Tallinna, toukokuun ensimmäinen

Toukokuun ensimmäisenä päivänä keskiajan Tallinnassa vietettiin ns. toukokuun kreivin juhlaa sekä jousimiesten päivää. Kyseinen kreivi valittiin Suuren killan jäsenten keskuudesta. Tämä siitä syystä, että toukokuun kreivin piti olla kyllin varakas tarjotakseen omasta kukkarostaan virvokkeet erittäin suurelle vierasjoukolle.

Jousimiesten päivänä kaikenikäisillä ampujilla oli mahdollisuus koetella taitojaan ampumalla korkean pylvään nokkaan nostettua papukaijan kuvaa. Voittaja sai palkinnoksi hopealautasen ja hänestä tuli samalla metsästäjien kuningas. Kun kisa saatiin ratkaistua, voittaja vietiin kaupungin muurien sisällä voitettu lautanen toisessa kädessä ja hopeinen lintu toisessa.

Entisajan Tallinnassa oli myös turnajaisia, mutta niihin saivat osallistua ainoastaan Suuren killan ja Mustapäiden veljeskunnan jäsenet.

Nämä Mustapäät muodostivat järjestön, jolla oli toimintaa vain Liivinmaalla. Nimensä se oli saanut suojeluspyhimyksestään, afrikkalaisesta Mauritiuksesta. Alunperin Mustapäiden järjestöön kuului ristiretkeläisiä, kauppiaita ja pyhiinvaeltajia, jotka eivät asuneet missään Liivinmaan kaupungissa kovin pitkää aikaa yhteen mittaan.

Mustapäät olivat nuoria miehiä ja heidän tehtävänsä oli suojata kaupunkien asukkaita mahdollisilta vihollisilta. Kun taas kaupunki odotti vieraakseen arvohenkilöitä, saattoivat Mustapäät vieraat kaupunkiin. He osallistuivat luonnollisesti myös sotatoimiin ja toisaalta tulipaloissa he olivat ensimmäisten joukossa sammuttamassa niitä. Ensimmäinen kirjallinen maininta Tallinnan Mustapäiden veljeskunnasta on jo vuodelta 1399.

Kuvassa katukauppaa Vanhassa kaupungissa toukokuun ensimmäisenä päivänä 2009.

Carl Ivar Blåfield

Yksi Suomen vanhimmista aatelissuvuista on Blåfield. Sen ensimmäisiä tunnettuja esi-isiä oli tuomari ja maaoikeuden jäsen Jöns Pentinpoika, joka mainitaan jo vuonna 1437. Jöns ei vielä ollut aatelinen, mutta hänen poikansa Pentti sai valtionhoitaja Sten Sturen vahvistaman rälssikirjeen marraskuussa 1476.

Suvun jäsenistä erittäin monet antautuivat sotilasuralle ja niinpä oli luontevaa, että kapteenin poikana Suoniemellä 1820 syntynyt Carl Ivar B. oli hänkin sotilas. Jo 21 vuoden iässä hän oli Nischegorodskan jalkaväkirykmentin vänrikki ja kahta vuotta myöhemmin Jeletskan vastaavan yksikön aliluutnantti. Esikuntakapteeni hänestä tuli 1848 ja yhdeksän vuotta myöhemmin Carl Ivar sai Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan kunniamerkin.

Majuri arvo oli vuorossa loppukeväästä 1860 ja kolmea vuotta myöhemmin hänet siirrettiin Frans Carlin grenarier -rykmenttiin. Seuraavan vuoden keväänä hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja uran kruunasi Pyhän Stanislauksen toisen luokan kunniamerkki Keisarillisella kruunulla helmikuussa 1870.

Carl Ivarin puoliso oli Olga Borisoff ja heillä oli neljä aikuiseksi elänyttä lasta. Everstiluutnantti Blåfield menehtyi lyhyen sairauden jälkeen heinäkuussa 1890. Hänet haudattiin Kakskerran hautausmaalle.

Tarkempia tietoja Blåfield -suvusta ja kuvan Carl Ivarista perheineen löydät Esko Eerolan erinomaisilta nettisivuilta.

Erään puumerkin takaa

Kiskon Kurkelan kylässä vuonna 1758 syntynyt sotilaan poika Gustaf Ekström löysi vaimonsa, piika Maija Tranbergin naapuritorpasta. Ikäeroa oli melkoisesti, sillä suutari Jeremias T:n tytär oli syntynyt vasta 1775.

Kurkelan kylän Heikkilän talon torpassa perheeseen syntyivät vuosien 1797-1802 välillä lapset Nicolaus, Ulrica ja Maria. Avioliitto päättyi murheellisesti äidin menehdyttyä viimeisen lapsensa syntymää seuraavana päivänä. Ilman äitiä jäänyt Maria -tytär ei jaksanut elää kuin pari kuukautta kuollen tammikuun alussa 1803. Esikoispoika Nicolaus oli hänkin kuollut vain muutaman kuukauden ikäisenä keväällä 1798.

Näin isä Gustaf jäi Ulrican yksinhuoltajaksi. Hän asui edelleen Kurkelan kylässä ja kuoli kesällä 1812. Ulrica jäi asumaan isänsä kotikylään, luultavasti äidin puoleisten sukulaistensa huomaan. Melkein heti täysi-ikäiseksi tultuaan Ulrica Ekström avioitui Kurkelan Pipon rusthollin Nyytistön torpparin, Anders Anderssonin kanssa. Tämä oli myös kotoisin Kurkelasta ja vaimoaan kymmenisen vuotta iäkkäämpi.

Andersilla ja Ulrikalla saivat viisi lasta, Johan Gabrielin, Eva Helenan, Wilhelminan, Gustavan ja Johannan. Anders mainitaan sukunimellä Ekström mm. rippikirjoissa. He asuivat Nyytistöllä ilmeisen vaatimatonta elämää. Se loppui Ulrican osalta tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1855, kun hän kuoli jonkinlaiseen jalan luumätään.

Pieneksi, hyvin mukavaksi muistoksi jälkipolville tästä pienestä Ekström -suvusta on jäänyt isä Gustaf Ekströmin puumerkki. Sen hän piirsi omin käsin kirjurin kirjoittaman nimensä alle erääseen vuonna 1795 tehtyyn perunkirjoitukseen.

Antti Ahlström

Tehtailija ja suurliikemies Antti Ahlström syntyi Merikarvian Yli-Kaasan talossa seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna 1827. Hänellä oli kaksoisveli Frans, jota ei yleensä mainita Ahlströmistä kertovista jutuissa. Antin ja Fransin isä oli vuonna 1787 syntynyt Erik Johansson, joka taasen itse oli vuonna 1751 syntyneen merimies Johan Matsson Ahlströmin pojista.

Kun kauppaneuvos Ahlström kuoli toukokuussa 1896, julkaistiin sanomalehdissä monia muistokirjoituksia tämän teollisuuteemme merkittävimpiin tekijöihin kuuluvan miehen elämästä. Näistä otan tähän Uusimaa -lehdessä toukokuun 12. päivänä olleen kirjoituksen.

"Opintoja harjoitettuaan Porin ylialkeiskoulussa, kääntyi hän käytännölliselle uralle, sai naimisen kautta pienen omaisuuden yritystensä pohjaksi ja perusti puutavaraliikkeen, joka vuosien kuluessa laajeni laajenemistaan, jotta se jo kauan on ollut suurimpia maassamme. Toistakymmentä sahaa hän nyt omisti sekä useita rautatehtaita mm. Strömforsin rautatehtaan. Porin rautatiepuuhien alkuunpanija oli vainaja.

Isänmaallista mieltä ja jaloa sydäntä osoittavat ne monet ja suuret lahjoitukset, mitkä Ahlström tuon tuostakin on tehnyt sivistyslaitosten kannattamiseksi ja hyväntekeväisyyden tarkoituksiin. Antti Ahlström oli mm. Porvoon suomalaisen yhteiskoulun kannattaja.

Omalla kustannuksellaan on hän rakennuttanut yhdeksän kansakoulua ja niitä, valtion myöntämän avun ohessa, voimassa pitänyt. Suomalaisen teatterin kannattamiseksi on vainaja antanut melkoiset summat. Kuudentenakymmenentä ensimmäisenä syntymäpäivänään lahjoitti hän 60,000 markkaa köyhäinkassain perustamiseksi hänen omistamiinsa teollisuuslaitoksiin.

Katovuonna 1892 hän lahjoitti 50,000 markkaa hädänalaisten auttamiseksi. Paljon muitakin lahjoituksia on vainaja tehnyt. Niiden summa nousee ainakin 300,000 markkaan. Uudet suuret lahjoitukset olivat hänellä mielessä ensi syksynä vietettävien hopeahäittensä johdosta.

Vuosien 1877-1878 sekä 1891 valtiopäivillä Antti Ahlström edusti Porin kaupungin edusmiehenä. Suomalaisuuden edistämistä vainaja innokkaasti harrasti, iloiten sen voitoista. Vaikka oli rikkaaksi ja mahtavaksi noussut, ei hän koskaan suomalaista syntyperäänsä unohtanut eikä halveksinut, niin kuin tavallista on meillä tähän saakka ollut juuri liikemiesten keskuudessa.

Hilpeä oli Ahlström mieleltään ja aina hän uusia, rohkeita tuumia suunnitteli. Hän ei mitään esteitä tuntenut. Sellaisia liikemiehiä kuin hän oli, kaipaa köyhä Suomi ja sen tähden on hänen kuolemansa suuri vahinko isänmaalle."

Nimismies Hedlund

Ahvenanmaan Hammarlandissa vuonna 1804 syntynyt lukkarinpoika Gustaf Wilhelm Hedlund määrättiin vuodesta 1831 lopulla kruununnimismieheksi Marttilan pitäjään. Hänen edeltäjänsä herra Wichtman oli kuollut saman vuoden kesällä.

Syyskuun lopulla 1832 Gustaf Hedlund vihittiin Raisiossa neiti Vilhelmina Clementina Achrenin kanssa, jonka isä Matias A. oli ollut täkäläisen seurakunnan kappalaisena vuosina 1810-1834. Gustafin kanssa Vilhelmina asui Marttilan Purhalan kylän Uotilassa ja myöhemmin Ruskolaisten Alityyrillä. Alityyrin talossa asui myös kirkkoherra Hossleniuksen leskirouva,jonka Vilhelmina luultavasti tunsi lapsuudestaan. Gustaf Johan Hosslenius oli nimittäin ollut Raisiossa kappalaisena ennen Matias Achrenia.

Purhalassa Gustafille ja Vilhelminalle merkittiin rippikirjoihin lapset Maria Rosina, Nathalia Wilhelmina, Albert Wilhelm,Georg Sebastian ja Pehr Oscar. Jälkeläisten nimivalinnat poikkesivat huomattavasti pitäjän talonpoikien vakiosuosikeista. Näin tuon ajan säätyläiset pyrkivät tavallaan erottautumaan rahvaasta.

Alitryykiltä Hedlund suuntasi nykyisen Turku-Hämeenlinna -valtatien varteen Ollilan kylään, missä hän rakennutti perheelleen Yliprusilan talon ns. Lindenin töykälle. Pitäjäläiset toimittavat talon perustuksiin tarvittavat kivet samoin kuin seinähirret. Rakennuksen ollessa vielä kesken sai Hedlund nimityksen Uskelaan. Niinpä hän muitta mutkitta myi hirret Pitkäjärven kartanoon Somerolle.

Työtehtäviänsä Hedlund hoiti kohtuullisen tehokkaasti ja tämän aiheutti välillä pientä vihanpitoa paikallisten kanssa. Hän saattoi iltamyöhällä antaa määräyksen viestin välittämisestä jopa Halikkoon saakka. Näistä kaikista pienistä harmeista kyllästyneinä sai nimismies tuta kerran oikein "isän kädestä". Kun Hedlund oli nykyisen Tarvasjoen Juvankosken ylittävällä sillalla eräänä yönä, tuli häntä vastaan Tuomon Jussi toverinsa kera. Miehet nappasivat nimismiehestä kiinni ja roikottivat pää alaspäin sillankaiteen ulkopuolella. Onneksi miehet suostuivat kuuntelemaan Hedlundin armonpyyntöjä ja hän pääsi ankaralla säikähdyksellä tästä episodista.

siitä hetkestä lähtien, kun Gustaf Wilhelm Hedlund Marttilaan tuli, otettiin käyttöön lattioiden kuuraus. Vuonna 1831 oli tullut määräys tunkioiden, lätäköiden ja vastaavien paikkojen siivoamisesta koleran ehkäisemiseksi. Nimismies pisti jahti- ja siltavoudit viemään tätä määräystä joka taloon. Tuolloin oli elonkorjuunaika, mutta niin vain täytyi kaikkien suostua ensin siivoamaan ja kuuraamaan. Tämä ei varmaan ollut mitenkään tarpeetonta, koskapa tarinoiden mukaan miehet kulkivat lattianpesussa edellä rautalapioiden kanssa hangaten isoimman lian pois. Perässä tuli sitten talon naisväki veden, hiekan ja luudan kera.

Juusten tappelun tuoksinassa

Maamme entisiin mahtisukuihin voidaan ehdottomasti laskea Juustenit. Heistä Paavali Juusten oli syntynyt noin vuonna 1516. Paavali kävi koulua Viipurissa. Hänen rehtorina oli Johannes Erasmus sekä sittemmin tanskalaissyntyinen, todennäköisesti paavilaismielinen Clemens, kumpikin etevinä opettajina mainittuja miehiä. Jäätyään orvoksi, kävi Paavalin koulua Turussa 1536-38. Turun koulun johtajaksi oli tullut Wittenbergistä äskettäin kotiutunut maisteri Tuomas Kejoi.

Tämä mies, jonka sanotaan huolella ja taidolla wittenbergiläiseen tapaan opettaneen niin hyvin kielioppia kuin kristinopin pääkappaleita, lienee avannut Paavalin mielen uskonpuhdistuksen aatteille. Opiskeltuaan kaksi vuotta Turun koulussa, toimi hän sen jälkeen piispa Martti (Mårten) Skytten esilukijana ja Turun koulun apuopettajana.

Paavali sai pappisvihkimyksen 1540 Turussa, ennen säädettyä 24 vuoden ikää. Paavali oli koulumestarina tai väliaikaisena rehtorina Viipurin koulussa 1541-43, kunnes 1543 tuli hänen vuoronsa päästä piispa Skytten toimesta opintojaan täydentämään uskonpuhdistuksen kotimaahan, Saksaan. Hänet lähetettiin Wittenbergiin 1543 opiskelemaan humanistisia tieteitä ja teologiaa. Hänen opiskeluajoiltaan löytyy yksi aikalaistaria;

Suomen uskonpuhdistuksen merkkimiehet olivat varmasti monessakin suhteessa lahjakkaita ja hyville tavoitteilleen vihkiytyneitä. Pelkässä paastossa ja rukouksessa eivät heidänkään opintonsa silti edenneet. Opiskelijaelämän toisesta puolesta kertoo elävästi ja yksityiskohtaisen tarkasti ruotsalaisen Reginaldus Olavin konsistoria varten laatima kuvaus ruotsalaisten ja suomalaisten keskinäisestä välienselvittelystä 31.10.1544. Sitä täydentävät maisteri Magnus Botvidin, Olavus Medelpadiuksen ja Petrus Johannis Arosiensiksen todistajanlausunnot sekä Melanchthonin yliopiston rehtorin tekemä rangaistuspäätös.

Tapahtumien alkusyynä oli Laurentius Fresen ruotsalaisen Nicolaus Carolin mukana saamassa rahalähetystä. Frese, joka asui ruotsalaisen Magnus Botvidin luona, päätti juhlia tapahtumaa yhdessä maanmiestensä kanssa. Avokätisesti tarjoiltu wittenbergiläinen olut johti illan kuluessa ensin riitaan ruotsalaisten Andreas Olavin ja Magnus Botvidin välillä. Hieman myöhemmin Andreas joutui vuorostaan sanaharkkaan Fresen kanssa, jonka kanssa hän jo entuudestaan oli huonoissa väleissä. Pian eivät pelkät sanat enää riittäneet, vaan riitapukarit turvautuivat olutruukkuihin ja teräaseisiin. Kiistan ollessa kuumimmillaan sisään palasi vahvarakenteiseksi kuvattu (robusto corpore) Juusten, joka viipymättä asettui maanmiehensä puolelle. Hän iski ensin nyrkillä maahan Reginaldus Olavin, joka hetken kuluttua haki käsiinsä tikarin ja kävi Juustenin kimppuun haavoittaen tätä kasvoihin. Tämä vakavampi tapahtuma rauhoitti tappelijat, mutta tapahtumia puitiin myöhemmin Wittenbergin akateemisessa konsistorissa.

Konsistorin istunnossa 5.11.1544 professorit totesivat varsinaisiksi syyllisiksi Andreaksen, joka oli lyönyt Freseä olutruukulla, ja Reginalduksen, joka oli haavoittanut Juustenia. Molemmille määrättiin rangaistukseksi kuusi päivää karsseria. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan tyytyneet tuomioon vaan valittivat siitä vaaliruhtinaalle. Tällainen menettely loukkasi Melanchthonin mielestä konsistorin arvovaltaa ja osoitti sellaista tottelemattomuutta opiskelijoilta, että hän erotti Andreas Olavin ja Reginaldus Olavin yliopistosta viideksi vuodeksi. Nuorukaiset lähtivät erottamisen jälkeen Wittenbergistä ja kirjoittautuivat Leipzigin yliopistoon. Andreas Olavi yritti vielä palata Wittenbergiin, mutta hänet määrättiin uudelleen poistumaan sieltä 16.6.1546. Sen jälkeen hän jatkoi matkaansa Rostockiin. Reginaldus Olavi palasi rangaistusajan jälkeen Wittenbergiin ja valmistui sieltä maisteriksi 19.2. 1549.

Wittenbergissä syntyneen tappelun varsinainen syy ei selviä asiakirjoista, mutta suomalaisten asettuminen toistensa puolelle on saanut Heinisen päättelemään, että riitaisuuksien syynä olisivat olleet kansalliset erimielisyydet samaan tapaan kuin myöhemmin 1574 Rostockissa. Tätä tulkintaa tukee Juustenin Andreas Olavista piispainkronikan Petrus Follingiuksen elämäkerran yhteydessä esittämä harvinaisen kitkerä arvio. Kun Follingius astui Turun piispanistuimelle sivuuttaen Juustenin, tämä katsoi, että nimitys oli tapahtunut "lainoppineen tohtori Andreaan, kamreeri Johannes Thomaen sekä muiden suomen kielen vihollisten neuvosta". Opiskeluajalta periytyneet antipatiat ohjasivat näin molempien antagonistien toimia vielä vuosia jälkeenpäin. Kuvaavaa kyllä, Andreas Olavi sai kaksi vuotta Follingiuksen nimittämisen jälkeen surmansa Tukholmassa käydyssä tappelussa.


Lähde : Jussi Nuorteva, Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640, SHS 1999, s. 170.

Kiitos RR!

Iloista Vappupäivää!