Löysä

Pöytyän pitäjästäkin löytyi vielä 1900-luvun alussa muutamia löysiä. Tämä eri puolilla Suomea käytössä ollut termi tarkoitti henkilöä, joka ei omistanut kiinteää omaisuutta. Hän asusti muiden nurkissa eikä hän välttämättä ollut ns. vähempiosainen. Jopa kotona asuvia talollisen veljiä on saatettu nimittää löysäläisiksi, sillä he eivät omistaneet maata. Löysiä eli löysäläisiä on nimitetty myös kesteiksi, kotureiksi, huonemiehiksi, loisiksi ja löytyypä jostain päin maatamme sana purlakka kuvaamaan näitä henkilöitä.

Yksi näistä löysistä oli 1900-luvun alussa Auvaisten kylän mailla asunut maalari Kalle Evald Karitamäki, joka tosin oli muuttanut sukunimensä Koskiseksi. Hän oli syntynyt Ordenojan Luolajan talon piian, Maria Samuelintyttären aviottomana lapsena lokakuussa 1873. Marian omat vanhemmat olivat olleet torppareita Pöytyän Vähä-Juvalla. Kalle Evaldin äidinisä Samuel Erkinpoika mainitaan välillä sukunimellä Karitamäki, joka oli heidän asumansa torpan nimi. Samuel puolestaan oli syntynyt Haverin yksinäistalossa, mutta perheen nuorimpana poika oli joutunut etsimään asuinsijansa muualta kuin kotitilaltaan. Kyseessä oli mitä tyypillisin yhteiskunnallisessa asemassa vajoaminen. Haverin puolikkaan tilan isännyys siirtyi muualle Samuelin siskon Eevan mentyä naimisiin Loimaalta tulleen Henrik Matinpojan kanssa.

Marian äidin, Johanna Jaakontyttären juuret löytyvät Hypöisten Simolan talosta. Isä Jaakko oli kotoisin Simolasta ja äiti Valpuri Henrikintytär oli vihkimisen aikaan vuonna 1805 ollut piikana Viilalan Äärin talossa. Valpurin vanhemmat olivat Tanskilan Pietilän isäntäpari.
Vuonna 1905 olisi Auranmaalla ja sen liepeillä ollut paljon töitä kunnolliselle maalarille. Esimerkiksi heinäkuussa mainittua vuotta Alastaron kirkon ulkomaalauksen öljyäminen olisi annettu huutokaupalla pätevälle tekijälle, joka myös olisi täyttänyt takuuehdot.

Tämä ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin Auvaisilla asunutta Kalle Evaldia. Sen sijaan hän vietiin Eurajoen ym. pitäjien välikäräjille kuun alussa syytettynä kolminkertaisesta törkeästä varkaudesta. Maalari Koskinen oli kevättalvella 1905 murtautunut useisiin kiinteistöihin Lapin pitäjän Kirkonkylässä ja Kaukolassa sekä Rauman maaseurakuntaan kuuluneessa Kollan kylässä. Näistä kaikista varkauksista hänet tuomittiin käräjillä yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja tämän jälkeen olemaan 12 vuotta vailla kansalaisluottamusta. Valtiolle hänet määrättiin korvaamaan todistajanpalkkioita noin 120 markkaa. Koska kyse oli näin kovasta tuomiosta, se alistettiin vielä Turun hovioikeuden käsittelyyn. Siellä tuomiosta karsittiin yksi vuosi kuritushuonetta pois, mutta muutoin välikäräjien päätös jäi voimaan.

Tuomion kärsittyään hän syyllistyi uusiin rikoksiin saaden lopulta vuonna 1923 elinkautisen tuomion murhasta. Tätä hän joutui istumaan Turun keskusvankilaan. Tarina päättyi hyvin onnettomasti, sillä Kalle Koskinen löydettiin maaliskuisena iltapäivänä 1925 elottomana sellistään. Hän oli tehnyt päättänyt päivänsä oman käden kautta eikä entisen maalarin hyväksi voitu tehdä enää yhtään mitään. Tekoaan varten hän oli puusepänverstaalta saanut käsiinsä sahan jännitysnuoran, johon onneton kuristi itsensä.

Kyseisen ryöstömurhan Koskinen oli tehnyt jossain päin Rengon pitäjän metsiä jo 1921. Pöytyän mies joutui heti epäilysten alaiseksi, mutta hän oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin marraskuussa 1922 eräs poliisi Hämeenlinnan kaupungissa huomasi Koskisen kadulla pidättäen tämän saman tien. Epäilty tunnusti em. rikoksen, mutta edes murhatun henkilöllisyys ei vielä tuossa vaiheessa selvinnyt. Siitä ei saatu selkoa edes oikeudenkäynnissä, vaikka Koskinen sanoi murhanneensa turkulaisen talonomistaja Sulo Emil Rannan. Tuollaista henkilöä ei ollut kateissa ja metsästä löytyneen vainajan salaisuus säilyi.