analytics

Franzenin runo Julinin kunniaksi

Kiskon Orijärven kaivoksella pidettiin monien kartanoiden ja ruukkien tavoin eräänlaista muistokirjaa, mihin vieraat saattoivat raapustaa muutaman lauseen tai sanasen vierailunsa kunniaksi. Orijärvellä kyseinen kirja otettiin käyttöön 12.3.1820 ja sieltä löytyy mm. seuraavat runonsäkeet;

De jättlika stoder Som sträda ur djupet Mot ljusare rymder Sin hemska gestalt

1860-luvulle tultaessa kirjassa oli jo hyvin runsaasti merkintöjä, mutta eräs arvokkaimmista lienee ollut runoilijan Franz Mikael Franzenin jälkeensä jättämä runo. Hän kirjoitti rivit elokuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1830 Orijärven kaivoksen omistajan, silloisen asessori John Julinin kunniaksi. Runon toisinto löytyy myös Topeliuksen kirjasta "Naturens bok", sen kolmannen painoksen sivulta 113.




Kaarinan Tähkäpää

Museoviraston uusi kulttuuriympäristön rekisteriportaali on kerrassaan mainio tietopankki. Moni meistä on harva se päivä ajanut työ- tai ostosmatkallaan mitä moninaisempien muinaisjäännösten ohitse tyystin tietämättömänä niiden olemassaolosta. Itselleni täytenä yllätyksenä tulleet paikat olivat mm. Liedon Kotokallio ja siitä parin sadan metrin etäisyydellä, mutta Kaarinan puolella oleva Tähkäpää.

Rekisteriportaalia vapaasti lainaten voi tästä kohteesta todeta mm. seuraavaa;

Tähkäpää sijaitsee Ravattulan ostoskeskuksesta noin 700 m koilliseen, Aurajoen itäpuolella. Paikka on melko jyrkästi etelä-lounaaseen laskevaa mäenrinnettä, josta on edustava näkymä Aurajoelle. Kohde sijaitsee mäen länsi-lounaisrinteellä.

Hautarakennelma on rinteen terassimaisella tasanteella sijaitseva lounais-koillissuuntainen, n. 9x6 metrin suuruinen soikeahko kivikehä. Kehän kaakkois-itäpään kivet ovat varsin suuria, pohjoisreunassa jonkin verran pienempiä. Inventoinnissa vuonna 1998 kehän sisäpuolelle kaivetusta koekuopasta löytyi palanutta luuta, kalliopinnan päälle ladottua kiveystä sekä erittäin tummaa, noensekaista maata.
Kysymyksessä lienee rautakautinen polttokalmisto, jonka tarkempi ajoitus jäi kuitenkin avoimeksi. Kokonaisuudessaan kalmisto vaikuttaa lähes ehjältä. Sammaleen alta esiin pistävien kivien perusteella kalmisto jatkuu todennäköisesti sekä pohjoiseen että kaakkoon.

Mahdollisia asuinpaikkalöytöjä on löytynyt kalmistokiveyksestä noin 120 metriä kaakkoon, samalta mäeltä Hämeentien puolelta. Koekuopista otettiin talteen erittäin runsaasti palanutta savea ja muutama savitiivisteen pala
, joten mäellä saattaa sijaita laajempikin muinaisjäännöskompleksi.

Tavallinen kaduntallaaja ei tätä hautaa löytäisi ilman Museoviraston asettamaa kylttiä. Pohjakasvillisuus peittää nykyisin kohteen todella perusteellisesti ja kivikehän kulkua maastossa on kohtuullisen hankala seurata. Kohde on luonnollisesti lailla suojeltu, joten minkäänlainen kaivaminen maastossa ei tule kysymykseen. Hieman salaperäisyyden verhoa onnistui raottamaan tuulen juurineen kaatama puu. Juurakon alta paljastuu hieman irtokiviä, mutta silmämääräisesti tarkasteltuna kyseinen kohta ei taida olla varsinaisen haudan kohdalla.

Oheiset kuvat on otettu syyskuun 29. päivä ilta-auringon kauniisti valaistessa tätä arvokasta ja erittäin hyvin säilynyttä muinaismuistoaluetta.

Maunu

Karjalohjan Lönnhammarin eli suomalaisittain Linhammarin kylän Maunun talo oli vielä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa tiukasti paikkakuntalaisten hallussa. Vuonna 1726 syntyneellä isäntä Nils Matssonilla ja hänen vaimollaan, Suurniemen yksinäistalosta kotoisin olleessa Maria Johansdotterilla (s. 1729) oli seitsemän lasta, joista Maunun talollisena jatkoi 1767 syntynyt Abram. Hän löysi vaimonsa Salon Hämmäisten kylästä, missä rusthollarin tytär Maria Helena Hemanus oli syntynyt maaliskuun lopulla 1781. Pariskunta vihittiin Salossa ja Maunulla heille syntyivät lapset Abram (1802) ja Johan Evert (1805). Nuoremman lapsen syntymää seuranneen vuoden aikana perhe lähti Maunulta Karjaan Sannäsin kylän Nybyn ratsutilalle, minkä isännäksi sukunimeä Lönnqvist käyttävä Abram nyt tuli. Hän rakensi talon vielä nykyisin käytössä olevan päärakennuksen vuonna 1836.

Puoliso Maria Helena menehtyi Nybyssä rintakuumeeseen vuonna 1808 ja vain muutamia kuukausia myöhemmin Abram nai Snappertunassa vääpeli Blanckin ja Anna Lovisa Strangin tyttären, Vendla Gustava Blankin. Nybyssä asui tuohon aikaan myös Abramin velipoika Henrik, joka kuoli siellä loppuvuodesta 1838. Abram Lönnqvist seurasi veljeään paria vuotta myöhemmin ja talvella 1845 Vendla Gustava kuoli vesitautiin. Nybyssä koitti uuden suvun aikana.

Abram Lönnqvistillä ja Vendla Blankilla oli kolme lasta, Aquilina Gustafva (1818-1818), Bror Enoch (1821) ja August Wilhelm (1823). Näistä Abramin kaikkiaan viidestä jälkeläisestä ei itselläni ole tarkempaa tietoa lukuunottamatta vajaan kuukauden ikäisenä kuollut Aquilina tyttöstä.

Lönnhammarin Maunun talossa tapahtui Lönnqvistien jälkeen muutoksia. Siihen muutti Mustion ruukinvoudin poika, kirjanpitäjä Carl Fredrik Kidron vaimonsa Hedvig Sophia Lackmanin kanssa. Kidronin kuoltua nai leskivaimo Lackman nimismies Emanuel Dahlstedtin. Näiden kahden herrasmiehen kanssa Hedvig Sophia sai Maunulla yhteensä viisi lasta vuosien 1806-1819 välillä. Viimeistään 1820-luvun puolivälissä Maunun isännäksi tuli vuonna 1805 syntynyt Carl August Kidron, joka oli naimisissa Charlotta Wilhelmina Sandholmin kanssa. Charlotta oli syntynyt Pohjan pitäjässä, kun taas Carl August Karjaalla. Tämä perhe m
uutti Karjaalle 1837 ja uudeksi isännäksi tälle nyt vuorineuvos von Julinille kuuluvalle tilalle tuli karjaalainen Henrik Wikberg yhdessä vaimonsa Fredrika Lindqvistin kanssa. Tosin Wikberg ei enää ollut isäntä sanan perinteisessä merkityksessä, vaan vuorineuvoksen lampuoti. Henrik Wikberg muuttaa vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa Karjaalle 1845. Talo oli nyt siis käytännössä Fiskars -yhtiön hallussa ja sillä se pysyi ainakin 1930-luvulle saakka, kuten Suomen maatilat, I osa tietää kertoa seuraavin sanoin ja kuvin;

Maunu, 13 km Fiskarin pysäkiltä ja 35 km Tammisaaresta. Omistaja Fiskars Oy, Peltoa 110,5 ha, luonnonniittyä 8,45, ja viljeltyä laidunta 8 ha. Metsä- ym. maat ovat Fiskarin tilan yhteydessä. Pellot, jotka kaikki ovat salaojitetut, ovat jotakuinkin tasaisia savi-, multa- ja hiekkamaita. Talouskeskus viljelysten reunassa. Päärakennus puusta v:lta 1730 ja uusittu 1921, Kotojärven rannalla. Navetta ja talli samoin puusta v:lta 1889; navetassa automaattiset juottolaitteet. Kaikkiin talousrakennuksiin nostaa sähköpumppu veden. Viljelyskiertoja 2: A. puolikesanto, ruis, ohra ja juurikasvit, kaura, 3 heinää, kaura; B. kesanto, ruis, 4 heinää, 2 kauraa. V, 1929 viljeltiin 12,61 ha ruista, 28,68 kauraa, 2 ohraa, 0,7 perunaa, 1,8 rehujuurikasveja ja 49,5 ha heinää; kesantona oli 12,07 sekä muussa käytössä 3,14 ha. Kotieläimiä: 11 hevosta, 47 lehmää ja 1 sonni. Karja Ay-rotua. Suurimmat rahatulot kertyvät myymällä maitoa, viljaa ja rehuja Fiskarin tehtaalle. Sähkövalo ja -voima omasta sähkölaitoksesta.




Sikalassa silloin ennen ja vähän myöhemmin?




Land och Stad, lokakuu 1890

Tapahtui Heinäjärvellä marraskuussa 1883

Marraskuun 12. päivä vuonna 1883 lähti seitsemän miestä Pusulan pitäjästä Someron puolelle erääseen huutokauppatilaisuuteen. Matka kulki pienellä veneellä Heinäjärven poikki. Ikävä kyllä vene upposi kesken matkanteon vieden mukanaan kaikki matkustavaiset, joista viisi oli Pusulasta ja kaksi Somerolta, iältään 18-30 vuotta. Kuusi miehistä oli naimattomia, mutta yhtä jäivät kaipaamaan vaimon lisäksi lapset.

Nämä hukkuneet olivat Pusulan puolelta Kärkölän kylän Mangårdin talollisen poika Johan Oskar 26v, Loukun talollisen poika Fredrik Richard 18v, Vedenpuuton talollisen poika Oskari 20v, Söderkullan talollisen poika Oskari Fridolf 25v ja Strandkullan torpan poika Juhani Zakarias 30 vuotta.


Kärkölä oli yksi nuorimmista Pusulan kylistä, joka yritti saada omaa kirkkoa vuoden 1783 paikkeilla. Syynä oli lähinnä se, että kylästä oli kovin pitkä matka pitäjänkirkolle. Vuoden 1783 hanke ei onnistunut, mutta jumalansanan tarvetta paikkailivat kappalaiset, jotka pitivät kerran vuodessa jumalanpalveluksia Kärkölän eri taloissa, yleensä heinä- tai elokuussa. Samaan aikaan olivat myös lukukinkerit.

Tämä ei kyläläisille aivan riittänyt ja Lohjan piispantarkastuksessa vuonna 1836 he anoivat jumalanpalvelusta pidettäväksi joka kuukausi. Tähän suostuttiinkin, mikäli Kärkölän väki itse rakentaisi saarnahuoneensa ja antaisi papille kyyditykset. Nyt kylässä alkoivat ahkerat talkoot ja oma kirkko valmistui vuonna 1842.

Kärkölässä sijaitsee myös Myllymäen torppa, joka on valtakunnallisesti merkittävä ja arvokas harvinaisuus. Kokonaisuutena säilyneeseen tilaan kuuluu asuinrakennuksen lisäksi 16 muuta rakennusta. Perinteistä kansanrakentamista edustavat rakennukset ovat pääosin 1800-luvun loppupuolelta. Rakennuksissa on myös lähes täydellinen irtaimisto. Myllymäki on suojeltu valtion rakennusten suojelusta annetulla asetuksella. Torppa on Museoviraston pysyvä tutkimus- ja korjauskohde. Tästä torpasta on tehty mielenkiintoinen kirja nimeltä "MYLLYMÄEN TORPPA - Elämää Pusulan Kärkölän erämaassa" . Se kertoo torpan historiasta ja ns. Kärkölän erämään ankarasta ympäristöstä susineen ja karhuineen.

Kirjan on tehnyt Pirkko Sihvo ja julkaisijana on ollut Museovirasto. Vaikka painos taitaa olla loppuunmyyty, kirjaa löytyy varmasti oman kirjaston kautta.


Lukkari Valenius

Pusulan lukkarina 1800-luvun loppupuolella ollut Erik Petter Valenius oli kotoisin Sammatin Myllykylän Isopousulta, missä hänen sukuaan voidaan seurata aina 1600-luvulle saakka. Erik Petterin isä Erik Walenius oli mennyt naimisiin Lohilammen rusthollarin tyttären, Christina Enqvistin kanssa. Tästä avioliitosta oli tusinan verran lapsia. Heistä vuonna 1807 syntynyt poika Henrik Johan tuli Isopousun seuraavaksi isännäksi.

Paria vuotta nuorempi veli Gustaf oli Tammelan pitäjässä varalukkarina ja suntiona. Vuonna 1816 syntynyt Adolf muutti Espooseen 1840, mutta jo neljää vuotta myöhemmin hänet tapaa Nummen Hyvelän kylän Uotilassa renkinä. Vuosikymmenen lopulla hänestä tuli kotitalonsa torppari. Keväällä 1818 syntynyt Kristian lähti perheineen Helsinkiin 1867, mutta palasi lähelle kotitaloaan, Lohjan Karstun Joenpellolle itselliseksi 1883. Vuonna 1821 syntynyt Karl Vallenius työskenteli Sammatissa torpparina, räätälinä ja kanttorina asuen Kaukolan kylän Kirman torpassa.

Erik Petter oli syntynyt helmikuun 18. päivä 1812 ja hänestä tuli Pusulan kappeliseurakunnan lukkari. Lukkarina hän onnistui herättämään arvostusta ja kun pitäjässä perustettiin 9.2.1868 kunnallishallitus, tuli Erik Petteristä kuntakokouksen varaesimies. Hänen poikansa August Valkama oli vuodesta 1879 kuntakokous varsinainen esimies.
Erik Petter Valenius oli myös tarkka ympäristönsä huomioitsija. Niinpä hän pojalleen Augustille lähettämässä kirjeessä vuonna 1878 kuvaili kotipitäjänsä liikenneoloja seuraavaan tapaan;

"Emma tulee ensin rautatietä myöten Helsingistä Järvelän pysäyspaikkaan; me toivomme että sinä, josta vaan mahdollista on, tulisit Järvelään häntä vastaan torstaina siihen aikaan kuin juna sinne kerkii, ettei Emman tarvittisi hollihevoista ottaa, sillä se on epäiltäv
ä, josta hänelle annetaan hollihevoista ja toiseksi, josta on paha kurisia hollimiehiäkin".




Tuomas Ragvaldinpoika Tyrväältä

Ulla Riitta Waris kirjoitti Historiallisen Arkiston numeroon 61 artikkelin nimellä "Arkkiveisuissa ilmenevä suhtautuminen isänmaahan, kuninkaaseen ja maallisen esivaltaan kustavilaisella ajalla". Tässä yhteydessä hän ottaa esiin mm. tyrvääläisen Tuomas Ragvaldinpojan.

Hän oli syntynyt vuonna 1724 Laukulan kylän Lipun talossa, jonka omisti Tuomaksen isä, Ragvald Hansinpoika. Äiti MargetaErkintytär oli kotoisin Hauniolta ja siellä perhe asuikin vuoteen 1708 saakka Ragvaldin ollessa ratsumiehenä ja jahtivoutina. Yritteliäänä miehenä hän sitten sai ostettua itselleen Lipun talon. Lippu tai nykykielessä Lipu oli ikivanha tila, joka mainitaan ensimmäisen kerran hieman epävarman tulkinnan mukaan jo 1515-1517, mutta viimeistään 1524. Uudesta isännästä tuli vuosien mittaan ilmeisen arvostettu henkilö, koska hänet kuollessaan mainitaan myös kuudennusmiehenä. Lipu siirtyi Ragvaldin kuoleman jälkeen hänen pojalleen Hansille, joka oli syntynyt 1703.

Tuomas oli isoveljeään peräti 21 vuotta nuorempi. Hänen elämänsä ulkonaiset seikat eivät olleet otolliset 1700-luvulla syntyneelle. Tuomaksella oli halkohuuli- ja kitalaki, minkä lisäksi hänestä tuli reilun parinkymmenen vuoden iässä rampa erään kuumetaudin seurauksena. Tuomaksen elämää yritettiin helpottaa Turussa 1763 tehdyllä leikkauksella, mutta ruumiilliseen työhön hän ei tämänkään jälkeen pystynyt - vain ulkonäkö kohentui hieman. Kirjoittamisesta tulikin Tuomaksen ainoa ammatti. Tämä ei tuonut hänelle riittävää elantoa, vaan kirjailija joutui turvautumaan läheistensä hyväntekeväisyyteen ja vanhemmalla iällä köyhäinapuun.

Tuomas Ragvaldinpojan kirjailijanuran tärkeimmät vuodet olivat 1760-1793. Hän asui tuohon aikaan Turussa ja oli naimisissa Mynämäen Nihdeisen kylän Sunin talosta kotoisin olleen Maria Juhontyttären kanssa. Tämä liitto purkautui vaimon uskottomuuteen Wariksen artikkelin mukaan. Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjojen ja haudattujen luettelon mukaan syynä oli Maria menehtyminen influenssaan keskikesällä 1776.

Vuoden 1777 toiseksi viimeisenä päivänä Tuomas avioitui toisen kerran, nyt turkulaisen piian, Liisa Heikintyttären kanssa. Pariskunnalle syntyi Turussa neljä lasta, jonka jälkeen perhe muutti Loimaan Hirvikoskelle. Siellä lapsia siunaantui vielä kaksi lisää. Onnea ei tällä kertaa ollut matkassa ja Tuomas jäi toisen kerran leskeksi vuonna 1788 Liisa kuoltua keuhkotautiin. Wariksen artikkelissa kerrotaan kolmannestakin vaimosta, mutta tästä ei itselläni ole tietoa.Tuomas itse kuoli kivitautiin maaliskuussa 1804.

Tuomas Ragvaldinpoikaa on kuvailtu Suomen arkkiveisujen isäksi. Hän oli ensimmäisiä tavallisen kansan sanaseppoja, joita 1700-luvun jälkipuoliskolla alkoi ilmaantua ympäri maata. Termi arkki-virsi esiintyy suomenkielessä ensimmäisen kerran Tuomaksen vuonna 1762 julkaisemassa tekstissä. Toisaalta arkkiveisujen isän tittelin takaa hänen todella laaja tuotantonsa. Tämän ahkeruuden takana saattoi olla se yksinkertainen tosiasia, että hän yritti ansaita elantonsa kirjoittamalla. Hänen lasketaan kirjoittaneen noin 150 virttä kuudessakymmenessä eri lehtisessä.

Tuomas oli turkulaisen Frenckellin kirjanpainon ahkerimpia asiakkaita ja hänen arkkivirsiensä uusintapainokset hallitsivat markkinoita vuosisadan loppupuolen. Sisällön puolesta tekstit olivat lähinnä henkilörunoja ystäville ja tuttaville, jotka monesti kuuluivat säätyläisiin. Eri yhteiskuntaluokat eivät siis olleet ylitsekäymättömiä ongelmia. Yksi yhdistävä tekijä Tuomas Ragvaldinpojan ja hänen ystäväpiirinsä välillä oli pietismi. Hänen runonsa ovat evankelisuuden ja uskonnollisuuden läpitunkemia tarkoituksena herättää hengellisyyttä lukijoissa. Wariksen mukaan teksteillä ei ole varsinaisia runollisia ansioita.


Blogitekstisuositus

Kidnapattu kreivi – 1700-luvun uskomaton perintöriita