Wareliuksen talossa tapahtuu

Tässä blogissa on alkanut kuudes ilmestymisvuosi. Toivottavasti lukijat jaksavat edelleen kiinnostua vaikkapa tämänkaltaisista tarinoista;

Lohjan Varolassa vuonna 1810 syntynyt Isak Wilhelm Warelius asui 1840-luvulla perheineen Siuntion Tjusterbyssä. Hän harjoitti teurastajan ammattia ja oli tuossa vaiheessa tullut myös porvariksi. Puolisokseen hän oli löytänyt Kirkkonummen Överbyn Abraksen rusthollarin tyttären, Klara Vilhelmina Nymanin. Vuosien 1840-1845 välillä pariskunta sai neljä lasta, jotka kaikki olivat poikia.

Merkillistä kyllä, vaikka Isak Wilhelm löytyy perheensä kera Siuntion rippikirjoista, kaikki heidän lapsensa kastettiin Helsingin seurakunnassa.

Esikoispoika Wilhelm Ferdinand kävi Helsingin Yliopistoa, mutta joutui erotetuksi sopimattoman käytöksen takia. Myöhemmin hänestä tuli Kirkkonummen Vårnäsin tilallinen, mutta kesällä 1872 hänen elämänsä katkesi vain 32 vuoden iässä hukkumiseen. Tätä ennen hän oli ehtinyt olla naimisissa Amalia Wikströmin ja tämän kuoltua Vivika Elmgrenin kanssa. Ensimmäisestä aviosta syntynyt poika Henrik Wilhelm Warelius oli ilmeisesti isäänsä innokkaampi opiskelija, joka kävi hakemassa maatalous-oppinsa Ruotsista. Hänestä olen kirjoittanut tarkemmin muutama aika sitten. Wilhelm Ferdinandin ja Vivikan ainoa lapsi oli tytär Anna Lovisa, jonka nai venäläinen everstiluutnantti Konstantin Kotscharoffsky.

Siuntiosta teurastaja Isak Wilhelm Warelius muutti Helsingin kaupunkiin vuoden 1856 paikkeilla. Hänen talonsa sijaitsi suurin piirtein nykyisen Forum-kauppakeskuksen kohdalla, lähellä ns. Espoon tullia. Keskeisellä paikalla ollut koti avasi ovensa myös monelle vieraalle ja niinpä esimerkiksi talvella 1859/60 muuan ylioppilas Stenvall asui Wareliusten kiinteistössä. Muutaman ajan päästä tämä nuorukainen tunnettiin nimellä Aleksis Kivi.

Teurastaja ja porvari Warelius oli luultavasti uskonnollinen mies, sillä hän oli yksi niistä henkilöistä, jotka perustivat vuonna 1859 vielä nykyisinkin aktiivisesti toimivan Suomen Lähetysseuran. Johtoajatuksenna seuralla oli mennä "levittämään niihin kansoihin, jotka eivät ole vielä kristityitä, Kristuksen evankeliumia, niinkuin sitä evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaan opetetaan".

Wareliuksen luonnetta kuvaa hyvin se, että hän antoi talonsa Helsingin Rouwaswäen-yhdistykselle, kun se halusi helmikuussa 1861 aloittaa ruoka-aputoiminnan kaupungin vähävaraisille. Paikalta oli mahdollista saada päivittäin klo 11-15 välillä liemiruokaa ja kuivaa leipää muutamalla kolikolla. Ruoan sai syödä joko paikan päällä tai viedä kotiinsa. Sunnuntaista tiistaihin syötiin liha- ja perunakeittoa, keskiviikkona sekä torstaina hernerokkaa ja lauantaisin ryynivelliä. Puolikas keittotuoppi maksoi neljä kopeekkaa ja kaksi leipäkakkaraa sai kahdella kopeekalla.

Isak Wilhelm Warelius kuoli lyhyen sairauden jälkeen kesällä 1877. Hänen perikuntansa joutui myöhemmin perimään Isak Wilhelmin kälyltä, kollegineuvos A. I. Nyman takaisin niitä rahoja, jota tämä oli lainannut vainajalta parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Näkymä Läntisen Viertotien (myöhemmin Turuntien) alkupäästä eteläkaakkoon. Etualalla Hammarbergin huvila-alue, Espoon tulli ja sen takana Arkadian huvila-alue. Taustalla Turun kasarmi Kampissa, Läntinen Heikinkatu 28 (nyk. Mannerheimintie 22-24).

Kirkonvaivaisten auttaminen

Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan Laukkaniityn kylän Vähätalon Ojalan torpparin renkinä oli 1850-luvulla paimiolainen Fredrik Heikinpoika. Rippikirjan 1854-1861 mukaan vaimo Maria Juhontytär olisi myös ollut kotoisin Paimiosta, mutta itseasiassa hän oli syntynyt Laukkaniityn Vähätalon rengin tyttärenä Aurassa. Myöhemmin Marian isästä, Juho Juhonpojasta tuli Ojalan torppari, joten Fredrik oli renkinä appivanhempiensa taloudessa.

Avioiduttuaan Mariansa kanssa oli Fredrik ensin renkinä Järykselässä. Sieltä he muuttivat vuoden 1848 paikkeilla Laukkaniitylle. Perheen lapsikatras kasvoi parin vuoden välein, mutta kuoleman korjatessa satoaan, olivat heistä elossa vuonna 1862 enää Mats Vilhelm (s. 1851), Henrik (s. 1853) ja Johanna (s. 1856). Vanhin tytär Justina muutti samoihin aikoihin Lietoon tultuaan aikuisikään. Esikoispoika Johan Fredrik oli kuollut 1858 hukkumalla Aurajokeen.

Äiti Marian oli perhe menettänyt jo toukokuussa 1857. Samalla isä Fredrik oli joutunut suureen hätään, sillä torpparin renkinä hänellä ei ollut suuria mahdollisuuksia huolehtia lapsistaan. Näin ollen seurakunta kiirehti hätiin ja syyskuussa 1862 pidetyssä kirkon- ja vaivaishoitokunnan kokouksessa todettiin seuraavaa;

"Laukaniitun trenkin Fredrikin kolme äititöntä lasta, Mats Vilhelm, Henrik ja Johanna, elätetään sekä lukemiseen opetetaan heidän isoltaäitiltänsä, torparin leskeltä Justin Rask, joka saa lasten isän palkasta, siltä isänältä, jonka luona hän palveluksessa on, yhden tynnyrin arvoisten hinnan ja kappelin makasiinistä yhden tynnyrin rukiita ja vaivaiskassasta 6 rupplaa."

Mainittu isoäiti oli Matsin, Henrikin ja Johannan äidinäiti, Justiina Erkintytär. Hän oli itsekin jäänyt leskeksi 1857, sillä Ojalan torppari Juho oli menehtynyt samana kesänä kuin tyttärensä Maria. Oripään Makkarkoskella sotilas Erik Raskintyttärenä vuonna 1795 syntynyt Justiina ei ollut enää mikään nuori ihminen tuon ajan mittapuun mukaan, joten kolmen alaikäisen kaitseminen ja opintiellä pitäminen on varmasti ollut hyvin raskasta.

Ruistynnyrit ja vaivaiskassan avustukset päätti kokous määrätä maksettavaksi kahdessä erässä, joista ensimmäinen puolikas annettaisiin samana syksynä loppujen jäädessä seuraavaan kevääseen. Edelleen asiasta päättävät henkilöt joutuivat toteamaan, että jyviä ei ollut tarpeeksi kappelin makasiinissa. Tilanne oli sen verran paha, että niitä ei saanut ostettua edes rahallakaan. Näin ollen jouduttiin luvatut avustukset ottamaan kappelin lainajyvämakasiinista. Käytännön jakotyön tulisivat tekemään makasiinin luotetut miehet. Mikäli joku kappeliseurakuntalaisista olisi ollut tyytymätön tehtyihin päätöksiin, pystyi hän tekemään valituksen lääninkuvernöörille.

Kokouksen päätökset "ylösluettiin" kirkossa lokakuun 26. päivänä 1862 kuudennusmiesten todistaessa tapahtumaan. Näissä luottamustoimissa olivat tuohon aikaan Juho Juhonpoika Kirkonkylän Jaakkolasta, Vilhelmi Matinpoika Leppäkosken Ylitalosta, Matti Vilhelmi Matinpoika Satopäästä ja Juho Mikonpoika Jauholan Ylimängiltä.

Yläneen Krabbe

Turkulaisen porvarin, Matts Lukasson Nackan eli Grabbin poikana syntynyt Henrik Krabbe oli katedraalikoulun oppilaana vuodesta 1670 vuoteen 1676. Tuolloin hän kirjoitti itsensä ylioppilaaksi ja nelisen vuotta myöhemmin Henrikistä tehtiin apupappi Pöytyällä. Yläneen kappalainen hänestä tuli jo 1684 ja tässä virassa hän oli aina vuoteen 1712, kunnes hänet päätettiin erottaa toimestaan jatkuvien väärinkäytösten takia.

Pöytyän kirkkoherran, Ambrosius Regulinuksen tyttären, Marian kanssa naimisissa ollut Krabbe ei nimittäin ollut Auranmaan rauhallisimpia pappismiehiä. Hän herätti suurta huomiota aikalaisissaan huonoilla käytöstavoillaan. Kuitenkin Euran käräjillä lokakuun viimeisinä päivinä vuonna 1712 käsiteltiin Yläneen Kirkonkylässä asuneen Klemetti Mikonpojan puheita. Tämä oli sanonut Krabben tyttärestä, Mariasta, että tällä oli "Perckelen Kaunis Muodo". Tämä hävytön puhe oli täysin sopimatonta, joskaan ei tavatonta tuon ajan kielenkäyttöä. Loppujen lopuksi Krabbe itse sai kuulla kunniansa, sillä hänet joko erotettiin tai pidätettiin virastaan, kuten edellä on mainittu. Hän oli ilmeisesti turha perso viinalle ja tämä aiheutti pahennusta Yläneen kappeliseurakuntalaisissa.

Hänestä tehtiin lähes saman tien Yläneen vt. kappalainen Isovihan vaikeiksi vuosiksi ja tässä tehtävässä Krabbe mainitaan vielä 1719. Hän kuoli loppukeväästä 1723 Pöytyällä, mutta oli tätä ennen nähnyt "muodokkaan" tyttärensä Marian menevän naimisiin Pöytyän pitäjänapulaisen, Johan Hornaeuksen kanssa. Tämä vävymies pisti vielä paremmaksi kuin appensa, sillä hän onnistui olemaan sekä juoppo, aviorikkoja että joidenkin mielestä myös myrkyttäjä. Hänestä kirjoittelinkin pari vuotta sitten.

Henrik Krabben ja Maria Regulinuksen poika Matias kävi isänsä tavoin Turun katedraalikoulua päästen ylioppilaaksi vuonna 1705. Kymmenen vuotta myöhemmin hänet tapaa Kiikan pitäjän nimismiehenä ja veronkantokirjurina. Matiaksen puolison nimi oli Valpuri Yrjöntytär ja pariskunnalla oli ainakin kolme lasta, mutta heidän myöhempiä vaiheitaan ei ole tutkittu.

Runoilija P. Mustapää eli Martti Haavio ikuisti Henrik Krabben hahmon kuusiosaiseen sikermäänsä nimeltä Dominus Krabbe. Tämä runo oli mukana kokoelmassa "Laulu vaakalinnusta", joka ilmestyi vuonna 1927. Haavio asui nuorena poikana 1910-luvulla Yläneen Pappilassa ja tutustui tuolloin pitäjän vanhoihin kirkonkirjoihin. Niistä hän löysi myös tiedot Henrik Krabbesta ja ikuisti hänet taiteellista vapautta käyttäen em. runoelmaan, jota pidetään lähinnä kauhuballadina. Yleisradion Areena-palvelussa on tällä hetkellä kuunneltavissa ohjelma ”Kuka on kukin runossa – Dominus Krabbe”. Siinä kerrotaan tarkemmin tämän ammoin edesmenneen kirkonmiehen maallistuneesta elämästä.

Kirkon aarteet hukassa

jatkoa eiliselle ja toissapäiväiselle tarinalle....

Näin Tapani Löfving itse kirjoitti asiasta näin:

Näin löimme Tammelan pitäjässä kaksi rakuunaa Kesäk. alussa; toisella oli posti, jonka hän aikoi viedä luutnantti Bruselle. -- Saman kuun loppupuolella menimme yhden luutnantin ja 58 miehen kimppuun, jotka olivat erään välskärin ja hänen kirstunsa saattojoukkona. Nämät tulivat Hämeenlinnasta kun me karkasimme heihin ennenmainitussa pitäjässä. Mutta siinä paikassa oli iso aukio ja venäläiset ampuivat 3 laukausta meitä kohden, josta, Jumalalle kiitos, ei kuitenkaan mitään vahinkoa tullut. Välskäri ja 8 miestä pääsi pakoon. Luutnantti ja alaupseeri jäivät 50 sotilan kanssa kentälle. Kappalainen Oxenius Tammelan pitäjässä kysyi olinko kadottanut monta miestä, mutta minä vastasin: ei ainoatakaan. Pappi sanoi tahtovansa, kenenkään huomaamatta, saarnastuolissa kiittää Jumalaa, joka näin harvain miesten kautta oli niin suuren voiton antanut. -- Me saimme sota-arkun sekä kaikkien päällystakit, tavarat ja hevoset.


(Stefan Löfving'in Päiväkirja. Mukailemalla suomentanut E.
Toinen painos. Ensimmäisen kerran julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino 1874. Digitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta)

Johan kuoli 14.12.1720, ennen rauhan tuloa ja haudattiin kirkontilien mukaan 9.7.1722. Miehittäjien ve-täydyttyä käytiin paljon käräjöintiä miehityksen aikaisista tapahtumista. Vuoden 1723 talvikäräjillä esitti uusi khra Henrik Malm kappalaisen leskelle Sofialle vaatimuksen, että tämä viime rovastintarkastuksen päätöksen mukaisesti todistaisi oikeudessa venäläisten vieneen seurakunnalle kuuluneen yhden hopeakannun ja kullatun pateenin, jotka hän oli kätkennyt ja antanut hävitä tai suorittaisi niiden arvon sekä tekisi tiliä seurakunnan varoista, 1.500 kuparitaalarista, jotka olivat olleet hänen miehensä hoidossa. Vävy Jakob Ilmeenin mukaan leski Sofia ei ollut saanut kutsua käräjille ajoissa, joten tämä ei ollut paikalla.

Seuraavilla talvikäräjillä, 1724, vastasi Sofia syytöksiin. Edellä olevien, ison vihan aikaisten tapahtumien selostus on hänen silloiseen todistukseen perustuva. Kirkkoherra Malm huomautti, että kappalaisen olisi tullut neuvotella pitäjänvanhempien ja kirkon isännän   kanssa, kun asia oli niin tärkeä. Leski kertoi, että siten olikin tapahtunut mm. Kaharlan Jakob Erikinpojan kanssa, mutta siihen aikaan ihmiset oliskelivat siellä täällä metsissä eivätkä tulleet koolle. Mutta he olivat heti siitä saaneet tietää, kuten ratsumestari Rennerfelt totesi.
Kun vielä muutamat henkilöt olivat todistaneet, lykättiin asia vielä seuraaviin käräjiin. Näissäkään se ei vielä päättynyt, sillä kulkupuheena oltiin saatu tietää, että Lohjan Roution ratsutilallinen Henrik Michelinpoika oli antanut Oxeniukselle lainan jotakin hopeaesineitä vastaan ja että häntä olisi kuultava asiassa. Muuten päätettiin asiassa että kirkon rahoihin oli lesken suoritettava, minkä hänen miehensä oli pitäjäläisiltä kantanut, sekä vaadittava loput heiltä, jollei hän itse tahtonut olla niistä vastaamassa.

Asian lopullista päätöstä ei ole tiedossa, sitä ei ehkä koskaan tehtykään, tai asia sovittiin käräjien ulkopuolella. Muun ohessa mainitaan kirkonkalustoluettelossa kuitenkin vielä 1729, että Oxenius oli pantannut kirkon hopeakannun Lohjan Routioon, josta sitä ei milloinkaan saatu takaisin  .
Miehityksen jälkeen tehtiin katselmuksia, jonka perusteella arvioitiin tilojen tarvitsemia verohelpotuksia. Vuonna 1722 arvioitiin leski Sofian tila. Havaittiin, että siinä ei ollut muita kelvollisia rakennuksia kuin pakarintupa ja toinen pientupa; ruoka-aitta ja talli karjapihassa olivat aivan kelvottomat samoin kuin olkilato ja riihi, joka oli vielä rakenteilla. Pellot ja niityt olivat vihollisen tallomat, niin että ne antoivat sangen vähän satoa; osa pelloista oli sitä paitsi nurmena. Ojat olivat niinikään vihollisjoukkojen umpeen tallaamat ja aidat olivat poltetut. Metsää oli vain haloiksi asti, laidunmaa kuiva, kalavesi vihollisen turmelema eikä ollut myllyä eikä humalistoa. Sitä paitsi oli leskeltä mennyt irtaimistoa 1.200 taalarin edestä. Kihlakunnanoikeus harkitsi Sofian tarvitsevan 6:n vuoden verovapauden, mutta sitä myönnettiin vain 4 vuotta.

Sofia kuoli 1747. Hänellä ja Johanilla oli lapset  :

1.    Margareta Oxenia, s. 20.12.1696 Karjalohjan Immola; lienee sama kuin Margeta Oxenia, joka avioitui ja sai lapsia 1717-21(25) nimismies Andreas Haalin kanssa Karjalohjan Immolassa  .
2.    Maria Oxenia, pso. 14.10.1723 Jakob Ilmeen.
3.    Anna Sofia Oxenia, s. 14.11.1698 Niuhala, pso. 1729 menn. Johan Johaninpoika Palm, Vanhalan Ylöstalo ratsutilallinen.
4.    Brita Oxenia, s. 15.9.1701 Niuhala.
5.    Elisabet Oxenia, s. 30.5.1703 Niuhala.
6.    Stina Oxenia, pso. 22.7.1730 kersantti, rälssimies Eggert Johan Enrot Tuusulasta.
7.    Johan Oxenius, k. 6.5.1787 (77 vuoden iässä), Niuhalan Myyrin ratsutilallinen, pso. 4.10. 1750 Anna Elisabet Wichtman Oravalasta, synt. n. 1728.
8.    Jonas Oxenius, Ruskealan kirkkoherra, k. 1757.

Oxenius -suvun jälkeläisistä löytyy perusteellisempi esitys kotisivujeni Tallqvist -taulustosta.

Kiitos RR!

Löfving rahakirstun jäljillä Uudellamaalla

jatkoa 22.2.2011 ilmestyneelle tarinalle....

Kovien nälkävuosien jälkeen lienee perheonni kukoistanut Niuhalan ratsutilalla. Vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan häviö johti 1710-luvulla kuitenkin ns. Isonvihan venäläismiehitykseen, jolloin vihollinen teki papistosta väkisin miehitysvallan apureita. Ajat olivat kovia ja esim. Vihdin kirkonkello, hopeat, tekstiilit ym. oli piilotettu ryösteleviltä venäläisiltä. Kirkon kassa ja hopeat kätkettiin Vanjärven kylän metsiin vuorenkoloon.
Uudenvuoden aattona 1713 käski rovasti Thauvonius kappalaistaan Johan Oxeniusta tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit (öylättilautaset) takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saisivat jäädä piilopaikkaansa kesään asti, kunnes lumet sulaisivat. Mutta samana iltana, kun esineet jo olivat kappalaisen pappilassa Vanhalan kylässä, tuli venäläisten komendantti Bils seurueineen paikalle. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talon väestä saanut sinä yönä nukkua.

Kirkon esineet yhdessä talon omien arvotavaroiden (muutama hopealusikka ja kaksi pikaria) kanssa oli piilotettu kirstuun lattian alle. Aamulla, kun yöpyjät olivat poistuneet, huomattiin, että kätköstä oli viety molemmat pateenit, pikarit ja pari lusikkaa; kalkki ja muutama lusikka oli jätetty. Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty tutkimaan asiaa, mutta hän ei ymmärtänyt kieltä ja piika, joka oli toiminut hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois. Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon mukana, että tämä kyselisi esineitä, tämän saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella.

Vihdin Niuhalan kylä (nyk. kirkonkylä) 1700-luvulla. Kylä rajoittui etelässä Kirkkojärveen ja lännes-ä Kirjavanjokeen. Lounaaseen suuntautuvalla niemellä sijaitsi silloinen kirkko, joka nyt on raunioina. Nykyistä Hartanmäellä sijaitsevaa kirkkoa ei vielä tuolloin ollut.

Hopeakannun otti Johanin väki keväällä 1714 kotiinsa ja piilotti ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä se metsään. Sen sai tehtäväkseen tytär Anna Sofia, silloin jo Vanhalan Ylöstalon emäntä, sekä ratsumiehen vaimo Karin Andersintytär, jota pidettiin luotettavana henkilönä. Siten kätkettiin vuorenkoloon lähellä pappilaa, kirkkoa   vastapäätä olevalle niemelle, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja kaksi lusikkaa, jotka olivat siellä sitten kesästä lokakuuhun asti.

Ristimessun aikana tahtoi rovasti kuitenkin käydä ehtoollisella ja sen vuoksi käytiin yöllä hakemassa pienempi kalkki, joka sen jälkeen jätettiin piilotettuna kirkkoon. Vähän ennen pyhämiesten päivää oli tarkoitus hakea muutkin esineet, mutta ne olivat hävinneet, eikä kukaan tiennyt minne. Vihdin kirkkoherra Thauvonius kuoli 1715. Virkaan ei nimitetty uutta henkilöä, vaan Johan hoiti väliaikaisena seurakunnan kirkkoherran tehtäviä.

Kirkon varoista oli osa ollut Johanilla ja osa piilotettuna Vanjärven metsässä, jonne perhe oli miehityksen alkaessa paennut. Vanjärvelle Johan piilotti muutamaa sataa taalaria sisältäneen kukkaron erään kaatuneen puun alle, mistä he eivät myöhemmin niitä löytäneet, vaikka hän ja koko hänen väkensä niitä etsivät.

Pyhäjärvellä (nyk. Karkkila) kerrottiin, kuinka Johan auttoi kuuluisia Löfvingin metsäsissejä, kun nämä tekivät miehittäjän elämän vaikeaksi:

”Haavistolaisten karkumatka on saattanut tapahtua kuitenkin vasta 1714 kesäkuussa. Silloin Tammelassa (Löfving puhuu Tammelasta, mutta Haavisto kuului Pyhäjärveen eli nykyiseen Karkkilaan) yllätysiskun venäläisiä vastaan tehnyt ruotsalainen sissiryhmä piiloutui Ahmooseen. Kyseessä oli Tapani Löfvingin johtama alle kymmenen miehen joukko, jonka yhteysmies Vihdissä, kappalainen Johan Oxenius oli saanut tietoonsa rykmentin rahakirstua kuljettavan venäläisen joukko-osaston olevan matkalla Hämeenlinnasta kohden Haavistoa. Löfving päätti tehdä arvokkaan kaappauksen. Kesäkuun 24. päivänä 1714 Löf-ving hyökkäsi seitsemän miehen kanssa Haaviston kosken luona sijainneella kentällä lukumäärältään ylivoimaisen venäläisosaston kimppuun. Tämä ehti järjestäytyä ja ampua kolme yhteislaukausta sissejä kohti.

Ruotsalaisilla oli onnea, sillä vain kersantti Holmgren sai luodista pintahaavan jalkaansa. Venäläisten tappiot olivat suuret: joukkoa johtanut luutnantti ja 50 miestä kaatuivat, ja ainoastaan välskäri ja kahdeksan miestä pääsivät pakoon. Rahakirstu, kuormasto, aseet ja hevoset jäivät Löfvingin haltuun. Taistelun jälkeen sissipäällikkö tapasi Oxeniuksen, joka lupasi kiittää saarnastuolista Jumalaa loistavasta voitosta ja siitä, että yhtään sissiä ei kuollut venäläisten luodeista. - Tämä kuvaus esitetään Tapani Löfvingin omassa päiväkirjassa, jossa Löfving taitaa tehdä itsestään todellista suuremman sankarin...

Yhteenotosta on säilynyt myös toinen kertomus. Pyhäjärveläiset välittivät sukupolvelta toiselle tietoa isonvihan aikaisesta Haaviston taistelusta. Kansanperinteen mukaan ´Pyhäjärven pitäjän Haaviston kylässä neljän maantien risteyksessä oli noin 6000 neliömetrin suuruinen pelto ja siihen pellolle oli ison vihan aikana majoittunut venäläisiä, teltta teltassa kiinni ja yöllä kun he nukkuivat sitkeästi, niin Haaviston kylän miähet kokoi ittes yhteen ja kirveitten kanssa tappoivat ensin vahrit ja sitte kaikki toiset perään, ei yksikään päässyt henkissä pois ja hautasivat ruumiit siihen pellon lähelle mettään noin puali kilometriä, jossa vieläkin näkyy semmosia paikkoja, että on ollut kuoppa´. Talonpoikainen versio on realistisempi kuin kuuluisan sissipäällikön.

Nämä kaksi kertomusta yhdistämällä voi Haaviston taistelun todellisen kulun rekonstruoida. Tammelasta Ahmoolle siirtyneet sissit olivat saaneet kappalainen Oxeniukselta tiedon rahakirstua kuljettavista venäläisistä. Tapani Löfving päätti käydä sotilaiden kimppuun. Sissipäällikkö tajusi avoimen taistelun mielettömyyden: yöllinen yllätys oli ainoa mahdollisuus. Tilaisuus tarjoutui venäläisten leiriytyessä Haaviston tienvarsipellolle. Mikä oli talonpoikien ja mikä oli sissien osuus yöllisessä verilöylyssä, jää selvittämättä. Joka tapauksessa lähes kaikki venäläiset saivat surmansa. Vain muutama sotilas pääsi karkuun. Tapani Löfvingille tuli kiire jatkaa matkaansa; talonpojat valmistautuivat perheineen ja tavaroineen vetäytymään metsän kätköihin. Kappalainen Oxenius ei todellisuudessa pitänyt kiitossaarnaa suuren voiton kunniaksi, vaan vaikeni visusti omasta osuudestaan  . Tapani Löfving muotoili päiväkirjaansa yöllisen teurastuksen tapahtumat kunnialliseksi yhteenotoksi, ja talonpoikaistaloissa säilyi pari vuosisataa realistinen kuvaus taistelusta ilman mainintoja sisseistä.”  (Aalto - Rentola: Karkkilan historia)


jatkuu .....

Karjalohjan Vikkaraisen tilalta

Nelisen kilometriä koilliseen kirkonkylästä sijaitsevassa Karjalohjan Härjänvatsan kylässä oli historiallisena aikana viisi isompaa taloa: Koivu, Pelli, Turri, Tölmä ja Vikkarainen. Alueen ensimmäisessä maakirjassa 1553 oli Vikkaraisen isännäksi merkitty Matts Olofinpoika. Siinä ominaisuudessaan hänet löytää vielä 1560 tai 1566.

***

Seuraava Vikkaraisen isäntä vuosina (1560)1580-1595 oli Olof Mattsinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika.

***

Henrik Olofinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika, mainittiin Vikkaraisen isäntänä 1600-1620.

***

Vuodesta 1625 vuoteen 1634 oli Simon Henrikinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika, Vikkaraisen isäntänä; tilan veroluku oli 5/8-osaa, eli alkuperäisestä Vikkaraisesta lienee joskus lohkottu pois osa.

***

1638 mennessä oli Vikkaraisen isännän nimi Bertil Simoninpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. 1642 mennessä hän oli avioitunut Elin Tomaksentyttären kanssa, joka kuoli n. 1654, sillä 1656 mennessä Bertilin puolison nimi oli Ingeborg Mattsintytär.
        Bertil kuoli 1688, Ingeborg 1694. Tilaa jäi jatkamaan poika Henrik Bertilinpoika ensimmäisestä liitosta, Brita-vaimoineen. Jo syksyllä 1696 Henrikin vävy Grels Grelsinpoika (vaimo Ingeborg Henrikintytär) astui isännäksi. Bertilillä ja Ingeborgilla oli myös poika Johan Bertilinpoika Oxenius, josta tuli pappi.

***
Johan Bertilinpoika Oxenius oli Karjalohjan Härjänvatsan kylästä, jossa hänen äitinsä sanottiin kuolleen 1694. Nimi Oxenius on muodostettu kotikylän nimestä, härkä on ruotsiksi oxe. Vuosina 1681-85 Johan opiskeli Turun katedraalikoulussa nimellä Johannes Bartholdi – ylioppilaaksi nuorukainen tuli 1685. Hänet vihittiin papiksi Turussa 21.5.1691 ja samana vuonna hän sai pitäjänapulaisen, apupapin, viran Karjalohjalla. 29.12.1695 hän avioitui Sofia Henrikintytär Tallqvistin kanssa, Karjalohjan Immolan ratsutilalta. Juuri niinä aikoina iskivät vuosien 1695-97 suuret kuolonvuodet, joiden aikana arvioidaan kolmanneksen Suomen väestöstä menehtyneen nälkään ja erityisesti kulkutauteihin. Tämän on täytynyt koskettaa pappismiestä läheisesti. Karjalohjan haudattujen kirja erityisesti keväältä 1697 on ankeaa luettavaa. Muutama esimerkki  :

•    17.4.1697 haudattu kerjäläisiä 42 kpl
•    5.5. 1697 Lönhammarissa Maria Sigfredintytär 2 lapsen kera
•    1697 Lönhammarissa lapsi Elin sekä 18 köyhän, oman paikkakunnan ja
  ulkokuntalaisen ruumiit
•    1697 vaimo Malin Särkijärvellä sekä hänen lapsensa
•    1697 kaksi paikallista kerjäläistä Mustalahdelta
•    1697 neljä ruumista kirkonköyhien maahan
•    1697 Bertil Hinderinpoika Lohjantaipaleen Hakalasta vaimoineen ja kahden lapsen kera
•    toukokuussa 1697 Tammiston Hendrich Matsinpoika vaimo ja kaksi lasta

Yhtä lohdutonta oli naapuripitäjissäkin. Lohjalla menehtyi emoseurakunnassa ehkä jopa 400 ihmistä. Nummella haudattiin talvesta juhannukseen v. 1696 553 pitäjäläistä ja 304 kerjäläistä; 30.3.1697 yhtenä ainoana päivänä (roudan lähdettyä?) 50 ihmistä. Siuntio menetti 479 ja Vihti 365 henkeä.

Myös Johanin velipuoli Henrik ja tämän vävy Grels kuuluivat uhreihin, he kuolivat keväällä 1697 – jälkimmäinen kahden lapsen kera. Käräjillä todistettiin, että Vikkarainen jo pidempään oli ollut huonossa kunnossa ja nyt hallavuosien aikana vielä huonommassa. Molemmat isännät olivat kuolleet suuressa köyhyydessä, eikä lesket pystyneet pitämään taloa. Vikkarainen mainittiin siinä tilanteessa kruununtilaksi, ehkä se oli viimeisiltä vuosilta ollut veronmaksukyvytön. Johan alkoi viljellä tilaa kesällä 1697, aikoen asuttaa sen ja saattamaan sen taas kuntoon, mutta kun hänet seuraavana talvena nimitettiin kappalaiseksi Vihtiin, jätti hän talon ja se siirtyi lopulta suvun ulkopuolelle, sotilaitten palkkatilaksi.

Vielä ensimmäinen Johanin ja Sofian lapsista, Margareta, syntyi Immolassa, mutta 1698 Johan sai kappalaisen viran Vihdistä, rovasti Thauvoniuksen erinomaisesta suosituksesta ja seurakunnan pyynnöstä. Muutettuaan Vihtiin ostivat Oxeniukset 4.10.1703 Kotkaniemen Johan Stålhanelta 800:lla taalarilla Vihdin kirkonkylän kohdalla sijainneen Niuhalan Myyrin ratsutilan. Vielä kesäkäräjillä 1706 haki vänrikki Stålhane haki Johanilta saamatta olevaa kauppasumma.

jatkuu......

Eräs rälssisuku Porvoosta

1550-luvulla kirjoitettiin, että "Peippolan Olofilla, Olof i Pepot, oli kaksi poika, Nils ja Henrik. Henrikin suku on kuollut". Tilan nimi Peippola mainittiin jo 1414, jolloin sen omisti eräs Laurens, ”Laurens i Piaputtis”.
Henrik Olofinpoika mainittiin 1480 Peippolassa, josta hän omisti puolet; hänen puolisonsa oli Hinthaaran, ruots. Hindhår, rälssimies Nils Larsinpojan tytär. Henrikin veli Nils Olofinpoika, Peippola, oli nimismies 1480.

Peippola sijaitsee vastapäätä Porvoon kaupunkia, joen länsipuolella. Keskiajalla ja 1500-luvulla Porvoo oli vielä pieni kaupunki, asukkaita oli korkeintaan 200. Suuri rantatie, saaristosta tuleva vanha tie ja pohjoinen tie Hämeeseen muodostivat Porvoosta kauttakulkuliikenteen solmukohdan. Rantatie mainitttiin Porvoossa ensimmäisen kerran vuonna 1421.

Porvoossa ei pitkään liene kirkon lisäksi ollut muita kivirakennuksia. Neitsyt Marian kirkko, nykyinen tuomiokirkko, sai 1450-luvulla suurin piirtein nykyisen muotonsa. Vuonna 1508 tanskalaiset hävittivät kirkon, vuonna 1571 ja 1590 kirkko poltettiin venäläisten hyökätessä.

Nils Olofinpoika, Porvoon pitäjän Peippola, oli nimismies 1480 ja eli ehkä vielä 1491. Hänen vaimonsa oli  Ragnhild Bengtintytär, ns. Dufva-sukua. Heillä oli ainakin kaksi poikaa. Peippolan Per Nilsinpoika mainittiin 1532. Hänen veljensä Måns Nilsinpoika asui Porvoon pitäjän Haikossa, kuoli ennen vuotta 1517. Hänen puolisonsa oli ollut Anna Ljungontytär (Scheel).


Per Nilsinpoika, Peippola, asutti Peippolaa 1525. Hän sopi lankojensa kanssa perinnöstä anoppinsa jälkeen 1532 ja sai osakseen Halikon Rikalan ja Pernajan Masslahden. Hänen vaimonsa oli Cecilia Engelbrektintytär,  joka aiemmin oli ollut naimisissa Matts Larsinpojan (Creutz-sukua) kanssa.
Per ilmeisesti kuoli ennen 5.8.1545, jolloin hänen vaimonsa, "hyväsukuinen vaimo Cicel" valitti käräjillä Porvoon porvareiden luvattomasta kalastuksesta Peippolan vesillä. Cecilia kävi myös 1555 tapaamassa ja esittämässä valituksia kuningas Kustaa Vaasalle tämän Suomenmatkalla. Perillä ja Cecilialla oli lapset:

1.Nils Perinpoika, Porvoon Gammelbacka, Porvoon vouti 1553-1556, pso. Hebla Månsintytär (Stiernkors). Vaikka Nils 1556 mainitsi suvun rälssikirjeen palaneen, saivat hänen jälkeläisensä 1625 sukujuurtensa perusteella paikan Ruotsin ritarihuoneella nimellä Ållongren i Finland, no. 115. Vaakunassa oli ristikkäisten varsien päässä olevat tammenterhot, ruots. ollon.
2.Ture Perinpoika, Peippola, tallimestari Raaseporissa 1558, k. 1575, pso. Brita Fleming.
3.Anna Perintytär, pso. amiraali Hans Larsinpoika (Björnram).
4.Ragnhild Perintytär, sai 1556 perintöosuutensa Porvoon pitäjän Tjusterbyssä ja Tamminiemessä (Eknäs, Ekenäs), pso. vouti Johan Olofinpoika, Stålarm-sukua.

Kiitos RR!

Lähteinä
FMU 1441, 3842, 6263, 4349
Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan, Todistuskappaleita Suomen historiaan V (1894). Perhe- ja yleistiedot: Anders Allardt, Borgå sockens historia I (1925), s. 269, 270, 271; Jully Ramsay, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909-16), s. 528.