Tehtailija Seftonin tyttäret

Nottinghamin kaupungissa, St. Maryn kirkon oven vierellä oli vielä ainakin 1920-luvulla kiehtova hautakivikaksikko. Sille ei ilmeisesti löydy vastinetta Englannista, ehkä ei koko maailmasta. Karkeasti kaiverrettujen kirjaimien mukaan haudassa lepäävät William ja Elizabetg Seftonin tyttäret, jotka kuolivat kuningas Yrjö I hallitessa vuonna 1714.

Herra Sefton omisti pienen tehtaan, jossa tehtiin saviputkia ja muita hyödykkeitä kyseisestä materiaalista. Lastensa kuoltua hän ei jostain jälkimaailmalle tuntemattomaksi jääneestä syystä halunnut teettää ammattimaisilla kivenveistäjillä perinteistä hautakiveä. Sen sijaan hän hyödynsi tehtaansa raaka-aineita, jotka hän muotoili omin käsin. Tekstin William kaiversi myös itse, jonka jälkeen nämä savikivet poltettiin tehtaan uunissa terrakotaksi.

Näin St. Maryn kirkkomaa sai muistomerkin, joka 1920-luvun lopulla oli ikäänsä nähden erinomaisessa kunnossa. Samaan aikaan perinteisten kivipaasien tekstit olivat vähitellen häviämässä kokonaan. Seftonin sisarusten hautakivi on liikuttava osoitus vanhempien suunnattomasta kaipuusta.

Thanks to Mr. AP Nicholson for the permission to translate and publish this little story.
Original story and picture : "Historical notes" by J. Holland Walker - edited by Percy G. Whatnall (1928).

Picture of St. Mary Church by Necrothesp

Leskipruustinnan testamentti

Kirjoittelin viime huhtikuussa Kiskon kirkkoherran leskestä, Lovisa Laurellista (os. Forsell). Hän oli tehnyt testamentillaan lahjoituksen pitäjän kansakoulun hyväksi, jonka lisäksi pääoman korot piti käytettämän vuosittain kaikisti köyhimpien oppilaiden avustamiseen.

Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi helmikuun 28. päivä vuonna 1880 ilmestyneessä numerossaan otteen pöytäkirjasta, joka oli tehty Suomusjärven kappeliseurakunnan Ahtialan kylän Siukun talossa pidetyillä syyskäräjillä 1.10.1879. Rusthollarinpoika Adolf Wiman Viiarin kylästä, Kiskosta jätti tuolloin selvitysmiehen ominaisuudessa "leskipruustinna Lowisa Laurellin" testamentin sekä "siihen tehdyt lisäykset ja muistiinpanot".
Näiden pohjalta kihlakunnanoikeus tuomari Gustaf Palmgrenin johdolla julkaisi seuraavan määräyksen Adolf Wimanille;

"Adolf Wimanin ja kirkkoherra Hartzellin tulee, selvitysmiehinä edesmenneen leski pruustinna Lowisa Laurellin pesässä, kiireimmiten antaa leskipruustinna Lowisa Laurellin likimäisille ja ylläotetun testamentillisen määräyksen kautta perinnönotosta hänen jälkeensä poissuljetuille perillisille tieto niistä; ja oikeutetaan Adolf Wiman ja kirkkoherra Hartzell, josta mainitut sukulaiset ovat heille nimensä ja olinpaikkansa puolesta tuntemattomia, antamaan heille semmoinen tieto kysymyksessä olewan testamentillisen määräyksen painattamalla kolme eri kertaa maan wirallisiin sanomalehtiin sekä ruotsin että suomen kielellä; jonka perästä sanotuille perillisille on jätetty awonaiseksi B. R:n 18 luwun 3 §:stä määrätyn ajan yön ja wuoden kuluessa siitä kuin mainitut testamentilliset määräykset owat olleet kolmannen kerran sanomalehdissä painettuina, niitä moittia, jos luulewat siihen syytä olewan.Julistettu. Paikka ja aika ennen kirjoitettu."

Sekä kirkkoherra Hartzellin että Adolf Wimanin esivanhemmat löytyvät kotisivuiltani taulustoista Tallqvist ja Wiman.

Kauppias BB Brenner

Uusimaalaiseen Brenner -sukuun kuulunut kauppias ja laivanvarustaja Bernhard Benedikt Brenner syntyi Kirkkonummen Stor Kantskogissa elokuussa 1808. Hänen vanhempansa olivat Benedikt B. ja vaimonsa Maria Fredrika Ekholm. Isä Benediktin kuva löytyy maaliskuun 16. 2007 julkaistusta artikkelistani.

Poika Benedikt muutti 18 vuoden iässä Helsinkiin, jossa hän sai paikan kapteeni G.W. Sundmanin konttorilla. Hän työskenteli siellä aina vuoteen 1828, jonka jälkeen hänen työnantajinaan olivat G. Stolpe ja G.A. Sederholm. Vuoden 1834 kesällä Benediktistä tuli veljensä Magnuksen vanhempi kirjanpitäjä. Viitisen vuotta myöhemmin veljekset perustivat yhteisen yrityksen ja tästä ilmoitettiin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä syyskuussa 1839. Yhteistyötä kesti loppuvuoteen 1844, jonka jälkeen Benedikt toimi koti- ja ulkomaankaupassa sekä laivanvarustajana.

Samoihin aikoihin eli 1837-44 hän omisti Lill-Svinön rälssitalon Espoossa sekä kaksi taloa Helsingissä (Brunnsparken 80 ja Hafsgatan 1). Jo vuotta aiemmin Benedikt oli ostanut Lauttasaaren Bertan tilaan kuuluneen Melkin saaren. Sinne hän rakensi kuvassa näkyvä päärakennuksen. Myös toisessa kuvassa oleva rantamaja on samoilta ajoilta. Rakennukset purettiin 1885.

Isänsä kuoleman jälkeen Benedikt sai muutamaksi vuodeksi omistukseensa Edön tilan Kirkkonummelta. Hänet palkittiin myöhemmällä iällä hengenpelastusmitalilla. Vaiherikkaan uran jälkeen hän kuoli Melkön kodissaan syksyllä 1879.

Benedikt Brenneriltä ei puuttunut rohkeutta muutenkaan, siitä todisteena Magnus Brennerin kirjassa "Slägterna Brenner i Finland" esittämä tarina Krimin sodan ajoilta;

"Djerf oc oförvägen affärsman, men mycket utsatt för lyckans vexlingar. Ett lysande prof på fyndighet och energi aflade han vid upptagandet af två under Krimkriget vid Sveaborg försänkta ryska linieskepp, då han, för att ej försumma den utfästa fatalietidens utgång, med tillhjelp af sex för ändamålet förhyrda skärgårdsskutor sista stunden från hafsbottnen upptog och genom i isen uppsågad ränna bortförde hela den vid utgängen af den bestämda terminen ännu återstående skeppsbottnen jemte på stranden under tre års tid samlade arbetsmaterialier och sålunda undgick den för fördröjdt slutförande af arbetet stipulerade plikten, 18000 rubel."

Benediktin vaimo oli Eva Fredika Holmström, joka oli syntynyt 21.12.1816 Melkillä ja kuoli samassa paikassa 14.3.1883. Hänen vanhempansa Johan H. ja Johanna olivat muuttaneet Melkille Ahvenanmaalta. Benediktillä ja Eva Fredrikalla oli yhteensä kahdeksan lasta, jotka kaikki olivat poikia. Melkin talossa onkin varmaan aikain kuluessa ollut melkoinen hyörinä. Perheen esikoispoika kuoli 12 vuoden iässä, mutta muut veljekset ehtivät aikuisikään. Yhteisenä luonteenpiirteenä heillä kaikilla oli kiinnostus vesillä liikkumiseen ja paria poikkeusta lukuunottamatta he olivat purjehdusseurojen kantavia jäseniä.

Osa Benediktin pojista löytyy oheisesta kuvasta; siinä vasemmalla ovat Wilhelm ja vaimonsa Nanna sekä oikealla eturivissä istumassa Bernhard ja Napoleon. Viimeksi mainitun vaimo Anna on vaaleapukuinen nainen. Muut henkilöt ovat näiden kolmen veljeksen serkkuja perheineen.

Tunan kaupunki?

Vuoden 1870 paikkeilla katosi Karjaan kirkkomaalta hautakivi, jossa olleen tekstin mukaan vainaja olisi ollut vuonna 1414 kuollut porvari Tuomaan vaimo Katariina. Koska tuohon aikaan porvareita oli ainoastaan kaupungeissa, on oletettu tässä tapauksessa tarkoitetun muinaisessa Raaseporissa elänyttä henkilöä.

Ongelmana on se, että Raaseporin kaupungista ei löydy kirjallisia mainintoja tunnetuissa, historiallisissa dokumenteissa. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Raaseporin linnan luona on käytännön syistä pitänyt olla asutusta. Aikain kuluessa nämä todennäköisesti linnan työväestän käytössä olleet asumukset ovat muuttuneet pieneksi kaupungiksi paikallisten asukkaiden muistikuvissa.

Historiallista Sanomalehtiarkistoa penkoessa osui silmiin itselleni osin uusia tietoja. Uusi Suometar -lehden numerossa 222 vuodelta 1886 on artikkeli "Raaseporin rauniot". Siinä toimittaja tekee selkeo Raaseporin linnanraunioista mainiten, että vielä tuolloin linnaa peitti metsikkö. Toimittajan mukaan pari sataa askelta raunioista itäänpäin on niityllä vähäinen kallio, noin 100 askelta pitkä. Sillä voi nähdä muutamia muinaisten kellarien kuoppia sekä kiviä nurmessa.

Tämän kohdan oli maanmittari Anders Wörn merkinnyt vuonna 1728 tekemäänsä Raaseporin kuninkaankartanon karttaan "pienillä kehäpiirteillä" ja selittänyt sen olevan Raaseporin kaupungin. Jäljellä ei kuitenkaan tuolloin ollut kuin pieniä kiviläjiä.

Vanha kansa arveli, että kaupungin häviämisen jälkeen aloitettiin läheiselle mäelle rakentaa Snappertunan nykyistä kirkkoa ja pappilaa. Näillä pelloilla näki vielä 1800-luvun alkupuoliskolla siellä täällä tiilenpalasia. Nämä jäänteet hävitti pastori Selin. Tällä tarkoitetaan Snappertunan välisaarnaajana (1837-38) ja kappalaisena (1839-60) ollutta Frans Isak Seliniä. Tämä korvaamaton tuho tapahtui vuosien 1842-42 välisenä aikana. Frans Isak oli koonnut mm. puutarhastaan ja perunamaastaan "suunnattoman paljon kiviä".

Syynioikeudelle hän kertoi 1860, että pelto asuinrakennusten ympärillä oli "niin täynnä kiviraunioita vanhasta Snappertunan kauppalasta, että laihon aikana saattoi juosta kiveltä kivelle tähkäpäätäkään vahingoittamatta. Siinä minä upotin monen kyynärän syvyyteen suuria kivikasoja, siitä on niinikään otettu kiviä kellareiksi, asuinrakennusten kivijalaksi ja perustukseksi, aitan, tallin, pitäjäntuvan ja halkoliiterin kivijaloiksi, 40 sylen pituiseen kiviaitaan puutarhasta kirkolle ym".
Edelleen kerrotaan huoneiden ja kiukaiden perustuksia olleen paikalla rivittäin ja pappilan puutarhasta löydetyn viiden tai kuuden talon jäänteet puolentoista kyynärän syvyydestä. Rahojakin oli löytynyt näiden kivien seasta ja pellosta lisäksi 2,5 naulaa painanut tykinkuula.

Vanha kansa nimitti tuota paikkaa Tunan kaupungiksi. Eräässä todistuksessa vuodelta 1627 kerrotaan tarinaa Kustaa Vaasan ajoilta "ennenkuin vanha Raaseporin linna hävitettiin". Tarinassa eräsräätäli Köpbölestä meni parhaaseen heinäntekoaikaan Snappertunan porvarien luo ja joi siellä viikon päivät!
Tarinat kertovat lopuksi läheisessä joessa olleen tullisalvan ja kaupunkia hallitun Tammisaaresta.

Alemmassa kuvassa on C. Mellerin mittapiirros Raaseporin linnasta vuodelta 1867. Jo 1880-luvulla Raaseporissa vieraili ajan lehtitietojen mukaan jopa satoja ihmisiä vuodessa.

Kelloseppä Rautellin vaiheista sananen

Kelloseppä Wilhelm Kasimir Rautell syntyi Tenholan Smedseden rusthollista tammikuussa 1830. Hänen isänsä Otto Wilhelm R. oli myös syntynyt samassa paikassa vuonna 1802 ja tullut ylioppilaaksi Turussa 19 -vuotiaana. Hän ei jatkanut opiskelujaan pidemmälle ja isännöi sitten Smedsedeä aina vuoteen 1853, jonka jälkeen hänestä tuli Skarsbölen puustellin vuokraaja samassa pitäjässä.

Otto Wilhelm kuoli vuonna 1868 ja saman vuoden kesäkuussa kuulutti leskivaimo Vendla Rautell, os. Poppius, kihlakunnanoikeuden välityksellä vuoden ja yhden yön kuluessa kaikki miesvainajansa velkojia ilmoittautumaan pesänselvitystä silmällä pitäen.

Vendlan vanhemmat olivat Juvan kirkkoherra ja sittemmin rovasti Johan Poppius sekä vaimonsa Eva Katarina Krook.

Wilhelm Kasimir tie vei jossain vaiheessa Tampereelle. Siellä hän vuoden 1868 raatimiesvaaleissa sai 3,5 kuuttatoisttaosaa ääni, vaikkei ollut edes hakenut virkaa. On siis oletettava, että Rautellin kelloseppäverstas oli varsin tunnettu ja kunnioitettu liike. Vuoden 1880 lopulla Tampereen Sanomat tiesi kertoa kelloseppä Rautellin muuttavan Tenholaan. Seuraava hänestä kertova lehtileike on helmikuulta 1886. Tuolloin kerrotaan Tammisaaren maalaisseurakunnassa sijaitsevan Sommarön vaihtaneen omistajaa 8000 silloisen markan hinnalla.

Vajaat kaksi vuotta myöhemmin Wilhelm kuolee. Hänen jäämistöään kaupattiin vapaaehtoisella huutokaupalla maanantaina, marraskuun 5. päivänä 1888. Peti- ja pitovaatteiden lisäksi mainitaan kaupaksi tulevan kelloseppäverstaan tuotteita ja aivan erikseen on lueteltu kronometri.

Rautellien suvun alkuperä löytyy Lohjan Roution ratsutilalta ja oheisessa taulustossa onkin esiteltynä hänen isänpuoleisia esivanhempiaan aina 1600-luvun alkuun saakka. Kylännimi Routio on saattanut eräiden selvitysten mukaan tulla raudankäsittelyä tarkoittavasta Rautio -sanasta. Näin kellosepäksi päätynyt suvun jäsen olisi jatkanut ikiaikaisia perinteitä omalla hienostuneella tavallaan!

Raaseporin paalut

Valtioneuvosto vahvisti torstaina 22.11.2007 Raaseporin kaupungin synnyn sekä Karjaan, Pohjan ja Tammisaaren lakkauttamisen samalla päivämäärällä 1.1.2009. Tämä innoitti kirjoittamaan muutaman rivin Raaseporin linnan vaiheista.

Raasepori rakennettiin 1300-luvun loppupuoliskolla Bo Joninpoika Gripin toimesta. Hän oli Ruotsin vaikutusvaltaisimpia miehiä, jonka aikalaiset tunsivat nimellä herra Bo Jonsson. Lisänimi Grip tuli hänen vaakunansa aarnikotkasta. Linnan rakentamisen vaikuttimena lienee ollut Suomenlahden toisella puolella olleen hansakaupunki Tallinnan vaikutuksen tasapainotus. Näin paikka oli ennen kaikkea kaupallisesti strateginen.

Raaseporin rakennuspaikka oli 1300-luvulla saarena, mutta voimakkaan maankohoamisen johdosta linna on nykyään tukevasti sisämaassa. Sen ohitse virtaa vähäinen Raaseporin joki, jonka pohjasta on löydetty mm. laivanankkuri ja muita jäänteitä keskiajan toiminnasta.

Linna jäi autioksi 1550-luvulla ja vasta kolme sataa vuotta myöhemmin se "löydettiin" uudelleen. Sortuneita maamassoja siirreltiin ja mm. Magnus Schjerfbeckin johdolla tehtiin mittapiirroksia linnasta ja sen ympäristöstä. Arkkitehti Schjerfbeckin mukaan linnaa olisi ympäröinyt vallihauta, johon vesi olisi johdettu joesta. Hänellä ei ollut tietoa em. maannoususta, joten tämä johtopäätös oli virheellinen.

Raaseporin linnan ympärillä on kuitenkin erikoinen rakenne. Laajassa ympyrässä nousee maasta puupaaluja. Nämä paalut huomasi jo herra C. Meller tutkiessaan raunioita vuonna 1867. Oheisessa valokuvassa näkyvä ulkoilmateatteri katsomoineen rakennettiin 1972. Näyttämön edestä ja alta nousi rakentamisen jälkeen paaluja kymmenien metrien matkalta. Kolme vuotta aiemmin korjaustöiden yhteydessä oli jo havaittu eteläisen esilinnan muurin ulkopuolelta nelinkertainen rivistö puupaaluja noin 10-15 metrin etäisyydellä muurista. Myös joen rannasta löydettiin oletettavasti samaa rivistöä olevia rakenteita. Paalujen kokonaismäärä lienee lähemmäs 17000 (!) kpl ja kokonaispituus puoli kilometriä.

Schjerfbeck epäili paalujen ollen vallihaudan reunatuentaa. Koska mitään vallihautaa ei ole ollut olemassa, täytyy selitystä hakea muualta. Turun maakuntamuseon julkaisussa "Historiallisen ajan arkeologia Suomessa" Harry Alopaeus tekee selkoa tästä probleemasta. Hänen mukaan samanlaisia varustuksia löytyy Kastelholman ympäriltä sekä Porvoon läheltä, Pien-Pernajanlahdelta. Siellä on sijainnut entinen saari, nykyinen niemenkäri Husholmen. Ella Kivikoski on dokumentoinut vuonna 1937 paalutusta noin sadan metrin matkalta rantaviivan mukaisesti. Nuo paalut ovat siis veden alla. Myös Turun linnan esipihalta on kaivettu esiin samantapaista rakennetta.

Puupaalurivistöt ovat siis kulkeneet vedessä, noin parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta tai linnan muurista. Mikä on niiden käyttötarkoitus? Toisessa kuvassa on piirros Olaus Magnuksen teoksesta "Nordiska folkets historia, lib. IX, cap. XXVIII". Kyseisessä luvussa esitetään eräs tapa keskiaikaisen, vesistön äärellä sijaitsevan linnan suojaamisesta vihollisilta. Meren ja järven pohjaan on isketty teroitettuja puupaaluja, jotka ovat tehokkaasti estäneet laivojen purjehtimisen liian lähelle muuria. Paalutusten lisäksi on käytetty ketjutettujan tukkeja puomeina.

Husholmenin, Kastelholman ja Raaseporin jäänteet vastaavat hyvin Olaus Magnuksen kuvausta. Raaseporin linnasta kerrotaan, että se olisi aikoinaan rakennettu vartioimaan sisämaahan johtavaa vesireittiä. 1300-luvun lopulla ei tuliaseita vielä käytetty, joten paalurivistöt olivat varmasti erinomainen este linnan ohitse pyrkiviä laivoja vastaan.

Harry Alopaeus ei anna paalujen iästä arviota artikkelissaan, koska dendrokronolisten mittausten tulokset eivät olleet yksiselitteisiä. Joka tapauksessa tuo valtava paalumäärä lyötiiin merenpohjaan keskiaikaisilla työvälineillä ja menetelmillä 1300-luvun lopun ja 1500-luvun alun välisenä aikana.

Baskiria

Baskirian silloisen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston puhemiehistön puhemies Faizulla Sultanov kuvasi kotiseutuaan vuonna 1984 seuraavasti; "Täällä päättyy Eurooppa ja alkaa Aasia. Tai päinvastoin; loppuu Aasia ja alkaa Eurooppa. Kaikki riippuu siitä kummalla Uraljoen rannalla seisotte. Nämä maat ovat ikivanhoista ajoista asti kuuluneet esi-isilleni - rohkeille, vapautta rakastaville ja jatkuvasti liikkeellä oleville ihmisille.

Vuosisadasta toiseen he vaelsivat hevos- ja lammaslaumoineen sulkaheinäaroilla, kohosivat Uralvuorten vihanille niityille, metsästivät, kalastivat, keräsivät villimehiläisten hunajaa, valmistivat kumissia terveellisestä tammanmaidosta".

Ennen Neuvostoliiton muotoutumista Baskirialla ei ollut omaa valtiota eikä omaa kirjakieltä. Vuonna 1914 tuhatta baskirialaiseen ja tataariväestöön kuulunutta kohti oli ainoastaan 14 alkeiskoulun oppilasta. Vuonna 1919 Baskiriasta tuli ensimmäinen Venäjän federaation yhteyteen perustettu autonominen tasavalta.

Nykyisellään Baskiria on vahvasti islamistinen ja edelleen osa Venäjän federaatiota. 1990-luvun myllerryksessä sillä oli pyrkimyksiä itsenäisyyteen, mutta lopulta alue jäi osaksi suurempaa kokonaisuutta, tosin ns. suvereenina valtiona.

Etnisesti Baskiria on tänä päivänä lähes samanlainen kuin 100 vuotta sitten. Alkuperäisiä baskiireja väestöstä on reilut 21%, venäläisiä lähes 40% ja tataareja noin 28%. Baskiirien ja tataarien kielet kuuluvat turkkilaistataarilaiseen kieliperheeseen ja ovat siten läheistä sukua keskenään. Alueella asuu myös mareja, udmurteja ja mordvalaisia, jotka kaikki kuuluvat suomalaisugrilaiseen kieliryhmään.

Kuvat : Neuvostoliitto, nro 11, 1984 ISSN 0206-5126, ylemmässä malmin kaivuuta louhoksella, alemmassa baskiriperhettä jurttansa edustalla - kuvat on vuonna 1914 ottanut valokuvaaja Aleksandr Zirah