Teoksen ensimmäinen osa on jaettu neljään lukuun. Kaksi ensimmäistä lukua tarkastelevat varhaismodernia henkilöhistoriaa bibliografisesti ja bibliometrisesti. Tiina Miettinen avaa osion tarkastelemalla varhaismodernin ajan henkilöhistorioiden perinnettä Suomessa 1700-luvulta 1950-luvulle. Hän tuo esiin sen, kuinka varhaisimmat henkilöhistoriat keskittyivät kirkonmiehiin, ja erityisesti piispoihin, ja kuinka naisten elämäkerrat jätettiin yksityisen piiriin, vaikka ne olivat tärkeitä perheen ja suvun identiteetin rakentajia. Mari Välimäki jatkaa henkilöhistorioiden tarkastelua 1950-luvulta 2020-luvulle. Hän osoittaa, että henkilöhistorioiden kirjoittamisen trendit seuraavat historiantutkimuksen yleisiä trendejä. Toisen maailmansodan jälkeen henkilöhistoria menetti suosiotaan, mutta nousi uudelleen 1990-luvun lopulla. Välimäki nostaa myös esille sen, että papiston kiinnostavuus henkilöhistorian kohteena jatkui 1990-luvulle asti, mutta sen jälkeen kohdehenkilöiden kirjo laajeni.
Ensimmäisen osan kaksi viimeistä lukua pureutuvat tarkemmin kahteen teemaan, jotka nousivat esiin kahdessa aiemmassa luvussa. Tiina Miettinen tarkastelee varhaismodernin ajan naisten elämäkertoja 1700-luvulta 2000-luvulle ja osoittaa, kuinka biofiktio on vaikuttanut vahvasti siihen, millaisena naisten elämä on nähty. Mari Välimäki puolestaan keskittyy piispoihin ja osoittaa, kuinka heistä kirjoitetut henkilöhistoriat ovat vuosisadasta toiseen noudattaneet tiettyä kaavaa. Molemmat luvut osoittavat, että henkilöhistorioiden tutkimuskentällä on uudistumisen varaa, ja tähän teoksen toimittajat tarttuvatkin teoksen toisessa osassa.
Teoksen toinen osa sisältää neljä lukua, joissa kussakin esitellään uusia näkökulmia varhaismodernin ajan henkilöhistoriaan. Raisa Maria Toivo avaa osion pohtimalla kokemuksen käsitettä henkilöhistorian tutkimuksessa. Hän esittää, että kokemuksen historian ja henkilöhistorian näkökulmia yhdistämällä voimme analysoida yksilön ja yhteisön suhdetta uudella tavalla. Toivo käyttää esimerkkinä 1600-luvulla eläneen Agata Pekantyttären elämää, joka kietoutui yhteen noitavainojen, katovuosien ja sodan kanssa. Tiina Miettinen tarkastelee luvussaan kolmea 1700-luvun lopulla syntynyttä naimatonta aatelisnaista. Hän osoittaa, kuinka heidän elämänsä on myöhemmissä muistelmissa liitetty osaksi kustavilaista aikaa ja sen paheellisuutta, vaikka todellisuudessa he elivät itsenäistä elämää 1800-luvun Suomessa. Mari Välimäki tarkastelee luvussaan piispa Aeschillus Petraeuksen puolisoa Anna Henriksdotter Kockia. Hän osoittaa, kuinka piispan ura ja talous olivat vahvasti riippuvaisia Annan toiminnasta. Jenni Lares päättää toisen osion tarkastelemalla 1600-luvulla eläneen kersantin lesken Gertrud Hansdotterin elämää. Lares osoittaa, kuinka oikeuslähteistä on mahdollista tehdä henkilöhistoriallista tutkimusta myös henkilöistä, joista ei ole säilynyt omaäänisiä lähteitä.
Teoksen päättää Jenni Lareksen ja Mari Välimäen kirjoittama loppuluku, jossa he pohtivat henkilöhistorian tulevaisuutta varhaismodernin ajan tutkimuksessa. He nostavat esille useita uusia näkökulmia henkilöhistoriaan, kuten esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden tutkimuksen, posthumanistiset lähtökohdat sekä ihmisen ja ympäristön välisen suhteen tutkimuksen.
Kokonaisuutena teos Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika on ajatuksia herättävä ja monipuolinen katsaus henkilöhistorian tutkimukseen. Se tarjoaa uusia näkökulmia ja menetelmiä menneisyyden ihmisten tutkimiseen ja osoittaa henkilöhistorian tutkimuksen tulevaisuuden mahdollisuudet. Teos sopii kaikille henkilöhistoriasta kiinnostuneille sekä uuden ajan alun tutkijoille. Se on myös erinomainen lähde opiskelijoille, jotka haluavat syventää tietämystään henkilöhistoriasta.
Tämä teksti on Gemini -tekoälyn antaman tekstianalyysin pohjalta muokattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti