Oi aikoja, oi tapoja

Säätyjako eli 1800-luvun alkupuolella viimeisiä aikojaan, eikä se enää vastannut todellista väestöjakaumaa. Aatelisilla oli suurin poliittinen valta vaikka he muodostivat erittäin pienen osan väestöstä. Neljän säädyn lisäksi säätyjen ulkopuolella oli iso osa väestöstä: torpparit, tilattomat, köyhälistö. Säätyjako vaikutti kuitenkin vielä monella tavalla jokapäiväiseen elämään.

Tervehtiminen tapahtui kumartamalla (naiset niiasivat) ja lausumalla jokin kohteliaisuus. Ylempi tervehti aina ensin alempaansa, vanhempi nuorempaa. Alempiarvoiselle ei kumarrettu vaan jos haluttiin osoittaa huomiota, saattoi mies sipaista hattunsa reunaa ja nainen nyökätä kevyesti. Ylemmille annettiin aina tietä, eikä torppari koskaan kävellyt isäntänsä edellä. Naiset kulkivat aina miestensä jäljessä, sillä naisen ajateltiin olevan miestä alempana, ja lapset äitiensä jäljessä.

Arvoasemat perheen sisällä olivat yhtä tärkeitä kuin säätyjen välillä. Lapset eivät voineet ylittää isän tahtoa. Tämä johtui kunnioituksesta, eikä niinkään lainsäädännöstä. Myöskään vaimo ei voinut avoimesti uhmata miestään, oli mies sitten miten väärässä tahansa.

Puhuttelu tapahtui aina kolmannessa persoonassa:

”Hän on hyvä ja istuutuu”,

”Ottaisiko hän vähän vettä?”.

Myös arvonimiä, asemaa tai etunimeä (alemmistaan) on voitu käyttää:

”Pastori on hyvä ja istuutuu.”,

”Ottaisiko rouva vähän vettä?”,

piialle: ”Sanna menee nyt ja hakee Rouvalle vettä”.


Puhuttelu pysyi muodollisena myös perheen sisällä, aikuisten ja lasten välillä ja puolisoiden välillä, silloin kun muita oli paikalla. Jopa omaa puolisoa on puhuteltu kolmannessa persoonassa tai etunimeltä. Ainoastaan kahden kesken on voitu sinutella, julkisesti ei koskaan. Torpparit ovat ehkä käyttäneet toisistaan etunimiä, mutta ylempiä puhuteltiin aina kolmannessa persoonassa tai aseman mukaan. Nuorempi teititteli aina vanhempaansa ja teittittely tapahtui kolmannessa persoonassa. Sinuttelu olisi ollut vakava loukkaus toisen asemaa tai ikää kohtaan. Sanaa ”se” ei koskaan käytetty ihmisestä.

Jos torpparilla oli asiaa isännälleen, saattoi hän hakeutua paikkaan, jossa isäntään voisi törmätä. Isännän tervehdittyä ja torpparin vastattua saattoi torppari sanoa: ”Olisi isännälle asiaa” ja mahdollisesti myös lisätä, mistä haluaa puhua. Isäntä saattoi antaa luvan puhua heti tai pyytää torpparin puheilleen jonakin paremmin sopivana ajankohtana.

Palvelija ei koskaan puhutellut isäntäväkeään (tai ketään ylempiarvoista) ilman lupaa. Jos palvelijalla oli jotain sanottavaa esimerkiksi Rouvalle, hän meni hiljaa seisomaan tämän lähelle katse maahan luotuna ja odotti kunnes Rouva puhutteli ja antoi luvan puhua. Palvelija ei myöskään katsonut ylempiään silmiin, se olisi ollut röyhkeyttä ja ilmaissut palvelijan pitävän itseään lähes ylempänsä veroisena.

Kuvassa oleva Wilhelm Bolinin ja Johanna Catarina Alanderin perhe voinee toimia esimerkkinä edellä mainittuja tapoja noudattaneista henkilöistä. Herra Bolin toimi Perttelin Juvankoskelle 1830-luvulla perustetun paperiruukin mestarina 1840-luvulla. Hänen puolisonsa Johanna oli syntynyt Turun kaupungissa. Johannan äiti oli piika Johanna Amalia Helander, mutta tuntemattomaksi jäävästä syystä tuo nimi Helander vääntyi tyttärellä muotoon Alander.

Mestari Bolin oli kotoisin Ruotsin Hallandista ja hänen vanhempansa olivat Johan B. ja vaimonsa Christina Petronella Strandberg. Johan ja Christina olivat menneet naimisiin Trönnersjön pitäjässä 1807. Tuolloin tuore sulhanen työskenteli paperintekijäkisällinä. Wilhelm Bolinin lapsista 1847 syntynyt Karl Wilhelm oli aikanaan Juvankosken paperiruukin mestarina, joten ammatti periytyi isältä pojalle ainakin kolmen sukupolven ajan. Kyseinen paperitehdas lakkautettiin 1800-luvun lopussa ja nykyisin paikasta on muistona ainoastaan yksi työväenasunto.


Teksti, lukuunottamatta Bolinin perhetietoja - Kalervo Mäkinen, Tarvasjoen kotiseutumuseon näyttely kesä 2008
Kuva - Wilhelm Bolinin perhe vuonna 1850, kuvannut Alfred Lorens, Kansalliskirjasto, Doria -verkkopalvelu