Vanhan ajan huumoria tiistaille

Kolmen Muskettisoturin tekijän esipolvitaulu oli yleisen uteliaisuuden aihe. Kerrankin muuan nuori lehtimies uteli kuuluisan kirjailijan esi-isiä.

- Eikö isänne ollut mulatti?

- Oli kyllä.

- Entä isoisänne?

- Hän oli neekeri.

- Isoisänne isä sitten? Mikä hän oli?

Ärtynyt Dumas vastasi

- Hän oli paviaani. Minun sukuni alkaa siitä mihin teidän päättyy.

Alexandre Dumas syntyi Villers-Cotterêtsissa, Aisnessa, lähellä Pariisia. Hän oli markiisi Antoine-Alexandre Davy de la Pailleterien lapsenlapsi. Dumas’n isoisä asui Santo Domingon siirtokunnassa (nykyään Dominikaaninen tasavalta mutta ennen osa Haitia) plantaasilla ja meni siellä naimisiin mustan orjan Marie-Céssette Dumas’n kanssa. Vuonna 1762 Marie-Céssette synnytti pojan, Thomas-Alexandren, ja kuoli pian sen jälkeen.

"Ain niil jottain sattuu" -teos ennakkomyynnissä

Kotiseutuyhdistys Tarvaiset ry julkaisee kesäkuun alussa Hannu Mansikkaniemen fiktiivisen, mutta todelliseen tapahtumiin perustuvan muistelmateoksen "Ain niil jottain sattuu". Kirja kertoo Tarvasjoen sodan jälkeisistä vuosista pienen pojan silmin.

Kirjassa on noin 130 sivua ja se on kovakantinen.




Kotiseutuyhdistyksemme tarjoaa nyt tätä lämminhenkistä ja hauskaa teosta ennakkotilaushintaan 15,00€/kpl (norm. 20,00€). Kirjan tuotto käytetään kokonaisuudessaan yhdistyksemme työhön, mm. kotiseutumuseomme ja luontopolkumme ylläpitoon sekä kehittämiseen.


Tilaukset yhdistyksen pj Juha Vuorela; j.vuorela@gmail.com.

Toimituskulut 2,50€

Vanhan ajan huumoria maanantaille

Kuningatar Victorian viettäessä hallitusjuhlaansa Havaijin kuningatar Liliukalani vieraili hänen luonaan Windsorin linnassa. Keskustelun kuluessa Liliukalani huomautti, että hänenkin suonissaan virtaa englantilaista verta.

"Miten niin?" kysyi kuningatar Victoria hieman hämmästyneen oloisena.

"Eräs esi-isistäni söi kapteeni Cookin" kuului vastaus.......

Lili‘uokalani (kastenimi Lydia Lili‘uokalani, myöhemmin Lydia K. Dominis, s. 2. syyskuuta 1838 – 11. marraskuuta 1917) oli Havaijin kuningaskunnan viimeinen monarkki.

SSHY Tarvasjoen kirjastossa osa kaksi

Yhden perheen elämää Diskarlassa

Suora esiäitini Leena Simontytär syntyi tammikuun 13. päivänä 1772 Perttelin Kanungin kylän Jaatin talossa. Parikymppisenä hänet vei vihille sotilas Mikko Ahlberg, joka oli kotoisin viereisestä Diskarlan kylästä. Vuoteen 1808 mennessä pariskunnalle syntyivät lapset Priitta, Kustaa, Kaisa, Stiina, Karl, Maria, Leena, Mikko, Ulrika ja Juha Kraatin talon torpassa. Tästä suuresta katraasta ainoastaan Priitta, Stiina, Karl ja Juha kasvoivat aikuisikään kaikkien muiden menehtyessä hyvin pieninä.

Perttelin rippikijasta 1806-1811

Mikon sukuperää ehdin aikoinani etsiä vuosikausia, kunnes eräs ystävällinen nettituttavani opasti oikeille jäljille. Mies oli ammatiltaan sotilas ja hänen kohtalokseen tuli kaatua Suomen Sodassa. Tämä tieto löytyy Aulis Ojan pitäjänhistoriikista, jossa hän luettelee kaikki kaatuneet paikalliset sotilaat. Samoin rippikirjassa on äärimmäisen epäselvä merkintä "död i fält", josta kuva ohessa.

Elettyään hetken leskenä, meni Leena naimisiin renki Matti Mikonpojan kanssa. Tämä oli vihille mennessään töissä Raatalan Juntilassa. Avioliiton myötä Matista tuli Diskarlan Kraatin talon torppari puolisonsa edellisen miehen jalanjäljissä. Matilla ja Leenalla oli kaksi yhteistä lasta, tytär Karoliina ja poika Fredrik. Karoliina menehtyi johonkin rokkoon parin vuoden iässä. Äiti Leena kuoli joulun alla 1835 tai 1836. Jostain syystä hänen kuolemaansa ei mainita Perttelin haudattujen luettelossa ja rippikirjan merkintäkin on epäselvä. Fredrik Matinpoika muutti samoihin aikoihin rengiksi Raatalaan.


Mikon ja Leenan lapsista vuonna 1791 ennen vanhempiensa vihkimistä syntyneestä Priitasta tuli torppari Juho Ketolan vaimo. Hän kuoli Perttelin Kajalan kylässä 1856. Pikkusisko Stiinan nai lampuoti ja kuudennusmies Juho Kustaa Hatakko, joka asui mm. Salon Kaukvuorella.

Sisarusten kahdesta pikkuveljestä Karl työskenteli renkinä Diskarlassa, mutta jo 1825 hän kuoli Luikin talon muonatorpparina ollessaan jättäen jälkeensä leski Priitan. Nuorin sisaruksista oli sitten oma esi-isäni Juha, joka asusti Diskarlassa Haikian talon Ahlbergin torpassa kuolemaansa saakka vuonna 1886.

Suomalaisen sisun perikuva?

Kaarinan rippikirjasta 1825-1832

Turun ylioppilaskylän liepeillä sijaitsi aikoinaan Kairisten kylä, jossa oli kaksi parhaiden perinteiden mukaan nimettyä tilaa; Alastalo ja Ylöstalo. Lisäksi kylässä oli muutamia torppia, joista yksi oli nimeltään Karhula. Sen emännäksi tuli syksyllä 1797 eräs Riitta Matintytär, joka oli syntynyt nykyisen Tarvasjoen Suurilan kylän Maunun talon mailla sijainneessa rakuunan torpassa. Hänen isänsä Matti Yrjönpoika mainitaan välillä sukunimellä Blomberg tai Lunberg miehen sukkuloidessa Tarvasjoen, Turun ja Kaarinan välillä milloin rakuunanan, milloin kuorma-ajurina ja lopulta tiilitehtaan työmiehenä. Sotilasuran jälkeen olikin syytä löytää lisätöitä, jos halusi saada leivän lapsilleen ja vaimo Anna Niilontyttärelle. Anna oli kotoisin Horristen kylästä.

Riitta Matintytär meni ensimmäisen kerran naimisiin renki Simo Matinpojan kanssa vuonna 1791. Tuohon aikaan Riitta työskenteli piikana jossain Nummenpakan talossa. Vuotta myöhemmin, perheen esikoisen syntyessä, oli Simo töissä Laukkavuoressa sijainneella tiilitehtaalla. Lokakuussa 1794 pariskunta sai kaksostytöt Kaisan ja Liisan perheen asuessa Kairisten kylässä. Pienen perheen onni sammui isä Simon kuoltua jonkinlaiseen selkävikaan seuraavana vuonna.

Kesäkuussa 1796 leski Riitan nai renkimies Heikki Matinpoika. Seuraavan vuoden lopulla syntyi yhteinen tytär Anna Helena. Tälläkään kertaa onni ei ollut suosiollinen, sillä marraskuussa 1801 Heikki haudattiin poltetautiin kuolleena. Näin Riitasta tuli leski jo toisen kerran, mutta lokakuun viimeisenä päivänä 1803 Nummenpakan renki Erkki Erkinpoika nai Riitan. Kolmannen aviomiehensä kanssa Riitta sai tytär Ulrikan ja poika Efraimin.

Kun Suomen Sota vuonna 1808 alkoi, joutui Turun seutukin toteamaan vihollisjoukkojen tihutyöt. Vaikka siviiliväestöä ei tällä kertaa kohdeltu yhtä ankarasti kuin esimerkiksi Isovihan aikaan sata vuotta aikaisemmin, osui kohtalon koura sitäkin pahemmin Riitan perheeseen. Kesäkuun 26. päivä Kaarinan pitäjän haudattujen luettelossa vuodelta 1808 on nimittäin hyvin murheellinen. Kairisten kylän Karhulan torppari Erkki Erkinpoika, hänen tytärpuolensa Anna Helena (11v), tytär Ulrika (3,5v) ja poika Efraim (1v) on merkitty haudatuiksi tuolloin kuolinsyyn ollessa "mördad af ryssar" - murhattu venäläisten toimesta.

Riittaa kohtasi varmasti elämänsä suurin murhe. Hän oli menettänyt jo kaksi aviomiestään ja nyt kolmas oli tullut murhatuksi. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, myös hänen kolme pientä lastaan koki saman kohtalon.

Luultavasti uhreiksi joutuivat kotona sattumalta olleet isä ja pienimmät lapset, sillä perheen kolme vanhinta jälkeläistä jäivät henkiin. Riitan esikoispoika Matti muutti 1808 Ruotsiin, Liisa 1813 Turun kaupunkiin ja Kaisa 1815 Maarian pitäjään. Ainoastaan Matti siis lähti matkojen taa siskosten jäädessä melko lähelle äitiään. Riitta joutui hautamaan miehensä ja lapsensa, jonka jälkeen hän eli taas muutaman vuoden leskenä.

Helmikuun lopulla 1810 hän meni neljännen kerran naimisiin leskimies Juho Antinpojan kanssa. Uusioparille syntyi yksi lapsi, Vilhelmiina, joulukuussa 1811 Riitan ollessa jo 43 vuoden ikäinen. Tällä kertaa avio-onnea kesti aina syksyyn 1823. Tuolloin Juho Antinpoika menehtyi keuhkotautiin tai hengenahdistukseen. Näin Riitta jäi jo neljännen kerran leskeksi. Kolme vuotta tästä myös Vilhelmiina kuoli. Pientä lohtua lienee tuonut tytär Liisan avioton lapsia Sofia Vilhelmiina, joka rippikirjamerkintöjen mukaan asui 1820-luvulla isoäitinsä luona äitinsä muutettua Paimioon 1819. Samoin hänellä oli hoivassaan erässä Juljana Eevantytär. Ikänsä puolesta viimeksi mainittu saattoi olla eräänlainen piika, vaikka rippikirja ei tätä erikseen kerro.


Riitta Matintytär, joka oli syntynyt Suurilan Maunun talon mailla 1768 kuoli Kaarinan Kairisten kylän Karhulan torpassa tammikuussa 1850 vanhuuden heikkouteen. Hänen elämänsä oli koko lailla kärsimyksiä täynnä, mutta silti Riitta jaksoi elää yli 81-vuotiaaksi. Rohkenisiko sanoa, että torpparin vaimo Riitta Matintytär oli todellinen suomalaisen sisun perikuva.

Eräs perinnönjako Uskelasta

Perttelin pitäjän Inkereen lasitehtaalla syntyi syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1800 avioton tytär piika Riitta Juhontyttärelle. Nimekseen tämä lapsi sai Karoliina.

Viimeistään 1830-luvun loppupuoliskolla oli Karolina ottanut käyttöön sukunimen Lindström ja matkannut läheiseen Uskelaan asettuen Moision kylän Pohjantalon itselliseksi. Vuosien vierähtäessä eteenpäin tuli Pohjantalon isännäksi samassa paikassa vuonna 1836 syntynyt Henrik (Johan) Jundell. Henrikistä tulikin sitten lopulta Pohjantalon uusi isäntä. Luultavasti hän tutustui jo varhain saman tilan mökissä asuneeseen Karoliina Lindströmiin ja vähitellen Henrik otti vanhan yksineläjän ikään kuin suojelukseensa.

Kun Karolina aavisti elämänsä olevan ehtoopuolelle, laati hän kahden paikallisen todistajan läsnäollessa testamentin toukokuussa 1876. "Ittellis ihminen Moision Pohjatalostsa" antoi jäämistöstään ja hautajaisistaan yksinkertaisen karut toiveet. Ensinnäkin piti Henrik Jundellin toimittaa Karoliina kunnialla hautaan ja pitää sen jälkeen pienet maahanpanijaiset. Sen jälkeen Jundellin oli määrä tehdä lainmukainen pesänkirjoitus ja myydä huutokaupalla Lindströmin vähäinen jäämistö. Itselleen Jundell saisi ottaa palkkion kaikista em. seikoista johtuvista kuluista. Jos jotain ylimääräistä vielä jäisi, sen saisi Karoliinan testamentin mukaan se, joka häntä hoitaisi viimeisten elinpäivien aikana. Kenellekään muulle ei omaisuutta saisi antaa.

Kun Karoliina Lindström sitten jouluaattona 1876 kuoli, oli häntä viime ajat käytännössä hoitanut Henrik Jundell. Koska Pohjantalon isäntää ei nimeltä mainittu testamentissa, vietiin perintökysymys kihlakunnanoikeuteen kaiken varalta. Siellä todistajiksi pyydettiin Salon kauppalasta neiti Vilhelmina Malmsten, lukkari Kaarle Lehtinen ja puustellinvuokraaja Kaarle Wallin sekä Halikon Paijulan kylästä loisnainen Eeva Gabrielintytär. Kruununnimismies Forsberg halusi näiltä varmuuden siitä, että vainajan perilliseksi olisi määrättävä nimenomaan Jundell.

Neiti Malmsten kertoi käyneensä Karoliinan luona edellisen vuoden syyskuussa ja kehoittaneensa tätä ottamaan luokseen jonkun hoitajan. Siihen vanhus oli todennut Henrik Jundellin pitäneen hänestä aina hyvää huolta. Sen sijaan sukulaiset eivät olleet koskaan osoittaneet hänelle mitään huomiota. Tämän takia Lindström halusi Jundellin perivän hänet.

Kaarlet Lehtinen ja Wallin totesivat suurin piirtein saman asian. He olivat olleet ne kaksi em. testamentin todistajaa. Miesten mielestä Karoliina Lindström oli tätä asiakirjaa laadittaessa täydessä ymmärryksessä. Samoin tämä oli varsin selkeäsanaisesti kieltänyt sukulaisiltaan kaiken perinnön ja määrännyt sen sijaan mahdollisimman suuren palkkion Jundellille kaikista tämän vaivoista hänen hoidossaan. Lehtinen ja Wallin sanoivat lopuksi, että juuri ennen Lindströmin kuolemaa oli joku ollut häntä hoitamassa, mutta naisen taas parannuttua tämä henkilö oli mennyt menojaan.

Halikkolainen Eeva Gabrielintytär sanoi käyneensä useasti vainajan luona ja kuulleensa tämän moneen kertaan sanoneen, etteivät sukulaiset saisi periä mitään. Henrik Jundellin tuli pitää kunnolliset hautajaiset, jonka jälkeen tämä saisi vaivoistaan runsaan palkkion.


Koska Karoliina Lindströmin muut perijät olivat tuntemattomia, joutui Henrik Jundell odottamaan lakisääteisen yhden vuoden ja yhden yön ennen kuin saattoi katsoa omakseen vainajalta jääneen omaisuuden. Kihlakunnan oikeus istui talvikäräjiin marraskuun alussa 1877 Salon Nohterin talossa ja Jundellin valtuuttamana asiamiehenä testamenttia valvoi em. kruununnismies Samuel Forsberg.