Kolmisen vuotta myöhemmin, syksyllä 1850 Ulrika otti miehekseen talon silloisen rengin, Pyölin kylän Lassin talon tyttären Marian aviottoman pojan, Henrik Johan Öhmanin. Ulrika kuoli 1872 ja 15 vuotta myöhemmin Öhman meni naimisiin lukkari Grönbergin lesken, Matilda Ekqvistin kanssa.
Tästä aviosta syntyivät pojat Henrik Johan, Karl Henrik, Anders Johan ja Kaarlo Kustaa. Kaksi ensin mainittua kuoli lapsena, kun taas Anders Johan meni naimisiin Nummen Oinolan Päkärin talon tyttären, Agneta Helanderin kanssa. Hänestä tuli sitten talon uusi isäntä ja 1900-luvun alussa Antti muutti sukunimensä Saarioksi.
TYttäriä Henrik Johanilla ja Ulrikalla oli kaksi. Heistä nuorempi oli Matilda Kustava, jonka vei vihille Lohjan Muijalasta kotoisin ollut Gustaf Berndt Soltin. Kotitalostaan sukunimensä saanut Gustaf ei jäänyt jatkamaan isiensä perintöä, vaan asettui Mustlahden Ylhäisille Karjalohjalla. Heidän jälkeläisensä asuvat talossa vielä 2000-luvulle tultaessa.
Matildaa pari vuotta vanhempi sisko Josefa Johanna sai puolisokseen Israel Rautellin, jonka sukujuuret olivat Suomusjärvellä ja Kiskossa. Hänellä ei ollut yhteyksiä - ainakaan kovin läheisiä - Lohjan Routiolta lähteneeseen, samannimiseen sukuun. Israel otti Lohjantaipaleen Ylhäisten talon hallintaansa appensa jälkeen.
Henrik Johanin ja Ulrikan kuopus oli sitten tarinamme päähenkilö, vuonna 1863 syntynyt Kaarlo Kustaa Öhman. Koska kotitalo jäi lankomiehelle, piti Kaarlo Kustaan etsiä elantonsa muualta. Torppariksi tai rengiksi ryhtyminen ei häntä luultavasti kiinnostanut, sillä viimeistään 1890-luvulla nuorimman Öhmanin tapaa Tampereen kaupungista. Sinne hän oli avannut oman kauppaliikkeen. Keväällä 1893 tapahtui sitten jotain, joka mullisti Kaarlo Kustaa Öhmanin elämän. Toukokuun kolmantena päivänä hän oli hakenut kuuden kuukauden passin ulkomaille ja kolme päivää myöhemmin hän kertoi perheelleen sekä ystävilleen matkustavansa synnyinseudulleen Karjalohjalle.
Kun Kaarlo Kustaa ei palannutkaan tältä kotiseutumatkalta lupaamanaan päivänä, huolestuneet sukulaiset alkoivat kysellä tämän perään. Ainoa tieto, mikä miehestä saatiin, kertoi hänen nähdyn Hyvinkään rautatieasemalla. Karjalohjalla hän ei ollut käynyt lainkaan. Asia jäi täysin auki ja luotettavaksi mieheksi tunnetun Öhmanin katoaminen suureksi mysteeriksi.
Vaikka kauppias Öhmanille oli hyvä luotto liiketovereidensa keskuudessa, ei kestänyt kuin kuukauden päivät näiden jo kaivatessa miestä kipeästi. Jo toukokuun lopussa monet velkojat vaativat Öhmanin liikkeen asettamista konkurssiin ja niinpä oikeus päätti julkisella haasteella kuuluttaa kauppiasta vastaamaan velkojilleen heinäkuun 24. päivään mennessä. Pesällä oli tuossa vaiheessa varoja noin 141000 markkaa, joista 90900 markkaa kiinteistöissä. Velkoja oli taasen suurin piirtein 139000 markkaa, jonka lisäksi Öhmanin kaupalla oli epävarmoja saatavia muutaman tuhannen edestä. Näin velkojien asema oli melko turvattu.
Kaarlo Kustaa Öhman ei palannut Tampereelle heinäkuun 24. päivä eikä antanut muutenkaan kuulua itsestään. Näin uskotut miehet joutuivat kutsumaan koolle velkojien kokouksen elokuun 15. päiväksi Tampereen kauppaseuran huoneistoon. Siellä tulisi sovittavaksi irtaimiston rahaksi muuttaminen, Öhmanin perheen elättäminen sekä muut pesää koskevat asiat. Konkurssilain mukaan poissaolevien tuli tyytyä läsnäolevien päätöksiin.
Vain viikkoa myöhemmin saatiin vihdoin tietää, mitä Kaarlo Kustaa Öhmanin salaperäisen katoamisen takana oikein oli. Hän oli oma-aloitteisesti lähtenyt kotoaan Amerikkaan. Matkansa "lännen vapauteen" kauppias oli aloittanut elämällä hyvin leveästi ja New Yorkiin tullessaan miehen kukkarossa oli ollut vielä 200 dollaria.Suuressa maassa ja kaupungissa myös kulut olivat suuria. Sen sai Öhman tuta, sillä jo heinäkuun lopulla hänen oli muutettava upeasta hotellistaan halvempaan majoitukseen. Saman tien hän joutui etsimään töitä turvatukseen joka päiväisen leipänsä. Tämä toimi oli löytynyt "skandinavialaiselta ja suomalaiselta siirtolaisyhtiöltä". Tätä yritystä johti herra Grönlund, joka lisäksi kustansi "New-Yorkin Lehteä" sekä joitain kirjoja. Grönlund otti Kaarlo Kustaa Öhmanin kaupparatsukseen lähettäen tämän keräämään tilaajia em. lehdelleen.
Omien sanojensa mukaan Öhman ei aikonut koskaan palata kotimaahansa, vaikka kertoo velkojiltaan saaneen hyviäkin ehtoja, mikäli vain tulisi takaisin Tampereelle. Näin velkojat myivät julkisella konkurssihuutokaupalla Öhmanin kauppatavarat ja huonekalut elokuun viimeisenä päivänä 1893 Kyttälän kaupunginosassa, talossa nro 120.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti