analytics

Tie-Knaapilta

Tarvasjoen Euran kylässä sijainnut Knaapin talo oli alkujaan talonpoikaisesta Sepän talon lohkottu Seppä II -niminen tila, joka perustettiin vuonna 1570. Vuodesta 1591 lähtien talon omisti rälssimies Pertteli Antinpoika. Selvittämättä on jäänyt se, mihin aatelissukuun Pertteli kuului. Puhekielessä näitä rälssimiehiä kutsuttiin knaapeiksi ja niinpä hänen ajoistaan lähtien talo sai kantaa tuon muinaisen omistajansa arvonimeä.

Vuoteen 1603 saakka Knaapi oli ns. tavallinen perintötalo, mutta mainittuna vuonna siitä leivottiin ratsutila, rustholli. Aulis Oja toteaa Tarvasjoen Historia -teoksessaan, että tästä muutoksesta oli luultavasti vastuussa em. Pertteli Antinpoika. Hän nimittäin ymmärsi ne vaurastumisen mahdollisuudet, mitä hevosen ja ratsumiehen varustajalla olisi verrattuna pelkkään jalkaväen sotamiehen varustajaan. Talon omistajana toimivat Perttelin kuoltua hänen poikansa Pietari 1619-1621 (kaatui Kuurinmaan Kokenhusenissa), tämän sisarensa mies Heikki Luukkaanpoika 1621-1643, tämän poika Eerikki 1671-1708, tämän poika Martti 1708-1719 ja Martin leski Maija Heikintytär vuodesta 1719 lähtien. Mainittakoon vielä, että Knaapi oli Euran kylän ensimmäinen rustholli ja naapuritalot Kirsti, Nokka ja Seppä seurasivat perässä vasta vuosia myöhemmin. Knaapi säilyi rusthollina aina vuoteen 1810.

Knaapi säilyi yhtenä tilana aina 1770-luvulle saakka, mutta tuolloin se jaettiin Kylä- ja Tie-Knaapin taloihin. Viimeksi mainitun osti perintötaloksi Juha Juhanpoika vuonna 1803. Kolmea vuotta aiemmin Juhan äidin, Sofia Antintyttären hallitessa Tie-Knaapia, määriteltiin omaisuusveroluettelossa sen arvoksi 1200 riksiä. Sama summa lankesi kantatilan osaksi.
Juha Juhanpoika oli syntynyt Knaapilla elokuussa 1775 ja oli naimisissa Yrjäntilän kylästä kotoisin olleen Tiina Heikintyttären kanssa. Vaimo oli miestään nelisen kuukautta vanhempi ja syntynyt huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1775. Pariskunnalla oli kolme poikaa, Antti, Juha ja Heikki.


Pojista Antti jatkoi Tie-Knaapin rusthollarina isänsä jalanjäljissä ollen naimisissa rusthollarintytär Liisan kanssa, jonka isä Simo Simonpoika omisti Kankareen l. Tuorilan Isotalon. Antilla ja Liisa olikin sitten todella paljon parempi lapsilykky kuin edellisellä sukupolvella konsanaan. Vuosien 1822-1843 välisenä aikana Euran kylän Tie-Knaapilla syntyi peräti 11 lasta, joista tosin kahdeksan menehtyi hyvin pienenä.

Antin kuoltua jäi leskivaimo Liisa asumaan Tie-Knaapilla. Uudeksi isännäksi tuli Johan Fingerroos, josta tuli paikkakunnalla erittäin arvostettu hahmo. Hän toimi mm. vuosina 1884-1895 kunnallislautakunnan esimiehenä. Tie-Knaapin tilan hän oli myynyt tosin jo keväällä 1883 kauppias Anton Ahlrothille 22.000 silloisella markalla. Tilastokeskuksen rahanarvokertoimen mukaan summa vastaa noin 91000 nykyistä euroa.

Oheinen, käsitelty kuva, on tekijän tänä syksynä ottama. Tie-Knaapin rakennukset muodostavat yhä vieläkin ikivanhan, suljetun pihapiirin. Knaapin talot sijaitsivat pienen matkan päässä muusta Euran kylästä ja senkin takia oli tarpeellista turvata talo perinteiseen tapaan.


Vanhoja puhelimia Marttilasta

Daniel Johan Waden oli suomalaisen puhelinliiketoiminnan merkittävin yksittäinen toimija. Hänellä oli yhteyksiä erittäin monien paikallisten puhelinyhtiöiden perustamiseen ja/tai niiden ensimmäisten vuosien kehitykseen. Tämän lisäksi hän toi maahan mm. ruotsalaisen L. M. Ericssonin valmistamia alan laitteita omistamansa Daniel Johan Wadenin Sähköliikkeen kautta.

Huhtikuussa 1898 ilmestyi yksi hänen hinnastoistaan ja tuon luettelon sivulta yksitoista löytyy eräs hyvin kaunis puhelinmalli, Ericsson 375. Marttilassa toimivan Härkätien Puhelimen toimistossa on säilynyt yksi kappale tätä aikoinaan 115 markkaa maksanutta puhelinkonetta. Sen yksityiskohtainen muotoilu kertoo korkeatasoisesta suunnittelusta ja mallikkaasta tuotannosta. Ericsson 375 on toiminut paitsi puhelimena, niin myöskin kauniina sisustuselementtinä. Tämän lisäksi sillä oli tietty statusarvo - puhelimen luuriin ei jokainen renki tai puotipuksu niin vain päässytkään.

Tilastokeskuksen julkaiseman rahanarvokerroin 1860-2007 taulukon mukaan tuo summa vastasi vuonna 2007 noin 2100 euroa. Mainittakoon, että tällä hetkellä halvimmat lankapuhelimet maksavat alle 20 euroa sekä edullisimmat matkapuhelimet muutamia kymppejä. Yhteenvetona voisi todeta, että pelkän puhelinkoneen hankinta on 110 vuotta sitten ollut vain harvojen mahdollisuus.

Jos käytetään esimerkkinä Marttilan pitäjää, oli siellä noin 30 vuotta myöhemmin, 1920-luvun puolivälissä, vasta muutamia kymmeniä puhelimia. Näistä merkittävä osa oli paikallisten yrittäjien käytössä, minkä lisäksi vauraimmat talolliset olivat sellaisen katsoneet tarpeelliseksi. Oheinen luettelon katkelma on Lounais-Suomen Maaseutupuhelinluettelon vuoden 1924 painoksesta.

Kansanedustaja Stenström

Olen jo aiemmin tarinoinut Kirkkonummen Bölestä lähtöisin olleesta Stenström -suvusta. Itselleni hieman yllättäen törmänsin taannoin Suomen Eduskunnan matrikkeleissa erääseen tämän kruununluotsi Michel Andersson Strömstenistä alkunsa saaneen suvun jälkeläiseen. Edustajamatrikkelin mukaan Fredrik Stenström (23. maaliskuuta 1857 Lohja – 18. tammikuuta 1920 Turku) oli suomalainen Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustajana toiminut pormestari ja hovioikeudenneuvos.

Stenströmin vanhemmat olivat kruununnimismies Evert Viktor Stenström ja Maria Sofia Holm Lohjalta. Perhe asui välillä myös Nummen pitäjässä. Fredrik pääsi ylioppilaaksi 1876, suoritti yleisen oikeustutkinnon 1886 ja sai varatuomarin arvon 1889.

Stenström oli Nummen ja Pusulan piirin kruununnimismiehenä 1886, Uudenmaan läänin toisena varalääninsihteerinä 1887–1888, Lohjan ja Piikkiön tuomiokuntien vt. tuomarina 1888–1891 sekä Helsingin vt. siviilipoliisimestarina 1891. Hän oli sitten Hangon pormestarina 1891–1903 ja uudelleen 1906–1907. Stenström erotettiin pormestarin virastaan hallinnollista tietä 1903 ja hän oli välillä vuosina 1903–1906 asianajajana Helsingissä sekä vt. kunnallisraatimiehenä ja maistraatin notaarina. Stenström oli pormestarin toimen ohella myös Nummen pitäjän maanjako-oikeuden puheenjohtajana 1893–1907. Oheisessa lehtileikkeessä on mainittu tuo Fredrikin pääsy Hangon pormestariksi vuonna 1891.

Stenström toimi vuonna 1907 Helsingin poliisimestarin apulaisena ja Turun hovioikeuden apujäsenenä. Viimeksi hän oli Turun hovioikeudessa asessorina 1907–1917 ja hovioikeudenneuvoksena 1917–1920.

Stenström oli mukana säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn jäsenenä 1894–1900 ja 1904–1905 sekä RKP:n kansanedustajana 1909–1910 edustaen Turun läänin eteläistä vaalipiiriä. Stenström oli myös kirkolliskokouksen jäsen ja lisäksi hän oli Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun rahatoimikamarin puheenjohtaja.

Fredrik Stenström oli naimisissa vuodesta 1887 Anna Vilhelmina Bergholmin kanssa. Isänäitinsä puolelta Fredrikin esivanhempia voi seurata mm. Tallqvist- ja Jägerhorn af Storby - sukuihin.

Siltavouti Thorberg ja pieni tarina

Noin 150 vuotta sitten Suomessa oli vielä lukuisia siltavouteja. Heidän tehtäviinsä kuului mm. siltojen, teiden ja aitojen kunnossapidon valvonta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen Merimaskussa siltavouteja mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1675. Useasti sama mies hoiti tämän tehtävän lisäksi jahtivoudin virkaa. Tällöin tehtäväksi tuli myös erilaisten petoeläinten jahdeista huolehtiminen.

Siltavoudin tehtävä ei aina ollut mahdottoman mukava, koska hänen oli tarvittaessa kovisteltava isäntiä erilaisiin korjauksiin. Silta- ja jahtivoutia voisi ehkä pitää eräänlaisena vara- tai apunimismiehenä, joka valvoi kruunun etuja paikallistasolla. Toimivat liikenneyhteydet ovat olleet aina elintärkeitä mille tahansa maalle.

Eräs näistä monista siltavoudeista oli kiskolainen Erik Thorberg, joka syntyi vuonna 1771 Karjalohjan Lohjantaipaleen kylän rakuunan torpassa. Kiskoon tultuaan hänet löytää ensiksi renkinä Ylettylän l. Ylötkylän Karan rusthollista suutarin renkinä. Siellä ollessaan hän löysi morsiamekseen viereisen Myötmäen talon tyttären, Liisan. Häitä vietettiin marraskuussa 1799.

Seuraavien vuosien aikana pariskunta asui Ylötkylässä ja Erik Thorberg mainitaan Ollan talon itsellisenä sekä pitäjän neljännesmiehenä. Saavutettuaan tuolloin melko korkean 60 vuoden iän, hän toimi myös siltavoutina.

Lapsia Erikillä ja Liisalla oli yhteensä yhdeksän. Heistä Johanna Elisabetin puoliso oli Jylyn Finnarin talon torpassa syntynyt Ananias Thomasson, joka oli vihkimisen aikaan renkinä Ylötkylässä. Engla Lo
visa Thorbergin mies oli Kavaston Uusikylän muonatorppari Johan Bergqvist ja kolmas avioon päässyt Thorbergien lapsi oli Erik Salomon, joka nai Helena Hacklinin, Maja Lena H:n aviottoman tyttären. Erik Salomonin kuoltua melko nuorella iällä meni leski uusiin naimisiin Toijan kylän saharengin, Elias Lindstenin kanssa. Neljäs avioitunut lapsi oli poika Israel, joka nai Kirkonkylän Pappilan torpparin tyttären, Eva Winbergin. Tätä kautta aluksi rengin töitä tehneestä Israelista tuli itsekin torppari Pappilan maille.


Siltavoudit ja muut "herrat" ovat luonnollisesti kiinnostaneet tavallisia taaveja jo vuosisatoja. Heidän toimintaansa ja ennen kaikkea toimettomuuttaan on monesti arvosteltu, joskus kärjekkäälläkin tavalla. Eräs näistä tapahtumista kirjattiin Sanan-Lennättimen elokuun numeroon 34 vuonna 1858 ja se kulkee seuraavasti - vasemman reunan lehtileike taasen kertoo siitä hurtista huumorista, mitä tavallinen kansa herroistaan sai aikaiseksi.



"Toissa vuoten alkupuolella eli keskipaikoilla Helmikuuta satuin reisuamaan yhteen kestkiivari paikkaan nimeltä R-o. Tässä oli ruunun rahain ylöskanto ja oli sen seurakunnan paikalliset melkeen kaikki koossa, olipa jo joukossa oikeen kelpo juopunutkin, joka tahtoi tehdä rauhattomuuden melkeen kaikille kokoontuneelle vä'elle, ja tämä sanotiin olevan naapuritalon renki.

Eräs mies, joka oli myös reisuvainen, mäni ylös rahojen ylös-kantajan puheelle, kysymyksellä: minkä tähden ei ruunun palvelijat tässä hallitse juopuneita,jotka estäävät koko meidän rauhamme? Rahan ylös-kantaja kysyi; onko isellä juopunut? johon virkettiin; olevan oikeen kelpo juopuneen.

Rahan ylös-kantaja, joka oli sellainen virkamies kuin ruununvouti meidän maassa, hän käski sellaisen miehen kuin meidän maassa on siltavouti ja jahtivouti tällä miehellä olikin molemmat virat. Hänen piti päämiehensä käskystä männä juopunutta poiskorjaamaan vaan se oli vaikea työ niinkuin koirasta on vaikea haukkua oravata silloin kuin se väkisenä metsään ajetaan, vaan täytyi männä; mies vietiin saunaan selviämään.

Äsköttäin satuin reisuamaan samassa paikassa ja kysyin jos se juopunut tuli siitä rikoksesta edesvastaukseen? vastaus kuului; ei tulleen sen kysymykseen. Minä kysyin; miten on laki tällä kohtalla teidän maassa? vastaus kuului; kyllä laki on niin: että jos sellainen julkinen rikos asian päämieheltä jätetään ylösajamata niin hän mänettää 3 kuukauden palkan. Vaan kukapa tästä kysymyksen nostanee."

Paltamon heppa hukassa

Tapio Leinosen tämän blogin pitäjälle muutamia vuosia sitten toimittamien tietojen mukaan Kainuun Leinosten suvun kantaisistä tiedetään seuraavia seikkoja;

Mikko Leinonen
syntyi noin vuonna 1535 nähtävästi Juvalla. Hän muutti pois lapsena vanhempiensa mukana noin 1542 Oulujärven erämaahan. Mainitaan 1581 Oulujärven pitäjän Kivesjärvellä (vuotuisvero/1581). Mikon tiedetään asuneen Oulujärven erämaassa Kivesjärven kylässä. Hänen isänsä on voinut olla Juvan Vuorenmaassa 1500-luvun alussa syntynyt Pekka Leinonen, mutta varmuutta asiasta ei ole.

Myöskään Mikon vaimon nimeä ei mainita löydetyissä asiakirjoissa. On syytä olettaa, että Mikon jälkeen Kiveksellä talollisena jatkanut Tapani Leinonen ja 1610-luvulla Otermalle uudistilan perustanut Mikko Leinonen ovat hänen poikiaan. Myös Vanhanvihan eli rappasotien jälkeen voudintileissä mainittu Vuottolahden Yrjö Leinonen voi olla Mikon poika, mutta asiasta ei ole todisteita.


Onko tämä Mikko sama Mikko, joka yhtenä harvoista 1581 pystyi maksamaan kruunulle vähäistä veroa? Vanhimpien verotilien sukulaisuussuhteita ei pystytä selvittämään, mutta Kivesjärven Leinolan isäntiä ovat olleet Tapani Leinonen 1555-79, Mikko Leinonen 1580-84 ja Tapani Leinonen 1608-14. Vuosilta 1585-160
4 ei sotien takia ole henkikirjoja eikä veroluetteloita.

Leinosten alkuhistoriaa on luonnollisesti laajemmalti selostettu myös heistä tehdyn sukukirjan ensimmäisen osassa, Kainuun Leinoset I. Teoksen ensimmäisen puoliskon muodostaa filosofian tohtori Jorma Keränen katsaus Leinosista Kainuun asuttajina ja noususta maakunnan suurimmaksi suvuksi. Leinosia asui erityisesti Paltamon Melalahden kylässä, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Paltamon kirkonkylästä länteen.


Tähän sukuun kuului Melalahdessa 16.9.1840 syntynyt Jooseppi Leinonen, jonka vanhemmat olivat Jaakko Eerikki L. ja vaimonsa Elsa Moilanen. Myös Elsa on tämän kirjoittajalle kaukaista sukua, mutta Moilasista joskus myöhemmin. Jaakko Eerikki Leinosen perheen asumaa taloa kutsuttiin Antinlahdeksi ja siellä isä Jaakko myös kuoli elokuussa 1857. Kymmenen vuotta myöhemmin talossa asuivat leski Elsa, poika Jooseppi sekä tämän vaimo Saara.

Maalaiselämään kuului koko joukko vastoinkäymisiä ja joskus isännän piti turvautua jopa lehti-ilmoituksiin saadakseen asiat kuntoon. Niinpä vuonna 1886 Antinlahden Joseppi Leinonen peräänkuulutti erästä, joka oli "waalean punanen papumus karwainen kolmi-wuotias ruuna hewonen, 9 korttelia 5 tuumaa korkia". Pikkuruinen ilmoitus päättyy kauniiseen pyyntöön, että "joka kohtaisi sanotun hewosen tekisi hywin ja antaisi tiedon taikka toisi rehellistä palkintoa wastaan yllä sanottuun kylään".

Kartta on osa Reijo Heikkisen teoksesta Oulujärvi. Kainuun meri (1989).

Eräs ikivanha testamentti Ahvenanmaalta

Finströmin kirkosta Ahvenanmaalta on peräisin vanhin Suomessa säilynyt testamentti. Sen teki asemies Kort Hartviksson jo vuonna 1484. Merkittävä historiantutkija Henrik Gabriel Porthan kokosi 1700-luvun loppupuolella Turun akatemiassa keskiaikaista, suomalaista lähdeaineistoa ja elokuussa 1784 Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -lehdessä julkaistiin hänen toimeksiannostaan tämä historiallinen dokumentti.

Testamentin todistajina toimivat Kastelholman linnan päällikkö Knut Posse, herrat Joachim ja Johan Fleming sekä herra Olof Probst Hammarlandista. He kaikki ripustivat sinettinsä Kortin testamentin alle todistukseksi sen pätevyydestä. Kort Hartviksson jätti Knut Possen huoleksi testamentin valvonnan ja sen, ettei mitään epärehellisyyttä pääsisi tapahtumaan. Asemies Kort hyväksyi testamentin Pyhän Klemetin päivänä vuonna 1484.

Nykyajan katoliset viettävät tämän vuosina 91-100 Rooman valtakunnassa vaikuttaneen Pyhän Pietarin seuraajan muistopäivää 23. marraskuuta. Kyseinen pyhimys, Klemetti, oli merimiesten suojelija, joten saaristossa asuneen miehen sopi oikein hyvin vahvistaa tärkeä paperinsa juuri tuollaisena päivänä.

Itse testamentin muotoilu ei juuri eroa oman aikamme vastaavista, mutta toki erojakin on. Asemiehemme nimittäin lahjoitti suuren osan omaisuudestaan eri kirkoille Ahvenanmaalla sekä mm. Pyhän Olavin luostarille Turussa ja Naantalin luostarille.

Tämän ikivanhan testamentin allekirjoituspaikkana oli muuten Kådbåhlstad. Tätä nimeä ei edes "googlaamalla" löydy, mutta sanaa hieman nykyaikaistamalla pääsee jäljille. Jos kirjoitusmuodoksi valitaan Kodbolstad, löytyy paikalle sijainti. Nimi on aikoinaan esiintynyt myös muodossa Kvodbolstad, joka sitten vuosisatojen kuluessa muuttui Bolstaholmiksi.

Suomen Tiedeseura julkaisi vuonna 1900 teoksen "Bidrag till kännedom om Finlands natur och folk". Sen sivulla 180 mainitaan tämä nimenmuutos. Bolstaholm löytyy näitä tietoja hyödyntämällä nykyisestä Getan pitäjästä. Olisi mukava tietää, mitä tuon alkuperäisen nimiasun taustalla on.

Varas kiinni!

Kaavin pitäjän Säyneisten Pekkalan talon torppari Heikki Leskisen ensimmäinen puoliso oli Kellolahdelta tullut piika Riitta Tiina Parviainen. Kuulutukset nuori pari sai marraskuun puolivälissä vuonna 1880 ja Tapaninpäivänä oli sitten häiden vuoro. Pariskunnan ensimmäinen lapsi syntyi lokakuun lopulla 1882, mutta ikävä kyllä tämä varmasti odotettu jälkeläinen tuli maailmaan kuolleena. Hieman myöhemmin myös Riitta Tiina menehtyi, ehkäpä ilmeisen vaikean synnytyksen seurauksiin.

Uudeksi puolisokseen Heikki löysi säyneisten kylässä piikana olleen Eeva Tiina Vartiaisen. Tälläkin kertaa häitä vietettiin joulukuussa, nyt sen toiseksi viimeisenä päivänä vuonna 1883. Tällä kertaa onni oli myönteisempi avioelämälle ja vuosisadan loppuun mennessä perheeseen ilmaantuivat lapset Heikki, Eeva Sofia, Helena, Hilja, Juhani ja Anna Lovisa. Vuosien 1890-1892 välisenä aikana Leskiset olivat muuttaneet Viitaniemen kylään, missä isä Heikki mainitaan entiseen tapaan torpparina.

Säyneisillä oli kuitenkin perheelle tapahtunut hieman tavallisuudesta poikkeavaa ja sen johdosta sanomalehteen laitettu ilmoitus antaa jälkipolville mielenkiin
toisen silmäyksen Heikin ja Eeva Tiinan vaatekaappeihin ja -kirstuihin. Oli nimittäin käynyt niin, että vuoden 1886 elokuun 12. päivän vastaisena yönä Leskisten taloon murtauduttiin ja varkaat saivat mukaansa kelpo valikoiman perheen vaatteita. Nykypäivänä harva jaksaisi niin yksityiskohtaisesti kirjata ylös hävinneitä tavaroitaan kuin Leskiset ovat oheiseen lehti-ilmoitukseensa tehneet. Se julkaistiin ainakin Savo -lehden numerossa 96, joka ilmestyi elokuussa 1886.

Esimerkkinä suomalaisesta muodista olkoon 1820-luvun taiteilijan näkemys savolaisnaisen vaatetuksesta. Naisen on piirtänyt R. W. Ekman ja se julkaistiin kirjasessa
Otawa eli suomalaisia huvituksia (Tukhulmissa 1828). Painopaikan nimessä ei muuten ole kirjoitus- tai painovirhettä).

Sekä Heikki Leskisen isän että isoisän etunimi oli Iivari. Isä Iivari oli henkikirjan mukaan syntynyt vuonna 1822. Kahdenkymmenkolmen vuoden iässä hän avioitui itseään hieman vanhemman Helena Kristiina Niskasen kanssa, joka oli kotoisin Säyneisten kylästä. Helenan vanhemmat olivat Antti N. ja Anna Partanen.

Iivarin vanhempia oli joutui sen sijaan metsästämään hieman enemmän, kun käytettävissä ei tähän hätään ollut rippikirjoja. Lähtötietoina oli siis patronyymi l. isänimi Iivari sekä syntymävuosi 1822. Kuitenkaan koko maasta ei HisKi -haulla löytynyt henkilöä, jonka isän nimi olisi ollut Leskinen ja isän etunimi Ivar.

Jos taas hausta jätti pois kokonaan lapsen nimen, oli tuloksena ainakin yksi kiinnostava pariskunta; Kaavin Säyneisillä asuneet Iivari Leskinen ja vaimonsa Helena Rissanen. Koko maan vihittyjä tutkimalla selviää, että he avioituivat Nilsiän pitäjässä vuonna 1824.

Nilsiän kastetuista sitten löytyy piika Helena Rissaselle avioton poika lapsi syyskuulta 1823. Seuraavana vuonna tämä Helena meni naimisiin torpparin poika ja leskimies Iivari Petterinpoika Leskisen kanssa. Pidän perusteltuna sitä, että Iivarin oli tämän syyskuun Iivarin oikea isä ja avioliiton solminen tapahtui vasta lapsen syntymän jälkeen. Korjauksia otan tietysti aina mielelläni vastaan.

Blogitekstisuositus

Kidnapattu kreivi – 1700-luvun uskomaton perintöriita