Pappien koulutus 1700-luvun Suomessa

1700-luvun Suomessa pappien koulutus oli pitkä ja vaativa prosessi, joka tähtäsi luterilaisen opin syvälliseen hallintaan ja seurakuntatyöhön. Koulutusjärjestelmä oli peräisin Ruotsin vallan ajalta, ja se oli vahvasti sidoksissa kirkkoon ja yliopistoon.

Koulutuspolku:

Tulevan papin opintie alkoi usein jo lapsena kotikasvatuksessa, jossa painotettiin luku- ja kirjoitustaitoa sekä kristillisiä arvoja. Tämän jälkeen opinnot jatkuivat triviaalikoulussa, jossa opetettiin latinaa, kreikkaa, hepreaa ja muita klassisia aineita. Triviaalikoulun jälkeen lahjakkaimmat oppilaat pääsivät Turun akatemiaan opiskelemaan teologiaa.

Yliopisto-opinnot kestivät useita vuosia ja niihin sisältyi luentoja, tenttejä ja väitöskirjan kirjoittaminen. Opiskelijoiden tuli osoittaa hallitsevansa Raamatun ja luterilaisen opin lisäksi myös filosofiaa, historiaa ja muita tieteenaloja.

Yliopistosta valmistumisen jälkeen tuleva pappi suoritti pastoraalitutkinnon, joka testasi hänen käytännön taitojaan seurakuntatyössä. Tämän jälkeen hän sai vihkimyksen papiksi ja oikeuden toimittaa jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia.

Koulutuksen haasteet:

1700-luvun Suomessa pappien koulutuksessa oli myös omat haasteensa. Yksi suurimmista ongelmista oli koulutuksen saavutettavuus. Maaseudulla asuvien lasten oli usein vaikea päästä triviaalikouluun, ja yliopisto-opinnot olivat kalliita. Tämä johti siihen, että papisto koostui pääosin yläluokan edustajista.

Toinen haaste oli koulutuksen sisältö. 1700-luvulla teologiassa painotettiin dogmaattista opetusta ja klassisia kieliä. Käytännön seurakuntatyöhön liittyviä taitoja, kuten sielunhoitoa ja opetusta, ei opetettu yhtä paljon. Tämä johti siihen, että jotkut papit olivat teoreettisesti hyvin koulutettuja, mutta heillä oli vaikeuksia soveltaa oppimaansa käytännössä.

Koulutuksen kehitys:

1700-luvun lopulla pappien koulutuksessa alkoi tapahtua muutoksia. Yliopisto-opetuksessa alettiin kiinnittää enemmän huomiota käytännön taitoihin, ja maaseudulle perustettiin uusia kouluja, jotta useammilla lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautua. Nämä uudistukset loivat pohjaa 1800-luvun koulutusjärjestelmälle, jossa pappien koulutus oli entistä saavutettavampaa ja käytännönläheisempää.

Lisätietoa:

• Kasvatuksen vuosisadat Suomessa: 1100-1700
• Opetus ennen kansakoulua - Mikkelin SeutuWiki
• Kansanopetus - Wikipedia

Huomautus: Tämä on lyhyt yhteenveto pappien koulutuksesta 1700-luvun Suomessa. Aiheesta on saatavilla paljon lisätietoa esimerkiksi yllä mainituista lähteistä.

Papin taulu Ahvenanmaalta

Tuntematon taiteilija, Turun museokeskus

Kellotapulin naulat

Muuttuvat hautaustavat 1700 -luvulla

1700-luvun hautaustavat heijastivat yhteiskunnan sosiaalista järjestystä ja sääty-yhteiskunnan arvoja. Hautapaikan sijainnilla ja hautajaisten yksityiskohdilla oli symbolinen merkitys, joka korosti vainajan asemaa ja varallisuutta.

Kirkon lattian alle hautaaminen:

• Varakkaiden etuoikeus: Tämä hautaustapa oli varattu varakkaille perheille ja sukuyhteisöille, jotka kykenivät maksamaan siitä huomattavan summan.
• Säädyn ja arvostuksen symboli: Kirkon lattian alle hautaaminen nähtiin merkkinä korkeasta sosiaalisesta asemasta ja hengellisestä arvostuksesta.
• Hintaerot: Hautapaikkojen hinta vaihteli sijainnin mukaan. Alttarin läheisyydessä sijaitsevat paikat olivat kalleimpia, ja kirkon takaosan hautasijat edullisempia.
• Periytyvä oikeus: Hautapaikat olivat usein periytyviä ja ne voitiin myydä tai ostaa seurakuntalaisten kesken.

Kirkkomaahan hautaaminen:

• Tavallisen kansan hautaustapa: Kirkkomaahan haudattiin ne, joilla ei ollut varaa tai oikeutta kirkon lattian alle hautaamiseen.
• Sääty-yhteiskunnan mukainen järjestys: Hautapaikkojen sijainti saattoi heijastaa vainajan sosiaalista asemaa myös kirkkomaalla.
• Yksinkertaisemmat hautajaiset: Kirkkomaahan hautaaminen oli yleensä yksinkertaisempaa ja vähemmän näyttävää kuin kirkon lattian alle hautaaminen.

Muita käytäntöjä:

• Kirkonkellojen soitto: Kellojen soitto oli osa hautajaisia, ja soiton määrä ja kesto vaihtelivat vainajan sosiaalisen aseman mukaan.
• Paarivaatteiden käyttö: Hautajaisissa käytettiin paarivaatteita, joiden arvo ja laatu vaihtelivat vainajan varallisuuden mukaan.
• Hautakivet ja -laatat: Varakkaat perheet saattoivat pystyttää haudoille kiviä tai laattoja, joihin oli kaiverrettu vainajan nimi ja muita tietoja.

Muutokset 1700-luvun lopulla:

• Hautauskäytäntöjen kritiikki: Valistusajan myötä kirkon lattian alle hautaamista alettiin kritisoida terveydellisistä ja hygieenisistä syistä.
• Hautausmaiden kehitys: Kirkkomaiden merkitys kasvoi, ja niitä alettiin kehittää ja laajentaa.
• Uusien hautausmaiden perustaminen: Uusia hautausmaita perustettiin, ja niiden suunnittelussa ja hoidossa alettiin kiinnittää enemmän huomiota järjestykseen ja hygieniaan.

1700-luvun hautaustavat olivat monimuotoisia ja ne heijastivat yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Hautajaisten yksityiskohdilla oli symbolinen merkitys, joka korosti vainajan asemaa ja varallisuutta. Valistusajan myötä hautauskäytännöt alkoivat kuitenkin muuttua, ja hautausmaista tuli yhä tärkeämpiä paikkoja.

Suositeltavaa lukemista : Hautauskäytäntöjen muutos Länsi-Suomen maaseudulla osana 1700-luvun edistysajattelua - Ella Mari Viitaniemi 2023


Kuvat kirjoittajan

Eva Catharina von Birckholtzin perukirjasta

Jo ennen varsinaisia perukirjoja laadittiin perinnönjaon yhteydessä omaisuusluetteloita. Suomessa säilyneitä esimerkkejä on 1400-luvulta, mutta ne ovat harvinaisia ja peräisin lähinnä aatelisilta. Perukirjan, eli bouppteckningin, muotoutuminen alkoi 1600-luvulla, kun perinnönjaon yhteydessä oli tapana maksaa osa omaisuudesta köyhäinkassaan. Tämä edellytti kuolinpesän arviointia.

Varhaisia perukirjoja on säilynyt niukasti, mutta 1700-luvulta alkaen määrä kasvaa. Vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan laki teki perunkirjoituksesta pakollisen jokaiselle kuolinpesälle. Perukirja piti toimittaa oikeusviranomaisille kolmen kuukauden kuluessa kuolemasta, sakon uhalla. Valvonta oli kuitenkin löyhää, joten perukirjoja ei aina tehty ajallaan tai lainkaan. Joissain tapauksissa perukirjoja laadittiin vasta vuosia kuoleman jälkeen, ja kaikista ei virallista perunkirjoitusta tehty ollenkaan. Vasta 1800-luvun lopulla perukirjojen määrä kasvoi merkittävästi.

Perukirjaan kirjattiin vainajan omaisuus, sekä kiinteä että irtaimisto, varat ja velat. Kirjoittamisessa noudatettiin melko vakiintunutta kaavaa, johon sisältyivät tiedot ajasta, paikasta, osallistujista, vainajasta ja tämän perillisistä. Alaikäisten perillisten holhoojat mainittiin erikseen. Vainajan syntymäaikaa ei yleensä merkitty. Omaisuus eriteltiin tarkasti ryhmittäin, ja lopussa kirjattiin mahdolliset saatavat ja velat sekä usein viittaus omaisuuden jakamiseen.

 

Eva Catharina von Birckholtz syntyi Hauholla tai Pälkäneellä 26.10.1714. Hänen isänsä Gustaf Johan oli ylioppilas Turussa 1672, toimi sihteerinä kruunun palveluksessa, mutta sokeutui viimeistään jo 1687. Hän nai vuonna 1700 ratsumestarin tyttären Beata Maria Sölfverarmin (*1682) Helsingin pitäjästä. Evan esivanhemmat olivat siis kaikki sotilassuvuista, ja omistivat kartanoita ympäri Hämettä. Reduktio vähensi heidän omaisuuttansa rajusti, eikä olla aivan varmoja siitä, miten Gustaf Johan isonvihan aikana ja sen jälkeen saavutti niin paljon varallisuutta, että kykeni hankkimaan itselleen suuria maatiloja; joka tapauksessa hän osti vuonna 1726 Sääksmäeltä sekä Jutikkalan että Lotilan kartanot.

Eva kuoli Jutikkalassa 31.1.1766 vain 51 vuoden iässä. Tällöin hänen omaisuutensa laskettiin 184 500 kuparitaalarin arvoiseksi. Perukirja on yksi ehdottomasti pisimmistä, mitä itse olen koskaan löytänyt. Pituutta dokumentilla on lähes 60 sivua. Löydät perukirjan kokonaisuudessaan täältä.

 

Tämän jutun kuvituksena on pätkä sivusta, jolla luetellaan kuolinpesän posliiniesineitä. Toisessa kuvassa taasen pätkä kulta- ja hopeaesineistä. Käännökset Sukuni salat -ohjelmaa varten teki näiltä osin Veli Pekka Toropainen, kiitos hänelle siitä.

 

Posliinia

2 punakuvioista pilkkumia, 2 sinivalkeaa pilkkumia kolhiintuneita, 2 haljennutta matalaa lautasta, 2 syvää haljennutta asettia, pari ehjiä asetteja, nelikulmainen tuopin vetoinen purkki, 2 pienempää purkkia, pyöreä purkki, pieni aski ja vati rikkonainen, 3 teetassia, 4 teekuppia, maitomalja, pari salaattikulhoja, kastikekulho jne

 

Kultaa

Sormus, jossa nimikirjaimet E.C.B.J.S.

Akaattisormus

Sormus nimikirjaimilla M.B.

 

Hopeaa

Kannu

2/3 taskukellosta

Pikari painoltaan 33 5/8 luotia

Sinappikannu ja lusikka

3 lusikkaa nimikirjaimella K. kukin painoltaan 4 7/8 luotia

Puolet kullatusta lusikasta

2 lusikkaa, yhteispaino 5 luotia

2 lusikkaa yhteensä 8 ¼ luotia

Sokeripihdit

4 teelusikkaa

Pari kengänsolkia

 

 

Perinnöksiostot

1600- ja 1700-lukujen aikana suuri osa Suomen maatiloista oli kruunun omistamia kruununtiloja, joihin viljelijät saivat vain hallintaoikeuden. Tilanne muuttui vuonna 1723, kun perinnöksiostoasetus astui voimaan. Tämä asetus mahdollisti kruununtilojen ostamisen perintötiloiksi, eli verotiloiksi (ruotsiksi skattehemman). Tilojen muuttaminen perintötiloiksi merkitsi sitä, että maanviljelijä sai omistusoikeuden tilaan, mikä turvasi hänen ja hänen jälkeläistensä tulevaisuuden.

Perinnöksiostojen vahvistamisesta, eli perintökirjojen myöntämisestä, vastasi Ruotsin vallan aikana kamarikollegio Tukholmassa. Valitettavasti suuri osa Suomen aluetta koskevista perinnöksiostoasiakirjoista tuhoutui tulipalossa vuonna 1802. Suomen autonomian aikana perintökirjojen myöntäminen siirtyi Keisarilliselle Suomen senaatille.

Vuodesta 1809 vuoteen 1869 perinnöksiostoja käsitteli senaatin talousosaston valtiovaraintoimituskunta, ja tämän jälkeen vastuu siirtyi kamaritoimituskunnalle vuoteen 1917 saakka. Itsenäistymisen jälkeen perinnöksiostot siirtyivät jälleen valtiovaraintoimituskunnalle, joka vaihtoi nimensä valtiovarainministeriöksi vuonna 1918. Lopulta vuonna 1928 vastuu siirrettiin maatalousministeriölle, ja vuodesta 1929 alkaen maaherrat käsittelivät nämä asiat.

Kruununtilan perinnöksiostosumma vaihteli. 1700-luvulla ostohinta oli vähintään kuuden vuoden maaveron suuruinen, mutta vuonna 1793 hinta nostettiin 10 vuoden veron tasolle. Suomen alueella perinnöksiostohinnaksi määrättiin kolmen vuoden vero. Maksu voitiin suorittaa joko kertamaksuna tai vuodesta 1858 lähtien kymmenen vuoden maksuajalla. 

Senaatin toimituskuntien käsittelemät kruununtilojen perinnöksiostojen asiakirjat ovat olleet merkittävä osa Suomen maanomistuksen historiaa. Nämä asiakirjat, jotka liittyvät kruununtilojen muuttamiseen perintötiloiksi, on koottu ja erotettu omaksi arkistokokonaisuudekseen. Tätä kokonaisuutta kutsutaan perinnöksiostoasiakirjojen kokoelmaksi, ja se sisältää tärkeää tietoa vuosilta 1810–1928.

Perinnöksiostoasiakirjojen kokoelma tarjoaa kattavan katsauksen siihen, kuinka maanomistus siirtyi kruunulta yksityisille viljelijöille. Kokoelma sisältää luetteloita annetuista ja lähetetyistä perintökirjoista, taltioituja perintökirjoja sekä perinnöksiostoakteja. Näiden asiakirjojen avulla voidaan seurata, miten tilojen omistusoikeudet siirtyivät sukupolvelta toiselle ja kuinka valtio oli mukana näissä prosesseissa.

Aineisto tarjoaa tutkijoille ja historiasta kiinnostuneille arvokkaan ikkunan menneisyyteen, erityisesti Suomen maaseudun kehitykseen ja maanomistusjärjestelmän muutoksiin. Näiden asiakirjojen avulla voimme ymmärtää paremmin, miten maanviljelijöiden asema vahvistui ja kuinka he saivat pysyvämmän omistusoikeuden maihinsa. Tämä muutos oli olennainen osa Suomen maatalouden ja talonpoikaisväestön aseman kehitystä.



Lähde - Kansallisarkisto, Arkistojen Portti

Kuva - Perinnöksiostoasiakirjat - Ba:2.5 Mikkelin lääni, aukeama 101-120 1838-1845, jakso 10; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5727301884&aineistoId=456765651 / Viitattu 3.10.2024

Kestikievareita ja hollikyytejä

Hollikyytijärjestelmä

Hollikyyti oli osa kyytilaitosta, joka oli lakisääteinen järjestelmä matkustajien kuljettamiseksi. Se oli erityisen tärkeä virkamiehille, joiden tuli matkustaa pitkiä matkoja.

Toimintaperiaate:

• Merkittävien teiden varsille perustettiin kestikievareita, jotka tarjosivat hevosia, kuskeja ja majoitustiloja matkustajille.
• Kyytivuoro kiersi kylän talosta toiseen.
• Kyläläiset olivat velvoitettuja tarjoamaan kyytejä, mutta tästä velvollisuudesta saattoi vapautua maksamalla kyytirahaa.
• Kyytien järjestelystä vastasi nimismies.

Muutoksia 1800-luvulla:

• Vähän liikennöidyillä teillä otettiin käyttöön reservipaikkoja, joista matkustaja sai hevosen kohtuullisen odotusajan puitteissa.
• Kyytivelvollisuuden järjestämisestä vastasi kunta, joka saattoi myydä sen huutokaupalla.

Kyytilaitoksen hiipuminen:

• Rautateiden ja autoliikenteen yleistyminen vähensi kyytilaitoksen tarvetta.
• 1940-luvulla kyytilaitos lakkautettiin.

Asiakirjat:

• Kyytijärjestelmään liittyviä asioita käsiteltiin pitäjän- ja kuntakokouksissa.
• Asiakirjoja käsiteltiin ja täydennettiin nimismiehen ja kruununvoudin toimesta.
• Osa asiakirjoista päätyi lääninhallitukseen.
• Kestikievareissa tuli pitää esillä kyytilaitosta koskeva asetus ja hinnasto.
• Matkustajien tuli tietää kyydin hinta, joka määräytyi asetuksen mukaan.

Lyhyesti: Hollikyyti oli historiallinen järjestelmä, joka mahdollisti matkustamisen Suomessa ennen nykyaikaisten kulkuvälineiden aikaa. Se perustui kestikievareihin ja kyläläisten kyytivelvollisuuteen.


Kuva - Lapuan seurakunnan arkisto - IICa:7 Kirkonkokousten pöytäkirjat, 1866-1870,1874; 1858-1870 1858-1874, jakso 23