Jöns Budde – Suomen ensimmäinen kirjailija

Naantalin birgittalaisluostarin kirjahuoneessa kynttilät lepattivat hiljaa, kun veli Jöns Budde kumartui pergamentin ylle. Hänen hanhenteränsä liikkui tasaisesti musteessa, ja ruotsinkieliset sanat piirtyivät esiin kauniina riveinä. Hän oli munkki, mutta ennen kaikkea hän oli oppinut mies – ja hänestä tulisi Suomen ensimmäinen kirjailija.

Jöns Budde syntyi 1430-luvulla ja liittyi Naantalin birgittalaisluostariin, joka oli perustettu vuonna 1438. Luostari ei ollut vain paikka rukoukselle, vaan myös tiedon ja sivistyksen keskus. Siellä hän opiskeli latinaa ja teologiaa, ja hänen elämäntehtäväkseen muodostui tärkeä työ: tuoda kristillinen kirjallisuus kansan ulottuville.

Mutta Budde ei ollut pelkkä kopioija. Hän käänsi latinalaisia tekstejä ruotsiksi ja lisäsi niihin omia huomioitaan – toisinaan kriittisiäkin. Hän suomensi esimerkiksi katkelmia Raamatusta ja birgittalaisjärjestön sääntöjä, mutta myös pyhimysten elämäkertoja. Näistä tunnetuimpia olivat Hieronymuksen elämä ja Neitsyt Marian ilmestykset.

Hänen työnsä ei ollut helppoa. Käsikirjoitusten kopioiminen oli hidasta, ja pergamentti kallista. Mutta Budde oli sitkeä. Hän teki matkoja Vadstenaan, Ruotsin hengelliseen keskukseen, ja toi mukanaan lisää tekstejä. Hän tiesi, että sanat olivat voimakas ase – ja että niiden avulla voisi ohjata ihmisiä kohti oikeaa uskoa.

Kaikesta hurskaudestaan huolimatta Budde ei kaihtanut suorasukaisuutta. Hän kritisoi ankarasti niitä pappeja, jotka keskittyivät enemmän maalliseen valtaan kuin hengelliseen elämään. "Moni kantaa kaapua, mutta harva seuraa sen sääntöjä", hän kirjoitti erääseen teokseensa.

Jöns Budde kuoli todennäköisesti 1490-luvulla, mutta hänen pergamenttinsa ja ajatuksensa jäivät elämään. Hänen kääntämänsä tekstit ovat yhä olemassa, ja niistä heijastuu se intohimo, jolla hän toi kirjoitetun sanan Suomen maille. Hänen työnsä ansiosta Naantalin luostarista tuli aikansa sivistyksen keskus, ja hänen käännöksensä loivat pohjan kirjallisuudelle, joka vuosisatoja myöhemmin kehittyisi suomenkieliseksi kirjallisuudeksi.

Kuvan otti kirjoittaja parisen vuotta sitten Naantalin museossa, jossa on valtavan upea pienoismalli luostarista.

Pärjäisitkö 1500 -luvulla?

 

Ehtoollisviinien jäljillä kirkonarkistoissa

Suomen viinihistoria on kiehtova kudelma, jossa uskonnolliset, kaupalliset ja kulttuuriset vaikutteet kohtaavat. Vaikka suomalaiset ovat tunnetusti rakastaneet simaa ja olutta, viinillä on ollut oma arvokas asemansa – erityisesti ehtoollisviinin muodossa. Tässä blogipostauksessa sukelletaan aikojen saatossa siihen, miten viini saapui Suomeen ja miten sen käyttö on kehittynyt vuosisatojen varrella.

Keskiajan alku: Viinin saapuminen Suomeen

Ensimmäiset viinit löysivät tiensä Pohjoismaihin Ruotsin, Norjan ja Tanskan kautta. Suomen kohdalla viinin ilmaantuminen liittyi vahvasti katolisen kirkon vaikutukseen keskiajalla. Kirkko toi mukanaan viinin käytön ehtoollisessa, ja jo varhaisessa vaiheessa viiniä käytettiin hengellisissä seremonioissa. Samanaikaisesti osa viineistä jalostettiin esimerkiksi lääkinnällisiin tarkoituksiin, mikä kertoo aikakauden monipuolisista käyttötavoista.

Kirkolliset vaikutteet ja viinin omaksuminen

1500-luvulta lähtien suomalaiset alkoivat vähitellen tutustua viineihin. Alkuun viiniä käytettiin ensisijaisesti kirkollisissa yhteyksissä, jolloin vain pappien oli ollut lupa nauttia ehtoollisviiniä. Myöhemmin, Martti Lutherin vaikutuksesta, ehtoollisviiniä alettiin tarjoamaan kaikille kirkon jäsenille, mikä merkitsi merkittävää muutosta uskonnollisissa käytännöissä.

Kaupankäynnin rooli ja viinin saatavuus

Suomessa viinin saapumiseen vaikutti voimakkaasti kaupankäynnin kehitys ja kansainväliset kontaktit. Tärkeimmät tuontisatamat – Turku, Viipuri, Pori, Helsinki, Porvoo ja Rauma – toimivat keskeisinä solmukohtina, joista suurin osa viineistä toivat ulkomaiset kauppiaat. Vaikka viini pysyi pitkään ylellisyystavarana, joka oli korkeiden hintojen vuoksi vain ylhäisölle ja diplomaatteille saavutettavissa, juhlallisuuksissa ja seremonioissa sitä käytettiin runsaasti. Esimerkiksi Viipurissa tarjottiin kirsikkaviinejä, ja häjytilaisuuksiin saatettiin kerätä jopa 1700 litraa viiniä.

Muunnokset ja paikalliset innovaatiot

Viinin käyttö Suomessa ei rajoittunut pelkästään nautintojuomaksi. Aikanaan viiniä poltettiin ja valmistettiin eräänlaiseksi brändiksi, jota käytettiin esimerkiksi ruudin kostuttamiseen tai lääkkeenä. Tämä käytäntö kuvastaa sitä, kuinka tuontiviiniä hyödynnettiin monipuolisesti ennen kuin venäläiseltä perinteeltä tuttu vodka yleistyi. Lisäksi Tallinnan kautta kulkeneilla viineillä oli pitkä historia: ensimmäiset todisteet Tallinnan viinituonnista ovat peräisin jo 1400-luvulta, mikä osoittaa Hansa-kaupan merkityksen Itämeren alueella.

Viinin rooli suomalaisessa kulttuurissa

1800-luvulta lähtien viinistä alettiin pitää tärkeänä osana myös perhejuhlia, häitä ja hautajaisia. Nuorten opiskelijoiden keskuudessa punaviini ja arkkia alkoivat nousta suosituiksi nautintojuomiksi, mikä osoittaa viinin monipuolisen roolin yhteiskunnassa. Vaikka arkijuolet olivat edelleen ensisijaisesti simaa ja olutta, viini symboloi ylellisyyttä ja juhlallisuutta.

Tohtori Georg H. Borgströmin mukaan viinirypäleistä valmistettua viiniä on juotu Suomessa jo yli 2500 vuotta – Salosta löytyneet viinirypälekivet ja juoma-astiat ovat merkittävä todiste alueen pitkään ulottuvasta viiniperinteestä.

Yhteenveto

Ehtoollisviinin tarina Suomessa on kertomus uskonnollisista muutoksista, kaupankäynnin kehityksestä ja kulttuurillisista kokeiluista. Alun perin kirkon käyttöön suunniteltu viini levisi vähitellen myös ylhäisön ja opiskelijoiden juhlissa, vaikka kansan keskuudessa sima ja olut pysyivätkin suosituimpina juomina. Viinin historia muistuttaa siitä, kuinka globaalit vaikutteet ja paikalliset innovaatiot ovat yhdessä luoneet monimuotoisen perinteen, joka elää edelleen nykypäivän juhlahetkissä.

Kirkontilit

Jokainen seurakunta muodosti omat tilikäytänteensä itsenäisesti. Muutamista seurakunnista löytyy erityiset viinikassan tilit, joista sitten helposti löytyy vuosittain tai jos harvemminkin hankitut ehtoollisviinit sekä tietysti öylätit. Esimerkkinä toimii Kansallisarkiston hiljattain alkuperäisistä dokumenteista kuvaamat Eurajoen viinikassan tilit. Kesällä 1817 on hankittu pikku tynnyrillinen viiniä ja uudestaan helmi- sekä huhtikuussa 1818. Öylättejä taasen ostettiin maaliskuussa 1816 Eurajoelle 2600 kappaletta.

Minna Canthin kummeista

Minna Canth syntyi keväällä 1844 Tampereella osoitteessa Puutarhakatu 8. Hänen isänsä, Gustaf Vilhelm Johnson, toimi mestarina Finlaysonin puuvillatehtaalla, ja äiti, entinen kotiapulainen Lovisa Ulrika, oli samoin vaatimattomista oloista lähtöisin. Perheeseen kuului myös Gustaf Vilhelm -niminen poika, jota kutsuttiin Gustiksi, sekä tytär Augusta Katharina. Lapsuutensa Canth vietti Tampereen työläiskortteleissa, mutta perhe ei ilmeisesti kärsinyt varsinaisesta puutteesta. Taloudellisen tilanteen parantuessa perhe muutti vuonna 1853 Kuopioon, kun Gustaf Vilhelm sai tehtäväkseen Tampereen Lankakaupan hoitamisen.

 Minna Canthin elämästä löytyy runsain mitoin tietoja, mutta harvemmin olen huomannut käsiteltävän hänen kummejaan. Minnan eli Ulrika Wilhelminan, kuten hänet on kastettujen luetteloon kirjattu, kummeina olivat tehtaanseppä Carl Gustaf Lindeqvist ja vaimonsa Anna Stina Lindgren sekä piika Liisa Kustaantytär Bäcka. Paperitehtaalla töissä ollut Lindeqvist oli syntynyt Kangasalan Toikkalassa aviottoman lapsena vuonna 1812 ja hänen vaimonsa Anna Stina Messukylässä rengin tyttärenä 1821. Vihille Carl Gustaf ja Anna Stina menivät Tampereella huhtikuussa 1843.

Myös piika Liisa oli kotoisin Messukylästä ja syntynyt vuonna 1822  Hänen syntymäpaikkansa oli Kapakka -niminen torppa, jossa myös hänen isänisänsä, Matti Yrjönpoika oli asunut.


Kuva - Museovirasto

 

 

 

Fannin muistolle

Snappertunan Båsan kylän Jofsin talollinen, Edvard Johan Wikström toimi myös maakauppiaana. Suomessa maakauppa, eli kaupankäynti maaseudulla, oli kielletty vuoteen 1842 saakka. Viranomaiset halusivat keskittää kaiken kaupankäynnin kaupunkeihin ja sallia sen maaseudulla vain markkinoiden yhteydessä.

Maaliskuussa 1772 perustettiin komitea arvioimaan maatalouden tilannetta, ja se katsoi tarpeelliseksi lieventää viljakaupan sääntelyä. Kuningas Kustaa III antoi 22. maaliskuuta 1775 asetuksen, joka vapautti viljakaupan Suomessa. Tämän myötä kaikenlaisen viljan, viljatuotteiden ja perunoiden ostaminen, varastointi ja myynti sallittiin vapaasti. 

Myöhemmin Suomen kenraalikuvernööri Menšikov teki senaatille aloitteen maakaupan vapauttamisesta. Keisari Nikolai I hyväksyi ehdotuksen, ja näin maakauppa sallittiin 6. lokakuuta 1842. Tästä huolimatta toimintaan jäi merkittäviä rajoituksia: esimerkiksi siirtomaatuotteiden, kankaiden ja nautintoaineiden myynti oli yhä kiellettyä, ja näitä tuotteita sai ostaa vain markkinoilta tai kaupungeista. Lisäksi kauppapuotien perustaminen maaseudulle ei ollut sallittua. 

Talouden kehittämiseksi keisari Aleksanteri II esitti vuonna 1856 Suomen senaatille ohjelman, jonka tavoitteena oli edistää kauppaa ja teollisuutta. Senaatin talousosasto käsitteli asiaa ja teki ehdotuksen, jonka perusteella päätettiin sallia kauppapuotien perustaminen maaseudulle. Aleksanteri II hyväksyi esityksen, ja senaatti julkaisi asiaa koskevan asetuksen 19. joulukuuta 1859. Vuodesta 1842 alkaen maaseudulla kauppaa harjoittavia yrittäjiä alettiin kutsua maakauppiaiksi.

Jofsin talollisen poika, Valfrid Wikström otti helmikuun lopulla vuonna 1880 puolisokseen läheisen Klemetsin talon tyttären, Ida Josefina Barmanin. Vajaata kahta kuukautta myöhemmin syntyi jo heidän esikoisensa, tytär Fanni Teofilia. Seuraavalla vuosikymmenellä Valfridista olikin jo tullut Jofsin uusi isäntä isänsä kuoltua vuonna 1885. Perheen muita lapsia olivat Emil, Elias, Helena Maria, Fanny Emilia, Ellen Signe ja Helge. Näistä kaksi viimeksi mainittua sekä Helena Maria kuolivat aivan pienenä. Samoin kävi esikoistyttärelle. Fanni Teofilia menehtyi parin vuoden iässä kurkkumätään.

Pienokainen sai haudalleen vaatimattoman muistokiven, joka vielä kevättalvella 2025 kertoo meille lyhyeen päättyneestä elämästä Snappertunan maaseudulla.

Sukutaulu lahjaksi

Kemiön kunnanvaltuustolla oli kokous viime kuun 28. päivänä. Asiain käsittelyn aloitti puheenjohtaja Axel Österberg, joka muistutti valtuustoa siitä, että noin kaksi vuotta sitten, kunnansihteeri herra Paul Ekblomin täyttäessä 60 vuotta, oli päätetty hankkia hänelle sukuselvitys ja sukutaulu kunnianosoituksena kunnan puolelta. Tämä sukutaulu oli tarkoitus luovuttaa hra Ekblomille hänen merkkipäivänään.

Hra Österberg ilmoitti, että sukutaulu on nyt valmistunut vt. kirkkoherra Runar Finskasin toimesta. Hra Elis Carlsson on sirosti tekstannut sen vahvalle piirustuspaperille, kooltaan 112 x 75 cm. Hra Österberg paljasti sukutaulun, joka oli asetettu kokoussalin pohjoisseinälle.

Sukutaulu osoittaa, että hra Paul Ekblomin vanhin tunnettu esi-isä isänpuolelta oli Erik Eriksson, talonpoika Sundvikin Nedergårdista, joka eli 1600-luvun loppupuolella. Häntä seurasi Henrik Eklund, sotilas ja torppari Paimion pitäjässä, joka kuoli vuonna 1787. Seuraavana sukulinjassa on Henrik Ek, jonka kotipaikka oli Piikkiön pitäjässä 1830-luvulla. Hänen jälkeensä tuli Henrik Ek, joka myöhemmin otti nimen Ekblom, puutarhuri Skarpbölen kylässä, kuollut vuonna 1868. Hänen poikansa oli Johan Anton Ekblom, taloustirehtööri ja Paul Ekblomin isä.

Sukutaulu osoittaa myös, että Paul Ekblom polveutuu äidinpuolelta Vilhelm Fredrik von Hohenhausenista, ratsumestarista ja rusthollarista Kalkilan kylässä Kemiössä, joka kuoli vuonna 1737. Häntä seurasi Gabriel Wanaeus, myös ratsumestari ja rusthollari Kalkilan kylästä. Muiden äidinpuoleisten esi-isien joukossa mainittakoon Gabriel Liihr, lukkari Västanfjärdissä, kuollut vuonna 1806.

Sen jälkeen, kun valtuusto oli tarkastellut sukutaulua, siirryttiin päivän asiain käsittelyyn.


Lähde - Annonsbladet för Kimito, Dragsfjärd, Västanfjärd och Hitis, 13.01.1944, nro 2, s. 4

Talokauppoja Kiikalassa

Vuonna 1840 Kiikalan Yltäkylässä veljekset tekivät talokauppoja. Myöhemmin Kuja-Lääppänä tunnettu talo siirtyi Juholta Taaveillle. Tämä suku käytti sukunimeä Lietzen, joka tässä mainittakoon. Muutama vuosi talokauppojen jälkeen Juhosta tuli em. kylän Joensuun torppari.

 

Kauppakirja ei ollut kovin pitkä, mutta samalla se antaa jälkipolville kiehtovaa tietoa:

Sopimus

Alla mainittuna päivänä on tehty seuraava sopimus:

Minä, allekirjoittanut, luovutan ja myyn vanhimmalle veljelleni David Johansson Lääppälle perimäni osuuden Nide Lääppä -verotilasta, joka käsittää ½ manttaalia Yldäkylän kylässä Kiikalan pitäjässä. Kauppahinta on sata (100) Ruotsin Riksdaleria valtion velkaseteleinä tai vastaava määrä, neljäkymmentä (40) hopearublaa, sekä yksi nuori hevonen. Olen jo saanut nämä maksut ja kuittaan täten vastaanottaneeni ne.

Minulle taataan päivittäisen ylläpidon lisäksi vuosittain seuraavat vaatekappaleet: yhtenä vuonna harmaat vaatteet ja toisena vuonna siniset, kolme paitaa, yksi takki, kaksi paria kenkiä, kaksi paria sukkia sekä muut pienemmät vaatekappaleet, paikallisten tapojen mukaisesti.

Minulle kuuluu tilan yksi hevonen, jota tilan omistaja saa kuitenkin käyttää tarpeellisiin ajoihin muiden työhevosten tavoin.

Minulle taataan vuosittain kodin ruokahuollosta kolme kappaa ruista, neljä kappaa ohraa ja kaksi kappaa herneitä. Lisäksi minulle annetaan kahdeksan kappaa kaskipeltoa laillisesti määrätyillä paikoilla. Kaikki pellolle kylvettävät siemenet tulee minun hankkia, mutta pellon valmistelu tehdään yhdessä talon muiden asukkaiden kanssa.

Kun suoritan tarpeellisia töitä, joiden tekemiseen minulla on vapaa oikeus, tai jos minun on palkattava käsityöläisiä, on tilan omistaja velvollinen huolehtimaan sekä minun että käsityöläisten ylläpidosta. Hän vastaa myös kaikista perinnön hoitoon liittyvistä ja muista mahdollisesti syntyvistä kuluista.

Minulle kuuluu tilalla yksi lämmitettävä kamari sekä edellä mainitut edut niin kauan kuin pysyn tilalla naimattomana ja suoritan töitä. Sitoudun noudattamaan tätä sopimusta tinkimättömästi.

Kitula, 17. maaliskuuta 1828

Johan Johansson
Talonpojan poika, Ali-Lääppä -tila, Yltäkylän kylä, Kiikalan pitäjä

Täten vakuutan saaneeni sopimuksen mukaisen maksun ja sitoudun täyttämään kaikki minulle kuuluvat velvollisuudet.

Päiväys kuten yllä.


Kuvassa Yltäkylää vuosina 1778-1789 tehdyssä isojakokartassa.