Tarvasjoen VPK 80 vuotta

"Tässä on lyhyesti kerrottu palokunnan toiminnasta, pientä se on ollut mutta on kuitenkin yritetty olla mukana yhteisessä rintamassa koko kansamme yhteistä vihollista tulta vastaan silloin kun se uhkaa tuhota kotejamme ja kansallisomaisuuttamme"


Näillä sanoilla Jussi Virola päätti vuosikertomuksensa vuodelta 1956. Tämä luonnehdinta on niukkuudessaan hyvin puhutteleva ja kertoo oikeastaan kaiken olennaisen Tarvasjoen VPK:n 80 vuotisesta taipaleesta.

Kaikki alkaa vuonna 1935 kun lähinnä Tarvasjoen Osuusmeijerin ja Sähkötehtaan piirissä huomataan sammutuskaluston puuttuminen. Tarvasjokelaiset olivat toki jo vuodesta 1867 lähtien osallistuneet Marttilan, Kosken, Euran ja Karinaisten paloapuyhdistyksen toimintaan. Toisaalta 1887 olivat marttilalaiset perustaneet kunnallisseuran, joka oli asettanut erääksi tavoitteekseen palosammutustoiminnan. Kunnallisseuran ansiosta Tarvasjoellekin hankittiin asianmukaisia sammutusvälineitä jo ennen 1900-lukua. Merkittävimmät näistä laitteista olivat ne neljä käsiruiskua, jotka sijoitettiin eri puolille pitäjää. Ruiskussa oli kädensijat neljälle miehelle ja vesi saatiin kätevästi sankoketjuilla lähimmästä purosta, jokiuomasta tai kaivosta.

Varsinaista palokuntaa jouduttiin sitten odottamaan yli 30 vuotta, sillä vasta 12. päivänä toukokuuta 1935 Tarvasjoen palolautakunta kutsui koolle perustavan kokouksen. Puhetta tuossa tilaisuudessa piti lautakunnan puheenjohtaja Kalle Ihamäki ja sihteeriksi valittiin Ferdinand Laine. Kokouskutsua noudatti 22 henkeä, jotka kaikki liittyivät saman tien tuoreeseen vapaapalokuntaan. Kunnan toimesta hankittiin myös pitäjän ensimmäinen paloauto.

Vapaapalokunta tarvitsi myös oman hallintonsa ja ensimmäiseen hallitukseen tulivat valituiksi Arvid Lentonen, Albin Lempa, Antti Rönnemaa, Hannes Seppä, Pauli Heinonen, Arvo Ollinen, Aarne Mahlamäki, Johan Helelä, Juho Uusitalo ja Lauri Mansikkaniemi. Heistä Lentonen valittiin puheenjohtajaksi varamiehenään Lempa. Rönnemaasta tuli sihteeri ja rahastonhoitajaksi Seppä.


Arvid Lentoinen toimikin sitten puheenjohtajana vuoteen 1944 jonka jälkeen vetovastuun otti Aarne Nummila vuoteen 1952 Pauli Pousarin hoitaessa tehtävää seuraavat kaksi vuotta. Lopulta toimeen tarttui Pentti Satopää 1955, joka sitten olikin puheenjohtajana ja hallituksen jäsenenä aina vuoteen 1974. Ensimmäisinä sihteereinä olivat Antti Rönnemaa ja Unto Aalto. Aallon jälkeen kynää käytteli sihteerin ominaisuudessa Erkki Laurila, jonka erinomaista käsialaa saatiin ihailla monella eri vuosikymmenellä.

Palokunnan alkutaipaleelle osuivat raskaat sotavuodet, joiden aikana kunnan palopäällikkönä toiminut Jussi Virola oli rintamalla. Häntä tuurasi Ahti Koskinen, joka sitten luopui tehtävästä hieman sodan jälkeen Virolan palatessa sodasta. Jussi Virolan luopuessa omasta halustaan palopäällikön virasta 1967, tuli Ahti Koskinen hänen tilalleen.

Mainitsen tässä yhteydessä erään tärkeän päivämäärän, joka on 14.8.1937. Tuolloin VPK järjesti kaikkien aikojen ensimmäiset palokunnan tanssit. Nämä huvit olivat pian tämän jälkeen kiellettyjä raskaiden sotavuosien aikaan ja vielä pitkään sen jälkeen. Niiden tilalle tulivat ohjelmalliset iltamat, joita kyllä saatettiin pitää rikkomatta lakia, sillä niihin voitiin sisällyttää legendaarinen "tunti tanssia".

Syyskuussa 1937 Tarvasjoki oli liittynyt silloiseen Turun ja Porin läänin palokuntaliittoon. Kunnan puoleen VPK kääntyi taloudellisen avun tarpeessa. Ensimmäisessä anomuksessa rahaa tarvittiin 3000 markkaa suojapukujen ostamiseen, bensiinin ja rasvojen hankintaan meni 1500 ja satunnaisiin menoihin 450 markkaa. Aivan alusta lähtien Tarvasjoen VPK:n toimintaa on rahoittanut joko kunta tai myöhemmät pelastuslaitokset yhdistyksen itsensä vastatessa käytännön toiminnasta.

Jatkosota päättyi 1944 ja hävityn sodan rauhansopimus edellytti mm. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin järjestöjen purkamista. Tässä yhteydessä nämä kaksi järjestöä päättivät lahjoittaa omistuksessaan olleen Kenttätuvan palokunnalle. Näin palokunta sai toiminnalleen oman tukikohdan aina vuoteen 1950 saakka jolloin yhä vielä käytössä oleva palokuntatalo valmistui. Puolet kiinteistöstä meni  1946 Tarvasjoen Urheilijoille.

Sodan jälkeen hallitukseen valittiin Aarne Nummila puheenjohtajaksi, sihteeriksi Rönnemaa ja rahastonhoitajaksi alusta alkaen mukana ollut Hannes Seppä. Seppä olikin sitten toiminnassa mukana aina 1970-luvulle saakka. Vielä vuonna 1974 hän oli mukana mm. viikonlopun päivytysringissä.

Tarvasjoen VPK sai myönteistä julkisuutta runsaasti, kun se järjesti lentopäiviä Paimionjoen uomalla aina 1950-luvun alkuun saakka. Nämä väkeä erittäin hyvin vetäneet päivät alkoivat jo 30-luvulla. Jonkinlaisen kuvan yleisömääristä saa siitä, että vuoden 1952 päiviä varten VPK osti etukäteen 5,000 ja seuraavana vuonna 10,000 arpalippua. Näistä saaduilla varoilla kartutettiin vaatimatonta palokalustoa

Oman talon valmistuminen oli VPK:lle merkittävä asia, vaikkakaan ajan pöytäkirjat tai sanomalehdet eivät tästä pahemmin innostuneet. Vihkiäisjuhlat pidettiin joka tapauksessa kesäkuun kolmantena päivänä 1951 VPK:n tuon ajan yllättävin kuluerä ainakin itselleni olivat polttopuut, joita ostettiin vuosittain peräti 15,000 markalla. Vasta kymmenisen vuotta myöhemmin talo sai keskuslämmityksen. Rahaa oli kulunut mm. ensimmäisten, varsinaisten suojapukujen hankintaan, joihin kunta tosin antoi myös tukea. Ei pidä unohtaa myöskään palosuojelurahastoa, jonka ansiosta tarvasjokelaiset ovat pystyneet pitämään kalustonsa kunnossa.


Kenttätupaan kuulunut maapala myytiin 1953 ja samana vuonna VPK sai puolustusministeriöstä kirjeen. Sen mukaan VPK velvoitettiin maksamaan takaisin Suojeluskunnalle aikoinaan maksettuja avustuksia. Tämän pakollisen maksun jälkeen VPK:n piirissä heräsi ajatus tarjota Kenttätupaa kunnalle, sillä nykyisen urheilukentän tienoo oli myös siirtymässä jossain vaiheessa Tarvasjoen omaisuudeksi. Kenttätuvasta sinkoilikin tarjouksia ja tarkennuksia VPK:n sekä kunnan välillä seuraavat 12 vuotta. Vasta tämän Tarvas-Hovin rakentaminen sai nuo kaupat lopullisesti päätökseen. Kunta lunasti Kenttätuvan itselleen ja velvoitti samalla palokunnan merkitsemään itselleen Nuortentalo Tarvas-Hovi Oy;n osakkeita.


VPK:n paloauto oli vanhentumassa käsiin, joten kunnan palolautakunta ehdotti VPK:lle uuden sammutusajoneuvon hankintaa. Hallitus esitti hankittavaksi 2,7 miljoonan markan arvoista autoa, johon lisäksi olisi ostettu kannettava moottoriruisku letkuineen ja muine tykötarpeineen. Kaiken kaikkiaan hankinnan loppusumma nousi 4 miljoonaan markkaan....ja nämä olivat tietysti niitä todellisia "mummon markkoja".

Ensimmäinen kirjallisena säilynyt vuosikertomus on vuodelta 1956. Tuolloin palokunnalla oli varallisuutta noin 330,000 markkaa. Hälytyksiä oli tullut kauden aikana seitsemän, joista viisi omaan kuntaan. Kerran palokunta kävi Aurassa ja toisen kerran Paimiossa. Harjoituksia oli pidettiin 31 kappaletta ja niihin osallistui yhteensä 186 miestä. Useat palokuntalaiset kävivät vuosien mittaan lääninliiton järjestämillä kursseilla, joita olivat mm. letku-, moottori- ja konemieskurssit. Kalustosta tunnutaan pidetyn erittäin hyvää huolta ja tässä yhteydessä on syytä korostaa Toivo Sipilän merkittävää roolia kalustonhuoltajana.

Jo vuonna 1956 esitettiin ensimmäisen kerran ajatus poika- eli nuorisotyön aloittamisesta Tarvasjoella, mutta tämä toteutui nykymuotoisen tapaisena vasta lähes 30 vuotta myöhemmin.


Mielenkiintoinen detalji on se, että vasta 1959 palokunnan syyskokous päätti hankkia pitäjänkartan. Toisaalta palokuntalaiset todennäköisesti olisivat osanneet kotikonnuillaan paikkaan kuin paikkaan vaikka silmät ummessa. Samassa yhteydessä huolehdettiin jälleen kerran palokaivojen kunnostuksesta. Näitä oli Alikulmalla, Euran kylässä, Liedonperässä ja Suurilassa.


Palokuntalaisia tarvittiin varsinaisiin hälytystehtäviin 1960-luvulla vain muutamia kertoja vuodessa. Esimerkiksi 1961 lähtöjä oli ainoastaan kolme. Harjoitusten määrästä ei kuitenkaan tingitty kovin paljoa, silllä niitä on ilmeisesti pidetty lähes viikoittain.

Vuonna 1962 VPK harkitsi ensimmäisen kerran radiopuhelinta hankintaa. Toinen ensimmäistä kertaa dokumentoitu asia oli Palokuntien Keskusliiton ansiomitalin hakeminen toiminnassa alusta alkaen mukana olleelle Hannes Sepälle.  Vuodesta 1964 alkaen saatiin käyttöön palokunnan ensimmäiset paineilmapuvut sekä hieman erilaisiin tilaisuuksiin edustuspuvut.

Paikallisista yrityksistä on mainittava erikseen Lounais-Suomen Sähkö ja Tarvasjoen Osuusmeijeri. Nämä molemmat antoivat vuosittain avustuksen VPK:n toimintaan ja sähköyhtiön osalta tämä tapa taisi säilyä aina 90-luvulle saakka.

1960-luku päättyi Hannes Sepän anomukseen erota rahastonhoitajan tehtävistä Palvelusvuosia hänelle ehti kertyä 35  ja hallitus jäikin pohtimaan erityistä kunniajäsenyyttä palokuntaan. Kuten edellä tulin maininneeksi, Seppä toimi vielä yli 80 vuoden iässä lauantaipäivystysryhmän jäsenenä. Tarvasjoella onkin ollut, jos sallitte sanoa, tapana ollut hyödyntää pätevät ja toimeliaat miehet loppuun saakka!


En lähde aivan mahdottoman tarkasti käymään läpi 1970-lukua, mutta todettakoon kuitenkin silloin hankitun uuden paloauton sekä sille rakennetun tallin paloaseman yhteyteen. Naapuruston Sipilän Tuuren talli alkoi käydä liian pieneksi nykyaikaisen sammutusajoneuvon koolle.

Hälytyksiä tuli edelleen vain harvakseltaan ja olympiavuonna 76 auto starttasi palopaikalle vain viisi kertaa kotipitäjän kohteisiin. Näiden lisäksi vierailtiin avustamassa Koskella ja Marttilassa. Harjoitustunteja 23 palokuntalaiselle laskettiin yhteensä 224.


Samoihin aikoihin osui VPK:n pyyntö korottaa tuntuvasti sopimushintoja.
Lääninhallituksen uusimmat suositukset tuntikorvauksista olivat huomattavasti korkeammat kuin Tarvasjoella tuolloin käytössä olleet hinnat.

Lääninhallitus oli toisaalta lähettänyt paimenkirjeen, jonka mukaan myös sopimuspalokuntien päälliköillä tuli olla valtion palo-opistossa suoritettu "tälle päällystölle tarkoitettu kurssi".  Koska Tarvasjoen VPK:n päälliköllä ei tuolloin ollut mainittua koulutusta, sillä pöytäkirjan sanoja lainaten "täällä se tavallaan on ollut luottamustoimi, johon vuosittain on valittu alaa tunteva henkilö". Koska määräys kuitenkin oli lakisääteinen, lupasi Olavi Knaapi lähteä tammikuussa 1978 pidettäville kursseille.

En pysty kertomaan teille vertailulukuja, mutta säilyneiden pöytäkirjojen ja vuosikertomusten perusteella tarvasjokelaiset ovat aina tunteneet vastuunsa omaehtoisesta kouluttautumisesta.

Liekö sitten koulutuksen ansiota tai mitä, mutta että tarvasjokelaiset palokuntalaiset eivät ole sammutustöiden yhteydessä kertaakaan loukanneet itseään pieniä naarmuja lukuun ottamatta. Ehkä tämän takia tapaturmavakuutuksista puhutaan hallituksen pöytäkirjoissa ensimmäistä kertaa vasta 1978.

Palokunnan iän lähestyessä puolta vuosisataa oli ilmaantunut akuutti ongelma. Miehistön määrä oli vähentynyt eikä uusia voimia tullut mukaan tarvittavassa määrin. Maaliskuun 1980 kevätkokous keskusteli laajalti tästä pulmasta ja päätyi ensi hätään ottamaan yhteyttä "Tarvasjoen Penkki ja Putki" -nimiseen teollisuuslaitoikseen.
Tässä metalliteollisuuden yrityksessä oli työssä runsaasti nuoria miehiä, joiden arveltiin sopivan hyvin palokuntalaisiksi. Martti A. Laaksonen, Toivo Sipilä ja Olavi Knaapi saivat tehtäväkseen lähestyä mainitun yrityksen johtoa, sillä hälytyksen tullessa miesten piti luonnollisesti poistua työvuorostaan.
Vapaapalokunta toiminta onkin aina edellyttänyt mutkattomia suhteita yritysten johtoon. Maaseutupitäjissä on onneksi ymmärretty kautta aikain yhteisen edun tärkeys. Vaikka joku työ on voinut jäädä harmillisesti joskus kesken, on katsottu kokonaisuutta pitkällä tähtäimellä. Turvallinen ympäristö, jossa hädän tullen on apua saatavilla, on myös yritysten etu.
Aktivoimista yritettiin lisäksi lehti-ilmoituksilla sekä Tarvasjoen eri kulmakunnilla pidetyillä sammutus- ja kalustoharjoituksilla.

80-luvun myötä siirryttiin vähitellen ns aluepelastuslaitosmalliin, jossa ensi alkuun Tarvasjoki ja Marttila muodostivat tutkaparin pienemmän pitäjän johtaessa toimintaa. Uusi aikakausi toi mukanaan myös vuosikausia jatkuneen riesan aiheettomista automaattihälytyksistä. Nämä saatiin kuriin lopullisesti vasta kun kiinteistön omistajat pistettiin korvaamaan tarpeettomat lähdöt.

Vuosi 1984 jäi historiaan palokunnan siihenastisen toiminnan vilkkaimpana, sillä hälytyksiä, koulutuksia ja kursseja varten kokoontumisia oli kaiken kaikkiaan 50. Kun paikalla oli keskimäärin 4,1 miestä, saatiin koko toiminnan miestuntimääräksi kirjata hulppeat 644. Palokuntalaiset ehtivät jossain välissä kerätä lisäksi "viljaa juhlia varten" reilusti yli 6,000 markan verran. Kun kunnan kanssa tehty sammutussopimuskin tuli uusituksi, niin sekä hallinto että kenttäväki saattoi olla erittäin tyytyväinen suorituksiinsa.

Vuosikertomuksessa hallitus toteaa lopuksi;

"Tyydytyksellä on mainittava, että nuorempia henkilöitä on saatu mukaan palokuntatoimintaan ja että naiset ovat innostuneet asiaan perustamalla oman osastonsa". Viimeksi mainittu sai virallisen alkunsa 21.9.1984 ensimmäisenä johtajanaan Liisa Markkanen. Nuoriso-osaston ensimmäinen vetäjä oli puolestaan Veikko Hämäläinen.


Naisosasto on kunnostautunut mm. myyjäisten ja kahvitusten erinomaisena järjestelijänä tai osanottajana. Tämän lisäksi he ovat tukeneet VPK:n toimintaa kouluttamalla itseään kriisitilanteiden varalle. Kyseeseen on voinut tulla mm. omaisten tukeminen onnettomuuden jälkitilanteessa. Eikä pidä unohtaa niiden kotijoukkojen olemassaoloa. Kaiken takana on todellakin nainen.

Nuoriso-osaston toimintaan ovat kuuluneet viikottaiset harjoitukset, joiden vetäjät ovat taanneet palokunnan jatkuvuuden. Harjoitukset ovat luoneet pohjan useille palokuntaleireille, joihin tarvasjokelaiset ovat vuosien mittaan ottaneet osaa.


Viimeisten reilun 20 vuoden tapahtumia en lähde ruotimaan kovin tarkasti, mutta on syytä muistaa mm. Jussi Virolan, Olavi Knaapi, Aarne Nummilan, Pentti Satopään, Erkki Laurilan, Ahti Koskisen, Hannes Sepän, Toivo Sipilän, Esko Mäkelän, Leo Tovion, Arvid Lentosen, Matti Laaksosen, Pekka Saarnivaaran, Pertti Tenhusen, Juha Sepän, Frantin perheiden ja Jorma Virtasen työtä Tarvasjoen VPK:n hyväksi. Eikä pidä tietenkään väheksyä kenenkään vapaaehtoisesti antamaa työpanosta - kaikkia on tarvittu ja tarvitaan.




Lainaan tähän lopuksi Leo Tovion, VPK:n silloisen puheenjohtajana sanoja vuoden 1964 vuosikertomuksesta;

"Niin, että lykkyä tykö kaikille mukana olleille. Kiitos"

Kommentit

Suositut tekstit