kaikki olisi nyt niin kovin hyvin tässä lain ja kuuliaisuuden ja järjestyksen valkeassa Suomessa.
Niin näyttää.
Mutta toisin tuntuu. Vaikka ei julkisuudessa enää kuulukaan ’me vaadimme’ -ponsia, niin se kuuluu salaa. Se kuuluu silloin kärsineen äidin tai isän, veljen ja siskon, tai maanpakolaisen vaimon, tai ammutuksi tulleen aviokumppanin lesken huulilta, ja vieläpä lapsienkin. Koko heidän olemuksensa huutaa. Katseet, sanat, toiveet ja koko heidän elämänsä. Siihen huutoon yhdyn minäkin viiden lapseni kanssa. Me vaadimme oikeutta! Me vaadimme lasten isän ja rakkaan elämäntoverini pois maanpaosta kotiin pitämään huolta perheestään, silloin ei meidänkään tarvitse turvata kunnan apuun. Kyllä silloin isä taas pitää huolen perheensä elatuksesta voimainsa mukaan. Silloin minäkin vielä toivoisin elämältä jotain muutakin kuin tätä lamauttavaa yksitoikkoisuutta ja alituista ikävää ja kärsimystä. Voisin silloin nauttia lasteni onnesta - meidän yhteisestä onnesta. Me vaadimme leipänsä ja oikeutensa puolesta taistelleiden, syyttömästi vangittujen vapauttamista! Niin kauan kuin heissä on vielä elon kipinä! Tätä samaa huutavat tuhannet. Mutta tiedän, etteivät mitkään ponnet vapauta heitä.
Kuinka voisikaan anoa armahdusta heille juuri noilta samoilta, jotka nyt viettävät muistojuhlia ja kiitosjumalanpalveluksia juuri siitä hyvästä, että ovat heidän vankilaan saaneet kytkettyä ja että ovat saaneet niin monelta ’punikilta’ elämän viedä. Tai kuinka voisi toivoakaan, että he laskisivat omaistensa luo nuo tuhannet, jotka vieraalla maalla samoilevat ilman kotia. Kyllä mar he niille rajan avaisivat, sulkemalla heidän heti vankiloppuun, tai - murhauttamalla monen.
Mutta kun ’me vaadimme’ kasvaa niin voimakkaaksi vaatimukseksi, että sen kuulevat ja ennen kaikkea ymmärtävät kaikki, niin silloin luulen että pelkkä sana voi avata vankilan portit ja maanpakolaisille rajat. Silloin kun kaikki työläiset ymmärtävät mistä on kysymys, ettei pelkkä saaliin ja kunnian himo saa heitä johtaa, silloin vasta toivon minäkin. Niin kauan kun voitonhimo ja raukkamainen kateus kukoistaa työläisten riveissä, ei niin kauan ole suuriakaan toiveita voitosta.
Olen yksi niistä tuhansista, joidenka elämä on tehnyt haaksirikon. Murtuneet ovat kauniit unelmani omasta kodista. Sitä onnea en ole saanut koskaan nauttia. Olemme saaneet asua tehtaan ahtaissa kasarmeissa ja liasta ja savusta lemuavassa ilmassa. En voinut tuntea sellaista kodiksi. Sieluni kaipasi vapautta ja sopusointua. Kuinka suloista silloin oli elää satumaailmaa. Kuinka paljon olenkaan rakentanut tuulentupia. Jos olisin saanut elää mailla, kuten nytkin, vapaata elämää mieheni ja lasteni kanssa, niin en olisi enää muuta voinut toivoa tältä kurjalta yhteiskunnalta. Mutta leipähuolet pakottivat meidän siirtymään, kuten monen muunkin, tehdaselämän ahtaaseen ilmapiiriin. Nyt tuli pettymys siinäkin moninkertainen. Kuinka vapaata onkaan maalaisen elämä tehtaalaisen rinnalla. Nyt sen oikein olen tullut huomaamaan. Kaikilla sentään on sama taistelu leivästä - se on yhteistä niin maalaisella kuin
tehtaalaisella.
Tuulentupani niin ihanat ovat kaikki menneet pirstoiksi. Olen ilman elämäntoveria viiden pienen ihmistaimen kanssa. Olen ilman kotia, olen ilman kaikkea mikä voisi onneni edellyttää. Raskaat leipä- ja asuntohuolet, kalvava ikävä miestäni, tuntemus alennustilastani, edesvastuu lapsiini nähden, kaikki nämä koettavat murtaa heikon elinvoimani. Mutta lasteni tähden koetan taistella sortumatta. Sillä vielä on eräs keino, joka pitää elämänhalua yllä, ja se on toivo. Toivon vielä, että aika parantaa haavat. Toivon, että vielä kerran saan hänet, jota niin suuresti ikävöin, ja siinä toivossa vetoan toisiin työläisiin. Silloin kun kaikki työläiset ymmärtävät toinen toisensa ja ennen kaikkea voittavat oman itsensä, silloin minunkin onneni voi olla entistä ehyempi, ja tuulentuvat voivat muuttua todellisuudeksi. Silloin myöskin korvataan niiden leskien ja orpojen kyyneleet, jotka ovat iäksi kadottaneet isänsä ja toverinsa. Korvataan niin hyvin kuin voidaan. Ainakin heidän muistonsa puhdistetaan siitä loasta, mihin se nyt on painettu, että omaiset voivat heidän muistoansa juhlia ja korjata heidän töittensä hedelmät. Sillä liian suuri oli heidän veriuhrinsa ja päivätyönsä mennäkseen unhoon.
Tässä siis on vielä toivoni synkkinäkin hetkinä ja luulenpä, että se toteutuu pian. Mutta jos sekin toive pettää, silloin olen ehdottomasti sortuva. Silloin ei elämällä ole suurtakaan arvoa.
Ahlaisissa 5. pnä toukokuuta 1919
Wendla Kataja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti