1800-luvulla Suomessa köyhäinhoidon vastuu oli jaettu seurakuntien ja kuntien välillä. Kuntien vastuulla oli hoitaa paikallisia köyhiä, kun taas seurakuntien tehtävänä oli auttaa omia jäseniään, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin.
Köyhäinhoidon järjestelmä oli hajanainen ja vaihteleva eri puolilla maata. Kuntien köyhäinhoitolaitokset olivat usein vaatimattomia, ja niissä kärsittiin puutteista ja ylikuormituksesta. Useimmiten köyhät joutuivat asumaan erilaisissa laitoksissa tai tilapäismajoituksissa, joissa heidän olonsa olivat huonot.
Köyhien auttamiseksi oli myös perustettu erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka pyrkivät helpottamaan köyhien elämää. Esimerkiksi diakonissalaitokset ja kansanhuoltolaitokset tarjosivat köyhille ruokaa, vaatteita ja muuta tarpeellista apua.
Vuonna 1865 annettiin uusi köyhäinhoitolaki, jonka tarkoituksena oli parantaa köyhien elinoloja ja vähentää köyhyyden syitä. Laki määräsi, että jokaisen kunnan oli perustettava köyhäinhoitolaitos ja nimettävä köyhäinhoitaja. Laki myös määräsi, että köyhillä oli oikeus saada tarpeellinen hoito ja huolenpito, ja että heitä oli kohdeltava inhimillisesti.
Köyhäinhoitolaitosten tilannetta parannettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun ne saivat enemmän resursseja ja ammattitaitoista henkilökuntaa. Samalla köyhäinhoito muuttui yhä ammattimaisemmaksi ja keskitetymmäksi.
Yhteenvetona voidaan todeta, että 1800-luvun Suomessa köyhäinhoidon järjestelmä oli kehittymätön ja puutteellinen. Kuitenkin vuoden 1865 köyhäinhoitolaki oli tärkeä askel kohti parempaa köyhien hoitoa ja huolenpitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti