Jouduin loppukeväästä kohtaamaan hyvän sukututkijaystävän äkillisen poismenon. Ystävän, jolta aina sai apua tarvittaessa ja joka ei koskaan tehnyt siitä numeroa. Vanhojen käsialojen tuntijana hän oli erittäin lahjakas ja käytännössä kuukausittain lähettelin sähköpostissa tulkittavaksi rippikirjojen koukeroita.
Hänen kuolemastaan sain tiedon omaisilta, jotka eivät itse harrastaneet sukututkimusta. Rohkaisin pienen suruajan jälkeen mieleni ja kyselin vainajan jättämän aineiston perään. Sovimme tapaamisen ja erittäin mukavan kohtaamisen jälkeen huomasin tarjolla olevan vähintäänkin puolisen sataa mappia siistejä, järjestyksessä olevia muistiinpanoja. Näistä melkoinen osa oli puhtaaksikirjoitettuja rippikirjoja, henkikirjoja ynnä muita dokumentteja. Kaikki paikkakuntakohtaisesti luetteloituna ja kaikin puolin helposti lähestyttävinä.
Lisäksi tietokoneelta löytyi kymmeniä tuhansia nimiä käsittävä tietokanta, joka mappiarkiston tavoin sisälsi erittäin pikkutarkkaa tietoa.
Vainajan omaiset ovat valmiit antamaan pois kaiken edellä mainitun, mutta esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuralla ei tällä hetkellä ole valmiuksia ottaa materiaalia vastaan muilta osin kuin tuon sähköisen tietokannan kohdalta.
Niinpä otin yhteyttä Keski-Suomen maakunta-arkistoon ja ainakin näillä näkymin saamme mapit talteen sinne. Lisäksi pistin kyselyn SSHY:lle mahdollisuudesta digitoida koko aineisto sähköiseen muotoon.
Kaikki on siis kunnossa vai onko?
Ongelmaksi nimittäin muodostuu omassa mielessäni se, että kuka tuota tietokantaa ja materiaalia saa käyttää. Maakunta-arkistolla on luonnollisesti omat pelisääntönsä, mutta itselleni muodostuu ongelmaksi vainajan oman tahdon määrittäminen. Hän ei tiettävästi koskaan maininnut asiasta mitään, joten emme voi faktuaalisesti tietää haluaako hän esimerkiksi sähköisen tietokantansa tulevan yleiseen käyttöön vai ei. Sama koskee perinteisellä kirjoituskoneella huolellisesti kirjoitettuja satoja liuskoja erityisesti Keski-Suomen alueen rippikirjoja.
Asiaa ei voi enää tässä tapauksessa muuksi muuttaa, mutta ehkäpä me edelleen maan päällä tallustavat sukututkijat muistamme kertoa omaisillemme harrastuksestamme. Sekä ennen kaikkea siitä, mitä kaikelle kootulle materiaalille pitää tehdä meidän kuolemamme jälkeen.
Voisiko Suomen Sukututkimusseura olla apuna ja laatia eräänlaisen sukututkimustestamentin? Siinä määriteltäisiin kenelle aineisto tarvittaessa luovutetaan ja millaisin käyttöoikeuksin. Kun on kyse omaan käyttöön amatöörivoimin tehdystä materiaalista, on luonnollista olettaa sen sisältävän myös jonkun määrän virheitä. Absoluuttista totuutta tuskin on kenellekään tarjota. Mutta toivottavasti tämän faktan ei anneta liikaa häiritä, sillä olisi perin surullista kuulla vuosikymmenten työn katoavan bittitaivaiseen tai savupiipusta taivaan tuuliin.................
Juha Vuorela
analytics
Katso tästä kurssitarjontaani
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Blogitekstisuositus
-
Henry von Northeim – keskiajan vaikutusvaltainen saksilainen ruhtinas Henry von Northeim (s. noin 1060) oli yksi aikansa vaikutusvaltaisimm...
-
Vanhoista käräjäkirjoista voi joskus löytää jopa sukupuita! Yksi näistä tapauksista on Viitasaarella noin vuonna 1827 kuolleen pitäjänsuuta...
-
Aviottomien lasten isien jäljittäminen tarjoaa kiinnostavia sukututkimuksellisia haasteita. Historialliset lähteet, kuten tuomiokirjat, kirk...
Mitä tapahtuu omalle tietokannalleni, kun aika joskus jättää, on minunkin ainainen murheeni.
VastaaPoistaTällä hetkellä lapsillani ei ole vielä ilmennyt merkittävää kiinnostusta materiaaliini. Netissä löytyy erilaisia julkaisufoorumeita. Mitähän niillekin käy, kun tallennustilalle ei enää löydy maksajaa. Onko yksinkertaisin osaratkaisu antaa Sukututkimusseuralle silloin tällöin Gedcomin tiedostoistaan?
Tuollain valmiiksi sorvattu "hoitotestamentti" helpottaisi ainakin osittain ongelmaa.
Näitä poutapilvien alla miettiessä
Vilho Roos