Neitsyen testamentti

Yläneen kirkonkokouksessa tammikuun viimeisenä päivänä 1874 oli vain yksi kohta. Kirkonmenojen jälkeen Pappilassa kokoontunut väki käsitteli paria vuotta aiemmin kuolleen Ulrika Granrothin sukulaisten antamaa tietoa perinnöstä. Granrothin oikeudenomistajat suostuivat nimittäin antamaan kuusisataa (600) markkaa kynttiläkruunun ostoa varten Yläneen kirkkoon.
Kirkonkokous ”päätti tyytyä” tähän anteliaisuuteen, mutta samaan hengenvetoon se halusi mainittujen omaisten antavan asiasta kirjallisen vakuutuksen tästä suostumuksestaan. Tämä paperi haluttiin ”mitä pikemmin tänne lähettäisiksi”.
Koska Ulrikan sukulaisia ei tunnettu eikä kirjallista testamenttia ollut, jouduttiin asia viemään jo syyskuussa 1874 käräjille, jotka tuolloin pidettiin Kärrin rusthollissa Pöytyällä. Yläneen kappalainen, Juhana Lauren antoi oikeudelle tiedon Ulrika Granrothin suullisesta testamentista. Siinä ”palvelustyttö” oli määrännyt, että hänen jäämistöstään oli otettava päältäpäin rahat kynttiläkruunua varten. Samoin Granroth pyysi Laurenia toimimaan testamentin valvojana. Tämä em. todistuksen Lauren antoi käräjiä varten Yläneen kartanossa 4.7.1874 tuomari Hällforsille.
Testamenttia ei kukaan riitauttanut, mutta oikeus määräsi kuultavaksi kolmea eri todistajaa; Juhana Lindströmiä, Juhana Wikströmiä ja Maria Lindrothia. Sekä Wikström että Lindroth vahvistivat Lindströmin kertomuksen; vainaja oli useaan kertaan sanonut, että hänen jälkeensä jäävästä omaisuudesta oli otettava vähintään kuusisataa markkaa ”hyvän, lasisen kynttiläkruunun” ostoon Yläneen kappelin kirkkoon.
Näiden tietojen perusteella kihlakunnanoikeus määräsi Laurenin painattamaan tiedon testamentista kolme kertaa Finlands Allmänna Tidningiin ja Suomalaiseen Wiralliseen Lehteen. Vuoden ja yhden yön kuluttua tästä voisi kirkko saada varat haltuunsa ellei kukaan laillinen perijä tulisi tuona aikana testamenttia moittimaan.
Ulrika Granroth oli tullut Yläneelle Turusta vuonna 1835. Hänestä tuli Yläneen kartanon piika ja siinä työssä hän olikin aina kuolemaansa saakka helmikuussa 1874. 1840-luvun puolivälin paikkeilla hän ehti mennä kihloihinkin, mutta suhde purkautui ennen vihkimistä. Rippikirjan mukaan Ulrika oli myös syntynyt Turussa helmikuun viidentenä päivänä 1810. Turussa oli tuohon aikaan ruotsalaisen ja suomalaisen seurakunnan lisäksi Linnan seurakunta. Ulrika eli Ullan syntymää ei kuitenkaan löydy mistään niistä.
Onneksi Suomen Sukututkimusseuran ylläpitämän HisKin avulla on helppo haarukoida Ulrikan mahdollisia vanhempia. Turun läheisyydestä, Piikkiöstä löytyykin sopiva Ulla, joka syntyi nimenomaan 5.2.1810. Hänen vanhempansa olivat Kokolahden Ylistalon Juho Juhonpoika ja vaimonsa Maria Juhontytär. Kokolahden kylä on jo hävinnyt peruskartalta, mutta se sijaitsee Harvaluodon saaren koillisnurkassa. Ylistalo on edelleen tilana olemassa. Nykyään Harvaluotoon voi huristaa siltaa pitkin, mutta pitkälle 1900-luvulle saakka Hiirsalmi ylitettiin lautalla.
Juho ja Maria muuttivat pienen tyttärensä kanssa jo 1810 Turun kaupunkiin, missä isä ansaitsi jatkossa elantonsa kirvesmiehen kisällinä. Hän myös ottaa käyttöön sukunimen Granroth, jonka sitten myös tytär omaksuu itselleen.  Perheeseen syntyy 1821 poika Erkki Juho (Erik Johan kastettujen luettelossa). Isä Juho menehtyy ”frossaan” eli horkkaan 50 vuoden iässä alkukesästä 1832.

Ulrikan lahjoittamilla ostettiin lopulta kynttiläkruunu Yläneen punamullattuun, korkeaseinäiseen puukirkkoon. Sen oli rakentanut yksi maan arvostetuimmista rakennusmestareista, turkulainen Mikael Piimänen. Edellinen kirkko oli ollut 1660-luvulta, mutta ensimmäinen kirkko pitäjään oli luultavasti rakennettu jo keskiajalla. Siitä on muistona Kappelniitty, muinaisjäännösalue Yläneenjoen itäpuolella, Vanhankartanon peltoalueen reunamilla. Kappelniityllä sijainnut kartanon keskiaikainen kappeli mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1432. Ensimmäinen Ylänettä koskeva tieto on puolestaan syyskuulta 1392. Vanhakartano itsessään palautuu 1200-luvulle.
Museoviraston sivuilta voi lukea Kappelniityn arkeologisista kaivauksista, jotka paljastivat esinelöytöjen lisäksi mm. Suomen neljännen tunnetun muinaispellon. Nimi Kappelniitty tavataan lähteistä ensimmäisen kerran 1500-luvulla ja uusimpien tutkimusten mukaan alue on ollut niittynä tai laitumena aina siitä lähtien.
Ps. Aprillipäivänä ilmestyneessä Sukanvarressa oli virhe – Siperiassa käyneen Jaakon äiti Maria Kaapontytär oli kotoisin Ordenojan Junnilasta. Kiitos palautteen antajalle!

Tarina Suitian kartanolta

Tourulan onneton renkivouti

Suomen maatilat III osa, v. 1932 - Tourulan rakennuksia

Pöytyän Juvan Haapalan torpassa syntyi toukokuun viimeisenä poikalapsi renki Kustaa Aataminpojan ja Maija Mikontyttären perheeseen. Nimekseen tämä pienokainen sai Juho. Isän johdolla perhe muutti useasti mökistä toiseen lähinnä Juvalla. Aikuisiällä Juho Kustaanpoika lähti itse rengin töihin. Kierreltyään Auranmaata pitkin ja poikin saapui hän lopulta Yläneelle 1871 Oripäästä. Mukana tuli vaimo Heta Loviisa Jaakontytär, joka oli rengin tytär Yläneen Mäentaan torpasta.

Tuoreen pariskunnan esikoislapi Juho Vilhelmi syntyi Tourulan kartanon mailla sijainneessa mökissä. Muutama vuosi myöhemmin hän sai seuraa pikkusisko Iida Sofiasta. Tämä iso maatila tarjosi työpaikan isä Juholle. Tuohon aikaan Tourulan omistivat kreivit Kaarle ja August Armfelt, joilta sen hankki 170000 markan kauppahintaan heidän sukulaisensa kreivi Kustaa Filip Armfelt. Tämä kauppa astui kuitenkin voimaan vasta 1.1.1889.

Pätevänä miehenä Juho Kustaanpoika sai ylennyksen Tourulan renkivoudiksi. Hänen tehtävänään oli piikojen ja renkien sekä muiden työläisten päivittäiset työt mahdollisimman tehokkaasti. Renkivoutia voi useasti pitää tilanomistajan oikeana kätenä.

Asiat eivät kuitenkaan menneet onnellisten tähtien alla, sillä äiti Heta Loviisa menehtyi vain kaksi kuukautta tytär Iida Sofian syntymän jälkeen. Syynä lienee ollut synnytykseen liittyneet komplikaatiot. Renkivoutimme oli tietysti murtunut mies, mutta jo saman vuoden syksyllä hänet ehdittiin kuuluttaa kahdesti avioliittoon erään talontyttären kanssa. Tämä nuorikko alkoi kuitenkin katumaan tekemäänsä naimakauppaa hyvin pian.

Tästä koitui todella traagiset seuraukset. Vuoden 1875 huhtikuun alkupäivinä oli renkivouti Juho Kustaanpoika todennut eräille tuttavilleen ”mun asiani ovat niin sekaisin, etten tiedä, koska ne selkiäksi saan”.  Seitsemäntenä päivänä mainittua kuuta Juho oli sitten lähtenyt alusvaatteisillaan kotoansa. Kyläläiset löysivät hänet myöhemmin kuolleena. Vaikka Yläneen tuon ajan haudattujen luettelosta puuttuvat kuolinsyyt, oli Juho Kustaanpoika mitä ilmeisemmin riistänyt hengen itseltään.

Lapset Juho Vilhelmi ja Iida Sofia jäivät ns. turvattomiksi. Tuohon aikaan Tourulan mailla asui neljä muutakin turvatonta lasta, joiden vanhemmat olivat siis kuolleet. Juho Vilhelmi aloitti itsenäisen elämän Keihäskosken Prusilan verotalon renkinä vuonna 1887. Kolme vuotta myöhemmin pääsi sisko Iida Sofia leivänsyrjään kiinni piikomalla Vainionperän kylässä.

Jos palaamme lopuksi näiden sisarusten isoisään, Kustaa Aataminpoikaan, voimme todeta hänen syntyneen Pöytyän Juvan Tanelin piikana tuolloin olleen Maria Simontyttären aviottomana lapsena. Marian isä taasen oli Juvalla 1700-luvun loppupuolella asunut sotilas Simo Hörnsten. Vaikka hän rippikirjojen mukaan asui Juvalla, oli hän Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimaan komppanian Kumilan ruodun nro 110 sotilas. Katselmuksessa vuodelta 1782 hänen kerrotaan olleen hyvässä kunnossa ja palvelleen jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänet oli tuon pääkatselmuksen mukaan otettu väkeen jo helmikuussa 1763.

Pastori Ervo

Museoviraston kuvakokoelmat

Kiteellä syntyi lokakuussa 1859 räätäli Karl Henrik Engströmin ja Anna Härkäsen perheeseen poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Ernst Edvard. Räätälin poika ei aikonut seurata isänsä jalanjälkiä ammatillisesti, vaikka käsityöammatti hyvin usein periytyi. Sen sijaan Ernst lähti opiskelemaan päästen ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta alkeisopistosta ja saaden pappisvihkimyksen Turussa vuonna 1893.

Saman tien tuomiokapituli määräsi hänet Ahvenanmaan Saltvikin vt.kappalaiseksi. Kun Ernst oli ehtinyt hoitaa tätä tehtävää viitisen vuotta, tehtiin hänestä vt. kirkkoherra. Saltvikin jälkeen miehemme työskenteli mm. Hammarlandissa, Karjaalla, Harjavallassa, josta hän sai siirron Oripäähän 1903. Titteliksi Engströmille tuli ylimääräinen pappi. Oripäässä hän viihtyi noin 14 vuotta. Suuren suomalaisuusaallon myötä isänmaallinen pappismies ei enää halunnut käyttää sukunimeään, vaan suomensi sen Ervoksi.

Pastorimme joutui todella ikävän asian eteen 1910-luvun tienoilla. Oripään entinen lukkari-urkuri P. Pohjola nosti kunnianloukkausjutun Ervoa vastaan. Lukkari-urkuri oli esiintynyt taannoin useita kertoja juopuneena työtehtävissään. Erään kerran jopa niin päihtyneenä, että aiotut lauluharjoitukset piti jättää väliin. Pohjola ei yksinkertaisesti pysynyt pystyssä. Samoin hänen tiedettiin hoiperrelleen pitkin maanteitä Oripäässä.

Kun pastori Ervo oli sitten keväällä 1908 ilmiantanut Pohjolan tästä kaikesta, nosti tämä 1913 kunnianloukkaussyytteen pastoria vastaan. Oikeudessa lokakuussa samana vuonna kuitenkin todettiin, että ilmianto oli toteen näytetty ja asiallinen, kanne hylättiin. Lisäksi Pohjola tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja korvaamaan 400 markalla pastorin kulut sekä todistajien palkat. Pohjola ilmoitti heti tyytymättömyyteensä päätökseen. Jo heinäkuussa Turun raastuvanoikeus oli käsitellyt samaa asiaa. Siellä Ervo kertoi, että Turun tuomiokapituli, hovioikeus ja senaatti olivat jo tuominneet Pohjolan virasta erotettavaksi juopottelun sekä aviorikoksen tähden.  Pastori ei omien sanojensa mukaan koskaan ollut väittänyt Pohjolaa juopoksi, vain juoppouteen meneväksi ja väkiviinalta haisevaksi.

Vuonna 1913 Ervo haki Dragfjärdiin kappalaiseksi tullen myös valituksi. Siellä eräs vanhus puki monien ajatukset sanoiksi todetessaan Ervon kertovan Kristuksen rakkaudesta ja totuudesta, jota entinen kappalaisemme ei ollut usein tehnyt.

Dragsfjärdistä Ernst Ervo siirtyi Kiskon kappalaiseksi ja siellä hän myös kuoli 1928. Muistosanoissa aikalaiset pitivät häntä hiljaisena, vaatimattomana, nöyrämielisenä ja palvelushaluisena pappina. Oripään vuosilta muisteltiin, miten hän oli ollut tukemassa maamiesseuraa sekä paikallista pankkielämää. Sekä yksityishenkilönä että kirkonmiehenä Ervo saavutti ystävällisellä luonteellaan yleisen suosion. Hän osallistui mielellään erilaisiin kansallista edistystä koskeviin kokouksiin ja tuon ajan kansalliseen kulttuuritaisteluun.

Vuosina 1890-1896 Ervo oli naimisissa Lopella syntyneen Eva Degerthin kanssa ja tämän kuoleman jälkeen hän nai 1899 porilaisen Eva Josefina Forsenin. Aivan viimeisiin elonpäiviinsä työtehtäviään hoitanutta kappalaista jäivät lähinnä kaipaamaan leski, kaksi poikaa ja yksi tytär.

Pietarista tullut

Alie Lindberg

Turussa asunut rykmenttinsä oboensoittaja Rudolph Christoffer Jahn oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimonsa Sophia Aurinin kanssa hänellä oli mm. tytär Maria Fredrica, josta tuli yksi maamme ensimmäisistä kätilötutkinnon suorittaneista naisista. Rudolph Jahnin toinen vaimo oli Fredrika Charlotta Claesson. Tästä avioliitosta syntyi Turussa viisi lasta vuosien 1797-1807 välillä.  Yksi heistä oli marraskuussa 1799 syntynyt Seraphia Carolina. Turussa tämä tytär ehti saada Maria Selina -nimisen aviottoman lapsen ennen kuin koko perhe muutti Pöytyän Viialan kylään. Isä Rudolph kuoli 1825 leski Fredrika Charlottan jäädessä kolmen tyttärensä ja kahden lapsenlapsensa Viialaan. Armeijasta perhe sai 75 ruplan vuosittaisen eläkkeen seuraavana kesänä. Leskivaimo kuoli 1843 noin 75 vuoden iässä.

Seraphia Carolinan siskon, Sophia Fredrikan kohdalle on rippikirjaan kirjattu maininta jonkinlaisesta heikkomielisyydestä. Seraphia muutti 1830-luvun puolivälissä Pietariin Viialan kylästä. Mukana seurasivat aviottomat lapset Maria Selina ja Augusta. Siellä äiti kuoli jossain vaiheessa ja toukokuussa 1860 tuli Pöytyään seurakuntaan kruununvoudin virkakirje. Sen mukaan Suomen Passilaitos Pietarissa on kuvernöörin kautta lähettänyt Pöytyälle ”jo kuolleen kersanttityttären, Serafia Karoliina Jahn’in jälkeenjääneen mielipuolityttären Maria Selina Jahnin”.

Pöytyän kirkonkokouksessa kirkkoherra kysyi seurakuntalaisilta, otettaisiinko tämä tytär vastaan pitäjään. Tämä sopi kaikille läsnäoleville, vaikka mitään pakkoa ei pöytyäläisillä olisi ollut tämän henkilön muuton suhteen. Vankivartijalle, joka oli kaitsenut Maria Selinaa 11 vuorokauden ajan, maksettiin 77 kopeekkaa hopeassa palkkioksi. Vanginvartijan vaivoiksi tämä jäisi niin kauan kuin joku hänet kotiinsa holhottavaksi ottaisi.

Lopulta tähän tehtävään ryhtyi Pappilan torppari Juha Heikinpoika Karjanoja. Korvaukseksi tästä hän tuli saamaan kaksi tynnyriä rukiita ja neljä hopearuplaa vuodessa vaivaishoidon kassasta. Samoihin aikoihin eli 1859 kuoli Maria Selinan täti, edellä mainittu heikkomielinen Sofia Fredrika Jahn.

Sivujuonteena voisi mainita Agata Wilhelmina Jahnin, Maria Selinan toisen tädin. Hän oli naimisissa Kastelholman voudin, Karl Lindbergin kanssa. Tämän pariskunnan tyttäristä Amanda opiskeli pianonsoittoa kapellimestari Strunckin johdolla. Amandan nuorempi sisko Alie tuli jo varhaisella iällä tunnetuksi musikaalisuudestaan. Hänestä kehittyi yksi 1800-luvun merkittävimmistä suomalaisista pianisteista, jonka repertuaari oli kapea, mutta virtuoosimainne. Alie Lindberg eli Maria Selinan serkku pääsi soittaamaan pianoa jopa Franz Lisztille, joka tunnusti naisen soittotaidon. 

Alie Lindberg esiintyi 1870-luvulta lähtien mm. Berliinissä, Lontoossa, Bergenissä, Kölnissä ja Firenzessä saakka. Yhteistyötä hän teki mm. Edvard Griegin ja sopraanolaulaja Christine Nilssonin kanssa. Aviomies Severin Larsen oli norjalainen kauppias ja laulaja. Pariskunta esiintyi myös yhdessä. Ura loppui reumatismin myötä 1900-luvun alkuun mennessä ja Lindberg vaipui unohduksiin. Hän eli Helsingissä viimeiset vuotensa. Alien käyttämä flyygeli on esillä Maarianhaminan Åland Museumin tiloissa.

Kovin erilaiset olivat siis paitsi sisarusten niin myös serkusten elämänpolut.

Konditorian sälli

Vuoden 1895 paikkeilla Yläneen Heinijoelle muutti Hämeenlinnan kaupungista ”konditoriasälli” Karl Albert Kristian Juslenius. Tämä tuolloin noin 27-vuotias nuorukainen oli syntynyt Jyväskylän maaseurakunnan Tikkamannilan kylän Räsälässä, jonka lampuoti eli tilanvuokraajana hänen isänsä tuolloin oli. Hämeenlinnan vuosina nuorukaisemme oli ollut kauppias ja leipuri Johan Sjöblomin opissa. Tämän herran talo sijaitsi tuolloisen kaupungin tontilla numero 88. Samassa paikassa olivat oppipoikana myös Karl Albertin serkku Alfrid Juslenius. Hän kuitenkin kuoli vain 18 vuoden iässä.

Heinijoelle tultuaan ei mennyt kauaa, kun Juslenius löysi oman rakkaansa pitäjäläisten keskuudesta. 

Sulhastaan tasan 10 vuotta nuorempi Sofia Vilhelmina oli Heinijoen räätälin, Juha Lindvallin ja tämän vaimon Miina Matintyttären järjestyksessä neljäs lapsi. Häitä nuori pari vietti joulukuussa 1898 ja ensimmäinen yhteinen lapsi, Frans Albert, syntyi jo tammikuussa seuraavana vuonna. Vuoteen 1902 mennessä syntyi vielä poika Yrjö Bernhard ja tytär Tyyne Ida Sofia. Poikien nimissä on havaittavissa selkeästä patriarkaalinen malli etunimien periytymisestä sukupolvelta toiselle.

Yläneellä tämä Keski-Suomen lapsi viihtyi vuoteen 1904 saakka. Tuolloin hän muutti perheensä kera Karjalaan, joka tässä tapauksessa ei tarkoittanut kovin pitkää matkaa. Kyseessä oli nimittäin entinen Mynämäen saarnahuonekunta, josta 1797 oli tullut kappeli. Itsenäiseksi seurakunnaksi Karjala tuli 1906 liittyen sitten 1977 uudelleen Mynämäen yhteyteen. Uudeksi asuinpaikaksi Jusleniusten perheelle tuli Laajoen Alirekolan alusmaat. Konditoriasälli ammattinimike muuntui muuton yhteydessä leipuriksi. Tämä työtä Juslenius teki Yläneelläkin, sillä varsinaisia konditorioita ei maaseudulla tuohon aikaan ollut.

Karjalassa Juslenius asuikin loppuelämänsä ajan ryhtyen jossain vaiheessa kauppiaaksi. Hänen täyttäessään 60 vuotta maaliskuussa 1928 oli Suomen Kuvalehden ”Muotokuvia” -palstalla kauppias Karl Albert Jusleniuksen kuva. Nuorekkaan oloisen miehen kasvoissa huomio kiinnittyy ennen kaikkea todella upean lennokkaisiin viiksiin.

Karl Albertin isä Karl Johan Bernhard Juslenius samoin kuin em. serkun ALfridin isä Edvard Fredrik Juslenius olivat molemmat syntyneet Uudenmaan Inkoon Hovgårdin Storgårdissa. Tämä vanha allodiaalisäteri oli tullut suvulle naimakaupan kautta 1700-luvulla. Jusleniusten sukuun kuuluivat mm. Viipurin hiippakunnan piispana 1734 ja uudelleen 1742-43 toiminut Daniel Juslenius, joka pikkuvihan aikaan pakeni Ruotsiin. Hän oli 1700-luvun alkupuolella Turun akatemiassa mm. kreikan ja heprean kielten professorina. Vielä ennen kuolemaansa tämä Karl Albertin isoisän isoisän isä ehti olla hetken Skaran hiippakunnan piispana. Jos menemme vielä yhden sukupolven taaksepäin, löydämme leipurimme esivanhemmista Mynämäen kirkkoherrana toimineen Daniel Jusleniuksen, jonka isä ja samalla suvun kantaisä oli Huittisten kirkkoherra, Juuselan talon omistanut Henrik Klemetinpoika. Samoin Karl Albertin sukujuurista löytyy turkulainen kauppias Jost Schultz, jonka poika, Karl Albertin esisetä toimi mm. Narvan kaupungin raastuvan- ja kämnerioikeuden asianajanana.

Pappilan palo Marttilassa

Tekstissä mainittujen herrojen allekirjoituksia
vuoden 1778 piispantarkastuksen pöytäkirjassa

Vuosina 1738-1781 Marttilassa kirkkoherrana olleen Johan Horteliuksen synkin virkapäivä sattui kesällä 1772. Tuolloin Marttilan Pappila syttyi tuleen tuhoutuen melko perusteellisesti. Tästä tapahtumasta kuuluisa kasvitieteilijä Pehr Kalm kirjoitti ystävälleen Carl Fredrik Mennanderille heinäkuussa 1772 seuraavaa; ”Marttilan Pappila on näinä päivinä palanut niin perusteellisesti ja kokonaan, ettei vanha mies Johan Hortelius menetti koko omaisuutensa ja joutuu asumaan saunatuvassa. Tämä on vasta huhu.” Carl Fredrik Mennander oli paitsi pappissäädyn valtiopäivämies, myös Uppsalan arkkihiippakunnan piispa ja Uppsalan yliopiston varakansleri. Ruotsin tiedeakatemian jäsen hän oli ollut jo vuodesta 1744 lähtien. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi herra Kalm kirjoitti hänelle Marttilan ”huhuista”.

Seuraavan kerran Palm palasi eräässä kirjeessään asiaan vielä kuutisen vuotta myöhemmin. Tuolloin hän kertoili Paimiossa asuneen piispa Jacob Haartmanin halunneen käydä piispantarkastuksella Marttilassa, mutta tämän Hortelius torjui. Vanhan kirkkoherran mukaan hänellä ei ole tilaa piispalle, ei vuodevaatteita, ei kalusteita ja vaikka uusi pappila oli jo saatu pystyyn, sieltä puuttuivat liedet ja kakluunit. Näin ei edes ruokaa voitaisi tarjota arvoisalle piispalle.

Lopulta kaikki saatiin kuitenkin Horteliuksen viimeisinä virkavuosina kuntoon ja piispakin pääsi tekemään tarkastuksensa. Tarkalleen ottaen tämä tapahtui jo helmikuussa 1778. Tuolloin Jacob Haartmanin mukana Marttilan emäseurakunnan sekä Euran, Kosken ja Karinaisten asioita kävi läpi myös fysiikan professori, Paimion kirkkoherra Anders Planman. Tämä kirkkoherra oli maamme johtavia tähtitieteilijöitä 1700-luvulla. Hän teki Ruotsin tiedeakatemian toimeksiannosta havaintomatkan Kajaanin tarkkaillen Venuksen ylikulkua auringon editse vuosina 1761 ja 1769.  Piispa Haartman oli puolestaan ylimääräinen filosofian ja oppihistorian professori vuosimallia 1756 sekä neljäs teologian professori 1773. Jacob Haartman oli myös valtiopäivämiehenä 1778-1779 piispan virkansa takia.

Näiden oppineiden herrojen vierellä kirkkoherra Johan Hortelius ei voinut kilpailla opillisilla saavutuksillaan, sillä ennen Marttilaa hän oli ehtinyt olla Turun väliaikaisen tuomiokapitulin notaarina 1717-1722 sekä samalla saarnaajana Turun ruotsalaisessa seurakunnassa. Eräässä asiassa hän kuitenkin voitti Planmanin ja arvoisan piispa Haartmanin. Johan Hortelius oli syntynyt Keuruulla noin vuonna 1688, joten tarkastuksen aikaan hän saattoi olla jo 90 vuoden ikäinen. Hän onkin yksi pisimpään samassa seurakunnassa kirkkoherran virassa olleista pappismiehistä koko Suomessa.  Hänen ja vaimo Elisabet Walleniuksen kolmesta pojasta kaikki ehtivät kuolla ennen isäänsä, joka menehtyi elokuussa 1781. Isänsä apulaisena toiminut poika Johan Hortelius kuoli jo 1765, kihlakunnantuomari Josef Hortell 1784 ja Turun hovioikeuden ylimääräinen kanslisti Isak Hortelius 1780.

Marttilan nykyinen tai pitäisikö sanoa entinen nykyinen pappila ei ole tuo Horteliuksen aikaan rakennettu. Uusittu versio tehtiin aumakattoineen vuonna 1849.