Sukututkimuksen tähtihetkiä

Suomessa on harrastettu sukututkimusta jo satoja vuosia. Olivathan perintöasioiden yhteydessä tehdyt selvitykset mitä suurimmassa määrin genealogiaa. Suomen osalta vanhimmat säilyneet asiakirjat ovat 1300-luvulta, mutta voitaneen olettaa jo tätä ennen ihmisten tietäneen oman syntyperänsä ainakin muutaman sukupolven ajalta.

Genealogia Sursillianan kokoaminen oli ehkä ensimmäinen vakavampi yritys koota yksiin kansiin täydellisempiä sukupuita ja 1700-luvulta lähtien maassamme julkaistiin jo vakavasti otettavia sukuselvityksiä. Osmo Durchman kokosi aikoinaan Sukututkija -lehden vuoden 1921 numerossa 1-2 meikäläisen genealogian tärkeimpiä päivämääriä luetteloksi.

Vuoden 1782 elokuussa Tidningar utgifven af ett Sällskap i Åbo eli maamme ensimmäinen sanomalehti julkaisi artikkelin "Underrättelse on den numera utgångna adeliga ätten Ljuster".

Vuonna 1804 aloitti Jakob Alopaeus julkaista teosta "Borgå gymnasii historia", joka sisälsi myös sukututkimuksellista aineistoa.

Vuonna 1823 Erik Johan Frosterus julkaisi Suomen ensimmäisen sukumonografian nimeltään "Anteckningar om Frosteriska slägten".

Vuonna 1827 Gustaf Aminoff julkaisi Johan Fredrik Walleniuksen johdolla ensimmäinen meikäläistä aatelia koskeneen selvityksen "Finska adelns och riddarhusets historia".

Vuonna 1832 aloitti kirkkoherra Carl Henrik Strandberg "Åbo stifts herdaminne" -kirjansa julkaisun.

Vuonna 1847 Jakob Fellmanilta ilmestyi "Anteckningar om Fellmanska slägten". Tässä kirjassa mainitaan tuohon aikaan tuiki harvinaisella tavalla myös suvun naispuolisten jäsenten jälkeläisiä.

Vuonna 1850 ilmestyy Elias Robert Alceniuksen toimesta "Genealogia Sursilliana".

Ensimmäiset aateliskalenterit tulivat saataville 1858 E. von Knorringilta.

Kahta vuotta myöhemmin K. A. Bomansson julkaisi Historiallisessa Arkistossa ensimmäisen suomenkielisen sukututkimuksen. Aiheina hänellä olivat vanhemmat Kurki- ja Svärd -suvut sekä Turun tuomiorovasti Paavali Scheelin syntyperä.

Samana vuonna 1860 tuli markkinoille Wilhelm Gabriel Laguksen "Undersökningar om Finska adels gods och ätter". Saman vuosikymmenen lopulla Matthias Akiander julkaisi "Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarander Borgå stift" -kirjansa.

Vuonna 1874 J. R. Aspelin aloitti "Sukukirjan" julkaisten Morgonbladetissa kirjoituksensa "Anteckningar rörande Finlands ofrälse slägter". Viisi vuotta myöhemmin Oskar Wasastjerna ryhtyi julkaisemaan sarjaa "Ättar-Taflor öfver den på Finlands Riddarhus introducerade adeln". Samaan aikaan Suomen Historiallisen Seura toimitti teoksen "Biografinen nimikirja - Elämäkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta".

"Stamtafla öfver slägten Runeberg" julkaistiin 1880 R. Renvallin toimesta ja neljää vuotta myöhemmin Otto Donner luetteloi Suomessa vaikuttaneita skotlantilaisia sukuja kirjassaan "A brief sketch of the Scottish families in Finland and Sweden". Ensimmäinen suomalainen sukumonografia oli Lahja Durchmanin "Durchman suvun sukuluettelo" vuodelta 1886.

Luettelo jatkuisi vielä pitkään, mutta tuossa vaiheessa kirjallisuutta alkoi olla jo melko runsaasti. Erityisesti matrikkelit saivat jalansijaa painokoneissa.

Taalainmaalta Houtskäriin?

Säveltäjä, kansanmusiikintutkija ja kirjailija Armas Launis, ent. Lindberg oli kiinnostunut myös sukujuuristaan. Vuonna 1921 hän julkaisi Sukututkija -lehdessä artikkelin "Esivanhempien muisto". Siinä hän käy perusteellisesti läpi omien vanhempiensa sukuja aloittaen kertomuksensa Korppoon ja Houtskärin saaristopitäjistä. Launiksen mukaan saarien nykyinen asutus on alkuperältään ruotsalaista, etenkin Houtskärin osalta. Todisteena tästä hän pitää pitäjäläisten taalalaista murretta muistuttavaa kieltä. Vaikka naapureidenkin ruotsi viittaa enemmän tai vähemmän Ruotsin emämaan puolelle, ovat merkit juuri Houtskärissä voimakkaimmat.
Niinpä asukkaat uskovat itsekin tulleensa asuinsijoilleen nimenomaan Taalainmaalta. Todisteena on paitsi kieli, myös heidän käyttämänsä vaateparsi. Se muistuttaa yllättävän paljon taalalaismallia, mutta oli jo artikkelin teon aikaan 1900-luvun alkupuolella jäänyt pois käytöstä. Kolmas todiste on vanha kansantaru siitä, miten Houtskär sai nykyisen väestönsä.

"Sittenkun Suomi oli saatettu Ruotsin vallan alaisuuteen, tuli kerran sen maan kuningas laivastoineen Houtskäriin ja koetti saada sieltä luotsia, joka opastaisi hänet Turkuun. Mutta kukaan ei ollut halukas. Lopuksi sai hän kuitenkin erään vaimon luotsikseen.

Kun kuningas sitten tehtävänsä suoritettuaan palasi takaisi, rankaisi hän ankarasti Houtskärin uppiniskaisia asukkaita. Niin paljon kuin vain mahtumaan saatiin ahdettii näitä kuninkaan laivoihin ja vietiin Taalainmaan hedelmättömimmille seuduille. Ne taalalaiset taasen, joiden kotipaikka oli näillä seuduilla, tuotiin Houtskärin luonnonihanalle ja muutenkin auvoitetummalle saarelle. Näiden uusien tulokkaiden jälkeläisiä sanotaan tämän saaren nykyisten asujainten olevan".

Sjösäng kahdeksan

Pohjan pitäjän eli tulevan Raaseporin kaupungin Starrbölen ja Sjösängin alueella on runsaasti pronssi- ja rautakautisia hautaröykkiöitä. Samalla alueella on myös luultavasti varhaiseen maatalouden harjoittamiseen liittyviä röykkiökasoja. Starrböle-Sjösäng muodostaa kokonaisuuten valtakunnallisesti merkittävän kokonaisuuden, sillä muinaismuistojen määrä on hyvin runsas ja ne sijaitsevat lähellä toisiaan.

Eräs näistä röykkiökasautumista on saanut nimen Sjösäng 8. Alue sijoittuu loivasti etelään viettävän rinteen yläosaan (yksi röykkiö) ja alarinteeseen (kaksi röykkiötä). Viimemainituista toinen sijoittuu pienelle kalliokumpareelle ja on osin hajonnut.Luonto ympärillä on mänty- ja kuusimetsää, jonka pohjassa kasvaa hieman pensaikkoa.

Kallion ylärinteellä sijaitseva röykkiö on hajonnut tien rakentamisen yhteydessä ja mitoiltaan 6,5*5,4*0,4 metriä. Oheinen kuva on alarinteen kasasta, jota olisi hankala huomata ilman Museoviraston pystyttämää kilpeä. Aluskasvillisuus peittää melko perusteellisesti haudan kiviset rakenteet ja sienimetsässä samoileva kulkija voi hyvin ohittaa nämä muinaismuistot niitä noteeraamatta.

Sjösäng 8 peruskunnostettiin vuosina 1994-1995. Sen jälkeen alue sai olla rauhassa aina vuoteen 2003, jonka jälkeen Museovirasto on siirtynyt kohteessa ns. ylläpitävään hoitoon. Tämä tarkoittaa kasvillisuuden poistamista resurssien niin salliessa, jotta muinaismuisto saataisiin säilymään jälkipolville mahdollisimman eheänä. Näitä Sjösängin kahdeksaisen hautoja ei ole tutkittu arkeologisesti. Varsinaiseksi turistikohteeksi röykkiöistä ei ole niiden vaatimattoman ulkomuodon takia.

Nämä haudat ovat jo vuosisatoja sijainneet lähellä, mutta täysin syrjässä alueen keskuksista. Vain muutaman kilometrin päässä sijaitsee Åminnen kartano ja siitä Mustionjokea ylävirtaan päin on Billnäsin l. Pinjaisten ruukki. Karjaan muinaismuistoista rikas keskustaajamakin on melkein kivenheiton päässä. Suomenlahdesta erkaneva Pohjanlahti on aivan alueen vierellä ja sitä kautta varhaiset asukkaat ovat todennäköisesti paikalle saapuneetkin.

Starrbölen-Sjösängin alueella on täytynyt muinoin olla hyvin tiheää asutusta. Asukkaiden asumuksista tai muista jäänteistä ei löytöjä kuitenkaan ole tehty. Vanhoissa kartoissa, kuten 1700-luvun lopun Kuninkaan kartastossa tienoot on merkitty lähinnä metsämaaksi. Näin ainoaksi näkyväksi merkiksi näistä ajoista jääneet jäljelle lukuisat vainajien leposijat.

Isältä lupa

Vuonna 1862 Lopen pitäjän Läyliäisten kylän Halkivahan talon renki Alexander Lindroos ja piika Henrika Hellberg olivat tykästyneet toisiinsa sen verran, että päättivät mennä naimisiin. Alexander oli syntynyt Uudenmaan Pyhäjärvellä eli nykyisessä Karkkilassa, kun taas Henrikan vanhemmat olivat jo vuosikymmeniä asuneet Läyliäisten Heikkilän talon mailla itsellisinä.

Avioliittoa varten tarvittiin paljon muutakin kuin vain näiden nuorten oma tahto. Jonkinlaiset häät piti järjestää, jonka jälkeen oli todennäköistä hankkia oma asunto ja niin edespäin. Mutta ennen kaikkea tarvittiin morsiamen isältä lupa koko touhulle. Henrikan isän nimi oli Axel Gabriel Hellberg ja hän oli syntynyt Helsingissä rippikirjan mukaan 14. päivä maaliskuuta vuonna 1805. Mainitulla päiväyksellä ei Suomen tulevasta pääkaupungista löydy sopivaa lasta. Näin Axelin sukuperä jää toistaiseksi tuntemattomaksi. Sen sijaan äiti Leena Maria Michelsdotterista löytyy tarkempia tietoja. Hän oli tullut Lopelle Janakkalasta, missä hänen vanhempansa Michel Sigfredsson ja Beata Simonsdotter asuivat tyttärensä syntymän aikaan 24.1.1806. Isä Michel Spjuf mainitaan reserviläisenä ja lopulta itsellisenä mm. Hyvikkälän Klemolassa.

Axel Gabriel Hellbergin lupa avioliiton solmimista varten löytyy Lopen seurakunnan asiakirjoista kuvatuista mikrofilmeistä, rullalta TK 290. Se koostuu muutoin perukirjoista, mutta mukana on useita vastaavia lappusia. Näillä nykylukijan silmin hatarasti kirjoitetuilla, mutta kylläkin hyvin sydämellisillä dokumenteilla on ollut erittäin suuri arvo avioliittoon aikoville. Meille jälkipolville eräs upea anti on Axel Gabriel omin käsin piirtämä puumerkki.

Henrika Hellbergin sulhanen, Alexander Lindroos taasen näki päivänvalon Pyhäjärven UL Haaviston kylässä sijainneessa torpassa. Isä Carl Fredrik L. oli tullut vaimonsa Helena Henriksdotterin kanssa 1820-luvulla Mäen talon torppariksi. Perheeseen syntyi Alexanderin lisäksi viisi muuta lasta, mutta ainakin kaksi heistä kuoli aivan pienenä. Torppareiden nuoremmilla pojilla ei ollut juuri toimeentulon mahdollisuuksia kotonaan ja näin mm. Alexanderin osaksi tuli renkimiehen raskas työ.

Alexander Lindroosin ja Henrika Hellbergin perheen myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole tietoja.

Gammelby Pohjan pitäjässä

Varhaisin kirjallinen tieto Gammelbyn kylästä on vuodelta 1536, jolloin kylässä on ollut kaksi taloa. Kylän nimi viittaa varhaiseen asutukseen, ja se on kuulunut jo 1300-luvulla mainittuun Skavistadin verokuntaan. Vanhin kartta alueelta on isojakokartta vuosilta 1779-1780, jonka mukaan vanhin tunnettu kylätontti on sijainnut metsikön itäosassa. Pitäjänkartan ja uudistuskartan mukaan kylässä on 1800-luvun jälkipuoliskolla ollut vain yksi usean rakennuksen muodostama talo, jonka pihapiiri sijaitsi vanhemmasta rakennusryhmästä 150 m länsiluoteeseen. Vanha kylätontti on tällöin merkitty pelloksi ja niityksi.
Alueella on maastossa useita rakennusjäännöksiä sekä vanhoja peltolohkoja ja pihatasanteita. Vanhemman kylätontin paikalla erottuu ainakin yhden uunillisen rakennuksen pohja (pkoo: 6669299, ikoo: 3312114). Metsikön länsipäässä 1800-luvun kylätontin rakennusten jäännökset ja pihapiirin muodot ovat selvästi havaittavissa. Kylätontin koillisosa on isojakokartan mukaan ulottunut rantaan asti, mutta tämä alue on ilmeisesti tuhoutunut rautatien rakentamisen myötä. Oheiset kuvat ovat tästä melko kookkaanoloisen rakennuksen jäänteistä. Nykyisen paikkaa ympäröi selvästi istutettu metsä, joka tekee miljöön hyvin erikoiseksi. Metsikköön astuessaan on hyvin vaikea kuvitella sitä 1800-luvun pihapiiriä, joka tätä taloa ympäröinyt.
Vanhasta kylätontista noin 50 m kaakkoon (pkoo: 6669248, ikoo: 3312148) on näkyvissä myös yksi uunillinen, kivetty rakennuksenpohja sekä lähes maantasainen, latomusmainen kiveys. Latomusmainen kiveys viittaa siihen, että paikalla voi olla merkkejä myös esihistoriallisesta toiminnasta.


Gammelby kuului Skavistadin verokuntaan, joka lienee käsittänyt Karjaan Kirkkojärven ja Pohjalahden suun välillä olevan hedelmällisen jokilaakson. Karjaalta tunnetaan sananlasku "Ingvalsbyn lähde ja Klinkbackan pellot eivät koskaan petä". Klinkbacka on vasta päätä Gammelbytä oleva kylä, missä on 1900-luvun alkupuolelta lähtien sijainnut paikallinen koulu. Skavistad mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1335 eräässä Viron Paadisten luostarin maita koskevassa päätöksessä;

"Jtem eth lathine Gercke Skyttes breff at han gaff Finneby och Skawistade ok the gotz ther til ligge til Pades kloster i Ræfle biscopsdöme. Datum Ræffwalie post sabbato (!) Nicholai anno Domini mcccxxx quinto."

Jarl Gallen on tosin ajoittanut tämän kirjeen vasta vuodella 1350, Historiska Tidskrift f. Finland, sivut 1-27. Skavistad oli kuulunut vuoteen 1326 Suomen käskynhaltija Matis Kettilmundinpojalle. Sen jälkeen vuoteen 1350 Gereke Skyttelle, joka tuolloin oli Varsinais-Suomen vouti. Tätä ennen hänet tiedetään olleen Uudenmaan voutina. Tutkija Gunvor Kerkkonen on huomauttanut, että voudit ja tuomarit hankkivat mielellään maatiloja liikenneväylien varrelta. Aivan Mustionjoen vartta pitkin kulki ikivanha Kuninkaantien Turusta Viipuriin, joten tätä taustaa vasten valtakunnan suurmiesten mielenkiinto Skavistadia kohtaan oli ymmärrettävää.

Skavistadin tilan on arveltu olleen joko nykyisen Billnäsin ruukin tienoilla tai todennäköisemmin Åminnen kartanon kohdalla. Kummassakaan paikassa ei ole tehty arkeologisia kaivauksia ja Billnäsin kohdalla myöhempi rakentaminen lienee tuhonnut mahdolliset jäännökset jo aikaa sitten. Gammelbyn nimi kertoo sen olleen hyvin vanhan kylän, kuten edellä on jo todettu. Mikäli se jo 1500-luvulla oli "vanha kylä", täytyy sen olla perustetun vähintäänkin 1300-luvulla. Karjaan Ennen ja Nyt -teoksessa mainitaan ruotsalaisista paikannimitutkijoista, jotka sijoittavat 500-600 -luvuille nimet, jotka loppuvat päätteeseen -sta(d) ilman bol -jatketta ja joissa on miehennimi etuliitteenä. Tämän perusteella jokilaakso saattoi tulla asutetuksi jo ennen viikinkiaikaa.
Oheiset kuvat on otettu 12.10.2008 ilmeisestikin Gammelbyn Nedergårdin talon paikalla. Vanhasta pitäjänkartasta selviää talon sijainti. Karttakuvan nuoli osoittaa Nedergårdin sijaintia, kun taas valokuvan nuoli em. talon uunin paikkaa. Punaiset viivat hahmottavat rakennuksen perustuksien sijaintia. Kohteeseen pääsee helpoiten vanhaa Turku-Helsinki -rautatien linjausta pitkin, mutta varsinaiseksi retkikohteeksi tästä historiallisesta paikasta ei ole.
Pohjan keskustan suunnasta tultaessa on ensin ylitettävä käytöstä poistettu rautatiesilta, mikä on lähinnä hengenvaarallinen, ainakin lasten kanssa kulkevalle. Karjaalta päin tultaessa kävelymatkaa tulee melko pitkälti ja loppujen lopuksi nähtävää ei ole paljoa. Tosin sammaleita raottamalla löytää runsaasti jäänteitä elämästä 1800-luvulla ja aiemmin.
Tämä teksti perustuu osin Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalin tietoihin.

Sotaveteraaneja vuodelta 1858

Suomen Sodan alkamisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 200 vuotta. Enää ei tietenkään ole ketään kertomassa tuosta ankarasta ajasta, mutta 1858 oli vielä useita sotaveteraaneja elossa. Heistä kokosi Sanomia Turusta -lehti artikkelin lokakuun 26. päivän ilmestyneeseen niteeseen.

Ensimmäisenä mainitaan Pyhäjärven kappelista, Vihdin pitäjästä peräti kolme uroa; Kyösti Ahl l. Ahlqwist, joka oli syntynyt 1785 ja toiminut ennen sekä jälkeen sotilasuransa pitäjänsuutarina. Sotamiehenä hän oli Uudenmaan jalkaväkirykmentin ensimmäisen majurin komppanian varamies palvellen kolme vuotta Viaporissa, ts. Suomenlinnassa. Vaikka Ahlqwist sai kruunulta avustusta viisi ruplaa ja 75 kopeekkaa, kuului puute olleen jokapäiväinen vieras hänen kodissaan.

Toinen Pyhäjärven miehistä oli Kyösti Ruusi, joka tosin oli syntynyt Lopen pitäjässä myöskin 1785. Hän oli palvellut Pusulan kappelin Ahonpään kylän ruodussa, samalla paikalla ja melkein samaan aikaan kuin em. toinen Kyösti. Kruunulta ei ollut Ruusille apua herunut.

Kolmas Pyhäjärven uro oli Mikko Rusenlöw, joka oli käynyt syntymässä Tammelassa vuonna 1779. Hänen sota-ajastaan ei ollut tarkkaa tietoa, mutta Mikko lienee palvellut Hämeen jääkärien korpraalina.

Marttilan pitäjässä Varsinais-Suomen puolella oli myös kolme Suomen Sodan miestä elossa. Ensinnäkin vuonna 1778 syntynyt Matti Wall, joka oli mennyt väkeen hieman ennen sodan alkamista. Hän oli ollut Viaporia puolustamassa ja joutui myös muiden mukana antautumaan venäläisille siellä. Tämän jälkeen hän sai eron sotaväestä. Nyt hän eli Marttilan vaivaiskassan elatuksella ollen itse voimaton.

Heikki Eskolin oli syntynyt 1787 ja mennyt Suomen "maawartiowäkeen" 1808. Eskolin oli mukana monissa Vaasan seudulla käydyissä taisteluissa ja joutui joukkojensa mukana pakenemaan aina Ruotsiin saakka. Monissa muissakin kahakoissa hän oli mukana selviten aina vahingoittumattomana. Nyt hän eli Marttilassa sokeana ja surkeassa tilassa.

Uskelassa 1788 syntynyt Kaapo Lindroos meni sotaväkeen 1807 ja oli taistelujen alkaessa Viaporissa. Hän joutui taisteluihin mm. Kalajoella ja Hörneforssissa. Tästä taistelusta hän sai urhoollisuuden kunniamerkin, mitä hän vielä 50 vuotta myöhemmin ylpeänä kantoi asuen siis Marttilassa.

Teiskon kappelissa eli 1858 Heikki Udd, joka oli jo yli 80 vuoden ikäinen. Hän oli mennyt sotaväkeen yksitoistavuotiaana ja oli sodan alussa monen muun tavoin Viaporissa. Linnakkeen antautumisen jälkeen hän koki Lapuan ja Paljakan taistelut sekä Ruoveden iskuissa. Niissä pieni joukko suomalaisia ryösti venäläisiltä muonavaroja sekä hävitti siltoja. Rauhan tultua hän saapui kotiinsa Tornion kautta, mutta palveli vielä kolme vuotta väessä. Sen jälkeen hän työskenteli Tampereella 20 vuotta "rääsynkokoojana paperipruukilla". Nyt vanhoilla päivillään hänen voimansa olivat poissa ja Heikki Udd joutui turvautumaan kerjäämiseen sekä onkimiseen hengen pitimikseen.

Kuvan lähdetiedot;

Runeberg, Johan Ludvig - Fänrik Ståls sägner
Helsingfors : G. W. Edlund 1883 : Stockholm, Central-tryckeriet

Kirjan kuvituksen, noin 100 kuvaa, on tehnyt ruotsalainen taidemaalari Johan August Malmström
Tämä kuva on osa suuremmassa kuvasta. Kuvan lähde Kansalliskirjaston verkkopalvelu

Kohtaaminen New Yorkissa

Kalajoelta kotoisin ollut Gustaf Wendelin lähti Amerikkaan Krimin sodan riehuessa Suomenkin rannikoilla vuoden 1854 tienoilla. Gustaf palveli sisällissodan aikaan amerikkalaisella laivalla ja jäi merimieheksi sodan loputtua. Vanhemmalla iällä hänestä tuli Sandy Hookin majakkalaivan työntekijä.

Gustaf Wendelinillä oli tapana käydä New Yorkissa olleessaan suomalaissyntyisen A. Everstin majatalossa. Siellä hän muutamana iltana törmäsi parikymmentä vuotta nuorempaan suomalaiseen merimieheen. Miehet tutustuivat ja illan mittaan Gustaf alkoi kysellä nuoremmalla kollegaltaan Suomen asioista ja erityisesti kotipitäjästään. Tämä Bostonissa asuva nuorempi mies, Tuomas etunimeltään, oli nimittäin paljastanut syntyneensä Gustafin tavoin Kalajoella.

Gustaf Wendelin kyseli sitten tältä Tuomakselta tuntisiko tämä hänen omia sukulaisiaan. Pienten selvitysten jälkeen puhkesivat Gustafin silmiin kyyneleet hänen huudahtaessaan; "taidatpa olla veljeni!".

Tämä iloinen yllätys oli täyttä totta. Gustaf oli syntynyt 9.12.1830 renki Tuomas Tuomaanpoika Ventelän ja Maria Kustaantyttären vanhimpana lapsena. Pikkuveli Tuomas oli puolestaan syntynyt 22.10.1843. Kun Gustaf aikoinaan lähti kotipitäjästään, oli pikkuveli vain kuuden vuoden ikäinen. Luultavasti Gustaf ei ollut kuullut kotiväestään mitään ainakaan Amerikkaan lähtönsä jälkeen. Tuomas oli elossa vielä vuonna 1919, kun lähdeteoksena käyttämäni S. Ilmosen "Amerikan Suomalaisten Historiaa I" ilmestyi.

Oheinen kuva on Amerikan sisällissodan aikaan käytössä olleen taistelualus Brooklynin kannelta.