Vendla -tädin muistelmia osa kolme

Tuli seuraava päivä, sunnuntai. En voinut olla pois kaupungilta. Lähdin taas liikkeelle ja tulin taas poliisikamarin eteen. Nyt sain nähdä jo passijonon. Minua oli siis hieman petetty. Toisessa paikassa oli eräs toinenki jono, nimittäin niiden, jotka menivät ilmoittamaan aseita ja ryöstettyä tavaraa. Niitä oli paljon, sillä se oli tehtävä myös ampumisen uhalla - ja ihmisellä on henki rakas.

Menin nyt siis poliisikamariin sisälle ja kysyin, annetaanko passia Ahlaisiin. Mutta siihenpä ei niin vaan suoraan vastattu. Nyt alkoi ankara tutkinto, mistä olin ja mitä varten maille pyrin. Sitte oli ensimmäinen kysymys, missä on mies. Päätin vastata suoraan niinkuin asiat olivat, kävi kuinka kävi. Vastasin siis:  ”Hän on siellä, missä kaikki toisetkin, hän oli punakaartilainen”. Nytpä sai sitte mieheni kuulla kunniansa. Hän oli roisto ja maanpetturi ja vihdoin ehdotettiin minun ottamaan uusi mies ja parempi. Se minua kovin pelästytti. Siinä tuli heti mieleeni, että se taisi sittekin olla mieheni viimeinen meno. Olisin niin mielelläni siihen jotain vastannut, mutta en uskaltanut.

Kysymykseen, minkätähden halusin Ahlaisiin, vastasin myös rehellisesti, että halusin poikaani katsomaan. Sillä niinkuin alussa kirjoitin, mulla oli viisi lasta, mutta se jäi mainitsematta, että yksi lapsistani oli mieheni vanhempain luona Ahlaisten Lampin kylässä. Vastasin siis, että ääretön kaiho lapseni luo pakottaa minut pyrkimään sinne, sillä en tiedä, onko hän elävä vai kuollut. Mutta siihen vastattiin ivaten:  ”Miksi ette menneet silloin, kun teillä oli voimaa”.

Passin pyyntööni vastattiin, että ei vielä anneta, ja käskettiin varrota pari päivää. Pyysin sitte passia Reposaarelle, koska olin sieltä tullutkin, mutta vastattiin:  ”Ei sinnekään”. Kysyin syytä siihen, mutta sanottiin, että Reposaarelta oli soitettu, ettei saa antaa sinne passia. Huomautin, että annettiinpa toisillekin (näin itse eräällä työmiehen vaimolla passin Reposaarelle), niin vastasivat, että se oli nyt juuri soitettu.

Sain taas lähteä sydän kurkussa lasteni luokse, jotka jännityksellä vartosivat äitiä ja toivoivat maille. Tunsin nyt olevani samassa asemassa kuin hiiri pyydyksessä ja vartoa vaan, koska pyydyksen ovi avataan. Kävin senjälkeen joka päivä passijonossa, mutta aina oli niin paljon jonottajia, etten jaksanut heikoilla voimillani seista siksi, että olisi vuoroni tullut. Olin jännityksestä ja syömättömyydestä hyvin heikko. 

Tuli torstai. Lähdin tapani mukaan passijonoon. Mutta nyt olin saanut kuulla, että passeja annetaan ainoastaan niille, joilla on jonkinlaiset suositukset, tai ainakin sellainen henkilö, joka tuntee passin anojan ja on myös tunnettu esikunnassa. Nyt tuli siis miettiminen, olisiko minulla siellä joku sellainen henkilö. Muistin erään torikauppiaan, jonka tunsin ja joka myös puolestaan tunsi minun. Päätin nyt turvata häneen ja jos mahdollista, pyytää sinne lasteni kanssa heidän luokseen. 

Johdin siis askeleeni kauppatorille. Siellä tapasin mainitun kauppiaan, jolle esitin asiani. Hän suostuikin suureksi ihmeekseni siihen ja niin lähdettiin kohti poliisikamaria. Tällä kertaa sattui olemaan vähän jonottajia ja niin pääsimme heti sisälle. Täällä esitin taas asiani ja mainittu kauppias todisti ainoastaan sen, että on tuntenut minut kolmen vuoden ajan ja että olen Reposaarelta kotoisin. Tällä kertaa sattui olemaan eri virkailijat passitoimistossa ja nyt alkoi taas tilinteko miehestä.

Näin heti ensisilmäyksellä, että nyt oli maltillisempi mies edessäni ja rohkenin siis kysyä:  ”Aijotaanko kiusata naisia ja lapsia sen tähden, kun mies on punakaartilainen”.

Vastaukseksi sain:  ”Eipä tietenkään.”

Pyysin siis päästä Ahlaisiin lapseni luokse, jonka luokse mulla oli kalvava ikävä. Nyt tehtiin syyksi, ettei he tunne minun muassani ollutta kauppiasta, eikä niin muodoin voi antaa passia. Käskettiin varrota taas pari päivää, kyllä sitte saa. Vastasin, että olen jo ennenkin saanut saman vastauksen, enkä enää voi varrota, koska en saa mistään lasteni kanssa edes yösijaa. Mutta nyt lohdutettiin, että kyllä sitte saatte, koettakaa nyt vielä kärsiä pari päivää ikävää ja muuta. Kysyin, onko se varma, ja tunnetaanko minua sitte enää seuraavalla kerralla. Vastattiin, että kyllä tunnetaan.

Sain taas palata mieli masennuksessa takaisin. Pyysin nyt mainitulta kauppiaalta päästä lasteni kanssa heille, johon hän heti suostuikin ja josta olen aina hälle kiitollinen. Muutin samana päivänä pienokaisteni kanssa uuteen luseeriin, missä tapasimme erittäin ystävällisiä ihmisiä. Siellä oli poika, joka kuului valkokaartiin. Nyt johtui mieleeni pyytää häntä avustamaan minua passin saannissa. Siihen hän ilokseni heti suostuikin.

Tuli lauantai ja taas lähdettiin onnea koettamaan. Tällä kertaa oli onni suotuisa. Seuralaiseni kirjoitti minulle hyvän suosituksen ja vielä lisäksi kävi passitoimistossa minusta puhumassa - hän nimittäin oli siellä tunnettu. Minun ei tarvinnut nyt muuta kuin antaa mainittu suositus passitoimistoon sille miehelle, jonka seuralaiseni mulle esitti. Menin siis sisälle kun vuoroni tuli ja näytin paperini. Nyt jo minut tunnettiinki siellä ja passi tuli. Mutta ei vielä riittänyt sekään. Nyt oli vielä mentävä kaupungin komendantin luo, joka ne leimasi. Siellä oli nyt vielä jonotettava pitkän aikaa.

Kun nyt sain passini valmiiksi ja pääsin lapsilleni viemään sitä ilosanomaa, oli kello jo neljä iltapäivällä. Nyt oli heti lähdettävä pois kaupungista, sillä passi ei kelvannut enää seuraavana päivänä. Mutta nytpä tulikin pahin pula. Passi ei myöntänyt ottaa hevosta - siihen oli merkitty, että ’oikeutetaan matkustamaan jalkasin’ ja eikä hevosta olisi saanutkaan. Nyt oli tiedusteltava lastenrattaita tai muita kulkuvälineitä, sillä oli mahdoton päästä matkan alkuunkaan niin nuorten lasten kanssa ja tietysti täytyi seurata myöskin ruokakori. Lisäksi oli kova kiire, sillä jälkeen seitsemän ei saanut kaduilla liikkua ja passi oli kelpaamaton huomenna.

Satuin nyt saamaan jostakin vanhat, pahat lastenrattaat, mutta olivat niin kehnot, että hajosivat keskellä kaupunkia. En siinä mitään hävinnyt, sillä en tarvinnut niistä penniäkään maksaa. Sen kauppiaan ystävällinen emäntä tuli meitä viemään pois kaupungista ja hän muisti, että eräässä perheessä oli myytävänä lastenvaunut. Nyt poikettiin sinne ja ostettiin vaunut, jolla päästiin jatkamaan matkaa. Emäntäni saatti meidät joen yli johtavalle sillalle ja siinä sanoin hyvästit ihmiselle, joka auttoi hädässä olevaa äitiä - sillä sellaisia tapasin hyvin harvassa.
Kiitos hälle siitä.

Pääsimme vihdoinkin pois kaupungista. Nyt alkoivat vasta varsinaiset matkan vaivat. Tie oli mitä kurjimmassa kunnossa. Kuraa oli polviin saakka ja lastenvaunun pyörät painuivat syvään ratasten jälkeen. Niitä sai sekä vetää että lykätä. Monesti ne olivat vähällä kaatua ja nuorin lapsi, joka oli vasta yhdeksän kuukauden, pelkäsi niin, että huusi täyttä kurkkua. Kauko-poika, joka oli vasta kolmen vanha, sai tallustella koko matkan jalkaisin Porista Ruosniemeen. Kyllä oli poika-ressu väsynyt, kun päästiin sinne asti. Tytöt kyllä mukaantuivat matkan vaivoihin ja olivat valittamatta.

Päätin nyt yöpyä Ruosniemeen ja kuulostella sieltä aamuksi kyytihevosta. Satuin löytämään ystävällisen perheen, josta myös oli isä sekä poika punakaartissa. Sain sieltä yösijan. Mutta hevosta en vaan saanut, niin kuin luulin. Hevoset olivat tyyni otetut kumpaankin armeijaan. Sain siellä olla vielä seuraavan päivän, joka oli sunnuntai ja vasta maanantaiaamuksi emäntäni sai hommatuksi meille hevosen.

Nyt päästiin jatkamaan matkaa oikein hevoskyydillä. Kyyditsijäni oli hyvin kohtelias ja hiljainen isäntä. Lähdimme aamulla kahdeksan aikaan matkalle ja puolenpäivän aikaan pääsimme matkamme päämäärään, Lamppiin. Pääsimme siis vihdoinkin myrskyistä tyveneen. Oi, mikä kauhea ja jännittävä viikko oli takanamme. Nyt olin onnettomuudessakin onnellinen. Voi, mikä ilo oli lapsillekin, kun vihdoinkin pääsivät rauhaan. Pihamaalla vastassamme sattui heti olemaan oma poikani, jota niin kovin olin surrut. Hän oli täysin terve, muuten samanlainen kuin ennenkin. Nyt oli lapsilla hauskaa, kun pääsivät kaikki yhteen. Nyt unohtuivat jo matkan vaivat. Päästyämme sisälle näimme isoäidin leipomohommissa. Niin paljon leipää emme olleet nähneet moneen aikaan. Tunteitani silloin en voi selittää, mutta sen muistan, että itku oli ensitervehdykseni. Kyllä nyt maistoi isoäidin piimä ja leipä. Nälkää sai pienokaiseni nähdä matkalla ja silloin söimme sinä päivänä vasta ensi kerran.

Kulutin nyt aikaani mieheni kotona, noin viisi viikkoa yhteen jaksoon. Monenlaista sillä aikaa oli mielessäni. Kaikki paikat muistuttivat liiaksi entisyydestä. Sain nukkua samassa kammarissa, jossa niin monta kertaa ennenkin olin nukkunut - armaani rinnalla. Päivällä tutkittiin aina jännityksellä ’Satakunnan Kansaa’, josta voitiin nähdä, miten sujui punakaartin onneton pakomatka. Ei se ollut mitään huvittavaa lukemista. Niin paljon siinä sai lukea punakaartilaisten tekemiä kauheita tihutöitä, joita kaikkia ei voinut todeksi uskoa. Se oli todella jännittävää aikaa. Päivällä tutki lehteä ja karttaa ja iltaisin itki ja ajatteli. Kuinka paljon silloin itkin ja rukoilinpa lapsuuteni Jumalaa pelastamaan mieheni ja kaikki, jotka olivat köyhälistön aatteen tähden taisteluun menneet.
Voi sitä ikävää ja sieluntuskaa, jota silloin kärsin.

Kolme viikkoa kesti tätä. Sitte tuli musertava isku. Ensin näin yöllä tai aamulla erittäin liikuttavan unen, josta herättyäni arvelin jotakin erikoista pian tapahtuvan. En tarvinnutkaan kauan varrota. Päivällä sain lukea sanomalehdestä, että loputkin punakaartista, noin 60 tuhatta miestä, oli vangittu. Siinä meni myttyyn viimeinen pelastuksen toivo. Kyllä siinä nyt jo oli omakin mies, jos ei jo ennen sattunut kaatumaan tai joutumaan vangiksi.

Nyt täydyin väkisin ruveta tukahuttamaan tunteitani ja ajattelemaan tulevaisuuttani. Olihan mulla viisi lasta, joiden tähden täytyi koettaa elää. Nyt oli elättäjä poissa ja täytyi ruveta miettimään keinoja, mistä saada rahaa. Olihan meillä Reposaarella omaisuutta, jota voisi muuttaa rahaksi ensi hätään. Mutta mistä saada rohkeus mennä puhuttelemaan arvoisia herroja. Niin kuin jo mainitsin, oli omaisuuteni takavarikoitu ja ovet sinetöity. Tietooni sain, millaisen vastaanoton saivat melkein poikkeuksetta kaikki, jotka menivät näin menetettyä omaisuuttaan kysymään. Vastaus oli tavallisesti kolmenlainen, nimittäin kolme päivää putkaa tai kelpo selkäsauna tai provninki ohimolle. Ei ollut varsin mieluista yksikään näistä kolmesta, etenkin, jos ne olisi kaikki yhdistetty.

Tarulinna Visborg

Tarulinnoja löytyy eri puolilta Suomea runsaasti. Näihin paikkoihin liittyy samalla yleismaailmallisia legendoja siitä, miten rikas talo tuhoutuu omistajien ylpeyden takia. 

Esimerkiksi B. Godenhjelm on kirjoittanut  runon Marttilan ja Kuusjoen rajamailla sijainneesta Kaupinlinnasta, johon liittyy maan ehkä tunnetuin rautaporttitarina.

»Ja rautaportti raskas, se kiinni kumahti, Yltympärillä kaiku etäältä vastasi.»

Se perustuu kansantarinaan, joka kertoo että  Kaupin linnan rautaporttien pauke kuului kauvaksi yli seudun. Kerran ratsasti Kauppi-herra itse poikineen kirkkoon; matkalla kohtasivat he kerjurin joka rukoili almua, mutta turhaan. Sen vuoksi kohtasi ritaria kosto. Kun hän palaa kirkkomatkaltaan, näkee hän linnansa poroksi palaneena, ja kun hän rakennuttaa sen uudelleen, niin minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

Lähellä Kaupin linnaa on Halikon Vaskion kulmalla ollut kuulu Vellon linna. Se oli suurin ja mahtavin kaikista koko kartanorikkaassa Halikon lahden seudustossa ja rikkauksia oli siellä äärettömät määrät. Sekin hävisi, tarinan mukaan kuin Kaupin linna. Vaikka taustalla on voinutkin olla joku todellinen rakennus, ovat legendat legendaa. Ne ovat voineet syntyä, jos paikalta on löydettty autioituneen kylätontin kellarirakenteita tai kivijalan pätkiä. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että eräs suorista esivanhemmistani on asunut tämän kaltaisella paikalla. Tähän alueeseen ei liity sen kummempia rautaporttitarinoita, mutta sen sijaan jo 1860-luvulla merkittiin muistiin oheinen pohjapiirros. Nykyisessä Raaseporin kaupungissa, silloisessa Pohjan pitäjässä sijaitseva Degernäs oli keskiaikainen rälssikylä, jossa oli neljä taloa. Kylä on Degersjön järveä hallitsevalla suurella niemellä. Tonttimaa sijaitsee niemen itärannan kumpareella suurin piiirtein vastapäätä Gennäsin kartanoa, Boije af Gennäs -suvun kantatilaa.

Vuonna 1764 Degernäsin Nedergårdin taloon muutti lampuodiksi eli vuokraviljelijäksi esi-isä Erik Abramsson yhdessä vaimonsa Anna Eriksdotterin kanssa. Heidän lapsistaan asuivat tuossa vaiheessa kotonaan Erik, Anna, Henrik, Stina ja Lisa. Oma esi-isäni, sisarussarjan vanhin Abram, oli jo perustanut oman perheensä. Näin siis esisukulaiseni ovat kenties tietämättään asuneet keskellä tarumaisia linnanraunioita!

Kylästä on maininta jo vuodelta 1422, jolloin se kuului Viipurin pyhän Katariinan prebendalle, mutta sen tiedetään olleen jo 1300-luvulla virolaisen Padisen sisterssiläisluostarin hallussa. Degernäsin taloista yksi autioitui 1600-luvulla. Vuonna 1637 kylään perustettiin säterikartano, joka siirtyi vuonna 1689 Fiskarsin ruukin haltuun. Nykyisin kylätontilla on yksi tila.

Oheisessa kuvassa näkyvä kellarirakenne synnytti jo hyvin varhain rikkaan tarinaperinteen. Sen mukaan kylätontilla olisi sijainnut keskiaikainen linna, jonka nimi oli Visborg. Tonttimaan keskellä erottuu nykyisten rakennusten välissä vanhoja rakennusten perustuksia. Itäreunan rinteessä on puolestaan kivikellari. Pääosa raunioista liittyy todennäköisesti 1600-luvun kartanoon eikä keskiaikaiseen linnaan. Paikalla ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, vaikka rauniot on kartoitettu jo 1870-luvulla. 

Kuva - Museovirasto

kirjoitus: "Wisborg". Den källarlika delen, å Degernäs Nedergård i Degernäs By och på Degernäs Uddes hals i Degersjö af Pojo Socken i S.V. Nyland S. Finland. Mätt år 1867 af ---. Afkalkerad i Ekenäs 18 9/XI 87 af samma., oikealla alhaalla

Rikas mies menneiltä ajoilta

Pohjanmaan läänin tiliasiakirjoista vuodelta 1683 löytyy oheinen, mielenkiintoinen kuitti. Teksti litteroituna:

"Minä Otzippa Orton poika lupan täydellä todella maxa hyvin uskotun fougdin Isack Hannuxen pojan puolesta Vijsi sata talarita nytt tänä sisällä olewaisella wuodella Decembrixesä hyvin ylös otetulle ja hyvin uskotulle h:r Borgmestarille Oulun Caupungisa Jöran Zadlerille, ja wielä ychdexi wakuden merkixi oman nimeni alle kirjotan. A:o 1681 Datum Uhlo d. 4 Decemb".

Varsinkin varakas herra tuohon maailmanaikaan!


Pohjanmaan läänin tilejä - 9186 Tositekirja 1683-1683, jakso 944, sivu 916: <Minä Otzippa Orton poika Lupan...>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5955531513&aineistoId=1592462182 / Viitattu 31.5.2023

Vendla -tädin muistelmia osa kaksi

Saavuimme Poriin kuten pakolaiset ainakin. Ei ollut tietoa, minne pääsisi neljän pienen lapsen kanssa edes siksi aikaa, että ehtisi saada jonkin majapaikan. Lähdin asemalta mieheni avustamana erään tuttavani luokse, joka asui kuudennessa osassa. Matka oli pitkä ja olin hyvin väsynyt ennenkuin pääsimme perille. Olisimme ottaneet ajurin, mutta sitä ei saanut, koska niillä näkyi olevan kova kiire. Tuttavani otti kyllä meidät vastaan näennäisellä ilolla ja niin jäimme sinne. Isä sai sanoa perheellensä hyvästit ja niin oli tiemme eronnut. En tiedä, missä ja mitenkä isä yönsä vietti, mutta sen muistan, kun ensin tyynnytin lapseni levolle, niin silloin kevensin raskasta sydäntäni vuodattamalla runsaasti katkeria kyyneleitä. Voi, miten ikävä minun oli silloin elämäntoveriani.

Aamulla kuulin, että Reposaaren miehet vielä ovat Porissa, niin päätin vielä kerran mennä miestäni tapaamaan. Menin siihen aikaan asemalle, kun tiesin heidän lähtevän. Mikä rakkaus ja kaiho täytti rinnan, kun katselin poislähteviä - kuinka äärettömän paljon näki reippaita miehiä, mutta miten paljon myös kohtasi surullisia katseita. Tapasin mieheni rannassa istumassa eräällä kivikasalla veljensä seurassa. Ensi silmäyksellä huomasin, miten hän oli kalpea. Heti hänelle myös tuli kutsu saapua asemalle. Lähdimme yhdessä kävelemään asemaa kohti.

Ei siinä enää monta sanaa vaihdettu. Muistan ne varsin hyvin. Viimeksi hän lausui:  ”koeta kestää lasten tähden”, sekä myös:  ”älä vaan näytä hermostuneelta”. Kiitos niistä sanoista. Ne ovat antaneet minulle voimaa monessa kamppailussa. Sitte hän toimitti minun menemään sisälle lasten luokse, ja arvaanpa syyn siihen. Minä puolestani lausuin toivomuksen, että he pian saapuisivat takaisin ja niin sitä sitte erottiin, ehkä ainiaaksi.

Nyt alkoi sitte minulle koettelemusten sarja ja elämän kova koulu. Ei nyt ollut enää toveria kerallani jakamassa elämän suruja ja huolia. Sillä niitä todellakin on työläisen elämä. Ei ollut rohkaisijaa heikkoina hetkinä. Ei ollut enää lapsillani tukea eikä ennen kaikkea elättäjää. Nyt jäi heikko äiti neljän avuttoman lapsen kanssa outoon kaupunkiin, vierasten ihmisten keskelle, ilman ruokaa ja kotia.

Menin tuttavani luokse, missä lapseni olivat, mutta kohta huomasin, että olin siellä liikaa. Sattumalta näin erään reposaarelaisen punakaartilaisen lesken, joka oleskeli vanhempainsa luona vähällä-Raumalla. Hän toimitti meitä hänenkin luoksensa kävelemään tukalassa tilassamme. Otin siis nuorimman lapsen syliini ja kaksi vanhempaa talutti nuorimman edellistä, joka oli kolmen vuoden ja siis vielä hyvin huono tekemään pitempiä kävelymatkoja. Sitte lähdimme apealla mielellä taivaltamaan vähälle-Raumalle, ja viimeinen punakaartilaisjuna, missä rakkaammekin oli, lähti samalla asemalta.

Voi, miten ahdas silloin oli sydämeni. Muistin mieheni varoituksen ‘älä näytä vaan hermostuneelta’ ja koetin tukahuttaa kyyneleeni. Asemahuoneen palaessa jätimme kuudennen osan ja jatkoimme vaivalloista kulkuamme Vähälle-Raumalle. Paljon oli muitakin pakolaisia matkalla, pyrkien siivompaan ilmapiiriin pois kaupungista. Valkoiset tulivat heti kaupunkiin viimeisen junan lähdettyä. Niin minäkin toivoin pääseväni pienokaisteni kanssa jonkun sääliväisen ihmisen katon alle, mutta siinä petyin. Perin väsyneenä ja lapset uupuneina saavuimme mainitun lesken luokse. Ei ollut sielläkään tilaa meille pitemmäksi aikaa. Olin siis taas pakotettu turvautumaan kaupunkiin.

 Jonkin aikaa levättyämme lähdimme taas takaisin kaupungille. Päästyämme kuudenteen osaan tuli vastaamme ensimmäinen valkoisten auto ja valkoisia vilisi joka nurkassa jahtaamassa punaisia, ja myöskin pakolaisia. Menin tuttavani luokse takaisin, missä matkatavaranikin oli ja ilmoitin, etten saanut Raumalta olinpaikkaa. Emäntäni hermostui niin, että olisi ajanut meidät kadulle, jos vaan olisin lähtenyt. Mutta sanoin lujasti, etten lähde minkään, ennenkuin saan lapsilleni toisen turvapaikan.

Sitte kuulin, että siinä likellä oli vuokrattavana huone ja niin lähdin heti sinne. Mutta taaskin epäonnistuin. Kuultuaan, mitä natsuunaa olin, vastattiin, että se on jo vuokrattu. Nyt emäntäni raivostui ja uhkasi mennä meidät ilmoittamaan poliisikamariin. Olin nyt sietämättömässä asemassa. Ei ollut huoneita vuokrattavana ja kukaan ei tahtonut ottaa meikäläisiä luoksensa edes hetkeksi. Ei ollut mahdollisuutta päästä pois kaupungista maillekaan päin, jonne mulla oli kova halu, sillä se oli estetty. Ainoastaan passeilla laskettiin, mutta sen saamisessa oli suuret vaikeudet.

Päätin nyt kuitenkin turvata siihen ja lähdin kuulustelemaan passinsaantimahdollisuutta. Mutta mitä kauheita ilmoituksia näinkään joka pylväässä ja kadunkulmassa. Julistuksia ja kuulutuksia oli tiheään ja aina vaan ‘ampumisen uhalla’. Ei ollut niitä hauska lukea, sillä tiesin, että ne toteutettiin. Menin siis poliisikamarin edustalle, josta sain kuulla, että passeja ei anneta pariin päivään. Sain taas palata samalla hyvällä luseeriini, jossa emäntä oli jo niin kyllästynyt meihin, vaikka vasta olimme vuorokauden olleet. Nyt hän kyllä vähän rauhottui, kun sai huomata, että yritin parhaani mukaan pois.

Kuva: Reposaari -  Englund, John, valokuvaaja 1922, Satakunnan Museo