Juhan suku-uutiset

Greta Garbon taustalta paljastui kiehtova, pieni tarina

Kun Ilta-Sanomat julkaisi 25. elokuuta 1938 artikkelin otsikolla “Greta Garbossa sinistä verta”, harva osasi arvata, miten värikäs ja monipolvinen selvitys Ruotsin kuuluisimman filmitähden sukujuurista oli. Artikkeli avasi tuolloin oikeudenkäyntiä, jossa kirjailijatar ja sukututkija vaati korkeampaa palkkiota tekemästään mittavasta tutkimustyöstä.

Tutkija oli jäljittänyt Greta Garbon sukupuun peräti 61 sukupolvea taaksepäin – työ, josta hän oli saanut 3 000 Ruotsin kruunun palkkion ja lisäksi 100 kruunua kuluja. Summa ei kuitenkaan hänen mukaansa vastannut työn laajuutta, etenkin kun amerikkalainen kustantaja oli tarjoutunut maksamaan Garbon sukutaulusta 25 000 dollaria.

Oikeudenkäynnin yhteydessä paljastui, että Garbon suku juontaa juurensa pääosin Östergötlannin ja Smålandin talonpoikaissukuihin. Kun aikajanalla siirryttiin tarpeeksi kauas – 1300–1100-luvuille – mukaan ilmaantui myös aatelisia nimiä, kuten Arraskjöld, Fahnehjelm, Anrep ja Bagge till Berga.

Artikkelin romanttisin yksityiskohta liittyi Greta Garbon isoisän isoisän isoäitiin, Maria Katrina Ahlfortiin. Hänen tarinansa olisi voinut olla suoraan Garbon omista elokuvista: laivastokapteenin tytär Liljeholmista rakastui tulisesti isänsä palvelijaan, ja joutuakseen naimisiin rakastettunsa kanssa hän nosti oikeusjutun omaa isäänsä vastaan. Vuonna 1720 oikeus päättikin hänen edukseen, ja avioliitto sai toteutua.

Tämä Ilta-Sanomissa 25.8.1938 julkaistu artikkeli on mainio esimerkki siitä, miten klassisen elokuvatähden ympärille kietoutuvat tarinat eivät rajoitu pelkästään valkokankaan glamouriin. Garbon sukuhistoria paljastuu yllättävän moni-ilmeiseksi – talonpojista aatelisiin ja romanttisiin vastoinkäymisiin, jotka olisivat hyvin voineet päätyä hänen elokuviensa käsikirjoituksiin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Kuka: Greta Lovisa Gustafsson, taiteilijanimeltään Greta Garbo. Ruotsalaissyntyinen näyttelijä, josta tuli yksi Hollywoodin kultakauden suurimmista ja salaperäisimmistä tähdistä.

Elinvuodet: 1905 (Tukholma) – 1990 (New York).

Aktiivinen ura: Noin 1924–1941.

Mikä teki hänestä erityisen:

Siirtymä ääneen: Garbo oli yksi harvoista mykkäelokuvan supertähdistä, jonka ura jatkui menestyksekkäästi myös äänielokuvan tulon jälkeen. Hänen ensimmäistä puherooliaan ( Anna Christie, 1930) mainostettiin kuuluisalla iskulauseella "Garbo puhuu!".
Valkokangaskarisma: Hänet tunnettiin ainutlaatuisesta, melankolisesta kauneudestaan ja kyvystään välittää suuria tunteita pienillä eleillä.
Yksityisyyden kaipuu: Garbo vältteli julkisuutta, ei antanut haastatteluja eikä jakanut nimikirjoituksia. Tämä loi hänen ympärilleen myyttisen auran ("I want to be alone" -repliikki elokuvasta Grand Hotel liitettiin usein hänen omaan persoonaansa).

Viisi avainelokuvaa uralta:

Himo (Flesh and the Devil, 1926): Mykkäelokuva, joka teki Garbosta kansainvälisen tähden ja esitteli hänen ja John Gilbertin välisen kuuluisan kemian.
Grand Hotel (1932): Tähtinäyttelijöitä vilisevä klassikko, jossa Garbo esittää väsynyttä ballerinaa.
Anna Karenina (1935): Leo Tolstoin klassikkoromaanin filmatisointi, jota pidetään yhtenä Garbon vahvimmista draamasuorituksista.
Kamelianainen (Camille, 1936): Monien kriitikoiden mielestä Garbon uran paras ja koskettavin roolisuoritus tuberkuloosiin sairastuneena kurtisaanina.
Ninotchka (1939): Harvinainen komediarooli, jossa vakava Garbo osoitti osaavansa myös naurattaa ("Garbo nauraa!").

Uran päätös: Garbo vetäytyi yllättäen eläkkeelle vain 36-vuotiaana, kun hänen elokuvansa Kaksikasvoinen nainen (1941) sai murskakritiikit. Hän ei koskaan palannut valkokankaalle lukuisista tarjouksista huolimatta.

Tunnustukset: Hän sai kolme parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta, mutta ei koskaan voittanut kilpailusarjassa. Vuonna 1954 hänelle myönnettiin kunnia-Oscar hänen "unohtumattomista suorituksistaan".

Kuva - Wikipedia

Suomalaiset etunimet sukupolvien ketjussa

Suomessa etunimien valinnalla on pitkä ja kerroksellinen historia. Nimet kertovat paitsi perheen sisäisestä jatkuvuudesta myös yhteiskunnan muutoksista, uskonnollisista virtauksista ja kansainvälisistä vaikutteista. Etunimien periytyminen sukupolvelta toiselle ei kuitenkaan ole sattumaa, vaan siihen liittyy kulttuurisia tapoja, alueellisia eroja ja jopa lainsäädännön kehitystä.

1. Perinteiset nimeämistavat Suomessa

Historiallisesti suomalaisilla oli vahva tapa antaa lapselle nimi suvun mukaan. Talonpoikaisyhteisöissä nimistö pysyi usein hyvin vakaana: pojille annettiin isän tai isoisän nimi, tytöille äidin tai isoäidin nimi. Esimerkiksi 1800-luvulla oli tavallista, että esikoispoika nimettiin isänisän mukaan, toiseksi syntynyt isän mukaan ja niin edelleen.
Tämä käytäntö auttoi ylläpitämään sukulinjoja ja vahvisti perheyhteyttä, mutta sillä oli myös käytännöllinen puoli – nimien kierrättäminen teki sukulaissuhteiden tunnistamisesta helpompaa kyläyhteisöissä.

2. Kasteen ja kristillisen perinteen vaikutus

Kirkon rooli oli keskeinen siinä, millaisia nimiä Suomessa käytettiin vuosisatojen ajan. Raamatulliset ja kristilliset nimet, kuten Johannes, Maria, Anna ja Matti, dominoivat nimistöä erityisesti 1600–1900-luvuilla.
Papiston suosimat “hyveiden nimet” ja pyhimysnimet kulkivat usein suvussa eteenpäin, koska ne koettiin jumalaapelkääviksi ja turvallisiksi valinnoiksi lapselle.

3. Nimimuoti ja sen katkokset perinteessä

Vaikka sukupolvien yli periytyvät nimet ovat edelleen olemassa, nimimuoti on tuonut vaihtelua. 1900-luvun puolivälistä lähtien suomalaiset alkoivat yhä useammin valita lapselle nimen sen kauneuden, omaperäisyyden tai ajankohtaisen trendin perusteella – ei suvun historian.
Silti monilla perheillä on “perintönimiä”, kuten Aino, Elina, Antti tai Vilho, joita annetaan tietylle sukupolvelle kunnioituksen osoituksena.

Nimien periytyminen voi nykyisin olla myös symbolisempaa: lapsi saa esimerkiksi suvun jäsenen nimen toiseksi tai kolmanneksi nimekseen, vaikka kutsumanimi olisi nykytrendien mukainen.

4. Äidinisän ja isänäidin nimien nousu

Modernissa nimikulttuurissa on havaittavissa uusi ilmiö: moni vanhempi nimeää lapsen mieluummin äidinisän, tädin tai muun läheisen mukaan kuin isän suoran linjan mukaan. Perhesuhteet ja merkitykselliset ihmissuhteet vaikuttavat yhä enemmän.
Tämä heijastaa individualistisempaa ja emotionaalisempaa tapaa ymmärtää traditio: tärkeää ei ole sukujärjestys, vaan suhde henkilöön, jonka nimeä halutaan vaalia.

5. Alueelliset erot ja kieliryhmien vaikutus

Suomen ruotsinkielisillä alueilla periytyvät nimet ovat olleet erityisen vahvoja. Ruotsalaisvaikutteiset nimet, kuten Karl, Erik, Ingrid ja Elsa, ovat säilyneet suvussa joskus jopa vuosisatoja.
Saamelaisessa kulttuurissa puolestaan on perinteisesti annettu lapselle nimi, joka liittyy luonnonpiirteisiin tai suvun tarinaperinteeseen – ja vaikka käytäntö on modernisoitunut, nimien merkityksellinen periytyminen elää edelleen.

6. Nimitutkimus tukee jatkuvuutta

Nykyiset väestörekisterit ja nimiaineistot osoittavat, että moni suomalainen saa edelleen etunimensä suvun antamista mallista. Vaikka trendinimet tulevat ja menevät, suvun vanhat nimet nousevat säännöllisesti takaisin suosioon esimerkiksi silloin, kun perheeseen syntyy lapsia, jotka nimetään vanhojen perheenjäsenten muistoksi.

Lähteet

Ainiala, T., Saarelma, M., & Sjöblom, P. (2008). Nimistöntutkimuksen perusteet. SKS.
Paikkala, S. (2004). Se tavallinen Virtanen: suomalaiset sukunimet. SKS.
Kiviniemi, E. (2006). Suomen etunimet. SKS.
Väestörekisterikeskus (nyk. Digi- ja väestötietovirasto). Nimitilastot ja nimiaineistot.
Aikio, A. (2010). Sámi naming traditions and cultural continuity. Journal of Northern Studies.

Keskiajan lähteitä sukututkimuksessa

Tämä artikkeli on katsaus niihin lähteisiin, joiden varassa tietomme Suomen keskiajan ihmisistä lepää. Se ei tarjoa helppoja oikoteitä, sillä sellaisia ei ole. Sen sijaan se tarjoaa metodologisen kehyksen ja yksityiskohtaisen kartan niistä arkistojen aarteista – Diplomatarium Fennicumista, Turun tuomiokirkon Mustasta kirjasta, voutien tileistä ja hajanaisista pergamenteista – jotka mahdollistavat kurkistuksen esivanhempiemme elämään aikana, jolloin kirjallinen kulttuuri oli harvojen etuoikeus. Keskiajan sukututkimus ei ole vain nimien keräämistä; se on sosiaalisten verkostojen, maanomistuksen ja valtasuhteiden rekonstruointia.

Asiakirjojen luonne ja säilymisen sattumanvaraisuus

Suomen keskiajan asiakirjatilanne eroaa merkittävästi Ruotsin emämaan tai Keski-Euroopan tilanteesta. Suomi oli Ruotsin valtakunnan itäinen osa, reuna-alue, jossa hallinto oli ohuempaa ja kirjallinen tuotanto vähäisempää. Lisäksi tuhoisat tulipalot – erityisesti Turun palo vuonna 1827 – ovat hävittäneet valtavan määrän alkuperäisaineistoa.¹ Se, mitä meillä on jäljellä, on usein sattumanvaraista tai liittyy tiukasti ylimpään yhteiskuntaluokkaan: kirkkoon ja rälssiin.

Tavallinen talonpoika, "Matti Meikäläinen", nousee keskiajan asiakirjoissa esiin vain poikkeustapauksissa: jos hän teki merkittävän lahjoituksen kirkolle, toimi lautamiehenä käräjillä, joutui vakavan rikoksen osapuoleksi tai omisti maata, jonka rajoista riideltiin. Muulloin hän pysyy nimettömänä veronmaksajana tai seurakuntalaisena. Siksi keskiajan sukututkimus on väistämättä eliittipainotteista, mutta ei yksinomaan sitä. Tarkka lähdekritiikki ja asiakirjojen kontekstin ymmärtäminen voivat paljastaa myös tavallisen kansan vaiheita.³

Tärkeimmät säilyneet lähteet voidaan jakaa kolmeen pääryhmään:

1. Hallinnolliset ja oikeudelliset asiakirjat: Kuninkaan kirjeet, tuomiot, kauppakirjat ja rajankäynnit.

2. Kirkolliset lähteet: Turun tuomiokirkon Musta kirja, paavilliset asiakirjat ja luostarien hajanaiset tiedot.

3. Taloushistorialliset lähteet: Linnantilit ja 1500-luvun alun voutien tilit, jotka toimivat siltana keskiaikaan.

Diplomatarium Fennicum: Keskiajan tutkimuksen selkäranka

Kaiken Suomen keskiajan tutkimuksen, myös sukututkimuksen, perusta on Reinhold Hausenin (1850–1942) elämäntyö. Hausen kokosi ja julkaisi sarjassa Finlands medeltidsurkunder (FMU) lähes kaikki tunnetut Suomea koskevat keskiaikaiset asiakirjat vuoteen 1530 saakka.¹ Tämä kahdeksanosainen teossarja on nykyään digitoitu ja jalostettu tietokannaksi nimeltä Diplomatarium Fennicum (DF), jota ylläpitää Kansallisarkisto.⁶

Diplomatarium Fennicum ei ole vain staattinen luettelo. Se on dynaaminen työkalu, jota päivitetään jatkuvasti uusilla tutkimustuloksilla ja teknisillä parannuksilla – viimeisin merkittävä alustasiirto tapahtui keväällä 2025.⁶ Tietokanta sisältää noin 6 850 asiakirjaa tai tekstikatkelmaa, jotka ulottuvat 800-luvulta aina Kustaa Vaasan ajan alkuun.⁶ Sukututkijalle tämä on ensisijainen hakupaikka.

Haku DF-tietokannasta vaatii kuitenkin strategista osaamista. Koska sukunimet olivat harvinaisia, haku pelkällä etunimellä on usein hyödytön. Hakuja on kohdennettava paikkakuntien, ammattinimikkeiden (kuten lautamies, nämndeman, porvari, borgare) tai lisänimien perusteella. Esimerkiksi haku termillä "Pirkkala" (tai sen vanhoilla kirjoitusasuilla kuten Birckala) voi tuottaa asiakirjan, jossa luetellaan paikallisia lautamiehiä.⁸

DF:n asiakirjat ovat pääosin ruotsiksi tai latinaksi, joskus alasaksaksi. Tämä kielimuuri on merkittävä. Vaikka tietokannassa on usein lyhyt tiivistelmä (regesta) suomeksi tai ruotsiksi, varsinainen sukututkimuksellinen tieto – kuten sukulaissuhteita kuvaavat termit gener (vävy) tai socer (appi) – vaatii alkuperäistekstin tai sen transkription tarkastelua. Väärinkäsitykset näiden termien tulkinnassa ovat johtaneet moniin virheellisiin sukupuuihin.⁹

Tietokannan arvo ei rajoitu vain tekstien sisältöön, vaan se tarjoaa myös kontekstia. Hausenin ja myöhempien tutkijoiden työ asiakirjojen ajoittamisessa ja paikkaamisessa on korvaamatonta. Monet asiakirjat ovat säilyneet vain myöhempinä kopioina, ja DF auttaa arvioimaan niiden luotettavuutta. Esimerkiksi väärennökset, joita keskiajalla tehtailtiin omistusoikeuksien pönkittämiseksi, on usein merkitty tai kommentoitu tutkimuskirjallisuudessa, johon DF viittaa.¹¹

Turun tuomiokirkon Musta kirja: Kirkon ja maanomistuksen arkisto

Jos Diplomatarium Fennicum on laaja hakemisto, Turun tuomiokirkon Musta kirja (Registrum ecclesiae Aboensis) on sen tiivistetty ydin. Se on Suomen keskiajan merkittävin yksittäinen lähdekokonaisuus, joka on säilynyt meille kopioiden kautta. Alun perin Turun tuomiokirkon tarpeisiin 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa koottu kopiokirja sisältää 727 asiakirjaa vuosilta 1229–1515.²

Musta kirja syntyi käytännön tarpeesta. Kirkko oli keskiajan suurin maanomistaja, ja sen piti pystyä todistamaan omistusoikeutensa tiloihin, myllyihin ja kalastamoihin, joita se oli saanut lahjoituksina tai ostanut. Kirjaan kopioitiin siis kauppakirjoja, lahjoituskirjeitä, tuomioita ja paavin bullia.¹² Sukututkijalle tämä tarkoittaa, että Musta kirja on täynnä nimiä: lahjoittajia, todistajia, rajanaapureita ja kauppakumppaneita.

Esimerkiksi piispa Maunu Tavastin (piispana 1412–1450) aikana kirkon omaisuus kasvoi merkittävästi, ja tämä näkyy Mustan kirjan asiakirjojen määrässä. Kun rälssimies tai varakas talonpoika lahjoitti maata kirkolle sielunmessua vastaan, asiakirjaan kirjattiin usein tarkasti lahjoittajan sukulaiset, jotta nämä eivät myöhemmin voisi vaatia maata takaisin perintöoikeuteen vedoten. Nämä "sielunmessukirjeet" ovat sukututkimuksen kannalta kultakaivoksia, sillä ne saattavat luetella puolisoita, lapsia ja sisaruksia nimeltä.²

Mustan kirjan käyttö vaatii kuitenkin tarkkuutta. Kirja on kopioarkisto, ja kopiointivaiheessa on voinut tapahtua virheitä. Lisäksi se edustaa kirkon näkökulmaa. Talonpoikaiset lahjoittajat mainitaan, mutta heidän taustastaan kerrotaan harvoin enempää kuin on juridisesti välttämätöntä. Silti, löytö Mustasta kirjasta on usein ainoa tapa sitoa tietty henkilö tiettyyn paikkaan 1400-luvulla. Musta kirja on julkaistu painettuna ja se sisältyy kokonaisuudessaan Diplomatarium Fennicumiin, mikä tekee siitä helposti saavutettavan.²

Fragmenta membranea: Uusiokäytön pelastama historia

Yksi kiehtovimmista ja haastavimmista lähderyhmistä on Kansalliskirjastossa säilytettävä Fragmenta membranea -kokoelma. Nämä ovat pergamenttikirjojen lehtiä, jotka ovat peräisin keskiaikaisista liturgisista kirjoista – messukirjoista, graduaaleista ja breviarioista. Kun uskonpuhdistus vei näiltä katolisilta kirjoilta niiden alkuperäisen käyttötarkoituksen, voutien ja hallintomiesten oli löydettävä niille uusiokäyttöä. Kestävää pergamenttia käytettiin 1500- ja 1600-luvuilla tilikirjojen kansina.⁹

Sukututkijalle nämä fragmentit ovat usein "sivulähde", mutta ne voivat sisältää yllättävää tietoa. Pergamenttien marginaaleissa saattaa olla merkintöjä kirkon tileistä, lahjoituksista tai paikallisista tapahtumista. Lisäksi se tieto, mistä tilikirjasta tietty pergamentti on irrotettu, voi kertoa paikallishistoriasta. Jos tietyn pitäjän voudintilin kannet on tehty paikallisen kirkon vanhasta messukirjasta, se kertoo kyseisen seurakunnan varallisuudesta ja historiasta.

Vaikka suurin osa fragmenteista on latinankielistä uskonnollista tekstiä, joukossa on myös hallinnollisia asiakirjoja. Kansallisarkiston vastaava Pergamentti-kokoelma sisältää kokonaisia asiakirjoja, kuten laamannien ja kihlakunnantuomarien kiinnekirjoja. Nämä ovat äärimmäisen arvokkaita, sillä ne ovat usein alkuperäisiä kappaleita, joissa on säilynyt sinettejä ja allekirjoituksia.⁹

Oikeudenkäyttö ja lautamiesinstituutio: Talonpojan ääni

Keskiajan Suomessa ei ollut vielä systemaattista tuomiokirjasarjaa, jollainen syntyi vasta 1620-luvulla hovioikeuksien perustamisen myötä. Emme voi selata "Hollolan käräjien pöytäkirjaa vuodelta 1450" samalla tavalla kuin voimme tehdä vuoden 1650 osalta. Kuitenkin oikeutta käytiin, ja siitä jäi jälkiä.¹⁵

Tärkein talonpoikaista väestöä koskeva lähde ovat kiinnekirjat ja rajatuomiot. Maanomistus oli elintärkeää, ja riidat maasta tai rajoista ratkaistiin käräjillä. Tuomiosta laadittiin usein kirjallinen dokumentti, jonka voittanut osapuoli säilytti huolellisesti todisteena oikeudestaan. Nämä asiakirjat ovat säilyneet kartanoiden arkistoissa tai kirkon arkistoissa (ja päätyneet Mustaan kirjaan).

Näissä asiakirjoissa esiintyy sukututkimuksen kannalta kriittinen ryhmä: lautamiehet (nämndemän). Lautamiehet olivat paikallisyhteisön luotettuja, varakkaita ja arvostettuja talonpoikia, jotka istuivat käräjillä tuomarin apuna. Asiakirjojen lopussa luetellaan usein läsnä olleet lautamiehet nimeltä todistusvoiman vahvistamiseksi.

Esimerkiksi vuonna 1445 pidetyssä Artjärven ja Porlammen välisessä rajankäynnissä mainitaan lautamiehenä "Kalku Lactis" eli Kalku Lahti. Tämä maininta tekee hänestä ensimmäisen nimeltä tunnetun lahtelaisen.⁴ Tällainen yksittäinen maininta on sukututkimuksellinen kiintopiste. Se kertoo, että Kalku oli elossa vuonna 1445, hän asui Lahden kylässä, ja hän nautti sellaista luottamusta, että kelpasi lautamieheksi.

Jos sama nimi toistuu lautamiesluetteloissa vuosikymmenestä toiseen, tai jos näemme patronyymin vaihtumisen (esim. Olli Pekanpoika vaihtuu Pekka Ollinpojaksi samassa talossa), voimme alkaa hahmotella sukupolvien ketjua. Tämä on kuitenkin tehtävä varoen. Keskiajan nimistö oli suppea – Ollia, Pekkaa, Mattia ja Niiloa oli joka kylässä. Ilman lisätodisteita, kuten tilannimeä tai harvinaisempaa liikanimeä, samastaminen on aina epävarmaa.³

Linnat ja kaupungit: Viipurin ja Turun erityisasema

Keskiajan hallinto keskittyi linnoihin ja kaupunkeihin. Niiden ympärille syntyi kirjallista aineistoa, jota ei maaseudulla tuotettu. Linnantilit ovat yksi harvoista säilyneistä sarjoista, jotka voivat valaista tavallisten ihmisten elämää, vaikkakin usein vain taloudellisesta näkökulmasta.¹⁷

Viipurin linna ja itäinen ulottuvuus

Viipurin linna oli itäisen Suomen sotilaallinen ja hallinnollinen keskus. Sen tileissä ja asiakirjoissa näkyy vilkas vuorovaikutus kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden välillä. Kuuluisan linnanpäällikön Knut Possen (k. 1500) aikana linna oli vallan keskus, jonka tileissä mainitaan niin saksalaisia räätäleitä kuin suomalaisia muonamiehiä.¹⁸

Viipurin porvaristo oli kansainvälistä, ja kaupungin raadin pöytäkirjat ja tilit (sikäli kuin niitä on säilynyt) ovat tärkeitä lähteitä. Esimerkiksi Porvoon ja Viipurin välinen kauppa tai Viipurin porvarien omistukset maaseudulla ovat jättäneet jälkiä asiakirjoihin. Sukututkimuksellisesti on kiinnostavaa huomata, kuinka tietyt suvut, kuten Påsa, esiintyvät sekä porvaristossa että rälssin liepeillä. Geni-projektin selvitys Erik Påsan ja Knut Jönsson Possen sukulaisuussuhteen puuttumisesta on hyvä esimerkki siitä, kuinka nimet voivat johtaa harhaan ilman pitäviä todisteita.³

Turku: Suomen keskiajan metropoli

Turku oli ainoa todellinen keskiaikainen kaupunki Suomessa. Sen porvaristo, tuomiokirkon papisto ja linnan väki muodostivat tiiviin verkoston. Turun osalta lähteitä on eniten: on Musta kirja, on kaupungin (vähäisiä) asiakirjoja ja on rälssin kirjeenvaihtoa. Turkulaiset porvarissuvut, kuten Bitz, Suurpää tai Tavast, ovat parhaiten tunnettuja ei-aatelisia sukuja, jotka usein sulautuivat rälssiin avioliittojen kautta.²

Kastelholma: Ahvenanmaan helmi

Ahvenanmaan Kastelholman linnan tilit ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin, erityisesti 1500-luvun osalta, mutta ne tarjoavat siltoja myös keskiajalle. Ahvenanmaan eristyneempi sijainti ja tiivis hallinto ovat edesauttaneet asiakirjojen säilymistä. Kastelholman tilit ovat usein yksityiskohtaisempia kuin mantereen vastaavat, ja ne antavat kuvan saariston taloudesta ja suvuista.²⁰

Katumustuomioistuin: Synnit ja sukulaisuudet Vatikaanissa

Yksi 2000-luvun merkittävimmistä "uusista" lähteistä Suomen keskiajan tutkimuksessa ovat Vatikaanin arkistot, erityisesti Poenitentiariaatin (Katumustuomioistuimen) rekisterit. Tutkija Kirsi Salonen on tehnyt uraauurtavaa työtä näiden asiakirjojen parissa.²

Katumustuomioistuin käsitteli asioita, jotka vaativat paavin synninpäästöä tai erikoislupaa (dispanssia). Suomalaiset – niin papit kuin maallikot – kääntyivät Rooman puoleen monissa asioissa. Yleisin syy oli avioliittoeste. Keskiajan kanoninen laki kielsi avioliiton sukulaisten kesken jopa neljänteen serkkuun asti. Jos pari halusi naimisiin ja oli sukua toisilleen (tai edes "hengellistä sukua" kummiuden kautta), he tarvitsivat paavin luvan.

Näissä anomuksissa sukulaisuussuhteet selitetään usein äärimmäisen tarkasti. Asiakirja saattaa kertoa, että "Matti ja Maija ovat kolmansia serkkuja, koska Matin isoisä ja Maijan isoäiti olivat sisaruksia". Tämä on tietoa, jota ei löydy mistään kotimaisesta lähteestä. Lisäksi rekisterit paljastavat pappien aviottomia lapsia (jotka hakivat lupaa päästäkseen pappisuralle isänsä "virheestä" huolimatta) ja väkivaltarikoksia, joista haettiin sovitusta.²

Siirtymäaika 1520–1570: Silta keskiaikaan

Vaikka tämä artikkeli käsittelee keskiaikaa, sukututkijalle tärkein "keskiaikainen" lähde on itse asiassa 1500-luvun puolivälistä: Voudintilit (Fogderäkenskaper). Ne ovat silta, jota pitkin voimme kulkea pimeän keskiajan yli.¹⁴

Kustaa Vaasa uudisti hallinnon ja verotuksen 1530-luvun lopulla. Vuodesta 1539 alkaen alettiin pitää systemaattisia maakirjoja (jordeböcker), joihin merkittiin jokainen veroa maksava talo ja sen isäntä. Tämä on regressiivisen eli taaksepäin etenevän sukututkimuksen kiintopiste.

Kun löydämme vuoden 1540 maakirjasta isännän, tiedämme hänen eläneen myös keskiajan lopulla. Jos hänellä on patronyymi, tiedämme hänen isänsä nimen, joka on elänyt syvällä 1400-luvulla. Maakirjat mahdollistavat talojen omistajaketjujen (isäntäluetteloiden) rakentamisen taaksepäin. Ilman näitä tilejä keskiajan hajanaiset nimet jäisivät ilman kontekstia.

Hopeavero 1571: Aikansa juorukalenteri

Erityinen maininta on annettava vuoden 1571 hopeaveroluettelolle (Älvsborgin lunnaat). Vaikka se on myöhäisempi, se on ainutlaatuinen lähde, joka luettelee irtaimen omaisuuden (karjan, metallit) taloittain.²² Se kertoo talojen varallisuuserot ja antaa lihaa luiden ympärille. Esimerkiksi Tammelan Bucht-suvun ja Kallion kylän historiaa on voitu avata juuri näiden veroluetteloiden avulla tavalla, joka ei pelkistä nimilistoista onnistuisi. Se paljastaa talojen jatkuvuuden ja varallisuuden, jotka usein periytyvät keskiajalta.²²

Tapaustutkimuksia ja varoittavia esimerkkejä

Keskiajan sukututkimus on altis virheille. Haluttomuus hyväksyä lähteiden puutetta johtaa helposti vääriin kytköksiin.

Ilkka-suvun arvoitus

Etelä-Pohjanmaalla on pitkään väitetty, että nuijasodan päällikkö Jaakko Ilkka olisi ollut sukua Alavuden Vihoisten kylän Matti Ilkalle. Geni-projektin ja Jaakko Ilkka seuran tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että alkuperäislähteistä ei löydy tälle vahvistusta. Vaikka DNA-tutkimusta on yritetty käyttää apuna, tulokset ovat olleet moniselitteisiä. Tämä on klassinen esimerkki siitä, kuinka samankaltainen nimi (Ilkka) eri pitäjissä houkuttelee rakentamaan sukupuun ilman asiakirjatodisteita.³

Posse ja Påsa

Viipurilaisen porvarisuvun Påsan (mm. Per Eriksson Påsa) on aiemmin oletettu polveutuvan aatelisesta Knut Jönsson Possesta. Uudempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että Knut Possella ei ollut lapsia, ei aviollisia eikä aviottomia, jotka mainittaisiin perintöasiakirjoissa. Erik Påsan isä tunnetaan vain patronyymin perusteella, eikä yhteyttä aatelissukuun voida todistaa. Tämä kumoaa aiemmat teoriat, joita mm. Jully Ramsay esitti.³

Yhteenveto: Mitä voimme tietää?

Suomen keskiajan sukututkimus on fragmenttien kokoamista. Emme voi rakentaa aukottomia sukupuita 1300-luvulle asti, ellei kyseessä ole korkea aateli. Talonpoikaissukujen kohdalla pääsemme parhaimmillaan 1500-luvun alkuun, ja onnekkaissa tapauksissa (kuten lautamiesmainintojen kautta) yksittäisiin nimiin 1400-luvulla.

Tärkeimmät opit keskiajan lähteiden käytössä ovat:

1. Lähdekriittisyys: Tarkista aina alkuperäislähde (Diplomatarium Fennicum). Älä luota sokeasti vanhoihin sukukirjoihin tai nettisukupuihin.

2. Konteksti: Ymmärrä asiakirjan luonne. Onko se tuomio, lahjoitus vai veroluettelo? Miksi se on laadittu?

3. Regressiivinen metodi: Etene varmalta pohjalta (1540-luku) taaksepäin. Älä hyppää suoraan vuoteen 1400.

4. Paikallistuntemus: Tunne tutkimusalueesi historia, kartanot ja hallinto. Nimet ovat sidoksissa paikkoihin.

Aikajana: Keskiajan tärkeimmät lähdetyypit ja tapahtumat

Seuraava taulukko havainnollistaa, miten eri lähdetyypit sijoittuvat ajallisesti ja mikä niiden merkitys on sukututkimukselle.

Ajanjakso	Tärkeimmät tapahtumat & Lähdetyypit	Merkitys sukututkimukselle	Lähde-esimerkit
1150–1300	Ristiretket, kirkollisen organisaation alku.	Erittäin vähäinen. Vain satunnaisia mainintoja piispoista ja suurmiehistä.	Paavin bullat, legendat.
1300-luku	Pähkinäsaaren rauha (1323), Maunu Eerikinpojan maanlaki (n. 1350).	Vähäinen. Ensimmäiset säilyneet asiakirjat maanomistuksesta ja rälssistä.	Diplomatarium Fennicum (vanhimmat).
1400–1450	Turun mahtiaika, Maunu Tavast piispana.	Kohtalainen (yläluokka). Lahjoituskirjat kirkolle yleistyvät. Lautamiehiä mainitaan rajatuomioissa.	Turun tuomiokirkon Musta kirja, Kalku Lactis (1445).
1450–1520	Levottomat ajat, Viipurin nousu, Knut Posse.	Kasvava. Rälssisukujen verkostot hahmottuvat paremmin. Linnantilit antavat tietoa palkollisista.	Viipurin linnan tilit, Fragmenta membranea.
1523–1540	Kustaa Vaasa valtaan, uskonpuhdistuksen alku.	Siirtymäkausi. Keskiaikaiset instituutiot purkautuvat.	Ensimmäiset hajanaiset tilit.
1539–	Maakirjalaitos syntyy.	Kriittinen. Säännöllinen verokirjanpito alkaa. Sukututkimuksen "kova" pohja.	Voudintilit, Maakirjat (Jordeböcker).
1571	Hopeavero (Älvsborgin lunnaat).	Tarkentava. Varallisuusluettelot ja henkilötiedot tarkentuvat.	Hopeaveroluettelot.

Suomen keskiaika on hiljainen, mutta se ei ole mykkä. Se puhuu meille latinaa ja vanhaa ruotsia, se puhuu pergamentin rapinaa ja sinettien painoa. Sukututkijalle se on kärsivällisyyden korkeakoulu.

Lähteitä ja työkaluja harrastajalle

● Diplomatarium Fennicum: df.narc.fi – Kansallisarkiston verkkopalvelu.

● Kansallisarkiston Astia-palvelu: Voudintilit ja tuomiokirjat digitoituna.

● Paikallishistoriat: Usein paras tapa löytää valmiiksi pureskeltua tietoa alueen keskiaikaisista suvuista.

Lähdeartikkelit

1. Keskiajan lähteet [Arkisto] - Suku Forum, avattu joulukuuta 1, 2025, https://suku.genealogia.fi/archive/index.php/t-16116.html

2. Keskiajan asiakirjat | Arkistojen Portti - Kansallisarkisto, avattu joulukuuta 1, 2025, https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/keskiajan-asiakirjat

3. Suomen keskiajan sukututkimus - aliprojekti Katkaisut - Geni, avattu joulukuuta 1, 2025, https://www.geni.com/projects/Suomen-keskiajan-sukututkimus-aliprojekti-Katkaisut/45919

4. Kalku Lactis – ensimmäinen tunnettu lahtelainen - Lahden Historiallinen museo, avattu joulukuuta 1, 2025, https://www.lahdenhistoriallinen.fi/tee-ja-koe/lahden-historian-kohokohtia/lahlen-kalle-eli-kalku-lactis-kalakarajilla-vuonna-1445/

5. finlands medeltidsurkunder, avattu joulukuuta 1, 2025, https://df.narc.fi/Images/Editions/fmu/Hausen_FMU_1.pdf

6. Diplomatarium Fennicum, avattu joulukuuta 1, 2025, https://df.narc.fi/

7. Diplomatarium Fennicum - Wikipedia, avattu joulukuuta 1, 2025, https://fi.wikipedia.org/wiki/Diplomatarium_Fennicum

8. Asiakirjahaku - Diplomatarium Fennicum - Kansallisarkisto, avattu joulukuuta 1, 2025, https://df.narc.fi/search/

9. Pergamentti-kokoelma | Arkistojen Portti - Kansallisarkisto, avattu joulukuuta 1, 2025, https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/pergamentti-kokoelma

10. Suomen keskiaikaa koskevien dokumenttien julkaiseminen - Diplomatarium Fennicum, avattu joulukuuta 1, 2025, https://df.narc.fi/Images/Information/DF_artikkeli_historia.pdf

11. Tietokanta - Diplomatarium Fennicum - Kansallisarkisto, avattu joulukuuta 1, 2025, https://df.narc.fi/info/database

12. Turun tuomiokirkon Musta kirja ja lähteiden julkaisemisen jatkumo Suomessa varhaismodernista digitaaliseen - UTUPub, avattu joulukuuta 1, 2025, https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/148463/AnnalesC484Saarenp%C3%A4%C3%A4.pdf?sequence=1&isAllowed=y

13. Väitöstutkimus: Turun tuomiokirkon Musta kirja on osa suomalaista historiakulttuuria, avattu joulukuuta 1, 2025, https://www.kotimaa.fi/vaitostutkimus-turun-tuomiokirkon-musta-kirja-on-osa-suomalaista-historiakulttuuria/

14. Voudintilit - Wikipedia, avattu joulukuuta 1, 2025, https://fi.wikipedia.org/wiki/Voudintilit

15. Tuomiokunnat - Suomen Sukututkimusseura, avattu joulukuuta 1, 2025, https://www.genealogia.fi/tuomiokunnat/

16. Tuomiokunnat | Arkistojen Portti - Kansallisarkisto, avattu joulukuuta 1, 2025, https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/tuomiokunnat

17. Turun linna - Wikipedia, avattu joulukuuta 1, 2025, https://fi.wikipedia.org/wiki/Turun_linna

18. Viipurin linnan vaiheita - Reino Seppäsen kotisivut, avattu joulukuuta 1, 2025, https://reinoseppanen.net/viipurin-linnan-vaiheita/

19. Viipurin kultasepät ja ylellisyyskulutus keskiajalta 1700-luvun alkuun - Wiipuri.fi, avattu joulukuuta 1, 2025, https://wiipuri.fi/app/uploads/2018/11/VSKS-Toimite-19-Visa-Immonen.pdf

20. Suomen kaunein linna: Kastelholman linna - Tiedon portailla, avattu joulukuuta 1, 2025, https://www.tiedonportailla.fi/villatjakartanot/kastelholma.htm

21. Voudintilit | Arkistojen Portti, avattu joulukuuta 1, 2025, https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/voudintilit

22. Hopeaveroluettelo vuodelta 1571 on aikansa juorukalenteri - Tammelan Bucht-suku, avattu joulukuuta 1, 2025, https://tammelanbuchtsuku.net/tutkimusartikkelit/hopeaveroluettelo-vuodelta-1571-on-aikansa-juorukalenteri/