Ärsyttääkö koskaan tämä:
Jokaisella harrastuksella on omat sudenkuoppansa. Postimerkkeilijä saattaa liimata harvinaisuuden väärinpäin, ja neuloja voi pudottaa silmukan ratkaisevalla hetkellä. Mutta sukututkija? Sukututkijan suurin vihollinen ei ole pölyinen arkisto tai huono käsiala, vaan 1800-luvun alun pohjoismaisten vanhempien täydellinen kyvyttömyys keksiä lapsilleen uniikkeja nimiä.
Kuvittele tilanne: Olet vihdoin löytänyt oikean rippikirjan sivun. Kätesi tärisevät innosta. Etsit esi-isääsi, Juho Juhonpoikaa. Ja mitä löydät?
Sivulla on kuusitoista Juho Juhonpoikaa.
He kaikki asuvat samassa kylässä. He ovat kaikki syntyneet vuonna 1812. Ja mikä parasta, puolet heistä on naimisissa Liisa joko Antintyttären tai Heikintyttären kanssa. On kuin koko pitäjä olisi päättänyt pitää "Kuka on kuka?" -teemailtoja joka perjantai vain sekoittaakseen tulevien sukupolvien päät.
Sitten on se kuuluisa "Sukunimen luova soveltaminen". Kun vihdoin luulet saaneesi kiinni Heikki Virtasesta, hän päättääkin muuttaa naapuripitäjään ja ottaa sukunimekseen "Mäki", koska hänen uusi torppansa sattuu sijaitsemaan kolmen metrin korkuisella kummulla. Tai ehkä hän onkin "Sjöberg", koska hän näki kerran vilaukselta järven.
Sukututkijan arki onkin jatkuvaa salapoliisityötä, jossa yrität epätoivoisesti todistaa, että tämä Juho on se, joka varasti naapuriltaan kanan vuonna 1845, eikä se toinen Juho, joka oli muuten täydellinen herrasmies mutta kuoli sopivasti juuri ennen kuin hänestä olisi tullut mielenkiintoinen.
Ja kun lopulta löydät sen kauan etsityn linkin menneisyyteen, huomaat, että iso-iso-iso-isoisäsi oli vaihtanut nimensä takaisin Juho Juhonpojaksi "selkeyden vuoksi".
Tässä kohtaa sukututkija yleensä sulkee tietokoneen, huokaa syvään ja miettii, olisiko sittenkin pitänyt alkaa keräilemään vaikka kiviä. Ne sentään pysyvät paikoillaan, eivätkä vaihda nimeään aina kun muuttavat kivenkolosta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti