Monen toimen Julius Heerman

Ekenäs Notisblad no 46, 17.6.1887

Viime perjantain tekstissä kerroin Tammisaaressa asuneesta Enoch Heermanin ja Lena Ulrika Baarmanin perheestä. Yksi heidän lapsistaan oli vuonna 1842 syntynyt Johan Julius, joka myöhemmällä iällä käytti pelkästään toista etunimeään.


Julius Heerman kävi kaupungin alempaa kansakoulua siirtyen sitten oppipojaksi paikalliseen kirjapainoon. Muutaman ajan päästä nuorukainen sai pääsi töihin Helsingfors Dagbladet -lehden painoon pääkaupungissamme, mutta melko pian hän vaihtoi sisätyön merielämään. Ensimmäiseksi työksi osui Kronstadtiin rekisteröity parkkilaiva "Martin Luther", jolla Heerman sitten seilasi oppivuotensa.
Seuraavaksi kapteeni Gardberg palkkasi miehemme perämieheksi "Aino" -alukselleen. Suoritettuaan itse kapteenitutkinnon, purjehti Heerman "Karl" ja "Lojo" nimisillä laivoilla. Näistä ensin mainittu tammisaarelainen, kun taas "Lojo" oli lohjalaisen varustamon laiva. Kokemusta karttui ripeästi ja pääsipä Heerman käymään Amerikassa saakka. Vähitellen hänen alkoi ilmeisesti mieli tehdä omaa alusta ja sellaiseksi valikoitui "Dragon".

Tämä liike osoittautui hyvin menestykselliseksi, sillä pian "Dragon" oli yksi rannikoidemme suosituimmista risteily- ja kauppalaivoista. Kapteeni Heerman ilmoitteli ahkerasti lehdissä 1880-luvun loppupuolella kertoen liikennöivänsä "30 hevosvoimaisella" aluksellaan kaikkiin Suomen rannikon satamiin ja lisäksi venäläisiin sekä ruotsalaisiin satamiin Itämeren alueella.

Lopulta Julius Heerman luopui merielämästään ja siirtyi suurella pieetillä Tammisaaren kunnalliseen elämään. Erityisesti hän kunnostautui rakennusneuvoksena (byggnadsrådman) vaikuttaen tätä kautta mm. asemakaavoitukseen. Heerman toimi myös uutterana ja arvostettuna "Kaupunkien yleisen Palovakuutus-yhtiön" asiamiehenä. Entisenä merenkävijänä hän oli myös innokkaasti mukana kaupungin merimieshuoneen toiminnassa. Ehtipä Julius myös alueensa "aluksenmittaajaksi" (skeppsmätare). Hänen palveluksiaan tarvittiin, kun Tammisaaren satamaan pyrki sellainen alus, jolta ei löytynyt maassamme hyväksyttä mittakirjaa. Tässä tilanteessa Julius Heerman antoi lausunnon aluksen vetoisuudesta ja tämän perusteella veloitettiin väylämaksut.

Julius Heerman sairasti pitkään kuolleen marraskuun alussa vuonna 1906. Hän ei ollut ehtinyt koskaan naimisiin eikä häneltä jälkeläisiä. Sen sijaan suuri joukko ystäviä ja entisiä työtovereita sekä maissa että merellä jäi kaipaamaan häntä suuresti.

Sukulaisia Tammisaaresta

Digiarkistoon jo useampi aika sitten ilmestyneiden Tammisaaren rippikirjojen systemaattinen läpikäynti sivu sivulta kannatti monessakin suhteessa. Sain ensinnäkin hyvän kuvan siitä, kuinka paljon eri ammattajien harjoittajia tässä ruotsinkielisessä pikkukaupungissa 1850-luvun loppupuolella asui. Toisaalta onnistuin bongaamaan lukuisia kaukaisia sukulaisiani sekä yhden suoran esivanhemman, jonka nuoruuden vierailusta Tammisaaressa en ollut aiemmin tietoinen.

Eniten uusia, tosin hyvin etäisiä sukulaisia löytyi tullivahtimestari Enoch Heermanin kautta. Vuosien 1855-1861 rippikirjassa tämä herra mainitaan palveluksesta jo eronneena yhdessä vaimonsa Lena Ulrika Baarmanin sekä lastensa kanssa. Heerman -nimisistä olen kirjoittanut aiemminkin ja niinpä oletin Enochin jotenkin liittyvän jo olemassa oleviin tietoihin Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt Karjaalla vuonna 1804, joten vanhempien etsiminen ei tuottanut suuria vaikeuksia nykyisillä netin apuvälineillä.

Karjaan kastettujen luettelon mukaan Enochin vanhemmat olivat Nils Heerman, Bondbyn Övergårdin rusthollari ja hänen vaimonsa Anna Maja Boberg. Anna Maja oli talon edellisen isännän tytär ja rippikirja paljastaa Nilsin tulleen talon kotivävyksi Karjalohjalta vuonna 1794. Syntymäajaksi hänelle on merkitty vuosiluku 1764. Näin minun oli helppo tarkastaa, löytyisikö omasta tietokannastani sopivaa "Niiloa" Enochin isäksi. Sellainen löytyikin helposti, sillä Kuusian kylän Isotalossa 8.11.1764 syntyneen Nils Heermanin myöhemmät vaiheet olivat aikanaan jääneet hämärän peittoon. Hänen kolmen sisaruksensa, Johanin, Maja Stinan ja Ulrikan avioliitot olin kirjannut vuosia sitten, mutta Nils vain katosi Isotalosta ilman jälkiä. Hänen metsästyksensä oli kesken, sillä Karjalohjan rippikirjoissa on puutteita juuri 1790-luvulla.

Edellä mainittujen sisarusten isä oli Kuusian Isotalon rusthollari Abraham Heerman, joka oli naimisissa Katteluksen rusthollista syntyisin olleen Magdalena Nilsdotterin kanssa. Varhaisin tuntemani Magdalenan esi-isä oli Kattelukseen Ruotsista muuttanut kapteeni Sven Eriksson, joka oli samalla laajalti selvittämäni Tallqvist-suvun kantaisä.

Enoch Heermanista oli 1820-luvulla tullut meritullin venemies ja hän asui perheineen Snappertunan Svartbäckissä sekä myöhemmin Torsjössä.Tämän jälkeen eli vuonna 1835 Heerman pakkasi tavaransa muuttaen Tammisaareen. Tosin 1858 Finlands Allmänna Tidning -lehdessä olleessa huutokauppailmoituksessa mainitaan hänen omistaneen yksinäistalon (enstaka hemman) Karjaan saaristossa.

Enochin ja Lena Ulrikan lapsista Henrika Henriette oli naimisissa leipuri Lindqvistin. Hän kuoli leskenä vuoden 1884 lopulla. Henrikan veli Julius oli Tammisaaressa paljon julkisuutta nauttinut merikapteeni, jonka vaiheista on luvassa erillinen juttu tässä blogissa. Hän oli nimittäin harvinaisen värikäs hahmo ja ennen kaikkea "Ekenäs barn", kuten Julius kuvailtiin paikallislehden muistosanoissa marraskuussa 1906.

On niitä muitakin Julineja

Julinien hauta kuvattuna 17.8.2011

Luultavasti lähes kaikille tulee sukunimestä Julin mieleen vähintäänkin säätyläinen ellei jopa aatelinen henkilö. Fiskarsin ruukin kukoistukseen nostanut Johan Jacob von Julin, joka oli alunperin turkulainen apteekkari ja lopulta vuorineuvos, on ollut hyvin vahva hahmo suomalaisessa teollisuushistoriassa.

Aivan kaikki Julinit eivät kuitenkaan olleet aatelisia tai vuorineuvoksia, mutta omalla alallaan yhtä kaikki erittäin arvostettuja henkilöitä.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1892 kuoli Turussa heistä yksi, kelloseppämestari Johan Gustaf Adolf Julin, joka oli syntynyt samassa kaupungissa huhtikuun 1830 puusepänkisälli Gustaf Julinille ja Anna Kaisa Kurlingille.

Johan Gustaf Adolf muutti 1847 Poriin tulleen oppiin kelloseppä Bröckerille. Hänen oppilaanaan ja kisällinä Julin työskenteli aina vuoteen 1856. Tuolloin hän saattoi täysin oppineena perustaa oman verstaan. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin Raisiossa Wilhelmina Nikulinin (1826-1889) kanssa. Poriin tuore kelloseppä rakensi talon numero 155, jossa vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä sijaitsi paikallinen postikonttori.

Turkuun Julin palasi 1870 avaten siellä menestyksekkään ja suuren kellosepänpuodin. Luonteeltaan mestariksi lopulta ylennetty miehemme oli hiljainen ja herttainen. Kaikki, joiden kanssa hän oli tekemisissä, mielistyivät aikalaiskertomusten mukaan Juliniin helposti tämän luonteen ja rehellisyyden vuoksi. Niinpä ei ollut ihme, että hän myös hoiti lukuisia luottamustoimia pitkän uransa aikana.

Johan Gustaf Adolfilla ja Wilhelminalla oli ainoastaan yksi lapsi, tytär Mimmi. Hän muisti isäänsä kuolinilmoituksessa 11.1.1892 seuraavalla värssyllä;

"Sof fader godt i grafvens stilla gömmä. Jag aldrig här i tiden dig kan glömmä. Du gått ifrån mig till ett bättre land. Din själ du gifvit har i Jesu milda hand."

Julin ja hänen vaimonsa Nikulin on haudattu Turun Uudelle hautausmaalle, aivan vanhan ykköstien vierustalle.

Maallista oikeutta ei tarvittu

Pöytyän Auvaisten rusthollarista kotoisin ollut Kaisa Heikintytär meni lokakuussa 1753 naimisiin renki Matti Simonpojan kanssa. Sulhanen oli kotoisin Lankkisten Luukkaalta. Nuori pari asui ensin morsiamen kotitalossa, jossa myös syntyi heidän esikoisensa Valpuri. Parisen vuotta myöhemmin Matista oli tullut Isovihan jälkeen perustetun Kuuskosken sahan sahuri. Vuosikymmenen loppuun mennessä perheeseen syntyi yhteensä viisi lasta, joista neljä ensimmäistä kuoli hyvin pienenä. Haudattujen luettelon mukaan Valpuri menehtyi "paiseisiin", Juho-poika "hinkuyskään" ja Matti-pienokainen "halvaukseen". Lisäksi Liisa-tyttösen vei "kipu". Nämä alunperin ruotsinkieliset termit löytyvät Pöytyän haudattujen luettelossa.

Pöytyän kirkonkokouksen pöytäkirjasta marraskuulta 1756 aukeaa kuitenkin eteemme tyysten toisenlaisia näkymä. Kirkkoherra Antti Lizeliuksen suomeksi kirjoittamien dokumenttien perusteella on meillä jälkipolvilla hyvä syy epäillä, että lasten kuolinsyyt eivät välttämättä kerro koko totuutta. Nimismies Oseenin läsnäollessa kirkonkokous kutsui sahuri Matin vaimoineen todistamaan niistä olosuhteista, joiden takia heidän Matti-poikansa oli kuollut 23. päivän vastaisena yönä syyskuussa samana vuonna. Pariskuntaa varoitettiin "nijn heitä itze , cuin heidän todistaitansackin , nijn totuutta puhumaan , että he valallansa , jos tarvitan , sen vahvista taitavat".

Matti Simonpoika totesi heti alkuunsa, ettei tiedä asiasta mitään sen takia, että oli kyseisenä yönä poissa kotoa. Kaisa Heikintytär vahvisti, että lapsi oli kuollut hänen viereensä vuoteelle, mutta että hän huomasi asian vasta aamulla herättyään. Kaisa myös sanoi, että lapsi oli nukkunut vaatteista tehdyn kasan päällä ja täten ylempänä kuin hän itse. Täten Matti ei olisi voinut mitenkään joutua hänen alleen tukehtuakseen.

Kun tuona syyskuisena aamuna oli asian karmaiseva tila selvinnyt, oli paikalle kutsuttu kirjanpitäjä Stenlund, rakuunan vaimo Riitta ja leskivaimo Kreetta Gotthardintytär sekä tämän oma tytär Riitta katsomaan kuollutta lasta. He olivat todenneet, että lapsessa ei ollut mitään sellaisia jälkiä, joista voitaisiin päätellä äidin maanneen tämän päällä. Kuitenkin huomattiin "että lapsi sitte cuin se oli lijcutettu nähtin hetken ajan perästä vähä vertynexi vasemmalda puolelda , ja sitte cuin lasta cuolin vaatteisijn puetettin rupeisit veripyreet suusta ulos käymään".


Nyt kirkonkokous kysyi pariskunnalta, olivatko perheen kaksi edellistä lasta kuolleet samalla tavalla äitinsä viereen, kuten huhupuheet kertoivat. Kaisa sanoi heidän kyllä kuolleen, mutta aina erikseen tehdylle pedille. Kirkon kuudennusmies Juho Jalkala todisti, että molemmat lapset olivat olleet ennestään sairaita.

Isäntä Juho Kuuskoski sanoi kuulleensa, että keskimmäinen pienokaisista olisi kuollut äitinsä ja em. piika Riitan välille, mutta kun läsnäolevat eivät tästä mitään tienneet, totesi Kuuskoski "ettei hän sitä itze ollut nähnyt , nijn ei hän sitä tiennyt päättä , jos se oli nijn eli ei".


Näiden todistusten jälkeen nimismies ja kuudennusmiehet keskustelivat siitä, pitäisikö asia viedä maallisen oikeuden eteen. Tähän ei kuitenkaan nähty tarpeeksi painavia asianhaaroja, jotta ao. oikeutta olisi ryhdytty rasittamaan.

Päätökseksi tuli lopulta, "että tämä vaimo pitä covasti nuhdeltaman , ettei hän lasta , ennen cuin hän nuckui laskenut kehtoon ; ja että semmoitzesta asiasta jo ennen tätä usiat varoituxet ovat ollet , löyttin cohtullisexi : että hän itzellensä ja muille tästä lähin cartexi ; jotakin raha sackoa sen edestä teke"
.
Tuo nuhtelu tapahtui kirkonkokouksen ja nimismies Oseenin läsnäollessa. Näin Kaisa Heikintytärtä käskettiin yksivakaisesti pitämään lapsestaan tarkan vaarin. Samalla kysyttiin, jos äiti haluaisi tehdä kuuden kuparitaalarin lahjoituksen kirkolle. Tähän Kaisa suostui ja mainittu summa jaettiin kolmeen osaan; kirkolle, vaivaisille ja kirkon kuudennusmiehille.

Jatkoa Barck-suvun tarinaan

Johannes Barck lienee syntynyt n. 1679.  Hän oli Turun katedraalikoulun oppilas 2.4.1691– 12.6.1700  ja tuli ylioppilaaksi Turussa 1700. Pappisvihkimyksen hän sai Turun hiippakunnassa 1708. Ensimmäinen virka löytyi Tammelan pitäjänapulaisena, apupappina, samana vuonna.
Johanneksen puoliso (vih. 25.2.-1709) oli Tammelan kirkkoherran tytär Kristina Gottleben, syntynyt 1686. Kun pari vihittiin, ilmestyi painosta tilaisuutta juhlistamaan pienoinen vihkonen, jolla oli asianmukainen monisanainen nimi:

Då adjunctus ministerii uthi Tammela; 
wördig och wällärde Herr JOHAN BARCK Brudgummen: 
med Ehreborne och Dygderijka Jungfrun 
Jungfru CHRlSTINA GOTTLEBEN Bruden; 
Ett Fast och oryggeligt Ächta-Förbund med hwarannan beslöt 
På Prästegården i Tammela den 25 Februari 1709.

Vihkosessa oli kolme runoa tai runontapaista, joissa tällaisten runojen malliin koetettiin laskea leikkiä sulhasen nimen kustannuksella (ruots. barck, puun kuori, pettu). Ensimmäisen, verrattain lyhyen, tekijä oli sulhasen lanko, Agneta-sisaren mies (v:sta 1704), sillä hetkellä vielä Turun koulussa konrehtori, maisteri Johan Zidbeck, toisen huomattavasti pidemmän runon sepitti morsiamen serkku Johan Haartman, maisteri ja collega supremus samassa Turun koulussa. Kolmas ja viimeinen runo oli taas varsin lyhyt ja kuuluu: 

Hwad är thet som iag will skrifwa’? 
Fast min plicht mig wil nu drifwa
At fullgiöra detta här: 
Sij! min Fiäder är så klener 
Och iag sielf så trög och sener 
At fullfölja mitt begär. 
Doch så wil iag mig fördrista 
Med förönskan at utbrista: 
Meer knapt fordras lär af mig: 
Gud han af ett nådigt sinne 
Hafwe altijd Ehr i minne; 
Tage Ehr och sidst til sig. 
Således sin Broderliga skyldighet 
sökt at effterkomma 

Gabriel Gottleben
Gab. Fil. Gab. Nepos. 

Johannes nimitettiin Jokioisten kappalaiseksi 1717 ja Tammelan kappalaiseksi 1722. Hänet haudattiin 70-vuotiaana Tammelan kirkkoon 5.2.1749. Kristina eli vielä leskenä. Heillä oli ainakin seuraavat lapset:

1.    Kristina Barck, 1711-1801, pso. 1733 apupappi Johan Avellan.
2.    Gabriel Barck, s. 17.8.1712, kappalainen Tammelassa, 1.pso. Beata Sonck.
3.    Johannes Barck, s. noin 1713. Ehkä sama kuin 19.2.1714 kuollut pieni poika, joka haudattiin "ilmaiseksi alemmas kirkkoon".
4.    Gustaf Barck, s. noin 1715 tai 1718 – haud. 1770, pitäjänapulainen.
5.    Katarina Regina Barck, s. noin 1717.
6.    Charlotta Susanna Barck, s. noin 1719.
7.    Helena Kristina Barck, s. noin 1721.
8.    Karl Barck, s. 1724, lääninlampuri.

Gabriel Barck, n. 1712 – 7.5.1788, oli kuten isänsäkin kappalainen Tammelassa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Koivulahden kappalaisen tytär Beata Sonck,  23.5.1709 – 28.2.1741.
Beata oli ilmeisesti asunut isänsä serkun, maisteri ja tuomiokirkon taloudenhoitajan Jakob Gavelinin kasvatettavana Turussa vuodesta 1731. Gabriel ja Beata vihittiin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa 17.3.1738. Beatan varhaisen kuoleman jälkeen 29 vuoden iässä meni Gabriel vielä naimisiin 1743 Beata Charlotta Jägerhornin kanssa. Gabriel haudattiin 76 vuoden ikäisenä 14.5.1788.
Gabrielilla ja Beatalla (Sonck) oli kaksi lasta. Johannes Barck, joka syntyi 1739 Tammelan Kydön Kirstilän talossa, jäi jatkamaan sukua. Hänen 1741 syntynyt veli Jakob Barck kuoli nähtävästi jo saman vuoden syksyllä.

Johan Barck, s. 6.8.1739 Tammelassa, pääsi ylioppilaaksi 1757 ja tuli, julkaistuaan juridisaiheisen väitöskirjan, Turun hovioikeuteen auskultantiksi 1768. Hän palvelikin sitten tätä laitosta ikänsä kaiken kohoten lopulta hovioikeudenneuvokseksi 1797. Turussa hän kuoli sotavuonna 1808 (joulukuun 16:ntena)  .
Johanin vaimo 15.10.1774 oli Hedvig Sofia Smaléen, s. 1756. Leskirouva Hedvig Sofia kuoli 60 vuoden iässä Ruotsissa 19.8.1816.
Johanilla ja Hedvig Sofialla oli kuusi lasta. Vanhin, Hedvig Sophia Barck, s. 26.9.1774 Pernajan kirkonkylän Baijarsilla, äitinsä kotitilalla. Samuel Johan Barck syntyi 19.10.1777, Axel Gustaf Barck 26.9. 1779, Carl Gabriel Barck 20.2.1781, Agatha Sophia Barck 13.12.1782 sekä Johanna Lovisa Barck 1775 tai 1776. Johanna Lovisan puoliso oli turkulainen hovioikeuden aktuario Petter Gustaf Alléen.

Herra Insinööri Claes Gustaf Nording

Karjaan rippikirja, Kiilan kylä

Karjaan Kiilan kylään ilmestyy 1770-luvun lopulla maanmittari-insinööri Claes Gustaf Nording, jolle on merkitty syntymäajaksi 24.1.1753. Hänen puolisonsa on Mustion entisen ruukkisaarnaajan, silloisen Karjaan kappalaisen Henrik Wareliuksen tytär Fredrika Lovisa. Perheen lapsista ensimmäinen haudattiin Snappertunan kirkkomaahan tammikuun puolivälissä 1780. Seuraavan vuoden kesäkuussa syntyi poika Gustaf Fredrik Kiilassa.

Samalla vuosikymmenellä perhe muutti Lopen pitäjän Vojakkalan Sokalaan. Tytär Gustava Ulrikan syntymäpaikkaa vuodelta 1785 en ole onnistunut paikallistamaan, mutta poika Anders Johan syntyi Sokalassa 1788. Maanmittari-insinöörimme palkkatilalla eivät asiat ilmeisesti sujuneet kovin mallikkaasti, sillä joulukuussa 1790 kruununvouti Fredrik Sandberg lähetti lääninhallitukseen vaatimuksen, jonka mukaan Nording pitäisi häätää talostaan. Tämän hyvin harvinaisen vaateen taustalla olivat "palkansaaja", joita kruununvouti sitten edusti. Ongelma päättyi lopulta siihen, että Claes Nording myi Sokalan pois.

Hän kuoli Turun ruotsalaisessa seurakunnassa vuonna 1810. Vaimo Fredrika Lovisa oli menehtynyt vuotta aiemmin Snappertunassa, missä perhe ilmeisesti tuohon aikaan asui. Ainakin aikuistunut tytär Gustava Ulrika sai kolme aviotonta lastaan (1805, 1814 ja 1826) tässä Karjaan ja Tammisaaren liepeillä sijainneessa pikkupitäjässä, jonka tunnetuin maamerkki on Raaseporin linna. Nykyään alue kuuluu tuon nimiseen kaupunkiin.

Poika Gustaf Fredrik oli kuollut Sokalassa 1789 ja pikkuveli Anders Johan myöhemmistä vaiheista en ole löytänyt tietoja. "Mamselli" Gustava Ulrikan tytär Eva Johanna kuoli kovaan kuumeeseen 1822 vain seitsemän vuoden iässä. Isoveli Johan Fredrikin tai pikkusisko Ulrika Carolinan tulevaisuus on sekin jäänyt selvittämättä. Tiedot löytyisivät luonnollisesti Snappertunan rippikirjoista, joita ei toistaiseksi löydy Digitaaliarkistosta eikä Digiarkistostakaan.

Samoin jää mysteeriksi insinöörimme syntymäpaikka. Ehkäpä hän tuli Karjaalle Ruotsista, sillä mm. läheiset Mustion ja Fagervikin ruukit vetivät puoleensa emomaan ammattimiehiä.

Warelius-suvun vaiheita Mustiolla

Wareliusten veljekset Mustion rippikirjassa

Miksi vaihtaa aihetta, kun on löytänyt uusia tietoja eräästä kaukaisesta sukulaisperheestään. Kuten edellisinä päivinä ilmestyneistä jutuista on selvinnyt, oli Karjaan Mjölnarbyssä asunut Herman Warelius rakennusmestari ja mylläri Niilo Warellin poika. Niilo oli syntynyt Lohjan Varolassa 1724 ja tullut Mustiolle vuonna 1746. Hänen puolisokseen vihittiin lokakuussa 1755 räätäli Mats Grabben tytär Sara. Komeasta sukunimestään huolimatta morsian ei luultavasti ollut mitään sukua 1500-luvun mahtimiehelle, Viipurin linnan päällikkönä toimineelle Nils Grabbelle. Tämä herra oli saattanut loppuun isänsä aloittaman Grabbackan kartanon rakentamisen samannimisessä kylässä.

Niilo Warelli antoi työpanoksensa Mustion ruukille, missä asuivat jonkin aikaa myös hänen veljensä Gregorius Warell ja Henrik Warelius. Ensiksi mainittu opiskeli Turun katedraalikoulussa päästen ylioppilaaksi 1753. Hän ei kuitenkaan koskaan hankkinut itselleen varsinaista ammattia tai työpaikkaa. Gregorius muutti Mustiolta Lohjan Jalassaareen ja kuoli naimattomana sekä lapsettomana 1787.

Henrik Warelius vihittiin papiksi 1742, jonka jälkeen hän työskenteli Lohjan kirkkoherran apulaisena. Pikkuvihan venäläishallinto nimitti Henrikin myös pitäjänapulaiseksi, mutta tämä kumottiin rauhanteon jälkeen 1743. Paria vuotta myöhemmin hänestä tuli Mustion ruukkisaarnaaja ja lopulta Karjaan kappalainen 1774. Henrik Warelius, joka käytti myöhemmällä iällä sukunimeä Warell, kuoli 1785.

Niilo Warell menehtyi jo 1762 jättäen jälkeensä pojat Hermanin ja Henrikin. Tosin hänellä ja Saralla oli ollut myös tytär Ulrika, mutta tämä oli kuollut alle vuoden vanhana. Sara Grabbe avioitui Niilon kuoleman jälkeen ratsumestari Carl Råbergin kanssa. Tästä aviosta syntyi tytär Juljana, jonka mieheksi tuli aikanaan kersantti Adam Sjöholm.

Adam Sjöholmin kautta syntyy huomattavan mielenkiintoinen sukuverkkoyhteys oman isoäitini vanhempien esi-isiin ja -äiteihin. Kudos on sen verran laaja ja monisäikeinen, että se vaatinee kokonaan toisen blogijutun.

Niilon ja Saran em. poika Henrik oli kahdesti aviossa. Ensimmäiseksi puolisokseen hän löysi vasaraseppä Olof Hjerpen tyttären, Lisan. Toinen vaimo oli Eva Sevon, Paimion Sievolasta lähtöisin olleen "pappissuvun" jälkeläinen. Tämä Wareliusten sukuhaara sammui lyhyeen, sillä kummastakaan liitosta ei syntynyt jälkeläisiä.