Sotaveteraaneja Kanta-Hämeestä

Vuonna 1858 suomalainen lehdistö kertoili laajasti niistä "sotawanhuksista", jotka olivat olleet mukana Suomen sodassa 1808-1809. Heitä oli tuolloin elossa koko joukko, mutta valtiovallan taholta heidän toimeentuloaan ei oltu turvattu millään tavalla. Lehtien artikkeleista paistaa läpi, että veteraanit ainakin itse arvostivat kovasti osallistumistaan tuohon sotaan.

Tällä kertaa otan tarkasteluun pari Kanta-Hämeessä elänyttä miestä. Heistä ensimmäinen näki päivänvalon ensimmäistä kertaa joulun alla 1783 Tammelan pitäjän Torron kylän rakuunan torpassa. Siellä asuivat hänen vanhempansa Johan Tropp ja Maria Tuomaantytär. Poika sai nimen Tuomas luultavasti äidinisänsä kunniaksi. Kastettujen luettelosta ei Tuomaksen lisäksi löydy muita lapsia tälle pariskunnalle. Rippikirjatulkintani mukaan äiti Maria Tuomaantytär olisi muuten ollut alle 15 vuoden ikäinen Tuomaan syntyessä.

Tuomas Tropp lähti Tammelan Torrolta sotaväkeen vuonna 1804 ja ensimmäisiä tehtäviä oli reserviläisenä olo Sääksmäen komppaniassa, Hämeenlinnan rykmentissä. Sodan syttyessä 1808 Tuomas oli Suomenlinnassa ja siellä hän sitten ehti olla aina linnoituksen antautumiseen saakka. Tämän jälkeen mies otti eron palveluksesta ja palasi kotipitäjäänsä. Sieltä hän käytöksensä ja hyvän äänensä vuoksi pääsi lukkarin toimeen Rengon pitäjään vuoden 1823 paikkeilla.

Vuonna 1858, kun sodasta oli kulunut jo 50 vuotta, oli Tuomas Tropp vanhuuden tähden voimaton. Niinpä hänellä oli "kirkkoweisussa" apulainen, joka sai häneltä puolet palkasta korvauksena. Jäljelle jäävän 5,5 tynnyrin (rukiita?) oli sitten riitettävä Tuomakselle ja hänen vaimolleen Anna Nymanille. Rengon lukkarina toimi myös Tuomaan ja Annan poika Carl Gustaf Tropp.

Seuraava veteraanimme oli Hauhon Sotjalan kylässä asunut Erik Klen, joka oli syntynyt vuonna 1781. Hänet otettiin reservin sotamieheksi 18 vuoden iässä Sotjalan kylän Niuran, Tarrin ja Puuskan talojen ruotuun. Juuri ennen Suomen sodan syttymistä hänet pantiin vakinaiseksi sotilaaksi Hämeenlinnan rykmenttiin. Taisteluihin Erik osallistui ainakin Ulvilan kirkolla, Siikajoella ja Sundbyssä. Jossain näistä tappeluista hän sai luodin jalkaansa, jota Erik sitten ontui vielä vanhalla iällään.

Sodan jälkeen Erik Klen palveli 15 vuoden ajan Heinolan pataljoonassa ja jossain välissä hän ehti mennä naimisiin Maria Gustafsdotterin kanssa. Pariskunnalle syntyi seitsemän lasta vuosien 1806-1821 välisenä aikana.

50 vuoden kuluttua sodan päättymisestä Erik sai eläkettä kahdeksan ruplaa ja 60 kopeekkaa. Sotaväen jälkeen hän oli tehnyt suutarin töitä, mutta raihnauden takia piti leskeksi jääneen veteraanin turvautua ihmisten armeliaisuuteen.

Nouse Suomen kansa!

Kansakunnan Lehti 4.2.1864

Erinomainen navetta Alftanilla

Kaukainen sukulaiseni Johan David Alftan oli naimisissa Viipurin tuomiorovastin, Johan Stråhlmanin tyttären, Hedvig Sofia S:n kanssa. Johan Davidin isoisän isä oli nimittäin Hattulan kirkkoherrana vuonna 1697 kuollut Abraham Alftanus, joka oli ollut kaksi kertaa naimisissa.

Abrahamin ensimmäinen puoliso oli sukuperällään ja koko olemassa olollaan paljon keskustelua herättänyt Emerentia Clasdotter Torsk. Emerentian kuoltua vuoden 1673 paikkeilla meni Abraham pian naimisiin Katarina Eriksdotter Schraderuksen kanssa. Ensimmäisestä aviosta oli ainakin kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Pojista Johan tuli lopulta Karjaan kirkkoherraksi, kun taas Harald mainitaan Seilin hospitaalisaarnaajana. Kolmas poika Alexander oli korpraali.

Tyttäristä Maria oli naimisissa Hämeenlinnan kirkkoherraksi vuonna 1695 tulleen Gabriel Röökmanin kanssa tämän ensimmäisessä aviossa. Toisen tyttären, Katarinan, puoliso oli taasen Padasjoen pitäjänkirjuri Johan Barck.

Tämän Alftan suvun kantavanhemmat olivat Taivassalon kirkkoherra Erik Alftanus ja puolisonsa Elin Mårtensdotter Brennerus. Tämä Elin oli ns. Uudenmaan Brenner -sukua, josta olen kirjoitellut useammankin kerran.

Samaan sukuun kuului myös alussa esittelemäni Johan David Alftan. Vaimonsa Hedvig Sofian kanssa hänellä oli mm. tytär Julia Alftan, joka hieman alle 20 vuoden iässä naimisiin kaukaisen sukulaismiehensä, Apollon Alftanin kanssa. Apollon isoisän isoisä oli edellä mainitsemani Hattulan kirkkoherra Alftanus.

Apollon Alftan oli monien muiden sukulaistensa tavoin toimelias ja aikaansaava mies. Hän omisti Virolahden pitäjässä Pajulahden kartanon. Sinne hän rakennutti 1850-luvun loppupuoliskolla silloisissa oloissa ennen näkemättömän navetan tai kuten tuohon aikaan termi kuului, "lääwä-kartanon".

Navetta oli hirsistä rakennettu, mutta nurkkien ja pitopuiden asemesta Alftan oli 1,5 ja 2,0 sylen päähän toisistaan rakentanut tiiliset pylväät, joiden hirsien päät oli tuettu. Kivijalka oli tehty hakatuista kivistä ja oli noin kolmen jalan paksuinen, mutta em. pylväiden kohdalta oli leveyttä puoli jalkaa enemmän. Aikalaisten mukaan kivityössä oli Virolahden Pyterlahden louhimon ammattimiesten kädenjälki. Erityisesti tämä näkyi kivijalan mahtavien lohkareiden erinomaisesti tehdyissä liitoskohdissa.

Tiilipylväiden ulkopuolinen leveys oli 2,5 jalkaa ja ne olivat seitsemän jalkaa korkeita sekä 2,5 jalkaa paksuja. Kouru, minne hirsien päät oli yhdistetty, oli viisi tuumaa leveä ja kolme tuumaa syvä. Koko navetan pituus oli 140 ja leveys 49 jalkaa. Sisäkatosta ulkokaton harjaan korkeutta tuli 14 jalkaa.

Tiilipylväiden yläpäässä oli suuret litteät kivet, jotka kannattivat niitä lankkukertoja, joiden väliin sisäkaton orret oli liitetty. Ne katon orret, jotka kulkivat pitkin navettaa, lepäsivät samanlaisten tiilipylväiden päällä.

Seinät oli hirsiset, kun taas lattia ja sisäkatto oli tehty tavallisista laudoista ulkokaton ollessa päreistä. Oheisen piirroksen kuvaamalla osalla lattia oli tosin kivinen. Kuva kertoo myös sen erikoisuuden, että lehmien ruokintakaukalot olivat poikkipuoliset eivätkä pituussuuntaiset rakennukseen nähden. Navettaan mahtui yhteensä 42 lehmää vasikkakarsinoita lukuunottamatta.

Kaartinkapteeni Apollon Alftan ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle ja operoi myös monilla muilla aloilla. Vuonna 1861 hän perusti Miehikkälään Kalliokosken lasitehtaan, joka oli sitten toiminnassa aina vuoteen 1931. Kalliokosken tuotanto perustui suurelta osiin värittömään ikkunalasiin, jota sitten myytiin ensisijaisesti Venäjän markkinoille. Tehtaan lasinpuhaltajat olivat ruotsalaisia ja saksalaisia, mutta muu työväki omasta pitäjästä.

Ahkerat Kotilaiset Heinävedeltä

Suomen Huoneen-hallitus-seura jakoi 1800-luvulla erilaisia palkintoja menestyksekkäille maanviljelijöille. Yksi näistä vuosittaisista palkitsemisista tapahtui kesällä 1829. Asiasta uutisoi mm. Turun Wiikko-Sanomat, joka tiesi kertoa yhdessä elokuun numerossaan korkeimmalle sijoittuneista tilallisista. Tuona vuonna sijat 1-5 menivät samalle talolle, mutta viidelle eri henkilölle.

Rantasalmen pitäjän Heinäveden kappeliseurakunnan Palvalahden l. Kermaniemen kylän puolikkaan tilan rusthollin omistivat yhteisesti lautamies Lauri Tapaninpoika Kotilainen, hänen veljensä Juho Kotilaisen leski Maria Sallinen sekä veljekset Juho, Tapani ja Kustaa Matinpoika. Lauri annettiin seuran "palkintomedalja" hopeassa rinnassa kannettavaksi, leskelle yksi pikari ja kullekin veljeksistä yksi hopealusikka. Perusteluissaan seura kehuu tätä "yksimielistä sukua", johon kuului tuohon aikaan 42 henkeä. He ovat puhtaiden ja seurattavien tapojensa sekä ahkeruutensa takia tuttuja myös huoneen-hallitukselle. Tilalla oli Wiikko-Sanomien mukaan "ylösotettuna" 23,10 tynnyrinalaa maata, joka oli varustettu 761 sylen mittaisella kiviaidalla ja 1085 sylellä ojaa. Pelloksi oli tehty 36 kuormanalaa ja muutenkin taloa oli kunnostettu runsaasti. Lypsäviä lehmiä oli peräti 42, kun ennen Kotilaisia niitä oli talossa alle kaksikymmentä.

Suomen Huoneenhallitusseura julkaisi vuodesta 1851 lähtien omaa lehteä, joka ensimmäisen numeron ilmoituksessa luvattiin "puhua kaikista aineista, jotka maanwiljelykseen eli muuten seuran tarkoitukseen kuuluwat". Lehti perusti artikkelinsa mm. Mustialan opiston kokemuksiin viljelyn soveltuvuudesta ja hyödystä Suomessa "ulkomaan paremmin opittuin tapain mukaan".

Suomen Huoneenhallitusseuran Sanomat jäi yhdeksi monista lehdistömme alkuvuosien tähdenlennoista. Sen julkaiseminen lopetettiin seuran päätöksellä vuoden 1853 päättyessä. Suometar -lehti kommentoi tätä lopetusta seuraavin sanoin:

"...on monin tawoin surullinen kuulla. Se näyttää, millä huonolla kannalla maanwiljelys yleimmittäin Suomessa on; mutta ei siinä kyllä: se näyttää myös, joka on vielä surullisempi, että talonpoikainen kansa maassamme ei haluakaan parempia tietoja maanwiljelyksestä. Talonpojat tahtowat olla wanhoillain niin tässä kuin muissakin elämän tärkeimmissä ja painawammista riennoista ja hakemuksista, ja kuin sen heille sanoo, niin joku wastaa; ylpeyden hengestä se maatamme mittelee - tuo joka meitä noin moittii".

Edellä mainittua Kotilaisen perhekuntaa voi seurata, joskin hieman työläästi, Heinäveden Digiarkistosta löytyvistä rippikirjoista. Perheen seuraamisen voi aloittaa vaikka vuonna 1734 syntyneestä Juho Kotilaisesta, joka oli naimisissa itseään viitisen vuotta nuoremman Anna Sallisen kanssa. Heillä oli yhteensä seitsemän lasta, Matti, Olavi, Tiina, Hermanni, Anna, Maria ja Brita. Samaan aikaan Palvalassa asui myös 1738 syntynyt Tapani Kotilainen, jonka vaimo oli Anna Pakarinen. Tapanilla ja Annalla oli yhdeksän lasta eli Matti, Paavo, Lauri, Tapani, Juho, Kustaa, Cecilia ja Liisa. Lisäksi oli kaksi Lauri nimistä poikaa, joista toinen kuoli pienenä ja myöhemmin syntynyt poika sai saman etunimen.

Jotta Kotilaisten selvittelystä tulisi hieman haasteellisempaa, on syytä huomata Kermaniemessä samaan aikaan asuneen myös pariskunnan Lauri Kotilainen ja Anna Sallinen. Heillä syntyi vuosien 1750-1772 välisenä aikana kymmenen lasta, Cecilia, Anna, Riitta, Tiina, Matti, Lauri, toinen Matti, Maria, Juho ja Tapani. Jätän tarkemmat tutkimiset tästä ahkerasta ja maineekkaasta suvusta jälkipolville.

Ryövärit Loimaalta?

Vuonna 1882 kesäkuun 30. päivän iltana kello 10 maissa oli Maarian pitäjän Saramäen kylän torppari Heikki Rautell palaamassa läävästä asuntoonsa, kun hän tapasi pihallaan "pitkäkaswuisen, mustanwerewän ja mustiin sarkavaatteisiin" puetun, itselleen oudon miehen. Tämä kulkija pyysi vettä juodakseen ja niinpä torppari Rautell otti sangon sekä vesikupin lähtien miehen seuraamana noin 100 askeleen päässä olevalle lähteelle.

Hieman ennen lähteelle tuloa tuntematon alkoikin piestä Rautellia niin kovin, että hän kaatui. Tämänkin jälkeen tummanpuhuva mies iski Heikkiä useita kertoja sangolla ja kivellä. Lyönnit olivat rajuja, koska myöhemmin tapausta tutkittaessa sanko löydettiin säpäleinä paikalta.

Nyt paikalle kiiruhti toinen tuntematon, joka puolestaan alkoi ruhjoa Rautellia. Ensiksi paikalle tullut hurjapää puolestaan kiiruhti torpparin asunnolle. Sieltä hän löysi Rautellin vaimon tuvan takana olleesta huoneesta, missä tämä oli ollut lepäämässä. Kuullessaan oven avautuvan, oli vaimo kysynyt kuka vieras oli. Tähän mies oli vastannut olevansa Loimaalta ja eksyneensä oikealta tieltä.

Rautellin vaimon kerrottua oikean tien pyysi vieras vettä. Vaimon tultua porstuaan sitä antamaan, oli mies iskenyt häntä kivellä päähän. Vaimon kaaduttua maahan oli mies jatkanut pahoinpitelyään ja käskenyt antaa kaikki torpasta löytyvät rahat. Pahoinpidelty vaimo yritti kertoa, että torppa oli vasta ostettu ja rahoja ei ole, raahasi röyhkeä rikollinen hänet takaisin sisälle. Siellä mies ryhtyi etsimään rahoja joka paikasta ja löysikin ruokakomerosta viisi yhden markan kolikkoa, muutamia kuparisia rahoja sekä kolme kultasormusta. Nämä otettuaan mies otti kaapissa olleesta rommipullosta kulauksen ja tarjosi myös rääkätylle naiselle ryyppyä sanoen tämän tarvitsevan sitä näyttääkseen loppujen rahojen säilytyspaikan.

Tällä aikaa oli Heikki Rautell vironnut sen verran, että pääsi juoksemalla karkuun vartijaansa. Heikin koputtaessa torppansa ovea pelästyi sisällä ollut mies paeten toisen oven kautta. Torpparimme oli ehtinyt kuulla vieraan äänen sisältä ja kiiruhti nyt noin 300 askeleen päässä olevaan Marttilan taloon. Sieltä hän sai avukseen useita miehiä ja palasi kotiinsa.

Torpassa joukko tapasi verisen vaimon. Paikalle kutsuttu lääkäri ihmetteli kovasti Heikin ja tämän puolison saamia haavoja sanoen niiden olleen lähes kuolettavia. Vaimo todettiin miehissä erittäin rohkeaksi, koska hän ei lyönneistä huolimatta ollut kertonut loppujen 300 markan ja hopealusikoiden kätköpaikkaa. Tämä noin 60 vuoden ikäinen aviopari toimitettiin Saramäestä lääninsairaalaan hoitoa saamaan. Sen sijaan itse rosvoista ei samantien saatu mitään tietoa, he olivat hävinneet.

Ilmeisesti Rautellin vaimon antama tieto torpan äskettäisestä ostamisesta oli jotakuinkin oikea. Rautelleita ei nimittäin löydy vuoden 1880 Turun ja Porin läänin henkikirjoista. Edellä kuvatun tekstin perusteella näyttäisi siltä, että pariskunnan torppa olisi ollut Marttilan talon mailla. Kartasta ei tähän löydy tarkempaa selkoa, joten ottaisin mielelläni vastaan tarkempia tietoja torpan sijainnista. Saramäen kylän historia on melkoinen ja siellä on asuttu jo tuhansia vuosia. Lisää antoisia tarinoita Saramäen tienoilta löydät täältä. Turun alueen uutisia viimeisen parin vuoden aikana seuranneelle tämä nykyinen Turun kylä tai pitäisikö sanoa kaupunginosa on tullut tutuksi uuden vankilan sijoituspaikkana.

Henrik Rautellin esivanhemmista ei itselläni ole mitään tietoa, mutta lähes varmuudella hän ei kuulunut tutkimaani Lohjan Roution samannimiseen sukuun. Sen sijaan Turussa vaikuttaneisiin porvari-Rautelleihin hänellä saattaisi olla joku yhteys. Tätä sukunimeä esiintyy myös mm. Somerolla ja satunnaisesti muuallakin Suomessa. Näin ollen kyse voi olla ns. otetusta nimestä, jonka käyttäjällä ei välttämättä ole sukulaisuutta muihin samannimisiin.

Ikävä tapaus Viipurista vuodelta 1893

Kenraalimajurin rouva Olga Packalen, joka asui Katariinankadun varrella sijainneessa rakennusmestari Wiklundin talossa, oli eräänä lauantaiaamuna huhtikuussa 1893 sanonut palvelijalleen matkustavansa Pietariin. Palvelijattaren poistuttua rouva Packalen oli sulkenut sekä eteisen että makuuhuoneen oven jääden itse viimeksi mainittuun.

Hieman ennen puolta päivää asunnosta alkoi kuulua kovia avunhuutoja ja hätään rientäneet joutuivat murtamaan ovia päästäkseen sisälle. Kenraalitar makasi vuoteellaan kuoleman kielissä ja vaikka lääkäri noudettiin paikalle, ei tuskissaan makaavan naisen hyväksi voitu tehdä enää mitään. Olga Packalen kuoli suuriin tuskiin. Kuoleman syyksi havaittiin tuota pikaa vainajan nauttima myrkky ja tapaus jouduttiin kirjaamaan itsemurhaksi.

Olga Packalen, omaa sukua Phileppeus, oli syntynyt 12.4.1843 kenraali Karl Fredrik Philippaeuksen tyttärenä Viipurin kaupungin saksalaisessa seurakunnassa.Hänen äitinsä oli Natalia Lindeström. Jo nuoremmalla iällä Olga huomattiin luonteeltaan "omituiseksi ja umpimieliseksi". Erään hermotaudin jälkeen hän oli yrittänyt itsemurhaa, mutta ei sillä kertaa onnistunut.

Smolnassa opiskellut ja sieltä kasvatuksensa saanut Olga harrasti nuorempana menestyksekkäästi musiikkia sekä kuvataidetta. Viimeisen vuoden aikana ennen kuolemaansa hän kuitenkin eli yksinäisyydessä, hartautta ja hyväntekeväisyyttä harjoittaen. Hänen isänsä oli kuollut jo marraskuussa 1871 Viipurissa ja äiti Natalia helmikuussa 1885, ilmeisesti Pietarissa.

Olgan puoliso, kenraalimajuri Nils Christian Packalen asui viimet ajat velivainajansa Suomen valtiolle lahjoittamassa Lepaan kartanossa Hattulassa. Olga Packalenia jäi puolison lisäksi kaipaamaan joukko siskoja ja veljiä. Mainittu kenraalin veli oli Karl Fredrik Packalen, joka oli nainut tilan edellisen omistajan lesken ja tätä kautta tullut Lepaan haltijaksi vuonna 1850. Hän määräsi testamentissaan kartanon tiluksineen valtiolle perustettavaa puutarha-alan oppilaitosta varten mikäli veli Nils Christian kuolisi lapsettomana. Valtio sai kuin saikin Lepaan Nils Christianin kuoltua maaliskuussa 1902 lapsettomana leskimiehenä. Edellä mainitun linkin takaa löydät kattavan esityksen tämän viehättävän kartanon vaiheista vuosisatojen saatossa.


Lähde : Hämäläinen no 31, 19.4.1893
Kuva : Kruskopf, P.A. - Viipuri

Korkea ikä

Pari sataa vuotta sitten suomalaisten keskimääräinen elinaika oli huomattavasti lyhyempi kuin nykyään. Yli 50 vuoden iän saavuttaminen oli jo melkoinen saavutus ja nykyisen eläkeiän ohittaneet olivat tuolloin suoranaisia metusalemeja. Niinpä ei ollut ihmettä, että Turun Wiikko-Sanomat katsoi kesällä 1824 asiakseen uutisoida erään iäkkään leskivaimon kuolemasta.

Nummen pitäjän Oinolan kylässä asui viimeistään 1720-luvulta lähtien sotilas Anders Jöransson Åström, joka oli naimisissa erään Anna Henriksdotterin kanssa. Heidän tyttärensä Anna meni naimisiin lokakuussa 1752, kun hänet vihittiin Sammatin pitäjän Myllykylästä kotoisin olleen sotilas Johan Möllerin kanssa.

Tästä aviosta syntyi kaksi tytärtä em. artikkelin perusteella. Tosin Nummen tai lähipitäjien kastettujen luetteloista ei löydy heille lapsia, mutta sen sijaan vuosien 1764-1772 rippikirjasta Oinolan kohdalla mainitaan Anna -niminen tytär. Tämä Anna muuttaa Karjalohjalle, kun taas toinen tytär Wiikko-Sanomien mukaan naitiin Tuusulaan. Siellä hän sai miehensä kanssa viisi lasta. Kaikilla näistä viidestä oli lisäksi omia lapsia ja näillä taas yhteensä 14 lasta. Karjalohjalle lähtenyt Anna palasi jossain välissä takaisin kotitorppaansa, koska hänet mainitaan äitinsä kanssa Oinolassa 1809-1814.

Johan Möller kuoli "Saksan sodassa", josta Suomessa puhutaan yleensä Pommerin sotana. Sitä kävivät Iso-Britannia, Preussi ja Hannover Ranskaa, Itävaltaa, Ruotsia ja Saksia vastaan vuosien 1756-1763 välisenä aikana.

Anna Andersdotter eli tämän jälkeen leskenä 59 vuoden ajan ja kuoli sitten huhtikuun 13. päivänä vuonna 1823. Hänen kerrotaan olleen koko elinaikansa "lahjoitetun raitiilla ruumilla ja hywällä terweydellä, paitsi niitä kahta wiimeistä wuotta edellä kuolemansa, joina hän tuli heikoksi ja woimattomaksi niin että hän erinomattain wiimeisellä wuodella enämmitten oli tautiwuoteella, siksi että hänen päiwänsä hiljaisudessa loppuiwat".

Turun Wiikko-Sanomien mukaan Anna Andersdotter olisi ollut kuollessaan 102 vuoden ikäinen ja syntynyt täten jo vuonna 1721. Nummen kastettujen luetteloa ja rippikirjoja tutkimalla tämä tietoa ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Anna Andersdotter syntyi vasta niiden perusteella vasta kymmentä vuotta myöhemmin eli 30.11.1731. Tämä tieto ei luonnollisesti vähennä tarinan arvoa millään tavalla - Annan syntymän aikoihin naisen keskimääräinen elinaikaennuste oli alle 40 vuotta.

Johan Möllerin ja Anna Andersdotterin perheen etsiminen Nummen rippikirjoista on ollut hankalaa. Ilmeisesti Anna asui koko ikänsä Oinolan Päkärillä, mutta esimerkiksi vuosien 1790-1808 rippikirjoista häntä saa turhaan etsiä. Ehkäpä leski asui osan elämästään tyttärensä luona Tuusulassa tai sitten ruotuvaivaisena jossain muussa kylässä. Vuodesta 1809 alkavassa rippikirjassa Anna jälleen ilmestyy Päkärin talon kohdalle. Siellä hän myös kuoli, kuten edellä on kuvailtu.