Kijkin kuori Tuomiokirkossa

Tukholman saksalaisessa seurakunnassa vuonna 1706 kastettu kultasepän poika Johan Jakob Kijk tuli Turkuun 1720-luvun puolivälissä. Aluksi hän oli mm. Hans Schelen kaupassa kirjanpitäjänä, mutta kyvykkäänä miehenä hän oli itsekin kauppias jo 1730. Vähitellen hän hankki omistukseensa laiva-, tehdas- ja sahaosuuksia. Vuoden 1738 paikkeilla hän vuokrasi muutaman turkulaisen porvarin kanssa Teijon ja Kirjakkalan ruukit Perniön pitäjästä.

Viisi vuotta myöhemmin Kijk osti ruukit itselleen asettuen itse Teijolle ruukinpatruunaksi. Vuorineuvos hänestä tuli 1763. Naimisiin Johan Jacob Kijk ehti peräti kolmesti. Vaimot olivat järjestyksessä Hedvig Schultz, Kristina Bladh ja Katarina Elisabet Grubb.

Johan Jacob Kijk kuoli Teijon ruukilla helmikuun kolmantena päivänä vuonna 1777. Teijon ruukkiseurakunnan haudattujen luettelon mukaan Kijk sai viimeisen leposijan Perniön kirkosta saman kuun 24. päivänä. Itseasiassa Kijk oli lunastanut Turun Tuomiokirkosta aikoinaan Munck af Fulkila -suvulle kuuluneen hautapaikan. Siihen vuorineuvos Kijk rakennutti sukunsa hautakammion ja sieltä hän lopulta itsekin sai hautansa. Kammion sisälle on Kijkien lisäksi haudattu ainakin rouva Elisabet Bure vuonna 1668.

Rouvan Buren arkussa on kuparinen päällysarkku, jonka sisällä on ollut varsinainen puuarkku. Kanteen ja sivuille on maalattu raamatunlauseita erilaisten koristekehysten sisään. Kannessa on maalattu risti, jonka päällä on ollut ristiinnaulitun kuva. Arkun päässä, pääpuolella, ovat vainajien vanhempien Bure ja Bagge af Boo sukujen vaakunat sekä seuraava kirjoitus;

"Den Edle och Wällborne Frun S. Elisabetha Bure till Boo, Fulkela, Nuhiala och Rågöö ähr Född hijt till werdene åhr 1615 D. 23 Januari och Sahl I Herr. affsomnand Åhr 1668. Gudh förlähne henne en Frögdf: upståndelse"

Suomennettuna "Jalo ja hyväsukuinen Rouva vainaja Elisabet Bure, Boon, Fulkkilan, Nuhjalan ja Rågön omistaja, on syntynyt tähän maailmaan vuonna 1615 tammikuun 23 päivänä ja autuaasti nukkunut Herrassa vuonna 1668. Jumala suokoon hänelle riemullisen ylösnousemisen".

Skitinbäck - Nygård

Esimerkiksi Juha Sinivaaran nettisivuillaan esittelemä aateloitu Giös -suku oli kotoisin nykyisen Raaseporin kaupungin, entisen Pohjan pitäjän Nygårdin tilalta. Tilan alkuperäinen nimi oli Skitinbäck päärakennuksen takana virranneen pienen puropahasen mukaan. Luultavasti elokuussa 1444 aateloidun suvun myöhemmät herrat eivät katsoneet hyvällä tätä rahvaanomaista nimeä. Niinpä kartano sai uuden, täysin neutraalin nimen Nygård.

Kun kuningas Kristoffer antoi Jösse Olofinpojalle rälssikirjeen Tukholmassa 1444, mainittiin samalla miehen omistukset. Näin tuo Skitinbäckin tilan voidaan sanoa olleen olemassa jo lähes 600 vuoden ajan. Nykyisen päärakennuksen etupuolen pihamaalla on kivirivi, joka luultavasti on jäänne jostain varhemmasta rakennuksesta. Kivien muoto ja koko viittavat tämän olleen rakennetun ennen 1700-lukua. Saman vuosisadan alussa katosivat Giös -sukuiset omistajat Skitinbäckiltä.

Heidän jälkeensä talo oli lampuotien hallussa jaettuna useampaan eri osaan. Vasta vuosisadan lopulla Nygårdiin tuli jälleen säätyläisiä kornetti Berndt Aminoffin muutettua sinne puolisonsa Hedvig Sophia Elfvingin kanssa. Tosin lampuodit hoitivat edelleen itse tilaa. Nygård on edelleen asuttu tila ja yksityisomistuksessa. Kuninkaantie Tukholmasta Viipuriin on kulkenut melkeinpä pihan poikki ja Pohjankurun satamaankaan ei ole kuin kivenheiton matka. Niinpä paikka on ollut mitä sovelian laivanpäällikkö Jösse Olofinpojan kotitaloksi.


Oheinen valokuva on tammikuulta 2009. Kartano on kuvan vasemmassa reunassa näkyvien puiden takana, muutamia kymmeniä metrejä sille nimensä kauan sitten antaneesta puropahasesta. Åbo Tidningar -sanomalehti kunnostautui 1700-luvun lopulla varhaisen asiakirjahistoriamme julkaisijana ja niinpä em. rälssikirje on säilynyt jälkipolvien iloksi. Tämä dokumentti on liitetty kuvaan samoin kuin eräs kirjoitusmuoto tilan varhaisemmasta nimestä.

Jaakko Forsman murhayrityksen kohteena

Professori Jaakko Oskar Forsman syntyi kirkkoherra Georg Jakob F:n ja Anna Lovisa Ebelingin perheeseen Vähäkyrössä heinäkuun lopulla 1839. Hänet lähetettiin jo varhain opintielle ja 1857 Jaakko kirjoitti itsensä ylioppilaaksi Vaasan lukiosta. Myöhemmin hän valmistui filosofian maisteriksi, molempien oikeuksien kandidaatiksi sekä molempien oikeuksien lisensiaatiksi ja tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa "Pakkotilasta kriminaalioikeudessa" oli ensimmäinen suomenkieliseksi tehty oikeustieteen väitöskirja. Laajoja opintojaan Forsman täydensi opintomatkoilla Berliiniin, Dresdeniin ja Leipzigiin vuosina 1878-79 sekä 1881.

Forsman oli Helsingin yliopiston lainopin tiedekunnan vt. suomen kielen ylimääräisenä professorina 1869-1878, rikosoikeuden ja oikeushistorian professorina 1879-1899 sekä siviilioikeuden ja roomalaisen oikeuden vt. professorina useaan eri otteeseen. Hän toimi yliopiston vararehtorina vuosina 1892-1899 ja vt. rehtorina 1896-1899.

Forsman oli papiston edustajana mukana säätyvaltiopäivillä vuosien 1882-1899 välillä. Hän oli valtiopäivien rikoslakivaliokunnan puheenjohtajana 1888, lakivaliokunnan puheenjohtajana 1899 sekä jäsenenä rikoslakiehdotusta tarkistavassa komiteassa 1881-1884 ja puheenjohtajana kirkkolakikomiteassa 1886. Forsman oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1889-1891. Hän sai valtioneuvoksen arvon 1898.

Jaakko Forsmanin suku muodosti 1800-luvun lopulla huikean "värisuoran" valtiopäivillä. Hänen vanhin veljensä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli ensin pappis- sitten aatelissäädyn edustajana useilla eri valtiopäivillä. Hän oli yksi merkittävimmistä suomalaisuuden kannattajista ollen perustamassa suomalaista puoluetta.

Yrjö Sakarin ja Jaakon lisäksi valtiopäivillä edustivat myös Johan Rudolf, joka edusti talonpoikaissäätyä. Kotipitäjässään Hämeenkyrössä hän oli mm. kuntakokouksen esimiehenä peräti 10 vuoden ajan 1870-80.

Nuorin veljessarjan valtiopäivämies oli Ernesti Emil. Hän oli koulutukseltaan varatuomari ja ajan mittaan hänen nousi oikeuslaitoksen kaikista korkeimpiin virkoihin. Vuoden 1891 valtiopäivillä Ernesti edusti Hämeenlinnan kaupunkia porvarissäädyssä. Poliittisesti hän kuului myöntyväisyyssuunnan miehiin.

Kaikki edellä mainitut tiedot ovat saatavilla useasta eri lähteestä eikä niissä sinänsä ole mitään uutta. Sen sijaan Jaakko Forsmaniin vuonna 1889 kohdistuneesta murhayrityksestä ei ole yleensä puhuttu kovin paljoa.

Forsmanin entinen tuttava, filosofian maisteri Valdemar Churberg yritti nimittäin murhata tämän marraskuussa lopulla 1889. Kaikeksi onneksi hanke epäonnistui ja Forsman selvisi muutaman viikon sairaalakäynnillä. Maisteri Churberg vedettiin luonnollisesti oikeuteen, mutta yllättäen uhri suorastaan puolusti tätä. Hän nimittäin piti sairaalasta käsin antamassaan lausunnossa ilmeisenä sitä, että Churberg oli toiminut tilapäisessä mielenhäiriössä.

Oikeus pyrki selvittämään lääketieteellisin perustein olisiko murhaaja ollut syyntakeeton vai tietoinen tekonsa seurauksista. Churbergin oma perhe halusi julkisuuteen toimittamallaan kirjeellä varjella tätä joutumasta pahamaineisten mielisairaaloiden hoidokiksi. He katsoivat, että siellä terveestäkin miehestä tulisi hetkessä sairas. Tämä vetoomuksen allekirjoitti Valdemarin sisar, taiteilija Fanny Churberg. Tosin Fanny oli lopettanut taidemaalariuransa jo kymmenisen vuotta aiemmin, kun hänen toinen veljensä Torsten oli sairastunut kohtalokkaaksi käyneeseen tuberkuloosiin. Ehkäpä Valdemarin kohtalo vaikutti siihen, että Fanny menehtyi 1892, vain 47 vuoden iässä.

Kiistaa Suomusjärven oloista

Suomalaisen lehdistön yksi parhaimmista piirteistä on aina ollut avoimen keskustelun salliminen. Niinpä vuonna 1890 Aura -sanomalehdessä julkaistu poleemin uutispätkä sai jonkun suomusjärveläisen tarttumaan kynään ja antamaan tiukkaa palautetta.

Tämä Aura -lehdessä muutama viikko myöhemmin ilmestynyt vastine toiminee mukavana kuvastimena maaseutupitäjien elämänmenosta. Suomusjärvellä ei ollut teollisuutta eikä rautaruukkejakaan. Väki eli maataloudesta ja huvit olivat vaatimattomia. Tekstistä huokuu syvä kunnioitus omaa pitäjää kohtaan sekä hyväntahtoinen ymmärtämys alkuperäisen uutisen lähettäjää kohtaan.

"Sanomalehdistä, erittäinkin maaseutulehdistä owat maaseutukirjoitukset näihin aikoihin anastaneet kenties liiankin paljon tilaa. Kumminkin woidaan niissä käsitellä helpommasti kunnallisia asioita; woidaan tuoda ilmi paheet, puutteet, josta woi olla seurauksena niiden häwiäiminen; woidaan myöskin mainita ansiot, jotka kenties hywänä esimerkkinä waikuttawat muuallekin.

Mutta kirjoittajan tulee ennen kaikkia olla puolueeton, pysyä totuudessa, sillä jos hän kirjoituksessaan lisää paheita, synnyttää se asian-omaisissa piireissä mielikarwautta, synnyttääpä wihaa itse wiatonta sanomalehteä wastaan. Näihin mietteisin on antanut aihetta eräs uutisto Suomusjärveltä Auran 64 numerossa. Kunnan jäsenenä pidän welwollisuutenani useain pyynnöstä arwoisain kuntalaisteni puolesta piirtää pikkaisen selwikettä asiasta, jotta yleisö ei saisi wäärää ja alentavaa käsitystä meikäläisistä oloista.

Nuorison kuwaa kirjoittaja jokseenkin alentawasti mainiten sillä ei olewan muuta huwia ja halua kuin tanssia ja wiinan juontia. Mitä tansseihin tulee, owat ne peräti harwinaisia, lukuunottamatta yleisiä huwia kuten arpajaisia ja häitä, joissa tawallisesti tanssitaan yli koko maan, olkoonpa nuoriso kuinkakin siwistynyttä. Wiinan juonti taas ja sen tuonti on werraittain wähäinen kunnassamme päättäen jo siitäkin, että kuuden wuoden ajalla ei ole lakimääräisissä käräjissämme käsitelty ainoatakaan wiinaa koskewaa kysymystä. Lienewätkö nuo tynnyrit kirjoittajan mielikuwituksen tuotteita waan? Ruununpalwelijoitakaan ei woi kirjoittaja syyttää huolimattomuudesta, koska samaan nimismiespiiriin kuuluwista naapurikunnista, Kiskosta ja Kiikalastsa kyllä on ollut niitä asioita esillä, erittäinkin wiime talwikäräjissä, joista kirjoittaja puhuu.

Näiden selwitykseksi täytyy wielä lisätä, että kirjoittajan mainitsemat riitaisat henkilöt eiwät olleet Suomusjärveltä, eiwätpä edes todistajat näissä jutuissa. Sen kyllä kirjoittajakin tiesi. Wanhoilla olijoiksi (so. vanhanaikaisiksi), kun on maalaiskunnasta puhe, ei liion sowi moittia meitä. Wai mitenkä, herraseni?

Katsotaanpa. Kirjallisuutta ja sanomalehtiä wiljellään runsaasti, mikä selwästi näkyy kirjoittajan esiintuomista numeroista. Wieläpä monellä mökkiläiselläkin omat tilauksensa ja arwoisat tilanomistajat myöskin antawat lehtiänsä alamaisillensa luettawaksi. Onpa tämän kurjan nuorison seassa useampia kansanwalistusseuran jäseniä ja asiamiehiä.

Edistyksen näkywäisiä hedelmiä on, muita mainitsematta höyrymeijeri ja -mylly ja sekin että keisarillinen Suomen talousseura jakoi ensimmäisen palkinnon eräälle meikäläiselle heinäwiljelyksestä. Owatkohan näm wanhoillaan olemisen oireita? Muuten huomautan erittäin kirjoittajalle, että anteeksi suowat meikäläiset, koska miehen mustasukkaisuudesta on tuo ilkeä syytös ehkä lähtenyt.... Ilahuttawaa muuten olisi, jos kuntamme oloista joskus julkisuudessakin puhuttaisiin. Meillä nuorisossa kyllä löytyy miehiä, jotka woiwat ja tahtowat totuutta puhua. Toiwon, että wastaisuudessa saamme lukea asiallisia tietoja kunnastamme Auran palstoilla."

Oluen ylistys vuodelta 1836

Olut on makea ja terweellinen juoma, ja suuremmassa arvossa pidettäwä, kuin wiina. Olut wahvistaa ruumiin, ja on tarpeellinen talonpojalle, joka kaiken wiikoa käypi kowassa työssä. Lasi hywää olutta wirwoittaa watsan, ja andaa uutta woimaa työhön, mutta wiina tekee huonommaksi.

Olut on ruumiille eineeksi, mutta wiina wahingoksi, sillä waikka se wähän aikaa rohkaisee mielen, niin ei se kuitengan anna woima. Parhain näkyy oluen hyödyllisyys kowassa pakkaisessa. Jos silloin juopi lasin eli kaksi kylmää olutta, niin tunduu kohta, kuinga se lämmittää ja wahwistaa, että woipi kärsiä wilun, mutta jälestäpäin paleldaa sen pahemmasti.

Olut on siis hywä juoma kaikille, mutta erinomattain työmiehelle, ja olisi parembi, että wiinan poltto heitettäisi waldaan, ja siihen siaan tehtäisi enämmin olutta. Siitä ei ole kellekän pahaa, mutta wiinasta tulee paljo pahennusta.

Koska wieras tulee tupaan, niin taritaan ryyppy wiinaa, mutta olut on kauniimbi pöydän päässä. Siitä on talolle aina kunnia, mutta wiinasta on useasti häpiä. Olut on myös wiinaa huokeambi, ja hyvä kelleri, jossa woipi kesät talwet pitää oluen, ei ole wiinapannua kalliimbi.



Sanan Saattaja Wiipurista 1836