Sukututkijan opas aviottomien lasten isien jäljille 1600-luvulta 1900-luvulle

Aviottomien lasten isien jäljittäminen tarjoaa kiinnostavia sukututkimuksellisia haasteita. Historialliset lähteet, kuten tuomiokirjat, kirkonkirjat ja sosiaalihuollon arkistot, avaavat kuitenkin ikkunoita menneisyyden perhesuhteisiin ja sosiaalisiin käytäntöihin. Tässä blogikirjoituksessa sukellamme aikakausiin, jolloin aviottomien lasten syntymään liittyvät oikeudelliset ja yhteiskunnalliset käytännöt muovautuivat merkittävästi.

Tuomiokirjat ja oikeudenkäynnit

1600- ja 1700-luvuilla aviottomien lasten äidit joutuivat usein oikeuden eteen syytettyinä salavuoteudesta tai aviorikoksesta. Näissä oikeudenkäynneissä äitiä pyydettiin ilmoittamaan lapsen isä. Tämä käytäntö teki tuomiokirjoista tärkeän lähteen isyyden selvittämiseksi.

1700-luvun lopulle tultaessa käytäntö kuitenkin muuttui: lapsen isää ei enää ollut pakko ilmoittaa oikeudessa. 1800-luvulla syytteet aviottomien lasten äitejä vastaan jäivät pääsääntöisesti nostamatta. Jos äiti kuitenkin vaati lapsen isältä elatusmaksuja eikä asiaa saatu sovittua, hän saattoi haastaa isän oikeuteen. Maaseudulla asia käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa ja kaupungeissa raastuvanoikeudessa. Näihin liittyviä tietoja löytyy alioikeuksien pöytäkirjoista.

Kirkonkirjat ja rippikäytännöt

Aviottoman lapsen äidiltä edellytettiin rippiä oman seurakuntansa papille. Tästä tehtiin merkintä seurakunnan rippikirjaan ja ripitettyjen luetteloon. Nämä merkinnät eivät kuitenkaan kerro lapsen isästä, mutta ne voivat tarjota tärkeitä vihjeitä äidin elämäntilanteesta ja sosiaalisesta asemasta.

Lastenvalvoja ja vuoden 1922 laki

Vuoden 1922 laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista toi mukanaan uudenlaisen viranomaisrakenteen. Jokaiseen kuntaan perustettiin lastenvalvojan virka, jonka tehtävänä oli valvoa aviottomien lasten elatusasioita. Lastenvalvojan arkistoista löytyy tietoa muun muassa elatusmaksujen valvonnasta. Nämä arkistot sisältyvät kuntien sosiaalitoimen arkistoihin, ja niitä säilytetään pääasiassa kuntien omissa arkistoissa.

Kansallisarkistosta löytyy lastenvalvojien ja kunnallisten lautakuntien aineistoja erityisesti luovutetuilta alueilta, kuten Karjalasta. Näitä aineistoja voi etsiä Kansallisarkiston Astia-palvelusta hakusanoilla, kuten lastenvalvoja, huoltolautakunta tai lastensuojelulautakunta.

Asiakirjojen saatavuus ja käyttörajoitukset

Sosiaalihuollon asiakirjojen käyttöön liittyy huomattavia rajoituksia. Ajantasaista tietoa löytyy Tietosuojavaltuutetun toimiston sivuilta. 

Vinkkejä sukututkijoille

1. Hyödynnä tuomiokirjoja: Etenkin 1600- ja 1700-luvun tuomiokirjat ovat korvaamaton lähde isyyden selvittämisessä.
2. Tutki alioikeuksien pöytäkirjoja: Isyyteen ja elatusmaksuihin liittyvät asiat löytyvät varsinaisasioiden pöytäkirjoista.
3. Etsi lastenvalvojan asiakirjoja: Lastenvalvojan arkistot tarjoavat tietoa 1920-luvulta eteenpäin.
4. Tarkista kirkonkirjat: Rippikirjat ja ripitettyjen luettelot voivat tarjota lisätietoja äidin taustoista.
5. Hanki käyttölupa tarvittaessa: Sosiaalihuollon asiakirjojen käyttöön vaaditaan virallinen lupa, joten varaudu hakemaan se Kansallisarkistosta. Tarkista kuitenkin etukäteen, voitko edes saada haluamiasi tietoja. Kansallisarkisto noudattaa luonnollisesti maamme lainsäädäntöä.

Historialliset lähteet tarjoavat arvokasta tietoa aviottomien lasten isyyden selvittämiseksi ja heidän äitiensä elämäntilanteiden ymmärtämiseksi. Näiden lähteiden tutkiminen avaa kiehtovia näkökulmia menneisyyden ihmiskohtaloihin.

Lähteitä

Kansalliarkisto, Arkistojen Portti

Sirkka Karskela - Sukututkimuksen opas Finnroots 1981

Markku Kuorilehto - Sukututkimuksen jatko-opas Suomen Sukututkimusseura 2008

Seppo Sampio - Sukututkimuksen perustieto WSOY 1986

Puujärven emäntä käräjöimässä

Karjalohjan haudattujen luettelosta[1] lokakuun 15. päivältä vuodelta 1702 löytyy merkintä Puujärven kylässä asuneen Kaisa Kasperintyttären kuolemasta.  Hänet haudattiin kirkon lattian alle, lähelle sakastin ovea alttarin luona. Kukkasia emme hänen viimeiselle leposijalleen pysty viemään, sillä tuon ajan kirkko on hävitetty jo ammoin. Sen paikkana oli Pyhän Ristin hautausmaa, josta tehdyn videonpätkän voit käydä katsomassa täällä.

Kaisa tai voimme kai kutsua häntä myös Kaarinaksi, nimi löytyy muutamia kertoja käräjäkirjoista. Puujärvellä epäsopu Järventaustan ja Frääsän tilojen välilä oli jatkunut vuosikymmeniä. 1670–1680-luvuilla riidat kärjistyivät Frääsän Lasse Jöraninpojan ja Karin Kasperintyttären ottaessa yhteen. Kaarina oli haukkunut Frääsän palveluväkeä 1671 ankarin sanakääntein niin että Lasse tulistui asiasta vielä käräjillä 1672. Kaarina joutui sanoistaan vastuuseen kolmen markan sakon edestä. Epäsopu jatkui ja Frääsä syytti talvikäräjillä 1683 Kaarinaa, kun tämä oli nimitellyt häntä varkaaksi ja murhaajaksi. Tästä Kaarina sai sakkotuomion. Frääsän koirat tappoivat naapurin kolme koiraa ja Frääsän isäntä kävi vielä salaa tappamassa Järventaustan siankin. Naapurukset tulivat sopimaan riitansa syyskäräjille 1683. Lasse lupasi korvata kaikki aiheuttamansa vahingot ja olla kaatamatta naapurin metsää. Kaarina lupasi puolestaan, ettei hän tai hänen lapsensa sano pahaa sanaa naapurista.

Synkkiä hetki Puujärvellä koettiin myös vuonna 1674 käräjäkirjojen[2] mukaan. Talvikäräjillä Kaarina esiintyi hyvin nöyrästi:

Karin Caspersdotter Puujärveltä kertoi itkien, kuinka hän on joutunut äärimmäiseen köyhyyteen. Hänen miehensä, Lars Fredriksson, sairastui useita vuosia sitten niin vakavasti, ettei pysty enää osallistumaan tilan töihin. Lisäksi vaikeat katovuodet ovat tehneet tilanteesta vielä pahemman. Karin kertoi joutuneensa myymään karjansa selviytyäkseen, ja hänen pieni perheensä on elänyt enimmäkseen toisten avun varassa. Koska hänellä ei ole varaa maksaa määrättyjä sakkoja, hän pyysi oikeudelta todistusta köyhyydestään. Oikeus ja lautakunta vahvistivat hänen tilanteensa ja kirjasivat asian pöytäkirjaan ilman rangaistusta.

Lars Fredriksson kuoli vuonna 1680, jonka jälkeen Kaarina asui tilalla kuolemaansa saakka.

 

Kuvassa Puujärveä ym. kyliä vuoden 1697 maakirjassa. Tuolloin on isännäksi Järventaustan taloon merkitty Abraham Laurinpoika. Hän oli Kaarinan toisesta avioliitosta syntynyt poika. Kaarinan ensimmäinen puoliso, Abraham Roos/Raasen, oli kuollut sotaretkellä jossain päin nykyistä Saksaa.

---

[1] Karjalohjan seurakunnan arkisto - I C:1 Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1688-1744, jakso 25: Kuolleet ja haudatut 1701, 1702, 1703; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6271514119&aineistoId=1156568991 / Viitattu 18.11.2024

[2] Raaseporin ja Hattulan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 1674-1675, 1678-1680 1674-1680, jakso 31, sivu 26: <Winter Ting Carislojo Sochn.>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6725803329&aineistoId=655976180 / Viitattu 18.11.2024

Tammisaaren hopeaverot vuonna 1571

Hopeavero oli merkittävä verouudistus Suomessa ja Ruotsissa vuonna 1571. Sen taustalla olivat Ruotsin valtiopäivien päätös kerätä varoja niin sanottujen Älvsborgin lunnaiden maksamiseksi Tanskalle. Hopeaveron tavoitteena oli koota tietty osuus kansan omaisuudesta, jotta valtio voisi selviytyä sodan aiheuttamista veloista ja Tanskan vaatimista lunnaista.

Maanviljelijöille ja maaseudun asukkaille veron suuruus vastasi kymmentä prosenttia heidän irtaimistostaan, johon kuuluivat raha, metalliesineet ja karja. Kaupungeissa sen sijaan hopeavero oli hieman kevyempi, ollen noin kahdestoistaosan omaisuudesta. Tämä vero koettiin Suomessa raskaaksi erityisesti siksi, että se lisäsi jo entuudestaan raskasta verotaakkaa, joka oli sotatoimien ja muiden verojen myötä kasvanut tuntuvasti.

Hopeaveron raskautta pyrittiin kansan keskuudessa kiertämään eri tavoin. Jotkut yrittivät esimerkiksi saada itsensä merkityksi veronmaksukyvyttömiksi välttääkseen maksun. Vaikka hopeavero tuntui tuolloin raskaalta, se jäi kuitenkin suhteellisesti kevyemmäksi kuin myöhemmät verot. Vuoteen 1590 mennessä erilaiset lisäverot olivat jo kaksinkertaistuneet hopeaveroon nähden, mikä johtui valtakunnan laajentuneista sotatoimista ja niiden kustannuksista.

Historiallisesti hopeaveroluettelot ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin, ja ne tarjoavat arvokasta tietoa esivanhempiemme varallisuudesta. Näiden luetteloiden avulla voidaan arvioida niin yksittäisten talojen vaurautta maaseudulla kuin myös kaupunkien porvariston varallisuuseroja.  Hopeaveroluetteloiden avulla saa myös nopeasti silmäiltyä maamme pienimpien kaupunkien porvareiden määrää.

Esimerkiksi piskuinen Tammisaari Länsi-Uudellamaalla sai kaupunkioikeudet vuonna 1546. Se olikin ensimmäinen keskiajan jälkeen maahamme perustettu kaupunki. Nykyisen Tammisaaren, joka kuuluu Raaseporin kaupunkiin, vanhimmat asuintalot ovat 1700-luvulta. Kuinka monta verovelvollista sitten asui Tammisaaressa vuonna 1571 ja kuinka paljon he joutuivat tätä veroa maksamaan[1] – katsotaanpa:

Oleff Scherrade                       7 mk ja 5 äyriä

Lasse Olson                             10 mk ja 4 äyriä

Henrik Matzs(on)                     7 mk ja 2 äyriä

Hustru Wrsile                            9 mk ja 3½ äyriä

Matz Finne                                8 mk ja 1 äyri

Anders Madzs(on)                     6 mk

Mats Scheddare                         7 mk, 2 äyriä ja 18 penniä

Oleff Jöns(on)                            8 mk ja 7 äyriä

Matz Jöns(on)                            2 mk ja 6½ äyriä

Juthans Malin                            3 mk ja 6½ äyriä

Henrick Dantzar                        1 mk ja 5 äyriä

Lille Henrick                              2 mk ja 1 äyri

Helsingh Erich                           2 mk ja 5 äyriä

Knut Sigffred                             ei merkitty

Tämän tiedon perusteella voimme julistaa Tammisaaren kaupungin vauraimmaksi porvariksi Lasse Olsonin. Tosin tämä vaatisi tarkempia selvityksiä ao. ajalta, sillä hopeavero oli vain yksi niistä lukuisista veroista tai veroluonteisista maksuista, jotka lankesivat esivanhempiemme maksettavaksi.

---

[1] Uudenmaan voutikuntien tilejä - 3329 Raaseporin läänin hopeaveroluettelo 1571-1571, jakso 69, sivu 69: Ekenes Stadh; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6815783242&aineistoId=1580986789 / Viitattu 8.11.2024

Nimitysuutisia 1500 -luvulta

Voudin- ja läänintilien asiakirjoista löytyy valtava määrä erilaisia kuitteja ja kirjeitä. Tässä esiteltävä on tallennettu Karjalan voutikuntien tileihin vuoden 1569 niteeseen. Tämän kirjeen on allekirjoittanut  Juhana III, joka oli Ruotsin kuningas vuosina 1568–1592. Niteen signum on 5332, tarkemman viitteen löydät alta. Tässä vapaa tulkinta kirjeestä:


Me, Jumalan armosta Johannes, Böömin ja Vendien kuningas, teemme tiettäväksi, että olemme ottaneet ja vastaanottaneet, kuten nyt otamme, hänen palvelukseemme rakennusmestari Jacob von Stendellin kuninkaan palvelukseen Ruotsin valtakunnan hyväksi, ja hänen tulee olla meille uskollinen, rehellinen ja oikeudenmukainen kaikissa asioissa. Hänen tulee toimia valtakunnan kunniaa ja parasta tavoitellen sekä estää vahingot ja tuhot niin hyvin kuin mahdollista kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Hän tulee toimimaan tehtävissään tarkasti, vaatimattomasti ja tunnollisesti, ja hänen tulee pitää kiinni laista ja määräyksistä sekä artikloista, jotka olemme säätäneet ja määränneet. Vakuutukseksi ja palkan osalta olemme maksaneet hänelle rahaa, sata markkaa, kuusi tynnyriä viljaa, kaksitoista kyynärää kangasta sekä vapaan ylläpidon.

Tämä määrätään annetuksi ensimmäisenä päivänä tammikuuta vuonna 1569. Tämä vahvistetaan meidän kamariväkemme ja muiden todistajien oikeaksi.

Lähde - Karjalan voutikuntien tilejä - 5332 Jääsken voutikunnan maakirja ja tilikirja ja Saviniemen kartanon tilikirja 1569-1569, jakso 49, sivu 48: Kuitteja; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=8791209108&aineistoId=1572702105 / Viitattu 6.11.2024

Aloita ja tee sukutututkimus järjestelmällisesti

Sukututkimuksessa tärkeysjärjestys perustuu yleensä tavoitteisiin ja käytettävissä oleviin lähteisiin. Alla oma suositukseni tärkeysjärjestykseen:

1. Aloita itsestäsi ja läheisistäsi: Lähde liikkeelle dokumentoimalla oma tietosi ja lähiperheesi. Tämä sisältää syntymä-, vihki- ja kuolinajat sekä muut perhetiedot. Kysy vanhemmilta ja isovanhemmilta kaikki mahdolliset tiedot.
2. Kerää asiakirjat ja lähteet: Etsi asiakirjat, kuten viralliset väestötiedot, kirkonkirjat, henkikirjat, ja muut viralliset lähteet. Asiakirjat antavat luotettavaa tietoa esimerkiksi syntymä- ja kuolinaikoihin sekä sukulaissuhteisiin.
3. Seuraa aikajärjestystä: Tutki sukua taaksepäin yksi sukupolvi kerrallaan. Aloita vanhemmista ja isovanhemmista, siirtyen asteittain heidän vanhempiinsa ja sitä kautta yhä kauemmas historiassa.
4. Käytä alkuperäislähteitä: Alkuperäislähteet (kuten kirkonkirjat, perukirjat ja sotilasasiakirjat) ovat yleensä tarkempia ja luotettavampia kuin toissijaiset lähteet, joten pyri aina pääsemään alkuperäisen dokumentaation lähteille.
5. Tarkista lähteiden luotettavuus: Kaikki lähteet eivät ole yhtä luotettavia, joten lähteiden kriittinen tarkastelu on tärkeää. Ristivertailu eri lähteiden välillä voi paljastaa virheitä tai puutteita.
6. Pidä muistiinpanot järjestyksessä: Sukututkimuksessa on helppo hämmentyä suurten tietomäärien kanssa, joten pidä järjestelmällisiä muistiinpanoja, kuten sukupuuta, aikajanaa ja lähdeluetteloa. Toki digitaalisten apuvälineiden käyttö voi myös auttaa.
7. Hyödynnä DNA-testausta tarvittaessa: Jos perinteisistä asiakirjalähteistä ei löydy riittävästi tietoa, DNA-testit voivat tarjota lisäinformaatiota ja varmistuksia sukulaisuussuhteisiin.
8. Ymmärrä historiallinen ja paikallinen konteksti: Tutustu sukusi kotiseudun historiaan, sillä esimerkiksi sotien ja muuttoliikkeiden vaikutukset voivat selittää tiettyjä puutteita tai muutoksia asiakirjoissa.

Sukututkimuksen pitäisi myös olla iloinen, rentouttava harrastus - nauti matkastasi!

 

Piispantarkastuksessa

1700-luvun piispantarkastuket olivat Suomen luterilaisen kirkon piispojen suorittamia seurakuntavierailuja, joissa tarkastettiin paikallisten seurakuntien hallintoa, taloutta, papiston toimintaa ja seurakuntalaisten hengellistä tilaa. Tarkastukset olivat osa kirkon hallinnollista järjestelmää ja toimivat samalla valvontakeinona, jolla varmistettiin seurakuntien noudattavan kirkollisia ja hallinnollisia sääntöjä sekä kuninkaallisia määräyksiä.

Piispantarkastukset olivat monivaiheisia ja sisälsivät muun muassa seuraavat piirteet:

 1. Hallinnollinen ja taloudellinen valvonta: Piispat tarkistivat seurakuntien taloudenpidon ja varmistivat, että kirkkotilit ja muut varat oli kirjattu oikein. Seurakuntien ja niiden virkamiesten, kuten kirkkoherrojen, taloudenpidossa tuli noudattaa tarkkoja sääntöjä. Tämä koski myös kirkolle kuuluvia maksuja, kuten hautaus- ja vihkimaksuja.

 

2. Opetuksen ja katekismusopetuksen valvonta: Kirkko toimi myös koulutuksen järjestäjänä, ja piispantarkastuksissa varmistettiin, että papisto järjesti katekismusopetusta ja lukutaitoa. Erityisesti huomiota kiinnitettiin köyhien lasten opetukseen ja siihen, että kaikilla olisi mahdollisuus oppia kristinoppi.

 

3. Papiston toiminnan tarkastaminen: Piispat arvioivat seurakuntien pappien työtä. He varmistivat, että papit hoitivat tehtävänsä oikein ja opettivat luterilaista oppia. Papiston elämäntapaa ja moraalia saatettiin myös arvioida.

 

4. Seurakuntalaisten hengellisen tilan arviointi: Piispantarkastuksissa tarkasteltiin myös seurakuntalaisten uskonelämää ja osallistumista jumalanpalveluksiin. Piispat saattoivat kysellä seurakuntalaisilta heidän tietämystään katekismuksesta ja kristillisistä arvoista.

 

5. Korjaustoimenpiteiden antaminen: Tarkastuksissa ilmenneet puutteet kirjattiin tarkastuskertomukseen, ja piispat antoivat ohjeita niiden korjaamiseksi. Kirkon omaisuuteen ja rakennuksiin liittyvistä asioista annettiin myös tarkkoja ohjeita, kuten korjauskehotuksia tai rakennusmääräyksiä, jotka tuli toteuttaa seuraavaan tarkastukseen mennessä.

 

Eräs pieni esimerkki käsitellyistä asioista löytyy Kiskon seurakunnasta, 14. päivänä maaliskuuta vuonna 1807 pidetystä piispantarkastuksesta. Läsnä olivat seuraavat henkilöt: Kiskon kirkkoherra David Sevon, Suomusjärven kappeliseurakunnan ylimääräinen pappi Abraham Matenius, Kiskon kirkkoherran apulainen Erik Willstedt, pitäjänpedagogi Johan Gabriel Lietzen, Karjaan kirkkoherra Gabriel Ring, Karjalohjan kirkkoherra Isak Florin, Salon kappalainen Abraham Paulin ja Karjaan kirkkoherran apulainen Karl Henrik Strandberg. Tilaisuutta johti loogiikan ja metafysiikan professori Anders Johan Lagus, joka vuosina 1818–1819 toimi Turun Akatemian rehtorina.

Tilaisuus oli pitkä ja siinä käytiin perusteellisesti läpi seurakunnan asioita. Näistä yksi oli seuraava:

 

Seurakuntien tavallinen vihkimaksu kirkolle puuttui, mistä pastori ilmoitti, että tällaista maksua ei Kiskossa ole ollut käytössä; mutta sen sijaan jokainen aviopari maksaa 4 killinkiä köyhien lasten katekismusten hankkimiseen, kuninkaallisen määräyksen mukaan, joka annettiin 2. lokakuuta 1782 ja koskee kansankoulujen sääntöjen neljättä kohtaa. Näistä varoista ei kuitenkaan ole tähän mennessä pidetty kirjanpitoa.

 Tästä syystä tarkastaja katsoi hyväksi määrätä, että tästä maksusta tulee vastaisuudessa tehdä erillinen tilitys vuosittaiseen köyhäintiliin siten, että tulot merkitään debit-puolelle vihittyjen luettelon mukaisesti ja menot kredit-puolelle kirjanpitokirjojen ja vuosittaisten jakelulistojen mukaan, jotka kokopapisto on allekirjoittanut ja vahvistanut. Tämän jälkeen tämä tili tulee lukea seurakunnalle kirkonkokouksessa ja, kun se on hyväksytty, allekirjoittaa tavalliseen tapaan.

 

Sotilas metsästäjänä

Länsi-Uudenmaan Inkoossa asui 1780-luvulta lähtien jalkaväen sotilas Henrik Ren yhdessä vaimonsa Anna Johansdotterin kanssa. Heidän esikoispoikansa syntyi Kärrin kylässä 1781, mutta sisarukset Eva, Anna ja Maria Billskogissa. Näistä Eva ja Anna menehtyivät 1790-luvun puolivälissä[1]. Henrikin ja vaimonsa Annan vihkiaika- ja paikka jäävät toistaiseksi selvittämättä, samoin molempien syntymäpaikat.

Henrik oli Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentin Inkoon komppania ruodun 87 sotilas. Tätä ruotua ylläpidettiin Billskogin kylässä. Kesäkuun 26. päivänä vuonna 1795 pidetystä katselmuksesta[2] saamme tietää, että miehemme on 39½ -vuotias, ollut palveluksessa 12½ vuotta sekä pituudeltaan viisi jalkaa ja 10 tuumaa pitkä. Edelleen hänen kerrotaan olevan naimisissa ja olleen sairaalassa hoidettavana. Kumminkin hän on em. katselmuksessa läsnä.

Ehkäpä juuri armeijassa Henrik Ren, jonka sotilasnimi on väliin muodossa Rehn, harjaantui metsästyksessä ja/tai ampumisessa. Hän nimittäin ilmaantui Inkoon talvikäräjien istuntoon[3] seitsemäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1797. Siellä hän pyysi palkkiorahoja pyytämistään sudesta sekä kahden ketusta. Nämä hän sanoi pyydystäneensä omin avuin ja niinpä käräjäoikeus katsoi parhaaksi antaa hänelle sudesta 32 killinkiä ja kahdesta ketusta kahdeksan killinkiä. Yhteensä tämä teki täyden riikintaalerin, rahan, jonka Kustaa III oli ottanut käyttöön 20 vuotta aikaisemmin.

 

Kuvassa[4] komeilee Jacob Gillbergin piirtämä Uudenmaan jalkaväkirykmentin sotilas paraatiasussaan.

---

[1] Inkoo rippikirja 1793-1798 (AP I Aa:9)  Sivu 554 Soldater R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=27714&pnum=280 / Viitattu 27.10.2024

[2] Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentti Pääkatselmusluettelo 1795-1795 (54953 UJR 355)  85-93 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15392&pnum=137 / Viitattu 27.10.2024

[3] Raaseporin läntisen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:3 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1797-1797, jakso 96, sivu 96: <Vinterting 1797 Ingå, Talvikäräjät 1797 Inkoo>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6725987631&aineistoId=656473414 / Viitattu 27.10.2024

[4] Ej fjärrlån. Uniformsritningen ingår i ett skinnband med 72 st. ritningar (0429:0001-0072), framställande svenska och finska uniformer från ca. 1765.