Tiedenaisen aamunkoitto

1800-luvun Suomessa ajatus naisesta yliopiston luentosalissa oli radikaali, jopa luonnoton. Se oli aikaa, jolloin naisen paikka oli visusti kodin piirissä, ja koulutuksen katsottiin parhaimmillaan valmistavan häntä hyvän puolison ja perheenemännän rooliin. Kuitenkin, historian hämärästä nousee esiin joukko poikkeuksellisia naisia, jotka uhmasivat aikansa normeja, taistelivat oikeudestaan tietoon ja raivasivat tietä tuleville sukupolville. Nämä naiset eivät ainoastaan havitelleet akateemista sivistystä – he vaativat sitä, ja heidän tarinansa ovat todistusvoimaisia kertomuksia sinnikkyydestä, älykkyydestä ja horjumattomasta tahdosta.

Tänä päivänä naisten ja miesten tasa-arvoinen oikeus koulutukseen on itsestäänselvyys, mutta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tie oli kivinen. Naisen, joka halusi astua yliopiston ovista sisään, tuli anoa keisarilta "erivapautta sukupuolestaan". Tämä juridinen erikoisuus alleviivasi yhteiskunnan asennetta: nainen ei luonnostaan kuulunut akateemiseen maailmaan, ja hänen pääsynsä sinne oli poikkeus, joka vaati erityisen luvan.

Tässä blogikirjoituksessa tutustumme muutamiin näistä uraauurtavista naisista, jotka eivät antaneet sukupuolensa määritellä heidän potentiaaliaan.

Marie Tschetschulin – ensimmäinen naisylioppilas Pohjoismaissa

Helsinkiläisen kauppaneuvoksen tytär, Marie Tschetschulin (1852–1917), teki historiaa vuonna 1870 suorittamalla ensimmäisenä naisena Suomessa ja koko Pohjoismaissa ylioppilastutkinnon. Hänen saavutuksensa vaati poikkeusluvan, ja se oli merkittävä symbolinen askel kohti naisten koulutuksellista tasa-arvoa. Vaikka Tschetschulin ei jatkanut opintojaan yliopistossa perhesyistä, hänen esimerkkinsä avasi ovia ja osoitti, että nainenkin kykeni täyttämään akateemiset vaatimukset.

Emma Irene Åström – köyhästä tytöstä Suomen ensimmäiseksi naismaisteriksi

Emma Irene Åströmin (1847–1934) tarina on kuin suoraan kansankirjailijan kynästä. Köyhistä oloista lähtöisin ollut lahjakas nuori nainen huomattiin paikallisten pappien toimesta, ja hänet kannustettiin Jyväskylän opettajaseminaariin. Seminaarin johtaja, Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus, otti Åströmin suojatikseen.

Åströmin tie ei ollut helppo. Hänen isänsä kuolema pakotti hänet keskeyttämään yliopisto-opintonsa Helsingissä elättääkseen perhettään. Sinnikkyydellään hän kuitenkin palasi opintojen pariin ja valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1882 – ensimmäisenä naisena Suomessa. Åströmistä tuli paitsi opettaja ja lehtori, myös roolimalli ja inspiraatio lukemattomille naisille. Hänen elämänsä osoitti, että sosiaalinen tausta ei ollut este älyllisille saavutuksille.

Rosina Heikel – lääkäri vastoin tahtoa

Yksi sitkeimmistä taistelijoista oli Rosina Heikel (1842–1929), Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri. Yhteiskunnan vastustus naislääkäriä kohtaan oli valtava. Lääkärin ammatin katsottiin olevan naiselle sopimaton ja jopa säädytön.

Heikel joutui suorittamaan opintonsa erityisjärjestelyin, ja vaikka hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1878, hänelle ei myönnetty pitkään aikaan virallista lääkärin oikeuksia. Häntä ei "laillistettu", ja hän joutui työskentelemään ilman täyttä hyväksyntää ja kollegiaalista tukea. Tästä huolimatta Heikel rakensi menestyksekkään uran erityisesti naisten- ja lastentautien parissa ja oli aktiivinen naisasianainen. Hänen uransa on karu muistutus siitä, kuinka syvällä ennakkoluulot istuivat ja kuinka paljon rohkeutta vaadittiin niiden murtamiseen.

Tohtorinhattu naisen päässä – Karolina Eskelin ja Lydia Sesemann

Akateemisen maailman korkeimmalle askelmalle, tohtorin arvoon, ylsi ensimmäisenä suomalaisena naisena Karolina Eskelin (1867–1936). Hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1895. Hänen väitöskirjansa käsitteli suolentuppeumaa. Eskelin oli moderni nainen monella tapaa – hän oli paitsi menestyksekäs lääkäri ja kirurgi, myös innokas autoilija.

On kuitenkin mainittava, että ensimmäinen suomalainen nainen, joka ansaitsi tohtorin arvon, oli Lydia Sesemann (1845-1925). Hän väitteli kemian tohtoriksi Zürichin yliopistossa Sveitsissä jo vuonna 1874. Zürich oli tuolloin edelläkävijä naisten akateemisessa koulutuksessa, ja Sesemannin oli matkustettava ulkomaille saavuttaakseen päämääränsä, mikä kertoo Suomen yliopistomaailman sen aikaisesta konservatiivisuudesta.

Perintö, joka elää

Marie Tschetschulinin, Emma Irene Åströmin, Rosina Heikelin, Karolina Eskelinin ja Lydia Sesemannin kaltaisten naisten perintö on korvaamaton. He eivät ainoastaan avanneet ovia itselleen, vaan koko sukupuolelleen. Heidän taistelunsa ja saavutuksensa 1800-luvun Suomessa loivat perustan, jolle nykypäivän tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä on rakentunut.

Nämä tarinat muistuttavat meitä siitä, että itsestäänselvyyksinä pitämämme oikeudet on usein ankarasti taisteltu. Kun seuraavan kerran kävelet yliopiston kampuksella, omista hetki ajatuksistasi näille rohkeille naisille, jotka unelmoivat, taistelivat ja lopulta voittivat – ei vain itselleen, vaan meille kaikille.