Muistutus mustikka-ajasta

Tällä kertaa vain linkki vuoden takaiseen aiheeseen näin lepopäivän ratoksi - klikkaa vain otsikkotekstiä!

Dufva, osa kaksi

Kerstinillä ja Olofilla oli poika Bengt Olofsson, jonka kotitila oli Porvoon pitäjän Munkkala. Hänen puolisonsa sanottiin olleen Katarina Danske, Karjaan Dönsbyn Henrik Perssonin ja Lohjan Veijolan (Veiby) Anna Persdotterin tytär. Katarinan vaakunakuviossa oli saman tiedon mukaan kaksi mustaa hevosenkenkää valkoisella vinopalkilla.

Vaimoon liittyvät nimet sekä vaakunatieto ovat Jaakko Teitin käsialaa 1550-luvulta, eikä kummastakaan ole aikalaismerkintöjä. Karjaalla eli 1400-luvulla suku, jota kutsutaan asuinpaikkansa mukaan Dönsbyn suvuksi. Tämän suvun jälkeläisillä oli 1500-luvulla vaakunassaan yksi hevosenkenkä, joka muistuttaisi Katarinan kahden kengän vaakunaa. Dönsbyn suvulla oli myös tiiviit sukuyhteydet Lohjaan, joten nämäkin tiedot tuntuvat luontevilta. Katarina lienee syntynyt 1400-luvun ensi puoliskolla (lastensa syntymäajoista päätellen), eikä Karjaan Dönsbyssä tai Lohjan Veijolassa niihin aikoihin tavata Henrik Persson tai Anna Persdotter -nimisiä henkilöitä. Tämä voi kuitenkin yksinkertaisesti johtua aikakauden niukoista asiakirjalähteistä tai siitä, että Jaakko Teitti joko sai 1500-luvulla tehtyihinsä kyselyihinsä väärät nimet tai hän kirjasi ne väärin; olihan aikaakin kulunut jo yli 100 vuotta. Toisaalta oli Teitti itse kotoisin Pernajalta, joten olisi luullut hänen tunteneen Munkkalan asiat melko hyvin.

Lisänimi Danske, tanskalainen, on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen, sillä Dönsbyn läheisyydessä, Österbyn yökunnassa, on paikkanimi Danskarbackgärdan, joka viittaisi siellä joskus sijainneeseen talon- tai kylännimeen Danskarbacka. Ja kaiken huippuna: sattumaa tai ei, mutta Karjaan Dönsbykin arvioidaan olleen Paadisten luostarin entisiä maita. Joka tapauksessa Dönsbystä hieman Pohjanlahdelle päin oleva Skavistad eli suurin piirtein nykyinen Billnäsin ruukki kuului aikanaan luostarille.


Bengtillä oli lapset:


1. ? Henrik Bengtsson, omisti Porvoon pitäjän Vekkosken ja Boegården, jolle hän sai rälssivapauden v. 1535 . Hänen puolisonsa oli joko Elsa, asemies Bengt Hammarin tytär tai hän oli ns. Kråkön sukua.

2. Jakob Bengtsson, Porvoon pit. Näse, puoliso Margareta Tuvesdotter, k. 1532 menn.

3. Brita Bengtsdotter, puoliso oli Porvoon Jakob Lydekesson.

4. Katarina Bengtsdotter, puoliso rälssimies Olof Bodebek Pyhtäältä.

5. Nils Bengtsson, peri Munkkalan, mainittiin ”hyväsukuiseksi” 1488 hänen tavatessaan valtionhoitaja Sten Sturen Turussa sekä esittäessään hänelle ja saaden hyväksytyksi esittämänsä sukuselvityksen, oli Viipurin linnan vouti vuonna 1495. Puoliso Suneva Pedersdotter.

6. Ragnhild Bengtsdotter, puoliso Nils Olofsson, nimismies 1480, Porvoon pitäjän Peippolasta, ns. Ållongren -sukua.

7. Cicilia Bengtsdotter, puoliso Itä-Uudenmaan laamanni Sigfrid Andersson (Rålamb).


Kysymysmerkillä varustetun Henrikin kuuluminen sisarusparveen tuntuu oudolta. Henrikin on täytynyt olla syntynynyt viimeistään 1460-luvulla, koska isoisä Olof Benktsson oli syntynyt jo 1300-luvun lopulla ja veli Nils mainittiin ”hyväsukuisena” miehenä jo 1488. Henrik olisi siis saanut rälssoikeuden 1535, jolloin hän oli vähintään 65 vuotta. Ei mahdotonta, mutta todennäköisempää olisi, että Vekkosken ja Boegårdenin Henrik oli sukuun kuulumaton henkilö.


Kiitos RR!

Dufva, osa yksi

Myöhemmin Dufvana tunnetuksi tulleen suvun kantaisä Olof Bengtsson mainittiin ehkä ensimmäisen kerran vuonna 1408, kun eräs sen niminen henkilö maksoi Viipurin linnapäällikkö Tord Bonden asiamiehenä velan eestiläiselle Paadisten luostarille. Hänen äitinsä olisi 1550-luvun lähteen mukaan ollut Olof Tavastin tytär Ingrid (”ägde herr Olof Tawasts dotter, hon skall hafva hetat Ingrid”). Tälle tiedolle ei kuitenkaan löydy vahvistusta keskiaikaisten Tavastien sukupuusta tai muualtakaan.

Turussa päivätyssä kirjeessä mainitaan toisaalta eräs Jusse Dufva jo 10.6.1407, mutta hänen yhteyksistään Olofiin en ole itse tietoinen. Tämä Jusse osti mainittuna vuonna 500 markalla "Muurilan, Niemen ja Sotalan - Murila, Nemis och Sotala". Kauppakirjan vahvistivat sineiteillään Klaus Fleming, Kalus Lydikenpoika, Rötger Ingesson, Olof Matsson, Stigholfs, Olof Andersson ja Peder Magnusson.

Olofin vaimo oli nähtävästi nimeltään Kerstin Stoltefot. Täyttä varmuutta asiasta ei ole, sillä etunimi mainittiin vasta 1550-luvulla. Sukunimi on pääteltävissä siitä, että Kerstinin veli tai velipuoli, Taivassalon kirkkoherra (ent. Pernajan kirkkoherra) Helvik Stoltefot luovutti 12.3.1413 kaiken perintöosuutensa Pernajan Torsbyssä Olofille, ”ystävälleen ja sukulaiselleen”, ja 1419 puolet Pyhtään Kullasta.

Olof Bengtsson sai 17.5.1413 rälssikirjeen Vadstenassa unionikuningas Erik Pommerilaiselta kaikelle maaomaisuudelleen (”frelse vpå altt hans godz, som han rätteliga fångitt hafver”). Samana vuonna hän osallistui myös käräjiin Porvoossa, nähtävästi voudin ominaisuudessa. Asiakirjassa vuodelta 1421 häntä nimenomaan sanotaankin voudiksi. Olofin Porvoon pitäjän Munkkalan (Munkby) tilasta tuli suvun kantatila ja Helvikiltä saatu Pernajan Torsbykin (myöh. Nybondas) oli osittain suvun omistuksessa vuoteen 1662 asti.

Edellä mainitulla vaikutusvaltaisella eestiläisellä Paadisten luostarilla oli keskiajalla mittavia omistuksia Suomenlahden pohjoisrannalla ja mm. kalastusoikeuksia Vantaanjoella. Helsingin Munkkiniemi, Kirkkonummen Munkkulla sekä monet muut vastaavat paikat Uudellamaalla ovat saaneet nimensä munkkiveljesten mukaan. Olof ja hänen lankonsa Helvik näyttivät olleen tiiviissä tekemisissä luostarin kanssa, sillä:

- Olof oli nähtävästi asiamiehenä Viipurin linnapäällikön ja luostarin välillä 1408 (ks. edellä).

- Olofin kotitilan Munkkalan (Västra Munkby) nimi on todennäköisesti saanut nimensä luostariveljistä ja se oli ehkä tullut hänen omistukseensa vasta 1400-luvun alussa, siis niihin aikoihin, kun luostari luopuili Suomen puoleisista omistuksistaan. Tämä on kuitenkin ristiriidassa toisen arvion kanssa, jonka mukaan Munkkala olisi ollut jo suvun aiempien polvien hallussa. Jos tämä jälkimmäinen arvio on oikea, tarkoittaisi se että suvulla on voinut olla kytkentöjä luostariin jo ennen Olofiakin.

- Olofin harvinaisen nopea rälssioikeuden saaminen omistuksiinsa saattaa myös selittyä poliittisen tai puolustuksellisen tyhjiön muodostumisella luostarin vetäydyttyä; Helvik luovutti Torsbyn omistuksensa Olofille maaliskuussa 1413 ja Olof sai rälssioikeuden kaikelle omistukselleen jo kaksi kuukautta myöhemmin.

- Ottaen huomioon, että Stoltefotien juuria oli Balttiassa ja että suku muutoinkin oli tekemisissä Padisten kanssa, on todennäköistä, että Torsbyn tilakin oli joskus kuulunut luostarin omistuksiin.

- Luostarilla oli Porvoon seurakunnan ja sen kappeliseurakuntien, mm. Pernajan, patronaattioikeus eli pappien nimittämisoikeus vuosina 1351-1428, joten Helvik oli tullut Pernajan kirkkoherran virkaansa nimenomaan luostarin luvalla.

Olofista ja Kerstistä tuli kantavanhempia suvulle, joka tultiin myöhempien polvien aikana tuntemaan nimellä Dufva. Ensimerkintä "Dufve" esiintyy 1500-luvun loppupuoliskolla; suku otettiin Ruotsin ritarihuoneelle 1625 nimellä Dufva no. 95, mutta nimilinjat kuolivat kuitenkin n. 1750. Dufva, "Kyyhky" ei sukunimenä ole harvinainen ja sen nimisiä sukuja on aikojen saatossa ollut Suomessa moniakin, tavallisimmin kuitenkin 1700-luvulta lähtien sotilasnimenä. Myöhempien aikojen ruotusotilaan, jolla ei palvelukseen astuessa välttämättä ollut sukunimeä, piti saada lyhyt, ytimekäs ja helposti muistettava ”sukunimi” - Suomen tunnetuin Dufva-henkilö, Sven, olikin sotilas. Nämä myöhemmät Dufva-suvut eivät kuitenkaan liity mitenkään tähän Porvoon pitäjän keskiaikaiseen rälssisukuun.



Tarina jatkuu huomenna!

Boije (af Gennäs) -sukua

Anders Boijan mainittiin asiakirjalähteissä vain yhden kerran, kun hän 21.6.1503 oli maakatselmusmiehenä Pohjan pitäjässä. Vanhojen sukutarinoiden mukaan (joita tukevat myös myöhemmät suvun maaomistukset ja vaakunatieto) oli hänen vaimonsa Brita Rötgersdotter. Britalle tämä oli toinen avioliitto, ensimmäinen liitto oli ollut erään Nils Månssonin kanssa. Anders otti tai sai lisänimekseen Boijan, josta seuraavissa polvissa tuli sukunimi Boije, vaimonsa suvun vaakunan mukaan.

Myöhemmin Boije-suvun vaakunassa oli kolme ”poijuiksi” (poiju = boj), kypäräksi, ammukseksi, kypäräksi tai vastaaviksi arvailtua esinettä; samanlainen aihe oli ollut myös appi-Rötgerillä, joka eli vielä keväällä 1498, mutta oli kuollut vuoteen 1503 mennessä.

Andersista ja Britasta alkanut suku otettiin v. 1629 Ruotsin ritarihuoneeseen nimellä Boije af Gennäs, no. 16, (suvun vapaaherrallinen haara vuonna 1777, numerolla 294) sekä Suomen ritarihuoneeseen v. 1818, no. 1 (vapaherrallinen haara v. 1818, no. 20). Nimi elää vielä sekä Suomessa että Ruotsissa.

Andersin ja Britan lapsia olivat:

1. Beata Andersdotter Boije, jonka puoliso sukukirjojen mukaan oli Måns Andersson Grabbe, Kirkkonummen Koskiksen omistaja.

2. Margareta Andersdotter Boije, joka mainittiin leskenä vuonna 1567, hänen oltuaan naimisissa Siuntion Tjusterbystä kotoisin olevan nimismies Greger Jönssonin kanssa.

3. Erik Boije sai perinnönjaossa äidinisänsä Rötgerin aikoinaan omistaman Pohjan Dalkarbyn vuonna 1537. Hän oli mm. linnapäällikkö Hämeenlinnassa 1530 ja itäisen Karjalan kihlakunnantuomari vuodesta 1535. Hänen puolisonsa oli Cecilia Gudmundsdotter Lammilta.

4. Nils Boije sai perintönä äidinisänsä aikoinaan omistaman Gennäsin. Hänet mainittiin asemiehenä 1523, Raaseporin voutina 1530 ja 1537 muonitusmarskina. Hänellä oli vaihtelevia alueläänityksiä, mm. 1537 Vehmaa ja Mynämäki sekä kaksi pitäjää Raaseporin linnaläänissä. Sotaeverstinä hänet mainittiin 1542 ja hän oli samoihin aikoihin lyömässä Dacke-kapinaa Itä-Göötanmaalla. Hän oli ritari 1554, valtaneuvos 1565 ja Viipurin linnan ja läänin päällikkö 1565. Tanskan sodassa hän oli mukana sotaeverstinä, jolloin hän valloitti Varbergin linnan 1565, mutta erotettiin Bohusin linnan epäonnistuneen piirityksen jälkeen. Etelä-Suomen laamanni ja Suomen käskynhaltija 1568; kuoli 1568 loppupuolella. Hänen vaimonsa oli Brita Horn, linnanvouti Krister Klasson Hornin tytär.

5. Karin Andersdotter Boije, jonka puoliso oli Halikon Fulkilan Hans Persson (Starck-sukua). ”Pohjan kylän Karin” eli vielä 1542.

6. Elin Andersdotter Boije, jonka puoliso oli Klas Grabbe.

7. Ragnhild Andersdotter Boije, jonka puoliso oli Turun pormestari Simon Andersson. Ragnhild oli ilmeisesti Perniön Arpalahden perijä



Suvun kantatilasta nykyisen Raaseporin kaupungin alueella kirjoittelin pari vuotta sitten tähän tapaan.


Kiitos RR!

Kollega Acrinius Helsingistä

Helsingin triviaalikoulussa oli vuonna 1688 75 oppilasta ja 4 opettajaa. Kolme vuotta myöhemmin oli oppilasmäärä jo 126. Yksi oppilaista niihin aikoihin oli Zacharias Erici Acrinius . Hän siirtyi Turun yliopistoon ja suoritti ylioppilastutkinnon 1692/93. Entisen koulunsa, Helsingin triviaalikoulun alemmaksi kollegaksi (opettajaksi) hänet nimitettiin 1698, ylemmäksi kollegaksi 1704.

Niihin aikoihin maata vaivasi suuret katovuodet (1695, 1696, 1697), jolloin neljännes Helsinginkin väestöstä kuoli nälkään ja ennen kaikkea tauteihin. Samana vuonna kuin Zacharias nimitettiin opettajaksi vaivasi lisäksi rutto Suomea ja esim. opiskelupaikkakunnalla Turussakin kuoli neljännes asukkaista.

Zacharias avioitui 10.1.1701 Sipoon kirkkoherran tyttären Maria Strengin kanssa, jonka veli Lorentz muuten kirjoittautui triviaalikoulun oppilaaksi 1704. Zacharias ja Maria saivat Helsingissä lapset:

1. Zachris Acrinius, s. 25.7.1706.
2. Maria Acrinia, s. 24.4.1708.
3. Christina Acrinia (kaks.), s. 3.5.1710.
4. Margaretha Acrinia (kaks.), s. 3.5.1710.
5. Elsa Acrinia, s. 19.12.1711.
6. Carl Acrinius, kauppias Helsingissä, pso. tukholmalainen pikkuserkkunsa Anna Maria Ingman, muutti nähtävästi Ruotsiin .
7. Hedvig Acrinia, synt. viimeistään n. 1723, pso. noin 1749 Samuel Smaléen.



Vuoden 1710 kastettujen lasten Kristinan ja Margaretan syntymämerkinnöissä on lisäsana "Burtz". Helsingissä oli sen niminen porvari, jolla oli talo paraatipaikalla torin eteläpuolella. Korttelin nykyinen nimi on Leijona-kortteli ja Helsingin kaupungintalo sijaitsee sen vastakkaisella puolella. Acriniukset todennäköisesti asuivat Burtzin talossa; kyseessä ehkä oli Marian tädin mies Johan Burtz.

Viimeistään samana vuonna alkoivat vuonna 1700 alkanut Suuri Pohjan sotakin ja sen sivuvaikutukset näkyä Helsingin kaduilla. Ruotsi oli ollut menestykäs sodan alkuvaiheissa ja suurvalta-Ruotsi mahtavimmillaan. Kuningas Kaarle XII keskittyi kuitenkin liikaa sodankäyntiin Puolassa, mikä jätti tilaa tsaari Pietarille. Tämä valloitti Nevan varrella olleen Nevanlinnan kaupungin, aloitti nimikkokaupunkinsa rakentamisen 1703 ja jatkoi hyökkäystä Inkerinmaalla ja Balttiassa. Vuonna 1705 venäläiset piirittivät jo Viipuria eikä ruotsalaisilla ollut Balttiassa enää kuin Riika, Pärnu ja Tallinna. Pakolaisia virtasi Suomeen. Nähtävästi he toivat ruton, joka elokuusta joulukuuhun 1710 tappoi runsaasti ihmisiä Helsingissäkin. Vähän aikaisemmin perustettuun Kampin hautausmaahan (nyk. Vanha kirkkopuisto, "Ruttopuisto") haudattiin 1185 ruttoon kuollutta. Vakituisia asukkaita kaupungissa oli tuohon aikaan alle kolme tuhatta.

1713 aloittivat venäläiset hyökkäyksensä Helsinkiin mereltä päin. Kolmeen sataan lotjaan oli sijoitettu 12.000 jalkamiestä ja parisataa kasakkaa. Ensimmäinen maihinnousuyritys torjuttiin. Ruotsalaiset olivat sijoittaneet voimansa pitkin koko etelärannikkoa, joten Helsingissä oli vain 1.800 puolustajaa. Nykyisen Senaatintorin, Kauppatorin ja Pohjoisrannan rantoja oli varustettu maavallein ja tykistöpatterein. Tykistö torjui ensin venäläisten hyökkäyksen, mutta seuraavana yönä he nousivat maihin Katajanokalla ja raahasivat tykkinsä nykyisen Uspenskin katedraalin kallioille, mistä käsin kaupunki oli venäläisten tykinputkien armoilla. Tämä oli oikeastaan tarkoitettu harhautukseksi, sillä päähyökkäyksen piti tapahtua Hietalahteen.

Puolustajat päättivät kuitenkin tyhjentää ja polttaa kaupungin vielä samana yönä. Kruununmakasiinin 2.000 tynnyriä ruista paloivat kaupungin rakennusten ja kaiken muun maallisen mammonan ohella poroksi. Venäläiset yrittivät ensin sammuttaa paloa, mutta huomattuaan sen mahdottomaksi he viimeistelivät tuhon. Vielä tällä kertaa venäläiset eivät jääneet kaupunkiin, mutta palasivat heinäkuussa, nyt jääden moneksi vuodeksi.


Ns. isovihan aikana vuosina 1713-21 oli Suomi venäläisten miehittämä. Zacharias oli sen ajan Espoon vt. kirkkoherrana saaden rovasti Ritzin vahvistuksen virkamääräykselle 1717, mutta ei saanut pitää virkaa enää rauhanteon jälkeen 1721.

Kun rauhan jälkeen Helsingissä pidettiin ensimmäistä kokousta raatihuoneella 23. 11.1721, oli paikalla vain yksi raatimies, kaksi kauppiasta ja seitsemän muuta porvaria; samaan aikaan oli kaupungissa vielä 80 venäläistä sekä 10 rääveliläistä ja viipurilaista kaupustelijaa.

Opettaja ("Superior Collega") Zach. Acrinius haudattiin Helsingissä 9.10.1722 (tai –23). Maria kuoli noin 1735.

Karttaa klikkaamalla voit suurentaa sen luettavampaan muotoon.




Kiitos RR!

Matka Lönnrotin juurille Sammattiin

Vuoden 1901 kesällä tapahtuneesta Sammatin matkasta julkaistiin syksymmällä Mikkelin Sanomissa oheinen kertomus. Lehtiartikkelin allekirjoittana on nimimerkki "Ilia".





"Harva on se suomalainen mies tai nainen , joka ei tiedä mikä paikka Suomessa Sammatti on. Suomen lapset jo tuntevat "Paikkarin torppaa" eli "Torppa Sammatissa", Maamme sekä muista lukukirjoista.

Sinäkin, lukijani, tunnet sen? Ja siis tiedät, että Sammatin kappeli Uudellamaalla on suuren kansalaisemme Elias Lönnrotin syntymäseutu, ja Paikkarin torppa hänen syntymä- ja lapsuutensa koti?

Tämän kesän kauniimmalla ajalla kävin erään toverin kanssa siellä ja olenkin sen johdosta tilaisuudessa tässä lausua lukijalleni Paikkarista mitä herttaisimman, miltei suusanallisen tervehdyksen!

Oli sunnuntain iltapuoli, kun kuljettuamme jonkun verran Sammatin kappelia, saavuimme sen kirkolle sekä hautausmaalle, joka ympäröi kirkkoa. Sinne tultua kohtaa silmää heti musta, marmorinen hautapatsas, joka on korkeampi ja uhkeampi muita samannimellisiään siellä.

Sinne tulija heti suuntaa askeleensa ja aivan oikein, patsaasta hän lukeekin "Elias Lönnrot" ja nimen alla hän näkee kanteleen, jonka koristaa yksinkertainen laakerioksa.
Sinäkin, lukijani, tunnet sen? Ja siis tiedät, että Sammatin kappeli Uudellamaalla on suuren kansalaisemme Elias Lönnrotin syntymäseutu, ja Paikkarin torppa hänen syntymä- ja lapsuutensa koti?
Tämän kesän kauniimmalla ajalla kävin erään toverin kanssa siellä ja olenkin sen johdosta tilaisuudessa tässä lausua lukijalleni Paikkarista mitä herttaisimman, miltei suusanallisen tervehdyksen!


Oli sunnuntain iltapuoli, kun kuljettuamme jonkun verran Sammatin kappelia, saavuimme sen kirkolle sekä hautausmaalle, joka ympäröi kirkkoa. Sinne tultua kohtaa silmää heti musta, marmorinen hautapatsas, joka on korkeampi ja uhkeampi muita samannimellisiään siellä.
Sinne tulija heti suuntaa askeleensa ja aivan oikein, patsaasta hän lukeekin "Elias Lönnrot" ja nimen alla hän näkee kanteleen, jonka koristaa yksinkertainen laakerioksa.
Ihmetellen matkustaja tämän haudan äärellä seisoo, kiitollisella mielellä siitä, että Jumala antoi tälle maalle tällaisen pojan syntyä, joka puutteista ja monista vastuksista huolimatta, suurella ahkeruudella ja tahdonlujuudella murti itsellensä tien ja oman uran korkeaan oppiin, jota myöten hän sittemmin isänmaalle antoi sen kauneimman muinaisuuden aarteet. Hän se päivänvaloon saattoi Suomen kansan verrattoman, omantakeisen runokokoelman, johon Suomen historia oli kätketty. Kalevala ja Kanteletar on sen nimi.


Niin, suuren työnsä päätyttyä hän nyt tuossa lepää patsaan alla, jonka Suomi hänelle pystytti. Sen patsaan luona on niin hiljaista, ainoastaan pieni lintunen uskaltaa siellä viserrellä ja hypätä oksalta oksalle sypressi- ynnä muilla pensailla, joilla hautakumpu on kaunistettu. Haudoilla vallitsee aina äänettömyys, ei edes kuisketta kuulu. Siellä on iänkaikkisuuden rajamaa, josta ei enää mitään sanomaa tuoda tälle puolen haudan.


Mutta hiljempää kuin Elias Lönnrotin haudalla on, ei missään voi olla! Hän ei lepää siellä yksin, vaan saman hautakummun alla lepäävät hänen rakastettunsa; vaimo ja kolme tytärtä. Niillä on oma yhteinen hautapatsas. Välilaulelmana mainitsen tässä, että Lönnrotin vanhin tytär Maria kuoli seminaarin oppilaana vuonna 1894. Siihen aikaan oli tavallista, että Suomen kuuluisat miehet lähettivät tyttärensä seminaariin. Samaan aikaan oli myös Uno Cygnaeuksen ainoa tytär seminaarin oppilaana. Vielä muistelemme kuin suurella kaiholla, me toverit, surimme ja kaipasimme Maria ystäväämme, tuota ihmetyttöä, jonka olennossa ilmestyi ylevyyden ja runouden leimaukset salaperäisinä, vastustamattomina!

Sammatin hautausmaalla makaa Lönnrotin muukin heimo, vaikkakin heidän hautakumpunsa ovat vieraille tuntemattomat.

Haudoilta siirryimme pieneen puukirkkoon, jonka akkunoista auringonsäteet niin kodikkaasti sisäänvirtasi vaatimattomaan temppeliin. Siinä pieni alttari, jonka luona Eliaskin ensikertaa notkisti polviaan, kun uudisti kasteenliittoaan.

Siinä pienet urutkin, ja pientä oli siellä kaikki muukin sisustus, mutta kuitenkin kyllin suurta Sammatin seurakunnalle, jonka jäsenluku ei nouse paljon päälle kahdeksansadan.

Kirkosta jatkoimme matkaamme noin neljän kilometrin verran. Seutu Sammatissa on yksinäistä salomaata, oikeata nummea. Eniten käy kulku havumetsän läpi, jossa vähän väliä joku kätketty järvi näyttää kirkasta pintaansa.

Tällä matkalla kuletaan myöskin erään omituisesti kauniin koivikon läpi. Koivut siinä hentoine runkoineen muodostavat aivan kuin lumilinnan, niin hohtavan valkea on se koivikko. Nyt seisahdumme erään pienen mutta soman kodin veräjälle. Astut siitä pihamaalle, jossa lapsiparven keskellä istuu nuori opettaja, puhuen lapsille päivän tekstistä.

Astumme edelleen köynnöskasvilla varjostetulle kuistille. Siellä tapaamme hänen, jonka täällä etsimme; Miina Lönnrotin. Hän on Elias Lönnrotin veljentytär. Elian toimesta oli tämä koti Miinalle hankittu vanhuuden kodiksi. Sammatin hautausmaalla makaa Lönnrotin muukin heimo, vaikkakin heidän hautakumpunsa ovat vieraille tuntemattomat.


Haudoilta siirryimme pieneen puukirkkoon, jonka akkunoista auringonsäteet niin kodikkaasti sisäänvirtasi vaatimattomaan temppeliin. Siinä pieni alttari, jonka luona Eliaskin ensikertaa notkisti polviaan, kun uudisti kasteenliittoaan.
Siinä pienet urutkin, ja pientä oli siellä kaikki muukin sisustus, mutta kuitenkin kyllin suurta Sammatin seurakunnalle, jonka jäsenluku ei nouse paljon päälle kahdeksansadan.
Kirkosta jatkoimme matkaamme noin neljän kilometrin verran. Seutu Sammatissa on yksinäistä salomaata, oikeata nummea. Eniten käy kulku havumetsän läpi, jossa vähän väliä joku kätketty järvi näyttää kirkasta pintaansa.


Tällä matkalla kuletaan myöskin erään omituisesti kauniin koivikon läpi. Koivut siinä hentoine runkoineen muodostavat aivan kuin lumilinnan, niin hohtavan valkea on se koivikko. Nyt seisahdumme erään pienen mutta soman kodin veräjälle. Astut siitä pihamaalle, jossa lapsiparven keskellä istuu nuori opettaja, puhuen lapsille päivän tekstistä.
Astumme edelleen köynnöskasvilla varjostetulle kuistille. Siellä tapaamme hänen, jonka täällä etsimme; Miina Lönnrotin. Hän on Elias Lönnrotin veljentytär. Elian toimesta oli tämä koti Miinalle hankittu vanhuuden kodiksi.


Siinä oli edessämme korkeavartaloinen nainen, joka oli hoitanut Elias Lönnrotin taloutta ja kotia siitä asti, kun Lönnrot jäi leskeksi, hänen kuolemaansa saakka. Kun katseli tuota luonnostaan niin hienon ylevää ja samalla niin lapsellisen nöyrää naista, niin olin vakuutettu sen arvostelun totuudesta minkä naapurit hänestä lausuivat; "Siinä Miinassa meillä on niin kallis, kallis aarre!"
Ja hänen syväaatteiset, mustat, säihkyvät silmänsäkin todistivat, että hänessäkin oli Lönnrot suvun merkit, jotka ovat hurskaus, nero ja vilpitön nöyryys.
Mielenkiinnolla kuunneltuamme Miinan kertomat, muutamissa piirteistään suuresta vainajasta ja hänen omaisistaan, lausuimme jäähyväisemme ja lähdimme sieltä vähän matkan päässä sijaitsevaan Paikkarin torppaan, joka on kuvattuna useassa sekä kirjassa että kuvalehdessä. Niistä oli se minullekin ennestään tuttu.


Mutta sitä kotirauhaa ja sitä erämaan hiljaisuutta et voi tuntea ellet astu Paikkarin torpan pihalle ja sieltä sisälle porstuaan, tupaan ja kammariin. Tupaan tultuasi täytyy sinun mielesi tyyntyä, sillä niin sen vaikutus on tuliaan.


Tuvassa ollessamme katselimme ympärillämme olevia esineitä, heti silmämme sattui lattialla olevan lapsen kätkyeen ja jakkaraan kätkyen vieressä. Siinä kätkyessä nukkui pieni Elias lapsen ensimmäiset viattomat unensa. Ja jakkaralla istui hellä äiti lastansa tuudittaen.


Täällä siis Elias Lönnrot aloitti elämäänsä. Ja elämää, joka tuli niin sisältörikkaaksi ja siunausta tuottavaksi Suomen kansalle. Tässä pienessä torpassa se mies sai alkunsa ja ensimmäiset havaintonsa, sekä ensimmäiset vaikutuksensa. Mies jonka mielilaus myöhempinä aikoina oli "Suuri maallinen rakkautemme olkoon aina isänmaahamme kiinnitetty; suurin rikkautemme sen laillinen turva ja vaaus, ja suurin ilomme sen kaikinpuolinen onni ja menestys."

Niin, katselkaamme vielä tuvassa olevia esineitä ja mainitkaamme tässä, esimerkiksi peräseinälle riippuvaa kannelta, jonka kieliä kosketteli Elias Lönnrotin ahkerat sormet kun hän, tiedemies, hengellisenä runoilijanakin sepitti monta kaunista, vakavaa laulua, joista monta virttä löytyy virsikirjastammekin. Samalla kanteleella hän joka aamu varhain soitti ja lauloi virsiä ennenkuin hän alkoi päivänsä työn.


Jo ennen mainitulla tuvan peräseinällä kanteleen vieressä riippuu muiden muassa myöskin isot räätälin sakset, joita Lönnrotin isä, joka oli pitäjänräätäli, käytti ahkerasti ammatissaan. Samoja saksia käytti Eliaskin, sillä hänkin auttoi isäänsä räätälin työssä sekkä ennen kouluun menoansa että koulun loma-ajoilla.


Tuvan muukin sisustus on niinkuin Suomen talonpojan koti tavallisesti on sisustettu. Pitkä pöytä, penkit, sängyt, seinäkello ja vieläpä äidin rukkikin, sekä kaappi että astiahyllykin. Siinä koko tuvan kalusto. Mutta huomattava on, että kaikki mikä tuvassa on, on harvinaisen puhdasta ja siistiä.

Tätä kaikkea tarkastettuamme ja vielä pihalla katseltuamme kaunista ympäristöä, sekä kuunneltuamme Valkjärven aaltojen loisketta vasten Paikkarin rantaa, niin olimme saaneet käsityksen siitä, mitä tämä merkillinen paikka itsessään kätkee.


Aika on rientänyt, ja pois on meidän lähteminen, mutta tunnustaa täytyy, että ero täältä tuntui ikävältä. Vielä poimimme kukkaisia Paikkarin torpan pihamaalta, joita paluumatkallemme laskimme haudalle, tervehdykseksi Paikkarista.


Hevonen se taasen kiidätti meitä sieltä kotiinpäin, mutta matkallamme oli vielä yksi tärkeä paikka nähtävänä noin kilometrin matkan päässä kirkolta. Ja lähestymme taloa, jonka rakennukset ovat uudet ja tarkoituksen mukaiset.

Sen tarkoituksen huomaakin tulija heti, kun lukee portailla olevan kirjoituksen; ""Elias Lönnrotin emäntäkoulu".


Lönnrot oli huomannut, että monen kansannaisen emäntätaito oli monin kohdin puutteellinen ja sen tähden hän testamentissaan määräsi rahaston, jolla perustettiin emäntäkoulu Sammattiin.

Emäntäkoulussa saavat nuoret naiset kouluopetusta tärkeimmissä oppiaineissa, sekä käsitöissä niinkuin kankaankutomisessa ym. Myöskin opetetaa siellä ruanlaittamista ja puutarhanhoitoa ynnä muita emännille ja yleensä naisille hyödyllisiä tietoja.


Kotimatkalla oli mielemme kiintynyt kaikkeen, mitä tällä matkalla olimme sekä nähneet että kuulleet Lönnrotista ja koetimmekin luoda jonkun kuvan, mekin hänen elämästään, jota sinä päivänä olimme seuranneet kehdosta hautaan saakka.


Me saimmekin jonkunlaisen yleissilmäyksen siitä, kun alotimme sitä Paikkarin torpasta haudalle marmoripatsaaseen asti. Tiesimme, että Lönnrotin elämä oli ollut yksi ainoa pitkä, uuttera ja harras työpäivä ihmiskunnan palveluksessa.


Mutta sinä, isänmaa, sinä tiedät paljon enemmän kuin me, sinä tiedät kuinka syvä ja rikas Elias Lönnrotin elämä oli!"

Ei mitään uutta auringon alla!

Viimeisen vuoden aikana Suomessa ja muuallakin on noussut kovaa porua amerikkalaisen Googlen katunäkymiä kuvaavista autoista. Ne ovat joidenkin mielestä loukanneet yksityisyyttä ja Google itse on myöntänyt keränneessä tarpeettomia tietoja matkan varrelle sattuneista langattomista lähiverkoista.

Sukututkimuksesta innostuneelle nuo Googlen "Street View" palvelut tuovat erinomaista lisäväriä vaikkapa näin blogin kirjoittajan kannalta. On mukava lisätä jotain vanhaa suvun asuinpaikkaa esittelevään artikkeliin kuvaa talon nykyisyydestä. Street View avulla voi myös helposti etukäteen tarkistaa, missä oma sukututkimuksellinen retkikohde täsmälleen sijaitsee.

Kaikki uusi ja outo herättää aina kummastusta sekä epäilyjä. Niinpä nämä Street View -näkymiin liittyvä ihmettelyt ja jopa poliisitutkinnat eivät ole oikeastaan mitään uutta auringon alla. Vuonna 1893 joutuivat Karjalohjalla kokoontuneet käräjät käsittelemään Puujärven kylässä asuneen talollisen, Juhana Järvisen kannetta. Tämän kanteen aiheena oli se, että rusthollarin poika Oskari Kilpinen oli vuoden 1892 helluntaipyhänä valokuvannut osia Puujärven kylästä.

Käräjäoikeus tarkasteli asiaa hetken ja lennätti tämän naurettavan kanteen ulos käräjätuvasta. Voi vain kuvitella, mitä herra Järvinen olisikaan ajatellut alla olevasta katunäkymästä!



Näytä suurempi kartta