Kiikalan kirkkoherran Lauri Juhananpoika Sareniuksen hautajaisiin 16.6.1689 ilmestyneessä muistorunokokoelmassa on painettuna vainajan pojan, Turun suomalaisen seurakunnan kappalaisen Kasper Sareniuksen kirjoittama ruotsinkielinen runo, joka suorasanaisesti suomennettuna kertoo mm seuraavaa:
“Minun vanhan harmaahapsisen isäni on käynyt elämässään niin, ettei hänen ole tarvinnut poistua luotamme ennen aikojaan, vaan on päässyt siihen päämäärään, jolloin neljäs kutsu lupauksineen saapuu. Hän on syntynyt Tammelan pitäjän lakeuksilla vuonna 1602. Sitten vuosien mittaan vanhempien velvollisuus vaati heitä pian lähettämään hänet luotaan niiden hoiviin, jotka oppia nuorille pojille jakavat. Turun isossa koulussa hän vuodesta 1621 alkaen vietti ahkerasti, valppaasti ja väsymättä yhdeksäntoista vuotta, kunnes hänen piispansa, maisteri Iisak Rothovius vuonna 1640 antoi hänelle hänen taitojensa takia luvan tulla papiksi ja ruveta levittämään Jumalan pyhää sanaa. Kiikalassa hän kappalaisen virkaa vuodesta 1642 asti hoitaen odotti, kunnes pääsi saman seurakunnan kirkkoherraksi monella tavoin edistämään sanankuulijoitaan. Siellä hän vakavasti ja tuloksellisesti, jumalisuutta ja intoa osoittaen, koko elinaikansa julisti Jumalan puhdasta oppia. Ne, jotka häntä ovat kuulleet, todistavat yksimielisesti, että hän on johdattanut heidät autuuden tielle, pelastanut monta sielua, jotka paholainen muuten olisi siepannut, ja siten lunastanut sen ikuisen elämän pantin, jota hän aina ikävöi, kuten kaikki tietävät”.
Tästä runosta siis käy selville, että kirkkoherra Sarenius oli syntyään tammelalainen, ja niinpä lounaishämäläisen joululehden lukijoita kiinnostanee pikimmiltään tutustua tuon varhaisen paikkakuntalaisensa elämänvaiheisiin.
Koska Tammelassa vuonna 1602 ei tiettävästi ollut ketään Juhana-nimistä pappia eikä muuta herraa, Lauri Juhananpojan on täytynyt olla jonkun täkäläisen talollisen lapsia, kenen, sitä ei näytä voitavan selvittää. Hänen myöhemmin käyttämänsä sukunimikään Sarenius ei ole tammelalaista perua, vaan sen hän on ottanut vasta Kiikalassa, jonka pappila sijaitsi Saaren kylässä.
Niinkuin edellä selostetusta muistorunosta näkyy, Lauri Juhananpoika meni 19-vuotiaana Turun kouluun vuonna 1621, viipyi siellä - aluksi tietenkin oppilaana ja myöhemmin arvattavasti opettajana - yhdeksäntoista vuotta, vihittiin papiksi vuonna 1640 ja palveli Kiikalassa ensin kappalaisena ja sitten kirkkoherrana vuodesta 1642 aina vuonna 1688 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Muista lähteistä tiedämme, että Lauri Sarenius oli Kiikalan kappalaisena vuodet 1642-48 ja kirkkoherrana vuodet 1648-88.
Sareniuksen toiminta kiikalalaisten sielunpaimenena oli sikäli vastuksellista, että hän joutui koko pitkän palveluksensa ajan taistelemaan asemastaan ja saatavistaan Uskelan mahtavien Agricola-sukuisten kirkkoherrojen kanssa. Kiikalan kappeli oli näet vuonna 1639 erotettu Uskelasta omaksi kirkkoherrakunnaksi, mutta ensimmäisen kirkkoherransa Niilo Eerikinpojan siirryttyä Lopelle seurakunta alennettiin vuonna 1642 uudelleen Uskelan kappeliksi, jonka kappalaiseksi määrättiin puheena oleva Lauri Juhananpoika. Tämän jälkeen alkoi paikallisessa kihlakunnanoikeudessa ja Turun tuomiokapitulissa käyty sitkeä riitajuttu, jossa Uskelan kirkkoherra Krister Agricola voimallisesti puolsi Kiikalan pysyttämistä Uskelan kappelina, kun taas kiikalalaiset ja heidän kappalaisensa Lauri Sarenius yhtä itsepintaisesti vaativat Kiikalan kirkkoherrakunnan uudelleen perustamista. Lopulta kiikalalaiset pääsivät voitolle, ja niin Kiikalasta tuli jälleen itsenäinen seurakunta ja Lauri-kappalaisesta sen kirkkoherra vuonna 1648. Mutta vielä vuosikymmeniä myöhemmin Uskelan kirkkoherra Abraham Agricola, äsken mainitun Krister Agricolan pojanpoika, teki yrityksiä Kiikalan palauttamiseksi Uskelan yhteyteen. Saipa hän vuonna 1686 Halikon tuomiokunnan talonpoikaisen valtiopäivämiehenkin anomaan kuninkaalta Kiikalan muuttamista Uskelan kappeliksi. Nämä yritykset jäivät kuitenkin tuloksettomiksi, mutta katkeroittivat silti suuresti kiikalalaisten ja heidän iäkkään sielunpaimenensa mieliä.
“Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas”. Se tapaus, jonka ansiosta Lauri Sarenius varsinaisesti on saanut nimensä historiaan, valottaa hänen inhimillisiä heikkouksiaan. Turun tuomiokapitulin pöytäkirja 19.1.1660 kertoo näet:
“Kiskon ja Kiikalan kirkkoherrat saapuivat tuomiokapitulin eteen. Luettiin maaherran, jalosukuisen Eerik von der Lindenin kirje heidän sopimattomasta käyttäytymisestään käräjillä, juopumuksestaan, viisastelustaan ja tappelustaan. Heitä muistutettiin siitä, kuinka huonosti sellainen sopi pappismiehille. Heidän oli tunnustettava, että kaikki se, mitä jalosukuinen herra oli ilmoittanut, oli totta. He pyysivät tätä kertaa anteeksi, sanoivat tehneensä sen heikkoudessaan, lupasivat parannusta ja ilmoittivat sydämestään katuvansa, että olivat sillä tavoin käyttäytyneet sekä suututtaneet armollisen herran ja herättäneet pahennusta rahvaassa. Päätettiin, että herra Lauri joko menettää papinvirkansa tai istuu muutamia päiviä putkassa; hän valitsi putkan. Herra Tuomas maksakoon sakkona vaivaisille 10 taalaria; hän lupasi ensi tilassa lähettää rahat tänne”.
Pöytäkirjasta voi päätellä, että kirkkoherrojen rikkomus oli ollut varsin vakavalaatuinen. Paremmin sen kuitenkin ymmärrämme, kun otamme huomioon, että molemmat ryyppy- ja tappeluveikot olivat syntyperältään talollisenpoikia, Lauri Sarenius tammelalainen ja Tuomas Pacchalenius suoniemeläinen.
Vielä toisenkin kerran Lauri Sareniuksen nimi mainitaan epäedullisessa yhteydessä Turun tuomiokapitulin pöytäkirjojen lehdillä. Vuonna 1661 näet eräs kiikalalainen talonpoika antoi hänet ilmi siitä, että hän oli ottanut kirkkoon joitakuita salavuoteutta harjoittaneita naisihmisiä ennen kuin näiden juttu oli ollut kihlakunnanoikeuden käsiteltävänä.
Mutta ‘vainajista ei mitään pahaa’. Niinpä Sareniuksen oma poika edellä selostetussa runossaan ylistää isänsä moitteetonta vaellusta ja jumalista elämää. Ja toinen pappismies Matias Solinius kirjoittaa samaan muistorunokokoelmaan sisältyvässä suomenkielisessä runossaan vainajasta näinkin:
“Wirastans kyl waarin piti, / Kirckocund caick händä kijtti; / Toip toi taitawan tawaran, / Sieluisil sangen awaran, / Sijn ett oli uscollinen / Kirckoherra kelwollinen, / Taloin toimes taitawainen; / Seuracunnas sijwo Paimen; / Cuista caikist caunistuxen / Saa sijs suuren ylistöxen”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti